Huvittaako teitäkin, miten palstan velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) vakuuttelevat että inhoaisivat lapsen kanssa elämämistä? Heiltä unohtuu se, että kyseessä on OMA lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän varsin hyvin, että vanhemmalle on maailman paras hetki kun lapsi oppii käyttämään lusikkaa. Uskon, että jos minusta tulisi äiti, olisi se myös minulle maailman paras hetki. Uskon, että rakastaisin lasta ja nauttisin hänen kehityksensä seuraamisesta. Mutta, kun näin kaverin hehkuttavan facebookissa kuinka mahtavaa oli, kun lapsi oppi käyttämään lusikkaa, ajattelin, että olisin varmasti samanlainen äiti ja toivon, ettei elämäni koskaan muutu sellaiseksi, että viikon kohokohta on se, että lapsi käyttää lusikkaa.

Ymmärrän siis hyvin, että vanhemmat nauttivat omista lapsistaan ja heidän kanssa vietetystä ajasta, ja tiedän olevani sen verran rakastava ja lapsista pitävä ihminen, että olisin itse samanlainen, jos minulla olisi lapsia. Mutta minä en vain halua lapsia.

Ja tämä on todellakin ok. Minäkään en hanki kissaa, koska en vain halua kissaa. Jos minulla olisi kissa, varmastikkin kiintyisin siihen ja pitäisin siitä huolta, mutta en vain halua. En kuitenkaan väitä kissan omistajille että tiedän kyllä millaista on omistaa ja kissa ja tiedän mitä tuntisin kissaani kohtaan, vaikka minulla ei sellaista ole.

Uskon ihan hyvin, ettet tiedä, minkälaista elämäsi kissan kanssa on. Voit ihan hyvin kuulua siihen enemmistöön ihmisistä, joilta yhteiselo kissan kanssa sujuisi ihan okei ainakin siinä määrin, että jos se olisi pakko hoitaa, suoriutuisit siitä ja eläisit normaalia elämää. Mahdollisesti jopa oppisit pitämään kissan omistamisesta ja nauttisit suhteestanne, kuka tietää.

Mutta koeta nyt ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Minä tiedän, että olen onnellisempi lapsettomana kuin vanhempana, koska persoonallisuuteni ja arvoni eivät ole yhteensopivia onnellisen lapsiperhe-elämän kanssa. Kaikki eivät tiedä, minkälaista se sujuisi, mutta jotkut tietävät, että se ei sujuisi, ja minä satun kuulumaan tähän joukkoon.

Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää?

Kyllä, mutta myöskään sinä et voi varmasti tietää, ettet havahtuisi lapsen saatuasi siihen, miten et ole ikinä kokenut sellaista rakkautta ja rakastatkin olla vanhempi. Ei kannata ottaa riskiä jos et halua lapsia tietenkään, mutta et vaan voi sitä tietää jos sinulla ei lapsia ole.

Kärsit sellaisesta harhasta, että kuvittelet kaikkien muiden olevan psykologisesti suurin piirtein samanlaisia kuin sinä. Ajattelet, että muut tuntevat, ajattelevat, kokevat ja arvostavat asioita melkolailla niin kuin sinäkin, samat asiat ovat psykologisesti mahdollisia tai mahdottomia sinulle ja muille.

Tämä on kuitenkin väärin. Ihmiset ovat erilaisia. Ihan niin kuin sinä tiedät, että sinun on hyvinvointisi ja onnellisuutesi kannalta parempi olla sinkku kuin suhteessa, jossa puolisosi pitää sinua patteriin kahlittuna ja lyö sinua asvoihin päivittäin, monet naiset ja miehet tietävät olevansa onnellisempia ilman lapsia kuin lasten kanssa.

Kyllä, suurimmalle osalle lasten hankkiminen on onnellisuuden kannalta neutraali asia, tai ainakin asiassa on epävarmuutta: ehkä se on tosi hyvä juttu, ehkä se on kurjaa. Mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka nyt sattuvat olemaan arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan sellaisia, että mikään määrä vanhemman rakkautta ei korvaa kaikkea sitä negatiivista, mitä vanhemmuudesta meille väistämättä koituu. Tällöin asiassa on yhtä paljon epävarmuutta kuin siinä, onko tupakalla poltetuksi tuleminen kivaa vai ei. (Ja jos tähän vänkäät, että ehkä se tupakalla polttaminen onkin kivaa, mistäs voit tietää, olemme jo hedelmättömän semanttisen kikkailun alueella.)

Se on ihan biologiaa, että suurinosa rakastaa omia lapsiaan erilailla kuin muiden lapsia. Ehkä juuri sinä poikkeat biologiasta etkä rakastakkaan, kuka tietää? Mutta pointti on se, ennenkuin niin tapahtuu, et voi varmasti tietää. Voit jankata että kyllä sinä tiedät ja minä voin jankata että et tiedä, asia ei siitä muuksi muutu.

Jos niitä omia lapsiaan niin kamalan kauhiast rakastaa, miksi niitä sitten niin pali kiusataan? Juurihan vasta eilen luin tällä palstalla ketjua, jossa monet ihmiset valittivat tunnekylmiä äitejään, joiden takia on nii kamalast kärsitty eikä ole tehty niiden takia lapsiakaan. Jos kerran on biologiaa, että lapsiaan rakastaa, kuuluko siihen biologiaan myös se, että rakastamiaan lapsiaan kiusaa? Ja jos kuuluu, kun kerran näin on paljon tehty, miksi se kuuluu? Mikä siinä biologiassa saa sen aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Ja äitiydenkö nyt oli tarkoitus jalostaa, kypsyttä ja viisastuttaa kokijaansa?

I rest my case.

T. vela, ei kiihkoilija mutta välillä pikkuisen provosoituva

Ei, äitiys on mahdollisuus jalostaa, kypsyttää ja viisauttaa kokijaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän varsin hyvin, että vanhemmalle on maailman paras hetki kun lapsi oppii käyttämään lusikkaa. Uskon, että jos minusta tulisi äiti, olisi se myös minulle maailman paras hetki. Uskon, että rakastaisin lasta ja nauttisin hänen kehityksensä seuraamisesta. Mutta, kun näin kaverin hehkuttavan facebookissa kuinka mahtavaa oli, kun lapsi oppi käyttämään lusikkaa, ajattelin, että olisin varmasti samanlainen äiti ja toivon, ettei elämäni koskaan muutu sellaiseksi, että viikon kohokohta on se, että lapsi käyttää lusikkaa.

Ymmärrän siis hyvin, että vanhemmat nauttivat omista lapsistaan ja heidän kanssa vietetystä ajasta, ja tiedän olevani sen verran rakastava ja lapsista pitävä ihminen, että olisin itse samanlainen, jos minulla olisi lapsia. Mutta minä en vain halua lapsia.

