Lue keskustelun säännöt.
"Kympin tytön" sairaalloinen perfektionismi/ylisuorittaminen, mutta elämässä epäonnistuminen
22.03.2017 |
Opiskelen yliopistossa ja olen henkisesti lopussa. Pidän yllä järjetöntä tavoitetasoa, toisaalta juuri tästä syystä opintopisteitä ei kerry tarpeeksi. Tenttikammoakin on. En uskalla mennä tenttiin, koska "en kuitenkaan pääse läpi", "en osaa mitään", "häpäisen itseni"... Tällaisia asioita pyörii mielessä. Kun viimeksi pakotin itseni tenttiin, jota olin pitkään vältellyt "osaamattomuuden" takia, sain 97 % oikein.
Opiskelu, työ, elämä... Kaikki on vähitellen lähtemässä käsistä ja muuttunut todella raskaaksi. Kotitaustani on hyvin vaativa eli ihan alaluokilta asti on vaadittu vain parasta. Ja vain parasta tuli eli kymppejä kokeista ja joka kevät stipendi. Joka asiassa minua verrattiin aina muihin. Lukuaineissa onnistuin olemaan paras, mutta liikunassa, käsitöissä ym. kasin tasoa ja tästä moitittiin kotona.
Lukioon mennessä olin kehittänyt itselleni jo aivan järjettömän vaatimuksen: ainoastaan arvosana 10 kelpaa aineesta riippumatta. Lisäksi pitää opiskella kaikki mahdolliset kurssit ja kielet. Ajattelin ihan tosissani, että kun lukiossa kuitenkin ollaan vapaaehtoisesti oppimassa, niin tulee myös pyrkiä täydelliseen 10-riviin. Tämä johti kokeiden ja jopa kurssien uusimiseen, lukion venymiseen 4-vuotiseksi ja lopulta myös epäonnistumiseen. En edes yo-kirjoituksissa yltänyt L-riviin ja häpeän vieläkin erästä magnaa.
Perfektionismi näkyy myös muuten kuin opiskeluissa. Tässä joitakin vaatimuksiani:
- täydellinen ruokavalio, jopa ruokalistat joka päivälle
- täydellinen "lukujärjestys", johon merkattu kaikki syömiset, liikunta ym.
- täydellisyys ulkonäössä ja vaatteissa
- kaikkien tärkein kirjojen, varsinkin klassikkoiden, lukeminen
- usean kielen opiskelu
Lisäksi mainittakoon "kaiken tietäminen". Esimerkiksi tänään olen lukenut solubiologiasta ja perinnöllisyydestä. Tämä ei liity mitenkään alaan, jota opiskelen, eikä aihe kiinnosta minua pätkääkään. Aihe vain tuli esiin erässä tilanteessa ja tajusin, etten tiedä siitä mitään. Teen myös listoja siitä, mitä kaikkea pitäisi tietää, jotta olisi täydellinen yleissivistys (taidehistoriasta kemiaan)... Minun pitäisi elää 200-vuotiaaksi, jotta saisin edes puolet senkin listan osaamisesta hankittua.
Olen myös 13-14-vuotiaasta asti kompensoinut ihmissuhteita suorittamisella. Ongelmat kaverisuhteissa, rakkaudessa, petetyksi tulemiset ym. olen hoitanut sillä, että yritän olla parempi kuin minua loukanneet ihmiset.
Tällä hetkellä olen äärimmäisen väsynyt ja surullinen. Opiskelu on muuttunut helvetiksi ja välttelen kaiken aloittamista. Makaan sängyssä ja itken. Kaipaan niitä hetkiä, kun olen aidosti ollut kiinnostunut asioista ja lukenut omaksi iloksi enkä "pakosta".
Kommentit (80)
Tätä pitäisi kaikkien äitien miettiä. Lapselle tulee niin helposti suorittamispakko. Silti, vaikka sitä koittaa estää. Saati kun äiti vielä painostaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tätä pitäisi kaikkien äitien miettiä. Lapselle tulee niin helposti suorittamispakko. Silti, vaikka sitä koittaa estää. Saati kun äiti vielä painostaa
Ja isien.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sun pitää oppia mokailun ja virheiden tekemisen taito ja oppia nauramaan itsellesi. Oletko ikinä epäonnistunut missään, miltä se tuntui?
