Hei vuonna 90 syntynyt! Millainen on elämäntilanteesi?

Naimisissa 4 vuotta, omistusasunto Helsingissä, 2-vuotias lapsi ja toinen tuloillaan, opiskelen unelma-ammattiini. Hyvin menee, odottelen valmistumista, että päästään reissaamaan ja rakentamaan omakotitaloa. 

Opiskelen ammattikorkeakoulussa, asutaan koirien ja poikkiksen kanssa vuokralla. Kovasti kummankin valmistumista odotellaan että pääsisi toteuttamaan haaveita. Ihan hyvin pyyhkii kun tottunut kituuttamaan opiskelijatuloilla :D

Tämä ketju alkoi vituttamaan ihan huolella.

T. yksi 90 syntynyt jolla ei todellakaan mene edes puoliksi niin hyvin mitä valtaosalla täällä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju alkoi vituttamaan ihan huolella.

T. yksi 90 syntynyt jolla ei todellakaan mene edes puoliksi niin hyvin mitä valtaosalla täällä.

Miten sulla menee?

Olen kihloissa mieheni kanssa, ollaan seurusteltu 4 vuotta ja parempaa miestä en voisi toivoa. Lapsia ei ole tiedossa vielä pariin vuoteen, lemmikkejä ei ole. Muutetaan ens kuussa isompaan kaupunkiin, saatiin oikein kiva vuokrakämppä hyvältä paikalta. Mies viimeistelee opintoja AMK:ssa. Suoritin kaksoistutkinnon ja ehdin työskennellä alallani yli neljä vuotta, kunnes totesin että työ ei ole enää sitä mitä haluan, vei kaikki mehut. Nyt on toinen ammatillinen tutkinto taskussa ja ainakin työhaastattelu tiedossa. Opintolainaa on jonkun verran. Ajattelin hakea nyt myös opiskelemaan AMK. Toivon että jostain tärppäisi jotain, niin olisi hetkeksi tulevaisuuden suunnitelmat selvillä. Koen olevani tosi onnellinen tällä hetkellä. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monilla on hirveä kiire saada elämä pakettiin jo nuorena, kun on lasta ja lainaa. En sano mitenkään paheksuen. Hyvähän se on, jos on selvät sävelet. Omassa tuttavapiirissä eletään vielä pidennettyä nuoruutta. vuonna 1990 syntynyt.

Samaa itsekin mietin. Ihan omituista lukea, että ikäisilläni jo mnta lasta, asuntolainat, omistusasunnot jne. Kaveriporukassani 88-91 syntyneillä kellään ei ole vielä mitään noista :D

Sama täällä, itselläni löytyy ystäväpiiristä 87-93 syntyneitä.

Mä olen itse syntynyt vuonna 90 ja avioliitot, lapset ja asuntolainat sun muut tuntuu todella kaukaiselta, lähes mahdottomalta ajatukselta. En ole vielä edes täysin varma mitä haluan tehdä "isona", koulutus on alalta joka ei tunnu omalta ja mistä en oikein edes pidä.

Muut tekee lapsia, ottaa asuntolainaa ja ostaa omistusasuntoja.

Minä istun mun pienessä vuokrayksiössä ja kärsivällisesti odotan milloin Outlast 2 julkaistaan.

Minä -90 seurustelen -91 kanssa jo lukion tokasta luokasta saakka. Ollaan asuttu yhessä 7 vuotta. Ei olla naimisissa, ollaan sovittu, että koulun jälkeen vasta naimisiin ja lapsia (ehkä). Menee vielä hetki... kun mies aloiti vasta tohtorikoulun. Itse tradenomi ja hyvä palkkainen (2700€, tutkintoon nähden) valituinen työ heti valmistumisen jälkeen. Työsuhteita luonut jo kouluajoista saakka. Opintolainoja maksellut jo vuoden ajan ja 11 000€sta enää 5000€ jäljellä. Seurustelun aikana meillä oli pupu ja nyt kaksi kissaa. Ollaan matkusteltu noin pari kertaa vuodessa. Asuntokin näyttää vihdoinkin kunnon kodilta. Molemmilla oma auto, perus toimiva muutaman tonnin auto. Asuntaan vielä vuokralla opiskelija-asunnossa (avopuolison tohtorikoulun takia saadaan molemman asua siinä vielä). Säästetään asuntoa varten, mutta otetaan rennosti. Ostetaan oma asunto kun mieskin pääsee työelämään. Yamk voisin suorittaa jossain kohtaa, mutta nyt näin. Aika ihanaa tämä elämä nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avoliitossa, asutaan vuokralla. Osa-aikaduunissa kaupan kassalla, yliopisto-opinnot kesken ja venyvät vaan koko ajan lisää. Lemmikkejä on, lapsia ei vielä. Tunnen tosi usein alemmuutta ikätovereihini ja tämän ketjun lukeminen ei ainakaan helpottanut fiilistä :D