Ja tämä on todellakin ok. Minäkään en hanki kissaa, koska en vain halua kissaa. Jos minulla olisi kissa, varmastikkin kiintyisin siihen ja pitäisin siitä huolta, mutta en vain halua. En kuitenkaan väitä kissan omistajille että tiedän kyllä millaista on omistaa ja kissa ja tiedän mitä tuntisin kissaani kohtaan, vaikka minulla ei sellaista ole.

Uskon ihan hyvin, ettet tiedä, minkälaista elämäsi kissan kanssa on. Voit ihan hyvin kuulua siihen enemmistöön ihmisistä, joilta yhteiselo kissan kanssa sujuisi ihan okei ainakin siinä määrin, että jos se olisi pakko hoitaa, suoriutuisit siitä ja eläisit normaalia elämää. Mahdollisesti jopa oppisit pitämään kissan omistamisesta ja nauttisit suhteestanne, kuka tietää.

Mutta koeta nyt ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Minä tiedän, että olen onnellisempi lapsettomana kuin vanhempana, koska persoonallisuuteni ja arvoni eivät ole yhteensopivia onnellisen lapsiperhe-elämän kanssa. Kaikki eivät tiedä, minkälaista se sujuisi, mutta jotkut tietävät, että se ei sujuisi, ja minä satun kuulumaan tähän joukkoon.

Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää?

Kyllä, mutta myöskään sinä et voi varmasti tietää, ettet havahtuisi lapsen saatuasi siihen, miten et ole ikinä kokenut sellaista rakkautta ja rakastatkin olla vanhempi. Ei kannata ottaa riskiä jos et halua lapsia tietenkään, mutta et vaan voi sitä tietää jos sinulla ei lapsia ole.

Kärsit sellaisesta harhasta, että kuvittelet kaikkien muiden olevan psykologisesti suurin piirtein samanlaisia kuin sinä. Ajattelet, että muut tuntevat, ajattelevat, kokevat ja arvostavat asioita melkolailla niin kuin sinäkin, samat asiat ovat psykologisesti mahdollisia tai mahdottomia sinulle ja muille.

Tämä on kuitenkin väärin. Ihmiset ovat erilaisia. Ihan niin kuin sinä tiedät, että sinun on hyvinvointisi ja onnellisuutesi kannalta parempi olla sinkku kuin suhteessa, jossa puolisosi pitää sinua patteriin kahlittuna ja lyö sinua asvoihin päivittäin, monet naiset ja miehet tietävät olevansa onnellisempia ilman lapsia kuin lasten kanssa.

Kyllä, suurimmalle osalle lasten hankkiminen on onnellisuuden kannalta neutraali asia, tai ainakin asiassa on epävarmuutta: ehkä se on tosi hyvä juttu, ehkä se on kurjaa. Mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka nyt sattuvat olemaan arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan sellaisia, että mikään määrä vanhemman rakkautta ei korvaa kaikkea sitä negatiivista, mitä vanhemmuudesta meille väistämättä koituu. Tällöin asiassa on yhtä paljon epävarmuutta kuin siinä, onko tupakalla poltetuksi tuleminen kivaa vai ei. (Ja jos tähän vänkäät, että ehkä se tupakalla polttaminen onkin kivaa, mistäs voit tietää, olemme jo hedelmättömän semanttisen kikkailun alueella.)

Se on ihan biologiaa, että suurinosa rakastaa omia lapsiaan erilailla kuin muiden lapsia. Ehkä juuri sinä poikkeat biologiasta etkä rakastakkaan, kuka tietää? Mutta pointti on se, ennenkuin niin tapahtuu, et voi varmasti tietää. Voit jankata että kyllä sinä tiedät ja minä voin jankata että et tiedä, asia ei siitä muuksi muutu.

Kuvittele, että olet puistossa iltalenkillä hämärän aikaan, kun miesjoukko lähtee perääsi, kaataa sinut maahan ja raiskaa sinut väkivaltaisesti. Väilahasi leikataan auki saksilla, sinulle naureskellaan, ja kukin miehistä tyhjentää lastinsa sinuun vuoron perään. Sinut jätetään verta vuotavana ja pahasti ruhjeilla makaamaan nurmikolle.

Mistä tiedät, ettet kuitenkin pitäisi tuosta kokemuksesta? Oletko todella sitä mieltä, ettet osaa kokematta sanoa, olisitko onnellisempi ilman tuota kokemusta vai sen kokemuksen kanssa? Koska sitähän tuo sinun lapsellinen semanttinen kikkailusi edellyttäisi, jos olet edes johdonmukainen.

Tuo esimerkkisi itseasiassa on väärinpäin, koska YLEENSÄ lapsen saaminen on myönteinen ja iloinen kokemus mutta väkivaltainen joukkoraiskaus on negatiivinen. Eli ei niitä oikein voi verrata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän varsin hyvin, että vanhemmalle on maailman paras hetki kun lapsi oppii käyttämään lusikkaa. Uskon, että jos minusta tulisi äiti, olisi se myös minulle maailman paras hetki. Uskon, että rakastaisin lasta ja nauttisin hänen kehityksensä seuraamisesta. Mutta, kun näin kaverin hehkuttavan facebookissa kuinka mahtavaa oli, kun lapsi oppi käyttämään lusikkaa, ajattelin, että olisin varmasti samanlainen äiti ja toivon, ettei elämäni koskaan muutu sellaiseksi, että viikon kohokohta on se, että lapsi käyttää lusikkaa.

Ymmärrän siis hyvin, että vanhemmat nauttivat omista lapsistaan ja heidän kanssa vietetystä ajasta, ja tiedän olevani sen verran rakastava ja lapsista pitävä ihminen, että olisin itse samanlainen, jos minulla olisi lapsia. Mutta minä en vain halua lapsia.

Ja tämä on todellakin ok. Minäkään en hanki kissaa, koska en vain halua kissaa. Jos minulla olisi kissa, varmastikkin kiintyisin siihen ja pitäisin siitä huolta, mutta en vain halua. En kuitenkaan väitä kissan omistajille että tiedän kyllä millaista on omistaa ja kissa ja tiedän mitä tuntisin kissaani kohtaan, vaikka minulla ei sellaista ole.

Uskon ihan hyvin, ettet tiedä, minkälaista elämäsi kissan kanssa on. Voit ihan hyvin kuulua siihen enemmistöön ihmisistä, joilta yhteiselo kissan kanssa sujuisi ihan okei ainakin siinä määrin, että jos se olisi pakko hoitaa, suoriutuisit siitä ja eläisit normaalia elämää. Mahdollisesti jopa oppisit pitämään kissan omistamisesta ja nauttisit suhteestanne, kuka tietää.