Ota vaikka jokin pienen opintopisteen kurssi, jonka arvosanalla ei ole mitään merkitystä ja, joka ei aiheena kiinnosta sinua. Panostat kurssiin sen verran, että pääset läpi. Sitten kun arvosanat ovat tulleet ilmi, niin käyt Alkosta hakemassa kuohuviinin ja otat tämän arvosanan vastaan kuohuviinin kanssa kilistellen ja sitten nauraa röhötät kuinka turha kurssi se oli. Voisi olla aika vapauttaa. :-P
Kiitos, kieltämättä alkoi houkutella tämä. Olen kyllä pari kertaa käynyt ihan vain kokeilemassa, meneekö joku tentti läpi... No, toistaiseksi olen silläkin tavalla päätynyt saaman kurssista arvosanan 4. Nautin kyllä opiskelusta ja oppimisesta muutenkin, joten ehkä senkin takia onnistun saamaan hyviä arvosanoja. Tenttikammosta haluan kyllä eroon, ja siihen voisi auttaa tuo että otan vain jonkun kurssin vaikka muusta oppiaineesta ja katson miten menee. Kadehdin nimittäin ihmisiä, joilla on pokkaa mennä tenttiin ihan vain katsomaan, jos menisi läpi!
Olen myös epäonnistunut elämässäni useita kertoja... Esimerkiksi M eräästä oppiaineesta ylppäreissä. Häpeän sitä paperia edelleen. Jään myös pitkäksi aikaa miettimään kaikkia mokiani. Esim. vuosia myöhemmin muistan elävästi, kun vastasin epähuomiossa aivan väärin erääseen kysymykseen historian tunnilla.
ap
Sekä aivosi että elämänarvosi tarvitsevat pikaisen ja totaalisen reboottauksen. Olet "vain" inhimillinen ja vajavainen ihmisolento etkä kone joka ei koskaan uuvu tai pysähdy tai tee erehdyksiä. Täydellisyys on pelkkä illuusio ja ideaali, sitä et tule reaalimaailmasta koskaan löytämään. Älä tuhlaa aikaasi jahtaamalla olematonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan kaikissa on joitakin perfektionismin piirteitä. Miten te pystytte elämään sen kanssa, että ette vaikka tiedä jotakin englannin sanaa tai puhu ranskaa, tai on joku merkittävä klassikkoromaani lukematta?
Ylläolevasta kysymyksestä vielä. Mietittekö te muut tällaisia asioita? Ahdistaako, jos on Rikos ja rangaistus lukematta tai ette muista mitään biologiasta? Miten selviätte noista tilanteista?
Minulla on pari entistä koulukaveria, jotka ovat samanlaisia kuin minä ja ehkä olemme myös yllyttäneet toisiamme kilpailuun ja suorittamiseen. Esim. yksi heistä pääsi kauheasta harrastusmäärästä huolimatta heti lääkikseen ja hänellä on syömishäiriökin. Olen eliittilukion kasvatti, enkä siinä ympäristössä ollut mitenkään poikkeuksellisen outo tai pinko. Nämä vaikeudet ovat alkaneet vasta nyt, kun tajuaa, ettei mitenkään pysty saavuttamaan täydellisyyttä (vrt. lukion 200-sivuiset kirjat ja yliopiston 1500-sivuiset englanninkieliset kurssimateriaalit). ap
Ei todellakaan ahdista. Mutta taitaakin olla pieni aukko yleissivistyksessä, kun en ole ikinä kuullutkaan kyseisstä kirjasta. Mutta enpä nyt ihan hirveästi lähipiirin kanssa keskustelekaan mistään (ilmeisesti) klassikkoromaaneista.