Miksi ihmeessä tunnet alemmuutta? :o

Koska mullekin kelpaisi omistuskämppä, avomies haluaisi ihan jopa talon, mutta ei voida sitoutua sellaiseen lainamäärään kun mun tilanteeni on mikä on. Jos valmistuisin ja pääsisin oman alani töihin, olisi miehelläkin varaa lähteä jatko-opiskelemaan :/ Lisäksi meillä on yhteensä 30 tonnia opintolainaa ja mulla myös muita velkoja.

Hei oon nyt 40, mutta muistan hyvin ajan kun olin 27-vuotias. :)

Sen vaan halusin sanoa 1990-syntyneille, että ottakaa mahdollisimman rennosti :) Olette vielä tosi nuoria. Ei kannata ainakaan väkisin kiirehtiä sitoutumisten suhteen (kuten asuntolainat, avo-/avioliitot, jälkikasvu). Miettikää rauhassa keitä olette ja mitä haluatte elämältänne. Rahan perässä ei tarvitse kaikkien juosta. Etsikää samanhenkisiä ihmisiä ja pitäkää niistä kiinni. Välttämättä ei kannata tehdä pidempiaikaisia suunnitelmia. Eläkää hetkessä, jos vielä voitte.

Oon vuoden nuorempi, mutta edelleen vasta yliopistolla, kandiksi valmistumassa. Sitä ennen muutaman vuoden toista alaa opiskelleena ja töissä olleena tuntuu, että kaikki on mennyt jo ohi, olen pudonnut kelkasta ennen kuin olen täyttänyt 26. No onneksi on tullut edes matkusteltua, luuhattua keikoilla, tehtyä omaa musaa.. Ja onneksi oma kaveripiiri on melko samanlaisessa tilanteessa, kellään ei vielä lapsia, poika- tai tyttöystäviä löytyy suurimmalta osalta, suurin osa asuu vuokralla.

Oon syntyny vuonna -89 ja oon narkannu 18-vuotiaasta asti, mutta lopettanu sen nyt, vajaa vuosi sitten. Asun vuokralla yksin ja olen työharjoittelussa. Siinä vähän erilaista elämäntilannetta.

Vakituinen työpaikka, osa-aikainen kumminkin. Olen 6-vuotiaan pojan äitipuoli, yhteinen lapsi olisi kovin toiveissa mutta ei ole vielä tärpännyt. Ensi kesänä menemme naimisiin ja asumisoikeusasunnossa asutaan todella kivalla paikalla.

Ei valittamista :)

Vakitöissä, mutta asun vanhemmilla koska hoidin raha-asiat huonosti eikä varaa asua vuokralla. Sinkku, lapseton ja masentunut. Lukion jälkeen kävin ammattikoulun ja valmistuin alalle joka ei enää opiskelujen loppuvaiheessa kiinnostanut sekä on vaikeasti työllistävä ala. Samassa työssä kaupan kassalla ollut jo 10 vuotta. Viimeaikoina miettynyt opiskelua jollekin aivan muulle alalle, mutta en tiä vielä mikä kiinnostaisi. Lisäksi kaikki sosiaaliset tilanteet ahdistaa ja pelottaa, joten en tiedä miten koulussa pärjäisin. Tuntuu että elämä lipuu ohitse.

Asun vuokralla kuppasessa lähiössä ja suoritan amk-opintoja joista 2,5 vuotta jäljellä. Poikaystävän kanssa oltu 3 vuotta yhdessä ja kaukosuhde, ei yhteenmuttoa näkyvissä aina vieläkään kahteen vuoteen -.-

Opiskelin pikapikaa itseni yhteiskuntatieteiden maisteriksi, työelämä kutsui ja opiskelut alkoivat kyllästyttää joulukuussa 2013. Siitä lähtien tehnyt työtä josta tykkään mutta joka ei vastaa koulutusta, määräaikaisissa työsuhteissa, paikoissa joista en tykkää ja jotka on kaukana kotoa.