Mutta koeta nyt ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Minä tiedän, että olen onnellisempi lapsettomana kuin vanhempana, koska persoonallisuuteni ja arvoni eivät ole yhteensopivia onnellisen lapsiperhe-elämän kanssa. Kaikki eivät tiedä, minkälaista se sujuisi, mutta jotkut tietävät, että se ei sujuisi, ja minä satun kuulumaan tähän joukkoon.

Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää?

Kyllä, mutta myöskään sinä et voi varmasti tietää, ettet havahtuisi lapsen saatuasi siihen, miten et ole ikinä kokenut sellaista rakkautta ja rakastatkin olla vanhempi. Ei kannata ottaa riskiä jos et halua lapsia tietenkään, mutta et vaan voi sitä tietää jos sinulla ei lapsia ole.

Kärsit sellaisesta harhasta, että kuvittelet kaikkien muiden olevan psykologisesti suurin piirtein samanlaisia kuin sinä. Ajattelet, että muut tuntevat, ajattelevat, kokevat ja arvostavat asioita melkolailla niin kuin sinäkin, samat asiat ovat psykologisesti mahdollisia tai mahdottomia sinulle ja muille.

Tämä on kuitenkin väärin. Ihmiset ovat erilaisia. Ihan niin kuin sinä tiedät, että sinun on hyvinvointisi ja onnellisuutesi kannalta parempi olla sinkku kuin suhteessa, jossa puolisosi pitää sinua patteriin kahlittuna ja lyö sinua asvoihin päivittäin, monet naiset ja miehet tietävät olevansa onnellisempia ilman lapsia kuin lasten kanssa.

Kyllä, suurimmalle osalle lasten hankkiminen on onnellisuuden kannalta neutraali asia, tai ainakin asiassa on epävarmuutta: ehkä se on tosi hyvä juttu, ehkä se on kurjaa. Mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka nyt sattuvat olemaan arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan sellaisia, että mikään määrä vanhemman rakkautta ei korvaa kaikkea sitä negatiivista, mitä vanhemmuudesta meille väistämättä koituu. Tällöin asiassa on yhtä paljon epävarmuutta kuin siinä, onko tupakalla poltetuksi tuleminen kivaa vai ei. (Ja jos tähän vänkäät, että ehkä se tupakalla polttaminen onkin kivaa, mistäs voit tietää, olemme jo hedelmättömän semanttisen kikkailun alueella.)

Se on ihan biologiaa, että suurinosa rakastaa omia lapsiaan erilailla kuin muiden lapsia. Ehkä juuri sinä poikkeat biologiasta etkä rakastakkaan, kuka tietää? Mutta pointti on se, ennenkuin niin tapahtuu, et voi varmasti tietää. Voit jankata että kyllä sinä tiedät ja minä voin jankata että et tiedä, asia ei siitä muuksi muutu.

Jos niitä omia lapsiaan niin kamalan kauhiast rakastaa, miksi niitä sitten niin pali kiusataan? Juurihan vasta eilen luin tällä palstalla ketjua, jossa monet ihmiset valittivat tunnekylmiä äitejään, joiden takia on nii kamalast kärsitty eikä ole tehty niiden takia lapsiakaan. Jos kerran on biologiaa, että lapsiaan rakastaa, kuuluko siihen biologiaan myös se, että rakastamiaan lapsiaan kiusaa? Ja jos kuuluu, kun kerran näin on paljon tehty, miksi se kuuluu? Mikä siinä biologiassa saa sen aikaan?

Tietenkään omien jälkeläistensä tahallinen vahingoittaminen ei ole suotavaa. Jotkut eläimetkin syövät omia lapsiaan. Sitä en tiedä miksi näin tapahtuu, en ole tutkija. Normaalimpaa kuitenkin on yrittää parhaansa omien lapsiensa kanssa.

On se vaan niin hirveää, kun jollakin on erilaiset elämänarvot kuin sinulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat eivät vaan voi ymmärtää mitä se on kun on oma lapsi. Minunkin eräs lapseton ystäväni voivottelee miten minulla menee niin paljon rahaa esim lasten vaatteisiin.. Hän ei ymmärrä että minä nautin siitä kun ostan lapselleni jotain kivaa ja hän tulee siitä onnelliseksi. Ennemmin ostan lapselle kuin itselleni :)

Voi ei :D

Olen ollut vuosia perhepäivähoitajana ja lapsellinen tuttavani kysyi minulta, että miten osaan hoitaa lapsia kun en itse ole äiti. Miksi lapsen puskeminen vaginan kautta tekee niin ihmeelliseksi ihmiseksi? Enkä nyt tarkoita tätä kiihkoiluna enkä loukkauksena kenellekään, haluaisin vain kuulla selityksen. Kun minä aloitin perhepäivähoitajana, olin mielestäni samalla viivalla kuin ensisynnyttäjä, jolla ei ole aikaisempaa kokemusta lapsenhoidosta. 

Ostatko omilla rahoillasi hoitolapsille vaatteita? Jos sinulla on jäljellä 50e Ostatko itsellesi jotain vai hoitolapselle ulkoilupuvun?

Onko siis semmoinen itsekäs jolla ei ole lapsia ja antaa maailman lapsille vaikka 50 euroa kk. Kummilapsi tai muu touhu, amnesty.

Mutta joka törsää kaiken omiin geeneihin, itseensä, omiin lapsiin, on epäitsekkäämpi kuin lapseton jolla on muillekin antaa?

Ja eikö ole väliä haluaako edes että lapsi tekee muille tahallista pahaa, laskelmoitua julmuutta? Kunhan vaan on synnyttänyt ja ostaa tavaraa omallern josta saa iloa its, on epäitsekäs?

En ole puhunut itsekkyydestä mitään, esimerkillä yritin havainnollistaa miten esimerkiksi omat lapset eroavat niistä hoitolapsista, jotka toki voivat olla tärkeitä hoitajalle, mutta eivät ole omia.

Hoitolapsissa on se hyvä  puoli ettei niitä tarvitse katsoa  24/7 kuten omia lapsia joten voi vetää henkeä välillä. Se munkin ois pitänyt tajuta ennen kuin lapseni tein. Velana elämäni  olisi  parempaa.

yhden äiti, virheen tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja äitiydenkö nyt oli tarkoitus jalostaa, kypsyttä ja viisastuttaa kokijaansa?

I rest my case.

T. vela, ei kiihkoilija mutta välillä pikkuisen provosoituva

Ei, äitiys on mahdollisuus jalostaa, kypsyttää ja viisauttaa kokijaansa.

Äitiys on vain yksi sadoista ja tuhansista elämänvalinnoista ja -kokemuksista, joka saattaa kypsyttää, jalostaa ja viisauttaa. Kukaan ei voi kokea niitä kaikkia. Tärkeää ei olekaan, mitä kokee, vaan se, mitä niistä oppii.