Oletko ikinä ajattelut, että kuinka paljon sulla mene elämästä hukkaan tuollaisen "täydellisen" imagon ylläpitämiseen? Sen sijaan, että pystyisit aidosti olemaan itsesi ja toteuttamaan sitä omaa elämää. Mielestäni ei ole myöskään kovin järkevää ajankäyttöä tuhlata aikaa sellaisiin kursseihin, joilla ei loppujen lopuksi ole kovin paljoa merkitystä, vain saadakseen erinomaisen arvosanan. Kuitenkin vähemmälläkin pänttäämisellä voipärjätä hyvin. On myös ihan tehokasta ajankäyttöä ymmärtää milloin vaaditaan sitä maksimaalista panostusta ja milloin ei.
En usko, että olen ainut, joka on tätä mieltä ( anteeksi vain) mutta täydellisyyteen pyrkivät ihmiset ovat poikkeuksetta yleensä aika tylsiä ihmisiä. Itse kiinnostun ihmisen persoonasta ja yleensä kaikilla on "vikoja" niin toisen vikojen näkemin on samaistuttavaa. Klassikoromaaneista ja täydellisestä elämästä kuuleminen on vain kuorta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista, varsinkin noista muutamista asiallisista. Tuon pitkän vuodatukseni kirjoitin nyt siksi, että olen huomannut asioiden lähteneen luisumaan todella huonoon suuntaan (välttelen jopa ihmisten tapaamista). Olen ollut lapsesta asti suorittaja, ja on ilmiselvää, että vanhempani ovat halunneet toteuttaa omia toiveitaan ainoan lapsensa kautta. Tietysti he ovat olleet myös ylpeitä minusta, mutta sekin on aina tarvinnut ansaita.
Tästä varmaan johtuu myös tavoitteiden ristiriitaisuus. Siis pitää olla hyvä niin kielissä, matematiikassa, historiassa, käsitöissä, liikunnassa... En oikein tiedä edes, mistä oikeasti pidän.
Varmaan kaikissa on joitakin perfektionismin piirteitä. Miten te pystytte elämään sen kanssa, että ette vaikka tiedä jotakin englannin sanaa tai puhu ranskaa, tai on joku merkittävä klassikkoromaani lukematta?
ap
Kukaan ei voi olla täydellinen kaikessa. Ei kukaan. Et edes sinä, vaikka varmasti olet hyvin osaava ihminen. Mutta sinä voit olla täydellinen versio itsestäsi ja se tarkoittaa sitä, että sinun on luovuttava elämäsi luovuttamisesta vanhempiesi toiveiden toteuttamiseen. Silloin et ikinä voi olla täydellinen oma itsesi vaan vain kalpea versio jonkun muun toiveesta ja ideaalista. Vain tutustumalla itseesi, kokeilemalla erilaisia juttuja vähemmän vakavasti, voit löytää ne asiat, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Oman täydellisen elämäsi sankari eikä muiden marionetti.
Kopioin tuohon vain lopun tuosta kommentista. Luin ajatuksella. Kiitos tästä.
ap
Ei ehkä helpota sinun oloasi, ap, mutta minä vähän sairaalla tavalla ilahduin etten ole ainoa "vinksahtanut" koska kuulosti kertomuksesi ihan minulta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista, varsinkin noista muutamista asiallisista. Tuon pitkän vuodatukseni kirjoitin nyt siksi, että olen huomannut asioiden lähteneen luisumaan todella huonoon suuntaan (välttelen jopa ihmisten tapaamista). Olen ollut lapsesta asti suorittaja, ja on ilmiselvää, että vanhempani ovat halunneet toteuttaa omia toiveitaan ainoan lapsensa kautta. Tietysti he ovat olleet myös ylpeitä minusta, mutta sekin on aina tarvinnut ansaita.
Tästä varmaan johtuu myös tavoitteiden ristiriitaisuus. Siis pitää olla hyvä niin kielissä, matematiikassa, historiassa, käsitöissä, liikunnassa... En oikein tiedä edes, mistä oikeasti pidän.