Mies on ollut sama vuodesta 2009, ja on ihana, todellakin parasta elämässäni. Ostettiin pieni omakotitalo 20 km kaupungista, minun tuloilla ei sen lähemmäs voisi muuttaa ja kun tykätään olla omassa rauhassa ja talo on ihana, mikäs siinä :) Lapsia ei ole, kissa on. Lapsia en myöskään voisi kuvitellakkaan hankkivani tilanteessa, jossa teen persnettoa joka kuukausi, eikä tää elämäntyyli olisi mitenkään mahdollinen ilman miehen parempaa duunarin palkkaa. Ei siis matkustella, ei shoppailla, syödään kyllä hyvin, mutta vaan toisen rahoilla.

Raha-asiat aiheuttaa ihan tosissaan huolta - iteppä oon lainani ottanut, mutta vuokralla asuminen ei ainakaan halvempaa olisi tässä kaupungissa. Aina, kun tuntuu, että helpottaa ja luottokorttilasku on maksettu pois, tapahtuu jotain -  viimeeksi levisi auto niin pahasti, että piti vaihtaa toiseen (= lisää lainaa).

Olen harkinnut alan vaihtoa, lisää kouluttautumista tai jotain, että pääsisi elämään elämää, jossa rahahuolia ei tarvitsisi itkeä kuukausittain. Rikasta musta ei varmaan koskaan tule, mutta mun mielestä kokopäivätyöllä pitäisi tulla toimeen ihan itsenäisesti. Ne on kai ammatinvalintakysymyksiä ne...

Naimisissa ihanan miehen kanssa, kesällä tulee 6 vuotta seurustelua ja 3 vuotta naimisissa. :) Toinen lapsi tulossa elokuussa, esikoinen 1,5v. Vakityössä ollaan molemmat ja omistusrivarinpätkä pääkaupunkiseudun reunalla. Koira löytyy myös. :)

Keskenmenojen takia lapseton ja työtön. Ex-päihdeongelmainen. Luottotiedot menettänyt.

Kuitenkin myös minun elämässä on ihania asioita.

❤ Minulla on maailman ihanin kumppani, kuuntelee auttaa ja tukee minua kaikessa.

❤ Maailman upein ja rakastavan perhe.

❤ Jumalattoman ihanat ystävät. Heille pystyn puhumaan aivan kaikesta. Ovat auttaneet minua niin monessa asiassa kuin voi olla. Pitävät aina puoliani ja ymmärtävät minua.

Heitä minä rakastan ja heille olen jokapäivä kiitollinen kun ovat minut ystäväksi valinneet.

Ehkä 1990-luvulla syntyneet lisääntyvät nuorempina? Olen syntynyt 1980-luvun alussa, ja ne tuttuni, jotka ovat tehneet lapsia (moni ei vieläkään ole), ovat olleet iältään 26-33-vuotiaita esikoisen saadessaan. Reilu kolmekymppiset, joilla olisi sekä tutkinto, vakituinen työpaikka, lapset tehtynä, pitkä parisuhde ja omakotitalo, ovat vain pieni osa ikäluokasta. Yksi iso trendi tuntuu olevan jättää lapset kokonaan tekemättä, toinen on työpaikan vaihto vähintään 2-5 vuoden välein (joko tahtomattaan tai tarkoituksella).

Olen syntynyt -91 mutta voinen silti vastata.

Amk-opinnot hyvällä mallilla, valmistumiseen noin 9kk eli valmistuisin noin puoli vuotta etuajassa. On melko luottavainen olo että valmistuttuani saan töitä, insinööriksi valmistun.  

Asun eläinteni kanssa asoasunnossa rivitalokaksiossa, 58 neliöinen asunto pk-seutua lähellä kehyskunnassa, juuri mun makuuni kun luonnonhelmoissa :) Omistusasunto harkinnassa joskus sitten kun opinnot on ohi ja vakityö joskus saatuna, kattoo sitä sitten aikanaan. Sitten kun tietää tarkemmin minnepäin lopulta työkin vetää jne. Perheen perustaminen pyörii mielessä ja kuuluu ihan lähivuosien suunnitelmiini.

Omassa kaveripiirissäni ikäisilläni on tosi monella jo lapsia ja omistusasuntoja jne. Tosin on vastaavasti melkein yhtä paljon vielä niitäkin, joilla elämä on huoletonta opiskelijaelämää eikä perheenperustaminen ole kuulemma vielä 10 vuoteen suunnitteilla, saatika muukaan aloilleen asettuminen. Heitä kiinnostaa juuri matkustelu ja biletys enemmän.