"Kympin tytön" sairaalloinen perfektionismi/ylisuorittaminen, mutta elämässä epäonnistuminen

Sulle tekisi varmaan hyvää irrottautua näistä suorituskeskeisistä porukoista ja yrittää etsiä vähän muunlaista seuraa. Lähipiirillä on yllättävän suuri merkitys omaan olotilaan. Ota vaikka ensin etäisyyttä, tapaa heitä harvemmin. Se on meinaan aika hankala yrittää rakentaa sitä minää uudelleen ja pyristäytyä siitä vanhasta minästä pois, jos lähipiiri on kuitenkin jumittautunut siihen suorituskeskeisyyteen. Varmasti kirpaisee olla hetken yksin mutta kannattaa laittaa kuitenkin oma hyvinvointi edelle, et varmaan halua havahtua siihen, että sairastut burn outiin jokusen ajan päästä.

Alisuorittajan ja ylisuoriutujan välinen ero on näemmä tosiaan hienon hieno. 

MiäsHenkilö kirjoitti:

Alisuorittajan ja ylisuoriutujan välinen ero on näemmä tosiaan hienon hieno. 

Kertoisitko vähän lisää?

Vierailija kirjoitti:

Opiskelen yliopistossa ja olen henkisesti lopussa. Pidän yllä järjetöntä tavoitetasoa, toisaalta juuri tästä syystä opintopisteitä ei kerry tarpeeksi. Tenttikammoakin on. En uskalla mennä tenttiin, koska "en kuitenkaan pääse läpi", "en osaa mitään", "häpäisen itseni"... Tällaisia asioita pyörii mielessä. Kun viimeksi pakotin itseni tenttiin, jota olin pitkään vältellyt "osaamattomuuden" takia, sain 97 % oikein.

Opiskelu, työ, elämä... Kaikki on vähitellen lähtemässä käsistä ja muuttunut todella raskaaksi. Kotitaustani on hyvin vaativa eli ihan alaluokilta asti on vaadittu vain parasta. Ja vain parasta tuli eli kymppejä kokeista ja joka kevät stipendi. Joka asiassa minua verrattiin aina muihin. Lukuaineissa onnistuin olemaan paras, mutta liikunassa, käsitöissä ym. kasin tasoa ja tästä moitittiin kotona.

Lukioon mennessä olin kehittänyt itselleni jo aivan järjettömän vaatimuksen: ainoastaan arvosana 10 kelpaa aineesta riippumatta. Lisäksi pitää opiskella kaikki mahdolliset kurssit ja kielet. Ajattelin ihan tosissani, että kun lukiossa kuitenkin ollaan vapaaehtoisesti oppimassa, niin tulee myös pyrkiä täydelliseen 10-riviin. Tämä johti kokeiden ja jopa kurssien uusimiseen, lukion venymiseen 4-vuotiseksi ja lopulta myös epäonnistumiseen. En edes yo-kirjoituksissa yltänyt L-riviin ja häpeän vieläkin erästä magnaa.

Perfektionismi näkyy myös muuten kuin opiskeluissa. Tässä joitakin vaatimuksiani:

- täydellinen ruokavalio, jopa ruokalistat joka päivälle

- täydellinen "lukujärjestys", johon merkattu kaikki syömiset, liikunta ym.

- täydellisyys ulkonäössä ja vaatteissa

- kaikkien tärkein kirjojen, varsinkin klassikkoiden, lukeminen

- usean kielen opiskelu

Lisäksi mainittakoon "kaiken tietäminen". Esimerkiksi tänään olen lukenut solubiologiasta ja perinnöllisyydestä. Tämä ei liity mitenkään alaan, jota opiskelen, eikä aihe kiinnosta minua pätkääkään. Aihe vain tuli esiin erässä tilanteessa ja tajusin, etten tiedä siitä mitään. Teen myös listoja siitä, mitä kaikkea pitäisi tietää, jotta olisi täydellinen yleissivistys (taidehistoriasta kemiaan)... Minun pitäisi elää 200-vuotiaaksi, jotta saisin edes puolet senkin listan osaamisesta hankittua.

Olen myös 13-14-vuotiaasta asti kompensoinut ihmissuhteita suorittamisella. Ongelmat kaverisuhteissa, rakkaudessa, petetyksi tulemiset ym. olen hoitanut sillä, että yritän olla parempi kuin minua loukanneet ihmiset.