Varmaan kaikissa on joitakin perfektionismin piirteitä. Miten te pystytte elämään sen kanssa, että ette vaikka tiedä jotakin englannin sanaa tai puhu ranskaa, tai on joku merkittävä klassikkoromaani lukematta?
ap
Olet jämähtänyt akateemisiin suorituksiin. Etkö yhtään mieti miksi et osaa kutoa täydellisiä villasukkia, tehdä omat vaatteesi mittojen mukaan, persoonallisella tyylillä (ethän voi olla tavis ja käyttää samoja tuotteita kuin muut), onhan koti sisustettu laadukkaasti ja yksilöllisesti, osaat varmaankin nikkaroida ja remontoida, ruokablogisi on Suomen Top10:ssä ja viljelet oman ruokasi, vapaa-aikasi kuluu hyväntekeväisyystyössä... mikäli näin ei ole, on perfektionismisi varsin rajoittunutta ja sinulla on elämä aikaa kehittää itseäsi.
Vierailija kirjoitti:
Tätä pitäisi kaikkien äitien miettiä. Lapselle tulee niin helposti suorittamispakko. Silti, vaikka sitä koittaa estää. Saati kun äiti vielä painostaa
Tämä on totta. Meillä on kotona ollut vielä niin, että varsinkin äiti on vaatinut ihan hirveästi, ja jos yhdessä asiassa onnistuu niin aina on jokin muu asia odottamassa. Tyyliin "vaikka saitkin kympin matikasta, niin ei muitakaan aineita sovi unohtaa, hiihtokisoissakin jäit kolmanneksi"...
Toisaalta varsinkin teini-iässä kaveripiiri sekä ns. eliittilukion ilmapiiri vaikutti vielä enemmän kuin vanhempien odotukset. Jossain vaiheessa vietin tiiviisti aikaa parin ystävän kanssa, jotka olivat samanlaisia suorittajia kuin minä. Meille oli yhteistä mm. koulumenestys, harrastukset ja se että, olimme kaikki ainoita lapsia. Tuli siinä kilpailuakin ruokittua puolin ja toisin. Kieltämättä toinen kaverini on varsinainen huippu, kun harrastuksista huolimatta pääsi heti lääkikseen, on timmi kroppa jne. Toisaalta myös oksentaa ruokansa :/ Kyllähän nämä lieveilmiöt ovat tuttuja, jos on kasvanut ja opiskellut kilpailullisessa ilmapiirissä.
Olenkin miettinyt sitä vaihtoehtoa, että ihmisten tapaaminen on alkanut tuntua raskaalta siksi, että kaipaan hieman toisenlaista tuttavapiiriä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sanoisin ensin että et kärsi perfektionismista vaan pakkomielteisyydestä rutiineja kohtaan. Lievää autismia joka kuuluu aikuistumiseen. Ikävästi tämä Suomessa mielletään perfektionismiksi koska se kuulostaa hyvältä. Lähes kaikki nuoret naiset ympäri maailman kärsivät tästä. Se ei ole mitenkään harvinaista.
Perfektionisti todellakin hioo ja onnistuu. Onnistumisen hinta vain on totaalinen henkinen romahdus jossain vaiheessa. Sitten käydään rehabissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kommenteista, varsinkin noista muutamista asiallisista. Tuon pitkän vuodatukseni kirjoitin nyt siksi, että olen huomannut asioiden lähteneen luisumaan todella huonoon suuntaan (välttelen jopa ihmisten tapaamista). Olen ollut lapsesta asti suorittaja, ja on ilmiselvää, että vanhempani ovat halunneet toteuttaa omia toiveitaan ainoan lapsensa kautta. Tietysti he ovat olleet myös ylpeitä minusta, mutta sekin on aina tarvinnut ansaita.
Tästä varmaan johtuu myös tavoitteiden ristiriitaisuus. Siis pitää olla hyvä niin kielissä, matematiikassa, historiassa, käsitöissä, liikunnassa... En oikein tiedä edes, mistä oikeasti pidän.