- vela

Vierailija kirjoitti:

Minua suoraan sanottuna kammottaa tuollainen ajattelu,  etenkin ihmisten kohdalla, jotka tietävät etukäteen etteivät tulisi pitämään lapsista ja/tai siihen liittyvästä arjesta. Olen lukenut ja kuullut tosi monia tarinoita, missä ollaan juuri tuollaisen ajattelun (ja mahdollisen kumppanin painostuksen) takia hankittu se lapsi, ja sitten podetaan seuraavat 20 vuotta huonoa omaatuntoa, kun sitä maagista tunnetta EI VAAN TULE. Vaikka kuinka haluaisi. Lapsesta huolehditaan kun pakko on, ja toki siihen on kiintyneempi kuin naapurin lapsiin, kun sen on alusta asti kasvattanut, mutta takaraivossa sykkii silti ajatus, ettei olisi pitänyt hankkia sitä, ja mielummin viettää aikaa jonkun muun seurassa tai yksin. Luuletteko, ettei lapsi vaistoa sitä syvän kiintymyksen puutetta kun kasvaa tuollaisen vanhemman kanssa?

En todellakaan haluaisi ottaa sitä riskiä vain siksi, että ajattelisin idioottimiaisesti tähdet silmissä, että MINUN lihaa ja vertani olisi jotenkin aivan eri asia kuin se, miten suhtaudun kaikkiin muihin lapsiin ja ajatuksiin lapsiperhe-arjesta. Uskomattoman naiivia ja tuhoisaa ajattelua.

Oma äitini oli juuri tällainen ihminen. Teki toki parhaansa ja varmisti, että meidän kaikki perustarpeet tulee tyydytettyä. Mutta näin myöhemmin minulle on jäänyt tunne, ettei halunnut tehdä mitään ylimääräistä, olla esim. harrastuksissa mukana ja me lapset oltiin vähän kuin ylimääräinen vaiva. Keskusteltiin tästä kerran, ja äitini totesi, että ehkä hänen olisi pitänyt jättää lapset tekemättä.

Itselläni on myös olo, etten lapsia halua. En halua olla raskaana, enkä synnyttää, ja hirveä ajatus on sekin, että pitää huolehtia kokonaan avuttomasta lapsesta, joka ei oikeasti pysty tekemään mitään ensimmäiseen pariin vuoteen. Kaverin lapset on ihan jees, varsinkin kaverin parikuukautinen vauva nyt on vaan siinä, kun esim. menen kylään. Vanhempi lapsi tosin vaatii leikkimään, mikä on ihan kivaa, pääsee sukeltamaan hetkeksi lapsen maailmaan. Mutta tuota tapahtuu vain pari tuntia kerrallaan muutaman viikon välein, ja se on minulle ihan tarpeeksi. Olen todella voipunut noiden vierailujen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat eivät vaan voi ymmärtää mitä se on kun on oma lapsi. Minunkin eräs lapseton ystäväni voivottelee miten minulla menee niin paljon rahaa esim lasten vaatteisiin.. Hän ei ymmärrä että minä nautin siitä kun ostan lapselleni jotain kivaa ja hän tulee siitä onnelliseksi. Ennemmin ostan lapselle kuin itselleni :)

Voi ei :D

Olen ollut vuosia perhepäivähoitajana ja lapsellinen tuttavani kysyi minulta, että miten osaan hoitaa lapsia kun en itse ole äiti. Miksi lapsen puskeminen vaginan kautta tekee niin ihmeelliseksi ihmiseksi? Enkä nyt tarkoita tätä kiihkoiluna enkä loukkauksena kenellekään, haluaisin vain kuulla selityksen. Kun minä aloitin perhepäivähoitajana, olin mielestäni samalla viivalla kuin ensisynnyttäjä, jolla ei ole aikaisempaa kokemusta lapsenhoidosta. 

Ostatko omilla rahoillasi hoitolapsille vaatteita? Jos sinulla on jäljellä 50e Ostatko itsellesi jotain vai hoitolapselle ulkoilupuvun?

Onko siis semmoinen itsekäs jolla ei ole lapsia ja antaa maailman lapsille vaikka 50 euroa kk. Kummilapsi tai muu touhu, amnesty.

Mutta joka törsää kaiken omiin geeneihin, itseensä, omiin lapsiin, on epäitsekkäämpi kuin lapseton jolla on muillekin antaa?

Ja eikö ole väliä haluaako edes että lapsi tekee muille tahallista pahaa, laskelmoitua julmuutta? Kunhan vaan on synnyttänyt ja ostaa tavaraa omallern josta saa iloa its, on epäitsekäs?

En ole puhunut itsekkyydestä mitään, esimerkillä yritin havainnollistaa miten esimerkiksi omat lapset eroavat niistä hoitolapsista, jotka toki voivat olla tärkeitä hoitajalle, mutta eivät ole omia.

Hoitolapsissa on se hyvä  puoli ettei niitä tarvitse katsoa  24/7 kuten omia lapsia joten voi vetää henkeä välillä. Se munkin ois pitänyt tajuta ennen kuin lapseni tein. Velana elämäni  olisi  parempaa.

yhden äiti, virheen tehnyt.

Onpa surullista. Minun lapseni oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Ap:han on kuin uskovainen, joka väen vängällä yrittää tunkea tuota äitiysevenkeliumiaan muiden kurkusta alas. Ei minua häiritse, jos olet päättänyt lisääntyä ja se on ihanaa. Miksi sinua häiritsee se, että olen päättänyt olla lisääntymättä, ja se on minusta ihanaa? Et sinäkään tiedä minkälaista minun elämäni ja minkälaisia onnen aiheita siinä on, etkä voi koskaan tietääkään. Mutta ei se tosiaan minua kiusaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat eivät vaan voi ymmärtää mitä se on kun on oma lapsi. Minunkin eräs lapseton ystäväni voivottelee miten minulla menee niin paljon rahaa esim lasten vaatteisiin.. Hän ei ymmärrä että minä nautin siitä kun ostan lapselleni jotain kivaa ja hän tulee siitä onnelliseksi. Ennemmin ostan lapselle kuin itselleni :)

Voi ei :D

Olen ollut vuosia perhepäivähoitajana ja lapsellinen tuttavani kysyi minulta, että miten osaan hoitaa lapsia kun en itse ole äiti. Miksi lapsen puskeminen vaginan kautta tekee niin ihmeelliseksi ihmiseksi? Enkä nyt tarkoita tätä kiihkoiluna enkä loukkauksena kenellekään, haluaisin vain kuulla selityksen. Kun minä aloitin perhepäivähoitajana, olin mielestäni samalla viivalla kuin ensisynnyttäjä, jolla ei ole aikaisempaa kokemusta lapsenhoidosta. 

Ostatko omilla rahoillasi hoitolapsille vaatteita? Jos sinulla on jäljellä 50e Ostatko itsellesi jotain vai hoitolapselle ulkoilupuvun?