Tällä hetkellä olen äärimmäisen väsynyt ja surullinen. Opiskelu on muuttunut helvetiksi ja välttelen kaiken aloittamista. Makaan sängyssä ja itken. Kaipaan niitä hetkiä, kun olen aidosti ollut kiinnostunut asioista ja lukenut omaksi iloksi enkä "pakosta".

Kannattaa opetella mokailemaan jotta jatkossa ei tarvitse HÄVETÄ. Varmaankin häpeä on se ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opiskelen yliopistossa ja olen henkisesti lopussa. Pidän yllä järjetöntä tavoitetasoa, toisaalta juuri tästä syystä opintopisteitä ei kerry tarpeeksi. Tenttikammoakin on. En uskalla mennä tenttiin, koska "en kuitenkaan pääse läpi", "en osaa mitään", "häpäisen itseni"... Tällaisia asioita pyörii mielessä. Kun viimeksi pakotin itseni tenttiin, jota olin pitkään vältellyt "osaamattomuuden" takia, sain 97 % oikein.

Opiskelu, työ, elämä... Kaikki on vähitellen lähtemässä käsistä ja muuttunut todella raskaaksi. Kotitaustani on hyvin vaativa eli ihan alaluokilta asti on vaadittu vain parasta. Ja vain parasta tuli eli kymppejä kokeista ja joka kevät stipendi. Joka asiassa minua verrattiin aina muihin. Lukuaineissa onnistuin olemaan paras, mutta liikunassa, käsitöissä ym. kasin tasoa ja tästä moitittiin kotona.

Lukioon mennessä olin kehittänyt itselleni jo aivan järjettömän vaatimuksen: ainoastaan arvosana 10 kelpaa aineesta riippumatta. Lisäksi pitää opiskella kaikki mahdolliset kurssit ja kielet. Ajattelin ihan tosissani, että kun lukiossa kuitenkin ollaan vapaaehtoisesti oppimassa, niin tulee myös pyrkiä täydelliseen 10-riviin. Tämä johti kokeiden ja jopa kurssien uusimiseen, lukion venymiseen 4-vuotiseksi ja lopulta myös epäonnistumiseen. En edes yo-kirjoituksissa yltänyt L-riviin ja häpeän vieläkin erästä magnaa.

Perfektionismi näkyy myös muuten kuin opiskeluissa. Tässä joitakin vaatimuksiani:

- täydellinen ruokavalio, jopa ruokalistat joka päivälle

- täydellinen "lukujärjestys", johon merkattu kaikki syömiset, liikunta ym.

- täydellisyys ulkonäössä ja vaatteissa

- kaikkien tärkein kirjojen, varsinkin klassikkoiden, lukeminen

- usean kielen opiskelu

Lisäksi mainittakoon "kaiken tietäminen". Esimerkiksi tänään olen lukenut solubiologiasta ja perinnöllisyydestä. Tämä ei liity mitenkään alaan, jota opiskelen, eikä aihe kiinnosta minua pätkääkään. Aihe vain tuli esiin erässä tilanteessa ja tajusin, etten tiedä siitä mitään. Teen myös listoja siitä, mitä kaikkea pitäisi tietää, jotta olisi täydellinen yleissivistys (taidehistoriasta kemiaan)... Minun pitäisi elää 200-vuotiaaksi, jotta saisin edes puolet senkin listan osaamisesta hankittua.

Olen myös 13-14-vuotiaasta asti kompensoinut ihmissuhteita suorittamisella. Ongelmat kaverisuhteissa, rakkaudessa, petetyksi tulemiset ym. olen hoitanut sillä, että yritän olla parempi kuin minua loukanneet ihmiset.

Tällä hetkellä olen äärimmäisen väsynyt ja surullinen. Opiskelu on muuttunut helvetiksi ja välttelen kaiken aloittamista. Makaan sängyssä ja itken. Kaipaan niitä hetkiä, kun olen aidosti ollut kiinnostunut asioista ja lukenut omaksi iloksi enkä "pakosta".

Kannattaa opetella mokailemaan jotta jatkossa ei tarvitse HÄVETÄ. Varmaankin häpeä on se ongelma.

Häpeä on the problem.

Ap tuntee sisimmässään itsensä huonoksi.

Jos hän tuntisi itsensä hyväksi, ei mokaaminen sattuisi. Sitten vain ajattelisi hups ja oho, mutta ei haittaa, olen silti hyvä ihminen.

Mua häiritsi jo lapsena, kuinka kympin oppilaita, varsinkin tyttöjä, ihannoitiin. Siis lapsia joiden elämän täyttivät vain lukeminen ja vaativat harrastukset. Näiden tapausten kotonakaan ei virheitä sallittu. 

