Huvittaako teitäkin, miten palstan velat (vapaaehtoisesti lapsettomat) vakuuttelevat että inhoaisivat lapsen kanssa elämämistä? Heiltä unohtuu se, että kyseessä on OMA lapsi

Ei se nyt vain mene noin. Tai no, kysy vanhemmiltani, jotka olisivat halunneet jäädä veloiksi. Ja olisi kannattanutkin, vaikka kaikki muu olisi kunnossa, niin ei se riitä kun ei ole rakkautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei huvita, koska en ymmärrä tällaista OMA lapsi -ajattelua. Ja mulla on kaksi lasta, ja ihan yhtä rasittavia ne on kuin kenen tahansa geeneillä pykätyt lapset. Se ei asiaa ainakaan minulla muuta mihinkään, että kenen lapsia ne on.

Kyllä se vaan on eri asia. Tätä juuri vela ei voi ymmärtää.

Huikea perustelu sulla: "kyllä se vaan näin on koska minä niin sanon." Ei sillä ole mitään väliä että kenen "lihaa ja verta" lapsi on. Kyse on siitä, että lapsen kanssa on vietetty paljon aikaa, on ehditty tutusta ja muodostaa molemminpuoleinen luottamussuhde. Onhan se eri asia olla tutun kuin ihan tuntemattoman lapsen kanssa.

Joo, mutta kyllä meissä on myös biologinen ohjelmointi, joka saa meidät pitämään omasta jälkikasvustamme ihan eri tavalla ja siitä ei pääse mihinkään. Minä tunnistan oman lapseni tuoksunkin niin, että jos lattialla on kasa samanlaisia paitoja niin voin haistamalla sanoa, mikä niistä on ollut minun lapseni päällä. Pointti on se, että tämä asia menee paljon syvemmälle kuin tavallinen ihmissuhteiden muodostaminen tuntemattomien kanssa.

gdfgdfgdfg kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei huvita, koska en ymmärrä tällaista OMA lapsi -ajattelua. Ja mulla on kaksi lasta, ja ihan yhtä rasittavia ne on kuin kenen tahansa geeneillä pykätyt lapset. Se ei asiaa ainakaan minulla muuta mihinkään, että kenen lapsia ne on.

Kyllä se vaan on eri asia. Tätä juuri vela ei voi ymmärtää.

Huikea perustelu sulla: "kyllä se vaan näin on koska minä niin sanon." Ei sillä ole mitään väliä että kenen "lihaa ja verta" lapsi on. Kyse on siitä, että lapsen kanssa on vietetty paljon aikaa, on ehditty tutusta ja muodostaa molemminpuoleinen luottamussuhde. Onhan se eri asia olla tutun kuin ihan tuntemattoman lapsen kanssa.

Joo, mutta kyllä meissä on myös biologinen ohjelmointi, joka saa meidät pitämään omasta jälkikasvustamme ihan eri tavalla ja siitä ei pääse mihinkään. Minä tunnistan oman lapseni tuoksunkin niin, että jos lattialla on kasa samanlaisia paitoja niin voin haistamalla sanoa, mikä niistä on ollut minun lapseni päällä. Pointti on se, että tämä asia menee paljon syvemmälle kuin tavallinen ihmissuhteiden muodostaminen tuntemattomien kanssa.

Jep, biologiasta olentäällä puhunutkin mutta velat vaan jankkaavat olevansa sen yläpuolella ja sitäpaitsi joku jossain tappoi joskus lapsensa, joten mitään biologiaa ei ole :D

Lapset on maailman siistein juttu kirjoitti:

Olin kauan 100% varma etten tulisi ikinä hankkimaan lapsia. Vauvat olivat ärsyttäviä ja lapsiperheet stressaantuineita. Vauvan itku sai ihokarvat pystyyn ja taaperot olivat ärsyttävän näsäviisaita. Sitten tapasin mieheni, menimme naimisiin ja pikku hiljaa ajatus lapsesta alkoi tuntumaan mukavalta. Nyt meillä on 3-vuotias tyttö ja hän on parasta maailmassa.