Varmaan kaikissa on joitakin perfektionismin piirteitä. Miten te pystytte elämään sen kanssa, että ette vaikka tiedä jotakin englannin sanaa tai puhu ranskaa, tai on joku merkittävä klassikkoromaani lukematta?
ap
Olet jämähtänyt akateemisiin suorituksiin. Etkö yhtään mieti miksi et osaa kutoa täydellisiä villasukkia, tehdä omat vaatteesi mittojen mukaan, persoonallisella tyylillä (ethän voi olla tavis ja käyttää samoja tuotteita kuin muut), onhan koti sisustettu laadukkaasti ja yksilöllisesti, osaat varmaankin nikkaroida ja remontoida, ruokablogisi on Suomen Top10:ssä ja viljelet oman ruokasi, vapaa-aikasi kuluu hyväntekeväisyystyössä... mikäli näin ei ole, on perfektionismisi varsin rajoittunutta ja sinulla on elämä aikaa kehittää itseäsi.
Itse asiassa mietin noitakin asioita (ruokablogia lukuunottamatta). Nuo ovat kuitenkin sellaisia asioita, joista olen jo oppinut karsimaan. Kyllähän mulla oli jossain vaiheessa tietokoneella lista vaatteista ja neuleista, joita pitäisi tehdä. Listalla oli lisäksi kaikenlaisia taidejuttuja (öljyvärimaalaus, taidegrafiikka, filmikuvaus), ruokaohjeita ym. Nuo jutut eivät onneksi enää tunnu kovin tärkeiltä. Välillä tuntuu siltä, että se mikä milloinkin on tärkeää, riippuu liikaa siitä kenen kanssa vietän aikaani. Akateemiset suoritukset, hyvä yleissivistys ja ruokavalio/liikunta ovat aika korostetussa asemassa lähipiirissäni.
Varmasti oikeassa ovat he, joiden mielestä oma tahtoni on hautautunut suorittamisten alle. Pitää varmaan lisätä oman tahdon etsiminen To do -listalle :D Alkaa muuten jo itseänikin naurattaa tämä suorittamiseni, joten jotain hyötyä tästä ketjusta on.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opiskelen amk:sa, ja vähän samaa suorittamispainetta yhdistettynä kilpailuhenkisyyteen. Jos tulee huonompi numero kuin 3, samantien uusintaan. Opiskelutoverit on lohduttanut, ettei ne työnantajat oikeasti ole kiinnostuneita sun arvosanoista, kunhan saa opintopisteet kasaan. Jännitän myös kokeita ja tenttejä aikatavalla. Huolimattomuusvirheet syövät pisteitä, ja sitten vituttaa.
Moi ap.
Tunnistin sun kirjotuksesta heti mun oman tarinan. Ihan samalla tavalla olin aina "kympin tyttö" ja yritin yliopistossakin saada aina pelkkiä vitosia. Vaadin iteltäni ihan naurettavan paljon enkä uskaltanu mennä tenttiin, jos koin etten oo lukenu tarpeeks ja jäinkin opinnoissa lopulta aika paljon jälkeen. Oma epäonnistuminen masens niin paljon että menin YTHS:n kautta puhumaan psykologille ja mulle suositeltiin psykoterapiaa. Olin kyllä ensin aika epäluulonen, kun sekin tuntu tietynlaiselta epäonnistumiselta ja aattelin, että perfektionismi on vaan osa mun persoonaa. Päätin kuitenkin kokeilla ja päädyinkin käymään siellä kolme vuotta.
Opin ajattelemaan ja arvostamaan itteäni ihan toisella tavalla: mun arvoa ei mitata osaamisella eikä onnistumisella, ja saan ihan oikeesti tehä ihan mitä vaan, vaikka jättää opinnot kesken ja mennä töihin kaupan kassalle, eikä se tee musta yhtään vähemmän arvokasta. Kelpaan just tämmösena kun oon eikä mun tarvii hakea mitään hyväksyntää tekemisen kautta iteltäni eikä muilta. En oo koskaan ollu niin onnellinen kun nyt, vaikka en oo vieläkään valmistunu eikä mun vanhemmat ymmärrä mikä mättää.