Joka kevät inhottaa lukea juttuja näistä 10 laudaturin ylioppilaista.

Vierailija kirjoitti:

MiäsHenkilö kirjoitti:

Alisuorittajan ja ylisuoriutujan välinen ero on näemmä tosiaan hienon hieno. 

Kertoisitko vähän lisää?

Alisuorittajat välttävät tehtäviä tai eivät edes yritä niitä, koska pelkäävät epäonnistuvansa. He eivät siis käytä koko potentiaaliaan tai kilpaile koskaan missään, koska inhoavat häviämistä. On paljon helpompaa sanoa "en mä edes yrittänyt", kuin myöntää olevansa oikeasti huono. Se on siis tavallaan perfektionismia.

Perfektionisti ylisuorittaa ja paahtaa kauheassa paineessa, ettei vain ikinä epäonnistuisi missään. Pienikin lipsahdus kaataa maailman. 

Kumpikin siis pelkää epäonnistumista... ja alisuorittajasta saa helposti ylisuorittajan, jos hänet saa jotenkin tuupattua sellaiseen putkeen, missä hän heti alussa onnistuu tosi hyvin. 

Minulla on ollut vähän samankaltaista ongelmaa nuoruuteni aikana. Nykyään (28) olen kuitenkin onnistunut jo hiukan relaamaan asioista, enkä anna arvosanoille ym. niin suurta painoarvoa.  Yritän löytää asioita, joista oikeasti pidän, enkä vain suorita asioita hyvän mielen toivossa. Huomattava virheiden tekemisen pelko on kuitenkin edelleen läsnä ja toivon pääseväni siitä eroon vielä joskus.

Itse olen tulkinnut oman lievän perfektionismini juontavan juurensa juuri siitä, että "huomiota" lapsuudessa sai pääsääntöisesti virheistä. Kympin paperit ja suoritukset toivat itselleni sitä toivottua arvostuksen tunnetta.

Mielestäni yksi suurimmista ongelmista lasten kasvatuksessa onkin se, että opetetaan lapsille, että virheitä ei saa tehdä ja jos tekee, niitä PITÄÄ HÄVETÄ. Häpeä on yksi turmiollisimmista tunteista minkä voi lapsensa päähän iskostaa. Kehukaa hyvät ihmiset lapsianne ja opettakaa, että virheet kuuluvat elämään, ja että ne eivät ole katastrofeja vaan niistä voi oppia. 

Terapia tekisi AP:lle varmasti oikein hyvää, lähde tosiaan vaikka YTHS:n kautta liikenteeseen. :) Apua on saatavilla.

LSD:tä

Olen aina pitänyt kympin oppilaita jotenkin aivottomina, ilman tervettä kapinahenkisyyttä.

Ei nyt sillä lailla, että ihan ranttaliksi pitäisi laittaa, mutta kasi on oikea kymppi. Siinä on kaksi numeroa sitä kapinaa, rentoutta ja omaa tahtoa.

Vierailija kirjoitti:

Mä pääsin tuosta eroon alkamalla tissutella kaljaa. Siitä tuli ajan kanssa semmoinen mukavan välinpitämätön asenne kaikkeen. Ja koska mulla perustilanne oli aivan liikaa välittävä, niin että se esti toimimisen, niin välinpitämättömyys hullua kyllä mahdollisti opintojen jatkamisen ja onnistumisen. 

Tein vähän saman, tosin en tissutellut, vaan vedin lärvit usein siten, että opiskelut kärsivät sitten siitä (tai pikemminkin kankkusista).

Lienee paikallaan mainita, että jos ap alkaa tätä tautia kaljalla lääkitä, niin siitä kaljasta eroon pääseminen opintojen päätyttyä tuskin onnistuu omin voimin. Semmoinen on diagnoosini tänään.

Hei ap,

hae apua ja katkaise tuo jo nyt, ennen kuin korttitalo sortuu.

Itselläni on samanlainen tausta ja kamelinselkä katkesi jo ennen kuin sain edes lukion oppimäärää suoritettua loppuun.

Juuri niin tuttua nuo kympin rivit, listat, kaikesta kaiken tietämisen ja kaikkeen vain täydellisesti pystymisen vaatimus.

Nyt olen määräaikaisella eläkkeellä ja yritän oppia kohtuullisuutta, jotta voisin jossain vaiheessa suorittaa edes sen lukion oppimäärän loppuun.

Lukematta muita vastauksia, suosittelen terapiaa. 