Onko siis semmoinen itsekäs jolla ei ole lapsia ja antaa maailman lapsille vaikka 50 euroa kk. Kummilapsi tai muu touhu, amnesty.

Mutta joka törsää kaiken omiin geeneihin, itseensä, omiin lapsiin, on epäitsekkäämpi kuin lapseton jolla on muillekin antaa?

Ja eikö ole väliä haluaako edes että lapsi tekee muille tahallista pahaa, laskelmoitua julmuutta? Kunhan vaan on synnyttänyt ja ostaa tavaraa omallern josta saa iloa its, on epäitsekäs?

En ole puhunut itsekkyydestä mitään, esimerkillä yritin havainnollistaa miten esimerkiksi omat lapset eroavat niistä hoitolapsista, jotka toki voivat olla tärkeitä hoitajalle, mutta eivät ole omia.

Hoitolapsissa on se hyvä  puoli ettei niitä tarvitse katsoa  24/7 kuten omia lapsia joten voi vetää henkeä välillä. Se munkin ois pitänyt tajuta ennen kuin lapseni tein. Velana elämäni  olisi  parempaa.

yhden äiti, virheen tehnyt.

Onpa surullista. Minun lapseni oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Ja tätäkin velat alapeukuttaa xD "ei! Se ei saa olla! Myönnä että teit virheen, ettei minun tarvitse ikinä kyseenalaistaa päätöstäni olla lapseton!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän varsin hyvin, että vanhemmalle on maailman paras hetki kun lapsi oppii käyttämään lusikkaa. Uskon, että jos minusta tulisi äiti, olisi se myös minulle maailman paras hetki. Uskon, että rakastaisin lasta ja nauttisin hänen kehityksensä seuraamisesta. Mutta, kun näin kaverin hehkuttavan facebookissa kuinka mahtavaa oli, kun lapsi oppi käyttämään lusikkaa, ajattelin, että olisin varmasti samanlainen äiti ja toivon, ettei elämäni koskaan muutu sellaiseksi, että viikon kohokohta on se, että lapsi käyttää lusikkaa.

Ymmärrän siis hyvin, että vanhemmat nauttivat omista lapsistaan ja heidän kanssa vietetystä ajasta, ja tiedän olevani sen verran rakastava ja lapsista pitävä ihminen, että olisin itse samanlainen, jos minulla olisi lapsia. Mutta minä en vain halua lapsia.

Ja tämä on todellakin ok. Minäkään en hanki kissaa, koska en vain halua kissaa. Jos minulla olisi kissa, varmastikkin kiintyisin siihen ja pitäisin siitä huolta, mutta en vain halua. En kuitenkaan väitä kissan omistajille että tiedän kyllä millaista on omistaa ja kissa ja tiedän mitä tuntisin kissaani kohtaan, vaikka minulla ei sellaista ole.

Uskon ihan hyvin, ettet tiedä, minkälaista elämäsi kissan kanssa on. Voit ihan hyvin kuulua siihen enemmistöön ihmisistä, joilta yhteiselo kissan kanssa sujuisi ihan okei ainakin siinä määrin, että jos se olisi pakko hoitaa, suoriutuisit siitä ja eläisit normaalia elämää. Mahdollisesti jopa oppisit pitämään kissan omistamisesta ja nauttisit suhteestanne, kuka tietää.

Mutta koeta nyt ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Minä tiedän, että olen onnellisempi lapsettomana kuin vanhempana, koska persoonallisuuteni ja arvoni eivät ole yhteensopivia onnellisen lapsiperhe-elämän kanssa. Kaikki eivät tiedä, minkälaista se sujuisi, mutta jotkut tietävät, että se ei sujuisi, ja minä satun kuulumaan tähän joukkoon.

Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää?

Kyllä, mutta myöskään sinä et voi varmasti tietää, ettet havahtuisi lapsen saatuasi siihen, miten et ole ikinä kokenut sellaista rakkautta ja rakastatkin olla vanhempi. Ei kannata ottaa riskiä jos et halua lapsia tietenkään, mutta et vaan voi sitä tietää jos sinulla ei lapsia ole.

Kärsit sellaisesta harhasta, että kuvittelet kaikkien muiden olevan psykologisesti suurin piirtein samanlaisia kuin sinä. Ajattelet, että muut tuntevat, ajattelevat, kokevat ja arvostavat asioita melkolailla niin kuin sinäkin, samat asiat ovat psykologisesti mahdollisia tai mahdottomia sinulle ja muille.

Tämä on kuitenkin väärin. Ihmiset ovat erilaisia. Ihan niin kuin sinä tiedät, että sinun on hyvinvointisi ja onnellisuutesi kannalta parempi olla sinkku kuin suhteessa, jossa puolisosi pitää sinua patteriin kahlittuna ja lyö sinua asvoihin päivittäin, monet naiset ja miehet tietävät olevansa onnellisempia ilman lapsia kuin lasten kanssa.

Kyllä, suurimmalle osalle lasten hankkiminen on onnellisuuden kannalta neutraali asia, tai ainakin asiassa on epävarmuutta: ehkä se on tosi hyvä juttu, ehkä se on kurjaa. Mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka nyt sattuvat olemaan arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan sellaisia, että mikään määrä vanhemman rakkautta ei korvaa kaikkea sitä negatiivista, mitä vanhemmuudesta meille väistämättä koituu. Tällöin asiassa on yhtä paljon epävarmuutta kuin siinä, onko tupakalla poltetuksi tuleminen kivaa vai ei. (Ja jos tähän vänkäät, että ehkä se tupakalla polttaminen onkin kivaa, mistäs voit tietää, olemme jo hedelmättömän semanttisen kikkailun alueella.)

Se on ihan biologiaa, että suurinosa rakastaa omia lapsiaan erilailla kuin muiden lapsia. Ehkä juuri sinä poikkeat biologiasta etkä rakastakkaan, kuka tietää? Mutta pointti on se, ennenkuin niin tapahtuu, et voi varmasti tietää. Voit jankata että kyllä sinä tiedät ja minä voin jankata että et tiedä, asia ei siitä muuksi muutu.

Kuvittele, että olet puistossa iltalenkillä hämärän aikaan, kun miesjoukko lähtee perääsi, kaataa sinut maahan ja raiskaa sinut väkivaltaisesti. Väilahasi leikataan auki saksilla, sinulle naureskellaan, ja kukin miehistä tyhjentää lastinsa sinuun vuoron perään. Sinut jätetään verta vuotavana ja pahasti ruhjeilla makaamaan nurmikolle.

Mistä tiedät, ettet kuitenkin pitäisi tuosta kokemuksesta? Oletko todella sitä mieltä, ettet osaa kokematta sanoa, olisitko onnellisempi ilman tuota kokemusta vai sen kokemuksen kanssa? Koska sitähän tuo sinun lapsellinen semanttinen kikkailusi edellyttäisi, jos olet edes johdonmukainen.