En tuomitse ketään, ymmärrän jos joku valitsee lapsettomuuden, mutta olen itse sitä mieltä että he menettävät todella paljon. En tiennyt että ketään voi rakastaa niin paljon kuin omaa lasta. Se rakkaus on pyyteetöntä ja ehdotonta ja valovuosien päässä siitä rakkaudesta mitä voi kokea parisuhteessa. Sen lapsettomat menettävät ja se on mielestäni äärettömän surullista.

Ja mietin sitäkin miten on kivaa istua terassilla skumppaa juomassa, käydä leffassa tai pyöriä kaupoissa ihan koska huvittaa. Voi mennä baariin vaikka joka ilta eikä kukaan ole aamulla herättämässä seitsemältä. Saisi elää täysin vastuutonta, itsekästä elämää...mutta tiedättekö että tuon kaiken voi tehdä ennen kuin teet lapsia, tai tuota kaikkea voi tehdä myös vaikka olisitkin äiti...ei elämä lopu siihen kun lapsi tulee maailmaan. Jos sinulla on parisuhde kunnossa, voit tehdä myös omia juttuja, nähdä kavereita, juoda viiniä, käydä ulkona...monet lapsettomat tuntuvat ajattelevan niin että sitten ei voi tehdä enää yhtään mitään kun on lapsi. Väärin. Voit tehdä kaikkea edelleen, elämä on valinta- ja asennekysymys.

Lisäksi mietin sitä miten ihanaa on kun olen vanhempi, lapseni tulevat katsomaan minua puolisoineen ja lapsineen ja ympärillä on hälinää ja elämää...se on ihana ajatus. Mitä tekevät lapsettomat vanhukset? Istuvat yksin kotonaan tai kaksin tuijottamassa toisiaan. Sekin on minusta tosi surullinen ajatus.

Mutta jokainen tekee tavallaan ja valitsee miten elämänsä elää. Toivon että ihmiset ajattelisivat vähän pidemmälle mitä lapsettomuus tuo tullessaan, mutta jos on varma että elämä on ihanaa vielä kuusikymppinsenäkin ilman lapsia niin mikäs siinä.

Minusta on äärettömän surullista ja jopa halveksuttavaa että joku pitää lapsetonta elämää surullisena. Kenenkään ei pitäisi surkutella toisen elämää.

Minäkin lapsettomana voisin olla surullinen sen äidin (ja lasten) puolesta, joka väsyneenä perhe-elämään itkee yksin vessassa, kadottaneena itsensä. Kyseessä kun on kuitenkin oma valinta hankkia se perhe. Ja vielä surullisempaa olisi ajatella että joku toinen katuu koko lapsia ja perhe-elämää.

Mutta ei ole mun asia tuomita ja arvostella toisten elämää. Siinäpä hankittu lapset ja koette sen infernaalisen rakkauden.

Minä rakastan mm.puolisoani yli kaiken. Voisin kuvitella että rakkaus lasta kohtaan eroaa tästä rakkaudesta siten, että se tuo mukanaan pohjattoman määrän huolta pienen lapsen puolesta sen rakkauden lisäksi. Minä ainakin olisin ikuisesti huolissaan lapsen puolesta, selviääkö se aikanaan yksin pyörällä kouluun ilman että kuolee matkalla. Mieheni kohdalla pystyn hiukan paremmin luottamaan hänen selviytymiseen elämästä.