Olet kyllä oikeasti mielenkiintoinen! :) Ihmismieli on kyllä aivan superkiinnostava siinä mihin fiksautuu. Tietoisesti tiedät että olet sairas mutta et silti kykene tekemään itsellesi mitään. Jännää! Älyä löytyy mutta sairaudentunnottomuus on niin vahva että se on hyödytöntä.

Mutta siis tuossa käy niin että ennemmin tai myöhemmin psyykesi romahtaa, nyt toivotaan vain että vältyt psykoosilta. Psykoosi on huono koska siinä tilassa voi tehdä peruuttamattomia asioita... toivotaan että romahdat jotenkin suht hallitusti. Tämä on sun paras diagnoosi.

Mutta kaikilla meillä on taakkamme ja ongelmamme. Elämää tämä vain on joten tsemppiä aloittaja, olet mielenkiintoinen ilmiö.

Omalta opiskeluajaltani muistan, miten monet tunnolliset "kympin ja kuuden ällän tytöt" alkoivat kompastella jo heti opiskelujen alkumetreillä. Entiset oman koulun ykköset kohtasivatkin muita vielä parempia ykkösiä ja mikä kauheinta, ne "kahdeksikon tytöt" saattoivatkin pärjätä tentissä paremmin kuin nuo huiput, joista yhtäkkiä tulikin entisiä huippuja. Siinä ne sitten ilmoitustaulun tenttilistojen edessä tuhersivat itkua ja valittivat älyn köyhyyttä, kun tuli vain keskinkertainen arvosana. Opiskelut eivät välttämättä sujuneet lainkaan niin supsikkaasti kuin nämä tyttelit olivat kuvitelleet. Oli vaikea sopeutua siihen, että olikin vain yksi isosta massasta, johon ei kiinnitettykään sen kummempaa huomiota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä sun pitää oppia mokailun ja virheiden tekemisen taito ja oppia nauramaan itsellesi. Oletko ikinä epäonnistunut missään, miltä se tuntui?

Ota vaikka jokin pienen opintopisteen kurssi, jonka arvosanalla ei ole mitään merkitystä ja, joka ei aiheena kiinnosta sinua. Panostat kurssiin sen verran, että pääset läpi. Sitten kun arvosanat ovat tulleet ilmi, niin käyt Alkosta hakemassa kuohuviinin ja otat tämän arvosanan vastaan kuohuviinin kanssa kilistellen ja sitten nauraa röhötät kuinka turha kurssi se oli. Voisi olla aika vapauttaa. :-P

Kiitos, kieltämättä alkoi houkutella tämä. Olen kyllä pari kertaa käynyt ihan vain kokeilemassa, meneekö joku tentti läpi... No, toistaiseksi olen silläkin tavalla päätynyt saaman kurssista arvosanan 4. Nautin kyllä opiskelusta ja oppimisesta muutenkin, joten ehkä senkin takia onnistun saamaan hyviä arvosanoja. Tenttikammosta haluan kyllä eroon, ja siihen voisi auttaa tuo että otan vain jonkun kurssin vaikka muusta oppiaineesta ja katson miten menee. Kadehdin nimittäin ihmisiä, joilla on pokkaa mennä tenttiin ihan vain katsomaan, jos menisi läpi!

Olen myös epäonnistunut elämässäni useita kertoja... Esimerkiksi M eräästä oppiaineesta ylppäreissä. Häpeän sitä paperia edelleen. Jään myös pitkäksi aikaa miettimään kaikkia mokiani. Esim. vuosia myöhemmin muistan elävästi, kun vastasin epähuomiossa aivan väärin erääseen kysymykseen historian tunnilla.

ap

Mietin, miksi tässä viestissä on niin useita alapeukkuja, ja tulin tulokseen, että syynä on itsensä kehuminen. Huomaan itsessäni samoja piirteitä: toisaalta minulla on todella todella suuri pelko, etten ole tarpeeksi hyvä ja ettei minua siksi hyväksytä. Toisaalta pidän ajoittain suurta ääntä onnistumisistani ja nautin siitä, kun muut hämmästelevät, että miten minä senkin opin. Suorituksista tulee ihmisarvon mittari ja se määrää, onko minulla arvoa olla ihmisten kanssa. Itse tosin olen ahdistujaluonne ja ajatus siitä, että voin epäonnistua ja siten häpäistä itseni muiden silmissä tai, mitä pahinta, minusta halutaan päästä eroon, on pahinta mitä voi olla. Esseestäkin tulee elämän ja kuoleman kysymys, joten liian usein huomaan, etten uskalla lähestyä sitä - pelko lamaa. Toisaalta silloin, kun jotenkin olen uskaltautunut tehdä tehtävän, niin saatankin huomata, että olen saanut koulun parhaan arvosanan.