Tuo esimerkkisi itseasiassa on väärinpäin, koska YLEENSÄ lapsen saaminen on myönteinen ja iloinen kokemus mutta väkivaltainen joukkoraiskaus on negatiivinen. Eli ei niitä oikein voi verrata.

Mutta, kun minulle lapsen saaminen olisi negatiivinen kokemus. Hormonihöyryjen laannuttua jäljelle jäisi juurikin ne asiat, joita en lapsiperhearjessa tykkää; äitiysloma ja uran katkeaminen, rahanmeno, univelka, jatkuva huolehtiminen lapsen asioista, lapsen opettaminen ja kasvattaminen, lapsen kanssa leikkiminen...

Ei huvita yhtään.

Aloittajan kuvitteleminen voisi huvittaa, jos en olisi niin tuskallisella tavalla kokenut, miten pitkälle jotkut menevät yrittäessään persushedelmiään työntää väkisin muiden silmille.

Voi johtaa jopa toistakymmentä vuotta kestäneeseen vainoamiseen.

Se kun jostain syystä rajanaapureita kunnioitetaan ja yritetään olla heitä vaivaamatta pershedelmillä mutta aletaan järjestäytyneen vainon keinoin kiusata yhtä naapuria levittäen juttua pelottavuudesta ym ja samalla seisten hänen tonttinsa rajalla (ei rajanaspureita)väkisin ja lapsensakin sinne hiekkalelujen kanssa vieden päivästä toiseen. Tähän vielä kunnan työntekijät raksamiehet ja muut.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas tykkään lapsista niin kauan kun ne eivät ole minun omia. Adoptoida voisin mutta biologisia lapsia en halua ikinä.

niin, tätähän juuri et voi tietää. Veikkaanpa, että jos saisit lapsen, hän olisi sitten kumminkin se rakkain sinulle.

Olin kauan 100% varma etten tulisi ikinä hankkimaan lapsia. Vauvat olivat ärsyttäviä ja lapsiperheet stressaantuineita. Vauvan itku sai ihokarvat pystyyn ja taaperot olivat ärsyttävän näsäviisaita. Sitten tapasin mieheni, menimme naimisiin ja pikku hiljaa ajatus lapsesta alkoi tuntumaan mukavalta. Nyt meillä on 3-vuotias tyttö ja hän on parasta maailmassa.

En tuomitse ketään, ymmärrän jos joku valitsee lapsettomuuden, mutta olen itse sitä mieltä että he menettävät todella paljon. En tiennyt että ketään voi rakastaa niin paljon kuin omaa lasta. Se rakkaus on pyyteetöntä ja ehdotonta ja valovuosien päässä siitä rakkaudesta mitä voi kokea parisuhteessa. Sen lapsettomat menettävät ja se on mielestäni äärettömän surullista.

Ja mietin sitäkin miten on kivaa istua terassilla skumppaa juomassa, käydä leffassa tai pyöriä kaupoissa ihan koska huvittaa. Voi mennä baariin vaikka joka ilta eikä kukaan ole aamulla herättämässä seitsemältä. Saisi elää täysin vastuutonta, itsekästä elämää...mutta tiedättekö että tuon kaiken voi tehdä ennen kuin teet lapsia, tai tuota kaikkea voi tehdä myös vaikka olisitkin äiti...ei elämä lopu siihen kun lapsi tulee maailmaan. Jos sinulla on parisuhde kunnossa, voit tehdä myös omia juttuja, nähdä kavereita, juoda viiniä, käydä ulkona...monet lapsettomat tuntuvat ajattelevan niin että sitten ei voi tehdä enää yhtään mitään kun on lapsi. Väärin. Voit tehdä kaikkea edelleen, elämä on valinta- ja asennekysymys.

Lisäksi mietin sitä miten ihanaa on kun olen vanhempi, lapseni tulevat katsomaan minua puolisoineen ja lapsineen ja ympärillä on hälinää ja elämää...se on ihana ajatus. Mitä tekevät lapsettomat vanhukset? Istuvat yksin kotonaan tai kaksin tuijottamassa toisiaan. Sekin on minusta tosi surullinen ajatus.

Mutta jokainen tekee tavallaan ja valitsee miten elämänsä elää. Toivon että ihmiset ajattelisivat vähän pidemmälle mitä lapsettomuus tuo tullessaan, mutta jos on varma että elämä on ihanaa vielä kuusikymppinsenäkin ilman lapsia niin mikäs siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat eivät vaan voi ymmärtää mitä se on kun on oma lapsi. Minunkin eräs lapseton ystäväni voivottelee miten minulla menee niin paljon rahaa esim lasten vaatteisiin.. Hän ei ymmärrä että minä nautin siitä kun ostan lapselleni jotain kivaa ja hän tulee siitä onnelliseksi. Ennemmin ostan lapselle kuin itselleni :)

Voi ei :D

Olen ollut vuosia perhepäivähoitajana ja lapsellinen tuttavani kysyi minulta, että miten osaan hoitaa lapsia kun en itse ole äiti. Miksi lapsen puskeminen vaginan kautta tekee niin ihmeelliseksi ihmiseksi? Enkä nyt tarkoita tätä kiihkoiluna enkä loukkauksena kenellekään, haluaisin vain kuulla selityksen. Kun minä aloitin perhepäivähoitajana, olin mielestäni samalla viivalla kuin ensisynnyttäjä, jolla ei ole aikaisempaa kokemusta lapsenhoidosta. 

Ostatko omilla rahoillasi hoitolapsille vaatteita? Jos sinulla on jäljellä 50e Ostatko itsellesi jotain vai hoitolapselle ulkoilupuvun?

Onko siis semmoinen itsekäs jolla ei ole lapsia ja antaa maailman lapsille vaikka 50 euroa kk. Kummilapsi tai muu touhu, amnesty.

Mutta joka törsää kaiken omiin geeneihin, itseensä, omiin lapsiin, on epäitsekkäämpi kuin lapseton jolla on muillekin antaa?

Ja eikö ole väliä haluaako edes että lapsi tekee muille tahallista pahaa, laskelmoitua julmuutta? Kunhan vaan on synnyttänyt ja ostaa tavaraa omallern josta saa iloa its, on epäitsekäs?

En ole puhunut itsekkyydestä mitään, esimerkillä yritin havainnollistaa miten esimerkiksi omat lapset eroavat niistä hoitolapsista, jotka toki voivat olla tärkeitä hoitajalle, mutta eivät ole omia.

Hoitolapsissa on se hyvä  puoli ettei niitä tarvitse katsoa  24/7 kuten omia lapsia joten voi vetää henkeä välillä. Se munkin ois pitänyt tajuta ennen kuin lapseni tein. Velana elämäni  olisi  parempaa.

yhden äiti, virheen tehnyt.