Minä en ainakaan ole koskaan väittänyt vihaavani lapsia. Varmasti rakastaisin omaani yli kaiken! Mutta olen varma että se lapsen mukanaan tuoma huolen määrä musertaisi minut ahdistusherkkänä ihmisenä. Lisäksi minä en halua sitä lapsiperhe-elämää. Kyseessä ei ole viha tai inho lapsia kohtaan, tai epäily ettenkö rakastaisi. Se perhe-elämä ei vaan nappaa. Kyllä minä tiedän millaista lasten kanssa on elää, ja jos kuvittelen omaa elämääni lisäten siihen yhtälöön lapsen, niin ei kiitos. Vaikka olisi kyseessä rakkaudentäyteinen ja ihanan tuoksuinen oma lapsi. Jos nytkin kuvittelen menneen mökkiviikonlopun ja koittaisin yhdistää siihen lapsen, niin ei. Haluan nukkua pitkään, juoda rauhassa aamukahvit, lähteä omin ehdoin laskettelemaan päiväksi, saunoa illalla pitkään puolison kanssa ja harrastaa vapaasti seksiä..

Jos mukana olisi lapsi, hänen rytmit, ruokailut, pisut, pesut, kiukut ja nukuttamiset menisi kaiken edelle. Jotkut sopeutuvat sellaiseen hyvin ja ottavat mielellään osaksi omaa arkea mutta minä ja mieheni emme.

Menettäisin oman vapauteni, kun joutuisin olemaan vastuussa omasta lapsestani ja joutuisin luopumaan minulle tärkeistä muista asioistani.

Uskon että lapseton voi olla onnellinen, en väitäkkään ettei niin voisi olla. Mielestäni vain he menettävät todella paljon. Ja kyllä, ihmiset ajattelevat hyvin mustavalkoisesti, sekä lapsettomat että lapselliset. Itse olen elänyt täysillä ja kauan, sinkkuna, hurvitellut, nähnyt maailmaa, ollut parisuhteissa. En halunnut koskaan ennen lasta. Sitä tarkoitankin, että mieli saattaa muuttua ja se on ihan ok. Itseäni en pidä mustavalkoisena, päin vastoin, olenhan kokenut elämän ilman lasta ja lapsen kanssa. Mustavalkoisuus vaivaa yleensä niitä jotka ovat kokeneet vain sen yhden puolen elämästä.

Ai siis jos joku on OMAA niin siitä on pakko tykätä? Mun asunnossa kotityötkin on mun omia ja ihan perseestä ne on silti. Vaikka mulla olisi oma koira niin en pitäisi siitä koska en tykkää eläimistä. Vaikka mulla olisi oma lapsi niin en tykkäisi siitä koska en pidä lapsista saati halua niitä. Jos mulla olisi jotain OMAA jota en halua, kärsisin ihan valtavasti. Ei se velvollisuus OMASTA lapsesta muuta sitä ihanaksi jos niistä ei pidä ja sellaista elämää ei halua. 

Vierailija kirjoitti:

Menettäisin oman vapauteni, kun joutuisin olemaan vastuussa omasta lapsestani ja joutuisin luopumaan minulle tärkeistä muista asioistani.

Saanko kysyä mistä joutuisit luopumaan? Miksi minä en ole joutunut luopumaan mistään minulle tärkeästä? Elämä on juuri niin hankalaa kuin siitä haluaa tehdä.

Lapset on maailman siistein juttu kirjoitti:

Olin kauan 100% varma etten tulisi ikinä hankkimaan lapsia. Vauvat olivat ärsyttäviä ja lapsiperheet stressaantuineita. Vauvan itku sai ihokarvat pystyyn ja taaperot olivat ärsyttävän näsäviisaita. Sitten tapasin mieheni, menimme naimisiin ja pikku hiljaa ajatus lapsesta alkoi tuntumaan mukavalta. Nyt meillä on 3-vuotias tyttö ja hän on parasta maailmassa.