Samalla tavalla kun kuvasit, myös mun vanhemmat aina odotti mun pärjäävän ihan missä tahansa. Opin vasta terapiassa ymmärtämään, että perfektionismi ei ollu lähtösin musta itestäni, vaan siitä, että mulle oli aina painotettu, kuinka olin älykäs ja lahjakas, ja kuinka älykkäät ja lahjakkaat ihmiset onnistuu ja menestyy eikä pelkästä yrittämisestä palkita. Oli pitkä prosessi oppia tuntemaan ittensä kaiken sen suorittamisen ja epäonnistumisen pelon ulkopuolella. Vasta nyt sanoisin, että tunnen oikeesti itteni ja tiiän mitä haluan tässä elämässä, enkä vaan tee sitä, mitä mun "kuuluu" tehdä kun kerran olen "älykäs ja lahjakas".
Suosittelen todellakin terapiaan menemistä - ne ajatukset on niin syvään juurtuneita, että yksin niistä eroon pääseminen on aika epätodennäköstä tai voi vaatia joko vuosikymmeniä tai jotain pysäyttäviä maailmaa mullistavia kokemuksia. Tsemppiä jatkoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin ehdottaisin ihan psykologin juttusille menoa. Selvästi sä olet avun tarpeessa. Ei pahalla, olin itsekin hyvä koulussa.
Tiedän niin älyttömän hyvin, mistä puhut. Olen hieman sinua vanhempi (31) ja ehdin päästä vähän pidemmälle ennen romahdusta, mutta sieltä se joka tapauksessa tuli.
Olen ollut ylisuorittaja koko elämäni. Lukiossa uusin kursseja ja kirjoituksia, koska en ollut tyytyväinen saamiini yseihin ja eximioihin. Yliopistossa tein ihanneajassa kaksi tutkintoa huippuarvosanoin ja kävin samalla koko ajan töissä. 26-vuotiaana minulla oli kaksi yliopistotutkintoa, vakituinen oman alan työpaikka, timmiksi treenattu kroppa, omistusasunto ja aviomies. Ennalta käsikirjoittamaani täydelliseen elämään olisi kuulunut seuraavaksi vauva 9 kuukautta häiden jälkeen.
Häistä on nyt 5 vuotta, eikä vauvaa ole vieläkään. Lapsettomuus oli oikeastaan ensimmäinen kohtaamani epäonnistuminen, ja jollain tavalla se suisti elämäni raiteiltaan. Päällisin puolin kaikki on edelleen hyvin: on hieno ura, rakastava mies, kaunis koti ja niin edelleen. Treenaan kovaa lähes päivittäin ja merkitsen kaikki syömiseni Excel-taulukkoon, joten luultavasti myös näytän hyvältä. Sisältä olen kuitenkin täysin rikki.
Lapsettomuuden myötä olen joutunut miettimään paljon sitä, kuka olen ja mitä arvoa minulla on. Vasta hiljattain ymmärsin, että maanisella suorittamisella yritän lunastaa itselleni oikeutta olla olemassa ja tuntea olevani edes jollain tapaa onnistunut ja arvokas. Ei perfektionisti kuitenkaan saa onnistumisen tunnetta mistään, vaan maali siirtyy aina vain kauemmas ja koko ajan vaatii itseltään enemmän. En osaa ajatella itsestäni mitään hyvää enkä usko olevani oikeutettu minkäänlaisiin palkintoihin tai hemmotteluun.
Pitkään uskoin, että tämä kaikki on aivan normaalia; tällaistahan elämäni on aina ollut. Havahduin vasta viime kesänä, kun eräs ulkopuolinen ihminen sanoi, että minulla on syömishäiriö ja tarvitsen apua mm. pakkomielteistä ja jatkuvasta kontrollintarpeesta vapautumiseen. Nyt olen aloittamassa psykoterapiaa, ja tavoitteena on oppia pikku hiljaa tykkäämään itsestäni. Olen aina ollut muita ihmisiä kohtaan tosi kärsivällinen, kiltti ja joustava; ehkä vielä joskus osaan kohdella itseänikin niin.