Onpa surullista. Minun lapseni oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Minä en ole koskaan ollut lapsirakas ja kiersin kaikkien pikkusisaruksetkin kaukaa. Lapsen tein painostettuna. Enkä ole nauttinut äitiydestä vaan lapsiperhearki oli todellakin helvettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän varsin hyvin, että vanhemmalle on maailman paras hetki kun lapsi oppii käyttämään lusikkaa. Uskon, että jos minusta tulisi äiti, olisi se myös minulle maailman paras hetki. Uskon, että rakastaisin lasta ja nauttisin hänen kehityksensä seuraamisesta. Mutta, kun näin kaverin hehkuttavan facebookissa kuinka mahtavaa oli, kun lapsi oppi käyttämään lusikkaa, ajattelin, että olisin varmasti samanlainen äiti ja toivon, ettei elämäni koskaan muutu sellaiseksi, että viikon kohokohta on se, että lapsi käyttää lusikkaa.

Ymmärrän siis hyvin, että vanhemmat nauttivat omista lapsistaan ja heidän kanssa vietetystä ajasta, ja tiedän olevani sen verran rakastava ja lapsista pitävä ihminen, että olisin itse samanlainen, jos minulla olisi lapsia. Mutta minä en vain halua lapsia.

Ja tämä on todellakin ok. Minäkään en hanki kissaa, koska en vain halua kissaa. Jos minulla olisi kissa, varmastikkin kiintyisin siihen ja pitäisin siitä huolta, mutta en vain halua. En kuitenkaan väitä kissan omistajille että tiedän kyllä millaista on omistaa ja kissa ja tiedän mitä tuntisin kissaani kohtaan, vaikka minulla ei sellaista ole.

Uskon ihan hyvin, ettet tiedä, minkälaista elämäsi kissan kanssa on. Voit ihan hyvin kuulua siihen enemmistöön ihmisistä, joilta yhteiselo kissan kanssa sujuisi ihan okei ainakin siinä määrin, että jos se olisi pakko hoitaa, suoriutuisit siitä ja eläisit normaalia elämää. Mahdollisesti jopa oppisit pitämään kissan omistamisesta ja nauttisit suhteestanne, kuka tietää.

Mutta koeta nyt ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia. Minä tiedän, että olen onnellisempi lapsettomana kuin vanhempana, koska persoonallisuuteni ja arvoni eivät ole yhteensopivia onnellisen lapsiperhe-elämän kanssa. Kaikki eivät tiedä, minkälaista se sujuisi, mutta jotkut tietävät, että se ei sujuisi, ja minä satun kuulumaan tähän joukkoon.

Miksi tämä on niin vaikea asia ymmärtää?

Kyllä, mutta myöskään sinä et voi varmasti tietää, ettet havahtuisi lapsen saatuasi siihen, miten et ole ikinä kokenut sellaista rakkautta ja rakastatkin olla vanhempi. Ei kannata ottaa riskiä jos et halua lapsia tietenkään, mutta et vaan voi sitä tietää jos sinulla ei lapsia ole.

Kärsit sellaisesta harhasta, että kuvittelet kaikkien muiden olevan psykologisesti suurin piirtein samanlaisia kuin sinä. Ajattelet, että muut tuntevat, ajattelevat, kokevat ja arvostavat asioita melkolailla niin kuin sinäkin, samat asiat ovat psykologisesti mahdollisia tai mahdottomia sinulle ja muille.

Tämä on kuitenkin väärin. Ihmiset ovat erilaisia. Ihan niin kuin sinä tiedät, että sinun on hyvinvointisi ja onnellisuutesi kannalta parempi olla sinkku kuin suhteessa, jossa puolisosi pitää sinua patteriin kahlittuna ja lyö sinua asvoihin päivittäin, monet naiset ja miehet tietävät olevansa onnellisempia ilman lapsia kuin lasten kanssa.

Kyllä, suurimmalle osalle lasten hankkiminen on onnellisuuden kannalta neutraali asia, tai ainakin asiassa on epävarmuutta: ehkä se on tosi hyvä juttu, ehkä se on kurjaa. Mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka nyt sattuvat olemaan arvoiltaan ja persoonallisuudeltaan sellaisia, että mikään määrä vanhemman rakkautta ei korvaa kaikkea sitä negatiivista, mitä vanhemmuudesta meille väistämättä koituu. Tällöin asiassa on yhtä paljon epävarmuutta kuin siinä, onko tupakalla poltetuksi tuleminen kivaa vai ei. (Ja jos tähän vänkäät, että ehkä se tupakalla polttaminen onkin kivaa, mistäs voit tietää, olemme jo hedelmättömän semanttisen kikkailun alueella.)

Se on ihan biologiaa, että suurinosa rakastaa omia lapsiaan erilailla kuin muiden lapsia. Ehkä juuri sinä poikkeat biologiasta etkä rakastakkaan, kuka tietää? Mutta pointti on se, ennenkuin niin tapahtuu, et voi varmasti tietää. Voit jankata että kyllä sinä tiedät ja minä voin jankata että et tiedä, asia ei siitä muuksi muutu.

Kuvittele, että olet puistossa iltalenkillä hämärän aikaan, kun miesjoukko lähtee perääsi, kaataa sinut maahan ja raiskaa sinut väkivaltaisesti. Väilahasi leikataan auki saksilla, sinulle naureskellaan, ja kukin miehistä tyhjentää lastinsa sinuun vuoron perään. Sinut jätetään verta vuotavana ja pahasti ruhjeilla makaamaan nurmikolle.

Mistä tiedät, ettet kuitenkin pitäisi tuosta kokemuksesta? Oletko todella sitä mieltä, ettet osaa kokematta sanoa, olisitko onnellisempi ilman tuota kokemusta vai sen kokemuksen kanssa? Koska sitähän tuo sinun lapsellinen semanttinen kikkailusi edellyttäisi, jos olet edes johdonmukainen.

Tuo esimerkkisi itseasiassa on väärinpäin, koska YLEENSÄ lapsen saaminen on myönteinen ja iloinen kokemus mutta väkivaltainen joukkoraiskaus on negatiivinen. Eli ei niitä oikein voi verrata.

Mutta, kun minulle lapsen saaminen olisi negatiivinen kokemus. Hormonihöyryjen laannuttua jäljelle jäisi juurikin ne asiat, joita en lapsiperhearjessa tykkää; äitiysloma ja uran katkeaminen, rahanmeno, univelka, jatkuva huolehtiminen lapsen asioista, lapsen opettaminen ja kasvattaminen, lapsen kanssa leikkiminen...