En tuomitse ketään, ymmärrän jos joku valitsee lapsettomuuden, mutta olen itse sitä mieltä että he menettävät todella paljon. En tiennyt että ketään voi rakastaa niin paljon kuin omaa lasta. Se rakkaus on pyyteetöntä ja ehdotonta ja valovuosien päässä siitä rakkaudesta mitä voi kokea parisuhteessa. Sen lapsettomat menettävät ja se on mielestäni äärettömän surullista.

Ja mietin sitäkin miten on kivaa istua terassilla skumppaa juomassa, käydä leffassa tai pyöriä kaupoissa ihan koska huvittaa. Voi mennä baariin vaikka joka ilta eikä kukaan ole aamulla herättämässä seitsemältä. Saisi elää täysin vastuutonta, itsekästä elämää...mutta tiedättekö että tuon kaiken voi tehdä ennen kuin teet lapsia, tai tuota kaikkea voi tehdä myös vaikka olisitkin äiti...ei elämä lopu siihen kun lapsi tulee maailmaan. Jos sinulla on parisuhde kunnossa, voit tehdä myös omia juttuja, nähdä kavereita, juoda viiniä, käydä ulkona...monet lapsettomat tuntuvat ajattelevan niin että sitten ei voi tehdä enää yhtään mitään kun on lapsi. Väärin. Voit tehdä kaikkea edelleen, elämä on valinta- ja asennekysymys.

Lisäksi mietin sitä miten ihanaa on kun olen vanhempi, lapseni tulevat katsomaan minua puolisoineen ja lapsineen ja ympärillä on hälinää ja elämää...se on ihana ajatus. Mitä tekevät lapsettomat vanhukset? Istuvat yksin kotonaan tai kaksin tuijottamassa toisiaan. Sekin on minusta tosi surullinen ajatus.

Mutta jokainen tekee tavallaan ja valitsee miten elämänsä elää. Toivon että ihmiset ajattelisivat vähän pidemmälle mitä lapsettomuus tuo tullessaan, mutta jos on varma että elämä on ihanaa vielä kuusikymppinsenäkin ilman lapsia niin mikäs siinä.

Ihmisen yksinäisyyttä vanhuksena ei korreloi lapsellisuus tai lapsettomuus millään tavalla.

Useimmiten menee niin että mummoja hyväksikäytetään ja ne joita on passattu haistattavat paskan vanhemmillaan ja isovanhemmillaan ja jos jossain on se vanhapoika tai piika niin hän auttelee.

Mutta yhtä yksinäisiä noin keskimäärin ellei jopa lapselliset yksinäisempiä.

Om todella yksisilmäistä julistaa omaa näkemystä lasten autuasksi tekevästä vaikutuksesta kun uusimmat tutkimukset väittävät päin vastoin lapsettomien olevan onnellisempia.

Lapset on maailman siistein juttu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menettäisin oman vapauteni, kun joutuisin olemaan vastuussa omasta lapsestani ja joutuisin luopumaan minulle tärkeistä muista asioistani.

Saanko kysyä mistä joutuisit luopumaan? Miksi minä en ole joutunut luopumaan mistään minulle tärkeästä? Elämä on juuri niin hankalaa kuin siitä haluaa tehdä.

Ehkäpä sinulla ei ole ollut mitään muuta niin tärkeää, että olisit kärsinyt siitä luopumisesta? Minä esimerkiksi joutuisin luopumaan yksin asumisesta, ja se on minulle maailman tärkein asia. Siinä ei ole kompromisseille tilaa.

Taas sai lukea ip-lehdestä kuinka nainen olisi kuollut jos ko. synnytys olisi tapahtunut 100 vuotta sitten. Ei kiinnosta tollaiset riskit eikä pikkulapsiarki. Lapset on ihania, mut ei mun silti oo pakko saada omia. Tällä hetkellä tuntuu et en niitä tule koskaan "hankkimaan". Toki ikäkin tulee jossain määrin kohta esteeksi. Oon 31 siis.

Lapsen hankinta tämän hetkisessä maailmassa on kaikkein itsekkäin teko mitä voi tehdä.