Tämä on oikeasti hankala asia - opinnot venyvät, koska pelkään tehtäviä ja työnhaku on pelottavaa, koska ajattelen, etten ansaitse palkkaa, koska en ole vielä tarpeeksi hyvä.

Toki epäonnistuminen on subjektiivinen kokemus, eikä varsinkaan kukaan tuntematon palstailija voi sitä toiselle määritellä... MUTTA ap, koetko todella yo-kirjoitusten M:n isoksi mokaksi? Tai jollain tunnilla väärin vastaamisen? Olet ilmeisesti opiskellut yliopistossa jo jonkun aikaa? Mieti, miten hyvin on asiat, kun viimeisestä epäonnistumisesta on vuosia aikaa... Eikä kumpikaan noista epäonnistumisista vaikuta esim. työllistymiseen, mahdollisiin lapsiin, terveyteen yms... Vinkki: unohda jo se lukio, se on mennyttä elämää. Sillä ei oikeassa elämässä ole mitään väliä millaisen lukion kävit. Ap, nyt on aika kasvaa aikuiseksi. Sen voi aloittaa vaikka pohtimalla ihanne ihmiskuvaa. Kuuluuko siihen syömishäiriöt?

Tottakai se harmittaa jos lukiossa on saanut ysejä ja kymppejä ja kirjoittaa vaan ämmän. 

Vierailija kirjoitti:

Olet kyllä oikeasti mielenkiintoinen! :) Ihmismieli on kyllä aivan superkiinnostava siinä mihin fiksautuu. Tietoisesti tiedät että olet sairas mutta et silti kykene tekemään itsellesi mitään. Jännää! Älyä löytyy mutta sairaudentunnottomuus on niin vahva että se on hyödytöntä.

Mutta siis tuossa käy niin että ennemmin tai myöhemmin psyykesi romahtaa, nyt toivotaan vain että vältyt psykoosilta. Psykoosi on huono koska siinä tilassa voi tehdä peruuttamattomia asioita... toivotaan että romahdat jotenkin suht hallitusti. Tämä on sun paras diagnoosi.

Mutta kaikilla meillä on taakkamme ja ongelmamme. Elämää tämä vain on joten tsemppiä aloittaja, olet mielenkiintoinen ilmiö.

Sinä vaikutat viestisi perusteella itseäsi muita parempana pitävältä besserwisseriltä, joka pakenee jotain itsessään muiden seurailuun norsunluutornista.

Mielenkiintoinen keskustelu. Olen mies ja jo lähes 40-vuotias, mutta tunnistan aloittajan tarinassa paljon opiskeluaikaista itseäni, vaikkakaan oma tilanteeni ei ollut ihan noin vakava.

Itselleni perfektionismista pois oppiminen on ollut pitkä prosessi, joka on osittain vieläkin kesken. Matkan varrella on ollut pari rankkaa kriisiä, jotka jälkeenpäin ajateltuna ovat olleet välttämättömiä täydellisyyden vaatimuksesta hölläämiselle. Suurin niistä liittyi opintojen loppuvaiheeseen, jolloin graduun kohdistamani liian korkeat vaatimukset lamauttivat koko elämäni lähes kahdeksi vuodeksi tuskalliseksi kierteeksi, jossa väänsin suurella kärsimyksellä "täydellistä" opinnäytettä. Se lopulta kuin ihmeen kaupalla valmistuikin (ja sain parhaan arvosanan), mutta samalla tuhlasin vuosia elämästäni pahoinvointiin ja ahdistukseen.

Tuon kokemuksen jälkeen tajusin, että en yksinkertaisesti voi enää elää näin. Vaikka perfektionismi vaivaa minua jossain määrin vieläkin ja aiheuttaa mm. stressiä työelämässä, olen vähitellen onnistunut hyväksymään epäonnistumiset paremmin ja vaatimaan itseltäni vähemmän. Tässä ovat auttaneet myös ymmärtäväiset työkaverit ja ystävät.

Hienoa, AP, että olet tunnistanut tilanteesi ja alkanut tunnustella siitä ulospääsyä. Toivottavasti se johtaa parempaan ja itsesi näköiseen elämään. Lohdutukseksi, et ole todellakaan ainoa, joka kärsii tällaisista ongelmista. Ja parhaimmillaan niistä selviytyminen voi olla myös arvokas, ymmärrystä itseä, toisia ja elämää kohtaan lisäävä kokemus.