Tässä on juuri se mitä et ymmärrä. Kun se olisi sinun OMA lapsesi et mitenkään voi tietää olisiko se negatiivinen kokemus vai ei, vaikka nyt niin luuletkin :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomat eivät vaan voi ymmärtää mitä se on kun on oma lapsi. Minunkin eräs lapseton ystäväni voivottelee miten minulla menee niin paljon rahaa esim lasten vaatteisiin.. Hän ei ymmärrä että minä nautin siitä kun ostan lapselleni jotain kivaa ja hän tulee siitä onnelliseksi. Ennemmin ostan lapselle kuin itselleni :)

Voi ei :D

Olen ollut vuosia perhepäivähoitajana ja lapsellinen tuttavani kysyi minulta, että miten osaan hoitaa lapsia kun en itse ole äiti. Miksi lapsen puskeminen vaginan kautta tekee niin ihmeelliseksi ihmiseksi? Enkä nyt tarkoita tätä kiihkoiluna enkä loukkauksena kenellekään, haluaisin vain kuulla selityksen. Kun minä aloitin perhepäivähoitajana, olin mielestäni samalla viivalla kuin ensisynnyttäjä, jolla ei ole aikaisempaa kokemusta lapsenhoidosta. 

Ostatko omilla rahoillasi hoitolapsille vaatteita? Jos sinulla on jäljellä 50e Ostatko itsellesi jotain vai hoitolapselle ulkoilupuvun?

Onko siis semmoinen itsekäs jolla ei ole lapsia ja antaa maailman lapsille vaikka 50 euroa kk. Kummilapsi tai muu touhu, amnesty.

Mutta joka törsää kaiken omiin geeneihin, itseensä, omiin lapsiin, on epäitsekkäämpi kuin lapseton jolla on muillekin antaa?

Ja eikö ole väliä haluaako edes että lapsi tekee muille tahallista pahaa, laskelmoitua julmuutta? Kunhan vaan on synnyttänyt ja ostaa tavaraa omallern josta saa iloa its, on epäitsekäs?

En ole puhunut itsekkyydestä mitään, esimerkillä yritin havainnollistaa miten esimerkiksi omat lapset eroavat niistä hoitolapsista, jotka toki voivat olla tärkeitä hoitajalle, mutta eivät ole omia.

Hoitolapsissa on se hyvä  puoli ettei niitä tarvitse katsoa  24/7 kuten omia lapsia joten voi vetää henkeä välillä. Se munkin ois pitänyt tajuta ennen kuin lapseni tein. Velana elämäni  olisi  parempaa.

yhden äiti, virheen tehnyt.

Onpa surullista. Minun lapseni oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

Minä en ole koskaan ollut lapsirakas ja kiersin kaikkien pikkusisaruksetkin kaukaa. Lapsen tein painostettuna. Enkä ole nauttinut äitiydestä vaan lapsiperhearki oli todellakin helvettiä.

En minäkään ollut lapsirakas, mutta se oma lapsi sitten olikin ihan eriasia.

Lapset on maailman siistein juttu kirjoitti:

Olin kauan 100% varma etten tulisi ikinä hankkimaan lapsia. Vauvat olivat ärsyttäviä ja lapsiperheet stressaantuineita. Vauvan itku sai ihokarvat pystyyn ja taaperot olivat ärsyttävän näsäviisaita. Sitten tapasin mieheni, menimme naimisiin ja pikku hiljaa ajatus lapsesta alkoi tuntumaan mukavalta. Nyt meillä on 3-vuotias tyttö ja hän on parasta maailmassa.

En tuomitse ketään, ymmärrän jos joku valitsee lapsettomuuden, mutta olen itse sitä mieltä että he menettävät todella paljon. En tiennyt että ketään voi rakastaa niin paljon kuin omaa lasta. Se rakkaus on pyyteetöntä ja ehdotonta ja valovuosien päässä siitä rakkaudesta mitä voi kokea parisuhteessa. Sen lapsettomat menettävät ja se on mielestäni äärettömän surullista.

Ja mietin sitäkin miten on kivaa istua terassilla skumppaa juomassa, käydä leffassa tai pyöriä kaupoissa ihan koska huvittaa. Voi mennä baariin vaikka joka ilta eikä kukaan ole aamulla herättämässä seitsemältä. Saisi elää täysin vastuutonta, itsekästä elämää...mutta tiedättekö että tuon kaiken voi tehdä ennen kuin teet lapsia, tai tuota kaikkea voi tehdä myös vaikka olisitkin äiti...ei elämä lopu siihen kun lapsi tulee maailmaan. Jos sinulla on parisuhde kunnossa, voit tehdä myös omia juttuja, nähdä kavereita, juoda viiniä, käydä ulkona...monet lapsettomat tuntuvat ajattelevan niin että sitten ei voi tehdä enää yhtään mitään kun on lapsi. Väärin. Voit tehdä kaikkea edelleen, elämä on valinta- ja asennekysymys.

Lisäksi mietin sitä miten ihanaa on kun olen vanhempi, lapseni tulevat katsomaan minua puolisoineen ja lapsineen ja ympärillä on hälinää ja elämää...se on ihana ajatus. Mitä tekevät lapsettomat vanhukset? Istuvat yksin kotonaan tai kaksin tuijottamassa toisiaan. Sekin on minusta tosi surullinen ajatus.

Mutta jokainen tekee tavallaan ja valitsee miten elämänsä elää. Toivon että ihmiset ajattelisivat vähän pidemmälle mitä lapsettomuus tuo tullessaan, mutta jos on varma että elämä on ihanaa vielä kuusikymppinsenäkin ilman lapsia niin mikäs siinä.

Minusta on oikeasti hienoa, että olet löytänyt onnen ja rakkauden lapsen saatuasi. Toivoisin, että jokainen ihminen voisi elää onnellisen elämän. Oletko ajatellut kuitenkin, että jotkut ihmiset voivat olla onnellisia ja heidän elämässään on tarpeeksi rakkautta myös ilman lasta? Ehkä ne jotkut ihmiset kokevatkin saman määrän onnea ja rakkautta ilman lasta, mitä sinä koit vasta lapsen saatuasi? Et voinut olla aiemmin yhtä onnellinen kun lapsen kanssa, mutta mitä jos joku muu voisikin olla? Monella on kuitenkin pohjimmiltaan melko mustavalkoinen käsitys elämästä, vaikka luuleekin ymmärtävänsä ja pystyvänsä ajattelemaan asioita monelta kantilta.

Olen lapseton. Kyllä minä uskon että lapsi voisi tuoda minun elämääni paljon mukaviakin asioita. Tuntuisi hyvältä kun joku rakastaisi minua niin paljon, tulisi halimaan ja hakemaan turvaa. Tuntisin varmasti oloni todella tärkeäksi. Mutta kun minä en silti halua. En koe kuitenkaan tarvitsevani tuollaista. Saan ja voin antaa rakkautta muutenkin, tunnen oloni ja tekemiseni tärkeäksi ja olen onnellinen. En halua lasta, koska en koe tarvitsevani sitä. En myöskään nauttisi siitä, että elämäni pyörisi tietyllä tavalla lapsen ja lapsen tarpeiden ympärillä.