Hei vuonna 90 syntynyt! Millainen on elämäntilanteesi?

Vakituinen työ, suht ok palkka. AMK-tutkinto valmistui kolmisen vuotta sitten. Vuokralla asun avomiehen kanssa, pari kissaa ja koira. Avomies opiskelee, joten toistaiseksi ei voi kuin haaveilla oman asunnon ostamisesta.

Naimisissa, ollut jo monta vuotta, velaton okt loistavalla paikalla (meidän vinkkelistä), vaihdan alaa ja opiskelen par aikaa, lapsettomuuspäätös on tehty ja mies on steriloitu, lemmikkieläimiä on jokunen. Elämä on todella ihanaa.

Asun ulkomailla, vuokra-asunto, mies löytyy ja 4-vuotias lapsi. Molemmilla on hyvät työt. Ihan tavallista elämää.

Vakituisessa työssä vuodesta 2010 ihan hyvällä palkalla, yksi ammatti, seurusteltu miehen kanssa kohta 9 vuotta, ei lapsia eikä ehkä koskaan haluta, kaksi koiraa, velaton n. 6 vuoden päästä. Matkustelen paljon ja nautin elämästä. Kaikilla tutuilla ikäisilläni on lapsia, osalla jo kouluikäisiä, olen ainut ystäväpiiristä jolla ei ole.

Minä aina vertailen minun ja samanikäiseni (-90 siis) hyvän ystävän elämäntilanteita ja minä tunnen itseni ihan teiniksi hänen rinnallaan.

Ensinnäkin itse asun siis avoliitossa vuokralla kerrostalokaksiossa, olemme seurustelleet neljä vuotta. Meillä ei ole lapsia eikä eläimiä, molempia kuitenkin joskus tarkoitus hankkia. Omistusasunnosta saamme vain haaveilla ainakin toistaiseksi, sillä opiskelen tällä hetkellä toista tutkintoani amiksessa ja kuka tietää saako sitä ikinä vakkariduunia, kun nykyään tuntuu olevan enimmäkseen osa-aikaista ja määräaikaista?

Tämä kaverini sitten. Hän on ollut miehensä kanssa yhdessä seitsemän vuotta joista naimissa neljä, heillä on kolme lasta ja omakotitalo. Tässä neljässä vuodessa mitä me ollaan mieheni kanssa ns. saatu aikaiseksi, oli heillä samassa ajassa jo kaksi lasta ja olivat naimisissa. Vaikka emme edes vielä muutamaan vuoteen halua perheenlisäystä eli en ole kateellinen, niin silti tunnen jonkinlaista alemmuutta. Olen myös ihmetellyt ystäväni ja miehensä kovaa kiirettä, kun jo alle vuoden seurustelun jälkeen oli kihlat vaihdettu ja lapsi tuloillaan.

Asun kahden koiran kanssa pienessä ja halvassa vuokra-asunnossa. Asunto on ihan mukava, mutta näillä epäsäännöllisillä tuloilla voin vaan haaveilla omistusasunnosta. Yksi amk-tutkinto hankittuna, valmistuin 3 vuotta sitten. Elämäni paskin päätös käydä kyseinen tutkinto loppuun asti ja nostaa opintolainaa useita tuhansia sen takia. Päivääkään en "oman alan" töitä ole tehnyt, vaan kaikkea enemmän ja vähemmän "paskahommaa", joita voisin tehdä kouluttamattomanakin. En ole juurikaan missään tekemisissä amk-koulukavereiden kanssa, koska hävettää etten päässyt luomaa uraa. Vielä opintojen loppuvaiheessa aidosti uskoin, että töitä vain löytyisi ja reippaana ja sopeutuvaisena päätyisin mukavaan työhön. Haha! Nyt en edes hae opiskelemani alan töitä, koska tuntuu, että se juna meni jo vuosia sitten.

Haaveenani on päästä yliopistoon tänä vuonna ja ahdistaa jo etukäteen jos kaikki menee päin persettä, enkä pääse toisellakaan yrittämällä sisään. Asiaa vaikeuttaa myös tämä uusi ensikertalaiskiintiö, johon en edellisen virhekoulutukseni takia kuulu. Haen opiskelemaan alaa, josta haaveilin jo lukio aikoina, mutta jostain aivopierusta päädyinkin toiseen kouluun. Osansa tässä kaikessa on ollu exälläni, joka oli saamaton ja kadoksissa elämänsä suhteen ja tuntuu, että saamattomuus tarttui myös minuun. En saanut tukea tavoitella alalle, jonne oikeasti olisin halunnut.

Miehistä en ole jaksanu olla kiinnostunut vuosikausiin. Entisen avopuolison kanssa elämä oli niin stressaavaa ja ahdistavaa, että nautin nyt vaan tästä yksinkertaisesta elämästäni, jossa ei tarvitse ahdistua kotiintulosta tai muista arkisista asioista. Vuosien yksin asumisen jälkeen tuntuu, ettei elämääni edes mahtuisi ketään toista ihmistä.

Jospa 10 vuoden päästä voin katsella tätä ajanjaksoa jo toisenlaisissa tunnelmissa..Kuitenkin toisaalta pidän tästä vapaudestani tehdä mitä vaan, vain koirista huolehtiminen rajoittaa esim. matkustelua.