Sinun oireesi ja ongelmasi kuulostavat vielä paljon pahemmilta kuin minun. Hae itsellesi apua. Mene aluksi vaikka opiskelijaterveydenhuoltoon (tai jos rahat vain riittävät, suoraan yksityiselle puolelle psykiatrille). Varmasti saat lähetteen Kelan tukemaan terapiaan. Ei tuollaisiin ongelmiin auta neuvo "relata vähän", kun koko elämänsä on kasvanut ajattelemaan, että oma ihmisarvo on kiinni täydellisyydestä.
Toivotan sinulle tsemppiä koko sydämestäni! Ainakin minusta tuntuu hirveältä ajatukselta, että pitäisi oppia antamaan itselleen lupa olla epätäydellinen, mutta pakko vain uskoa että se kannattaa. Kyllä me molemmat olemme ansainneet paikkamme täällä :)
Voin osittain samaistua kertomaasi, ap. Olen 27-vuotias, opiskelen yliopistossa ja mulla on nyt tullut seinä vastaan. En enää pystynyt opiskelemaan ollenkaan, en pysty hakemaan töitä kun en koe olevani riittävän hyvä ja epäonnistumisen pelko on niin suuri, etten oikeastaan jaksa yrittää enää mitään. Olen masentunut ja se on nimenomaan seurausta suorittamisesta ja vaativuudesta itseään kohtaan. Nyt yhtäkkiä kaikki tuntuu ihan turhalta ja tyhjältä enkä enää tiedä mitä tekisin. Luojan kiitos, olen aloittamassa terapiaa, se on viimeinen toivoni.
Hae rohkeasti apua. Itselleni oli todella suuri kynnys ja häpeä tehdä niin, apuhan löytyi nimenomaan mielenterveyspalveluiden puolelta. Vaikka aluksi järkytyin saamistani diagnooseista (keskivaikea masennus, myöhemmin yleinen ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireinen häiriö, lisäksi vielä vaativan persoonallisuuden piirteitä), mutta loppujen lopuksi ne ovat auttaneet ymmärtämään itseäni.
Katsoppa: https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Vierailija kirjoitti:
Välillä tuntuu siltä, että se mikä milloinkin on tärkeää, riippuu liikaa siitä kenen kanssa vietän aikaani. Akateemiset suoritukset, hyvä yleissivistys ja ruokavalio/liikunta ovat aika korostetussa asemassa lähipiirissäni.
Varmasti oikeassa ovat he, joiden mielestä oma tahtoni on hautautunut suorittamisten alle. Pitää varmaan lisätä oman tahdon etsiminen To do -listalle :D Alkaa muuten jo itseänikin naurattaa tämä suorittamiseni, joten jotain hyötyä tästä ketjusta on.
ap
Villakoiran ydin on juurikin tuo arkiympäristön ja ystäväpiirin luoma paine, joka ei koskaan hellitä vaan muuttuu aina vain vaativammaksi. Tarvitsisit radikaalin ympäristönvaihdoksen ainakin vähäksi aikaa, ja rennompia ihmisiä kavereiksi sekä rennompaa elämää ylipäätään. Vaikuttaa siltä että nykyinen elämäsi on niin tarkasti kontrolloitua, että siinä ei ole lainkaan tilaa sattumalle ja intuitiolle. Olet ikäänkuin sitonut mielesi pakkopaitaan ja laittanut laput silmille. Lähde toki etsimään omaa tahtoasi, mutta älä tee sitä (taas kerran) suorittaminen edellä.
Rupea hengaamaan mun kanssani, opit pikku hiljaa ottamaan rennommin. :)
Insinööriopiskelija, joka ei jännitä tenttejään
Ei nuo esimerkit ahdista. Koska on myös olemassa käsite "riittävän hyvä". Ja aina mietin, mitä MINÄ haluan. Valitsen sen, mitä haluan syvällä sisimmässäni. Sen hiljaisen kuiskauksen.
38