Lue keskustelun säännöt.
Adoptio ja mt-ongelmat?
16.03.2017 |
Uteliaisuudesta kyselen, ei ole adoptioaikeita (ainakaan tässä vaiheessa elämää).
Minua kiinnostaa haittaako jos adoptiota harkitsevasta pariskunnasta toisella on mt-ongelmatausta? En puhu nyt mistään skitsofreniasta vaan masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, syömishäiriöstä tms. lievemmästä muodosta. Olettaisin että voi haitata ainakin jos on aktiivisena päällä, mutta entä jos kyseessä on terapian avulla hoidettu tausta vuosien takaa?
Olen itse teini-ikäisenä käynyt terapiassa masennuksen vuoksi ja ollut tuolloin pariin otteeseen myös osastohoidossa. Jos haluaisin adoptoida, olisiko se automaattisesti mahdotonta taustani vuoksi, vaikka elämäni olisikin kunnossa ja tasapainoista siinä kohtaa kun adoptioaikeet tulisivat ajankohtaiseksi?
Kommentit (226)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Voitte kinata tästä maailman tappiin mutta ne tosiasiat ei silti muutu yhtään miksikään.
Ja tää kinaaminen on ihan turhaakin kun eihän ap edes ole adoptoimassa, ei edes ole enää yhdessä sen miehen kanssa joka halusi adoptioisäksi.
Tulee tunne että sinulta on adoptio evätty, eikä syy välttämättä ollut missään virallisen ohjeistuksen mukaisessa yksityiskohdassa, vaan hlökoht arviossa.
Tosiasiat eivät edelleenkään muutu yhtään miksikään sillä että solvaat minua.😂
Mutta kun ne kertomasi tosiasiat ovat subjektiivisia, kuten sinulle on yritetty kertoa. En edes halunnut solvata, anteeksi typerä kommentti.
Miksi minulla olisi tähän jokin subjektiivinen kanta?😂😂😂 ventovieraalla ihmisellä.
Ok. Tämä kertoikin kaiken tarpeellisen ymmärryksesi tasosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
Kymmenen vuotta notkuit siellä adoptioprosessin kiemuroissa vakuuttelemassa ihmisille olevasi adoption arvoinen, etkä silti vietä päivästäsi hetkeäkään näiden ihanan kahden adoptiopallerosi seurassa, kun vauvapalstan ihmeellinen kutsu raikaa vastustamattomana? Olisit nyt edes viikonlopun kunniaksi hetken niidenkin kanssa etkä ilahduttaisi pelkästään meitä mieltänostattavan positiivisella seurallasi. Sinä ilopilleri, sinä.
Enimmäkseen se aika menee ihan odottamiseen. Meidän kaupungissa jo siihen neuvonnan alkuun oli kahden vuoden jono...
Tällä hetkellä moni jonottaa siellä kohdemaan jonossa seitsemänkin vuotta...
Ja edelleen. Ette te niitä tosiasioita saa muuttumaan vaikka kuinka solvaisitte. Tässä on nyt yli 200 puheenvuoroa bullshittiä, vaikka vastasin jo 3. Puheenvuorossa kaiken olennaisen...
Et vastannut, koska sinä et ole se taho joka arvioi ap:n kelpoisuuden.
😂😂😂😂😂😂 olette niiiiiin pihalla😂😂😂😂😂😂😂😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
Kymmenen vuotta notkuit siellä adoptioprosessin kiemuroissa vakuuttelemassa ihmisille olevasi adoption arvoinen, etkä silti vietä päivästäsi hetkeäkään näiden ihanan kahden adoptiopallerosi seurassa, kun vauvapalstan ihmeellinen kutsu raikaa vastustamattomana? Olisit nyt edes viikonlopun kunniaksi hetken niidenkin kanssa etkä ilahduttaisi pelkästään meitä mieltänostattavan positiivisella seurallasi. Sinä ilopilleri, sinä.
Enimmäkseen se aika menee ihan odottamiseen. Meidän kaupungissa jo siihen neuvonnan alkuun oli kahden vuoden jono...
Tällä hetkellä moni jonottaa siellä kohdemaan jonossa seitsemänkin vuotta...
Ja edelleen. Ette te niitä tosiasioita saa muuttumaan vaikka kuinka solvaisitte. Tässä on nyt yli 200 puheenvuoroa bullshittiä, vaikka vastasin jo 3. Puheenvuorossa kaiken olennaisen...
Et vastannut, koska sinä et ole se taho joka arvioi ap:n kelpoisuuden.
😂😂😂😂😂😂 olette niiiiiin pihalla😂😂😂😂😂😂😂😂
Itkunauruhymiöistä päätellen siellä pihalla on terveempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
Kymmenen vuotta notkuit siellä adoptioprosessin kiemuroissa vakuuttelemassa ihmisille olevasi adoption arvoinen, etkä silti vietä päivästäsi hetkeäkään näiden ihanan kahden adoptiopallerosi seurassa, kun vauvapalstan ihmeellinen kutsu raikaa vastustamattomana? Olisit nyt edes viikonlopun kunniaksi hetken niidenkin kanssa etkä ilahduttaisi pelkästään meitä mieltänostattavan positiivisella seurallasi. Sinä ilopilleri, sinä.
Enimmäkseen se aika menee ihan odottamiseen. Meidän kaupungissa jo siihen neuvonnan alkuun oli kahden vuoden jono...
Tällä hetkellä moni jonottaa siellä kohdemaan jonossa seitsemänkin vuotta...
Ja edelleen. Ette te niitä tosiasioita saa muuttumaan vaikka kuinka solvaisitte. Tässä on nyt yli 200 puheenvuoroa bullshittiä, vaikka vastasin jo 3. Puheenvuorossa kaiken olennaisen...
Bullshittiä tosiaan. Suurin osa sinun kynästäsi lähtöisin. Jos vastasit jo kaiken olennaisen, sinulla ei varmaan ole ollut mitään syytä pyöriä täällä koko päivää. Olet siinä tapauksessa tuhlannut sekä omaasi että meidän muiden aikaa. Mutta vinkkinä sinulle, seuraavalla kerralla sinut otetaan vakavammin kun lätkäiset lähteitä ja esimerkkejä pöytään, etkä ala pätemään. Vaikka olet itsellesi maailman napa ja ylin oikeassa oleville auktoriteetti, meille kaikille muille olet pelkkä rivi mustaa tekstiä minkä horinoilla ei ole lähtökohtaista arvoa, ellet pysty toisin todistamaan.
Mutta kaikenlaisia vanhempia sitä onkin, toivottavasti lapsesi selviävät elämästään kanssasi joutumatta turvautumaan terapia-apuun.
Mitenköhän kipusairaudet, kuten minulla endometrioosi; vaikuttaako mahdollisuuksiin adoptoida? Minulla myös nuoruudessa sairastettu määrittämätön syömishäiriö taustalla. Olen pitänyt adoptiota sellaisena kaukaisena haaveena, kun hedelmöittyminen taitaa olla mulle tosi vaikeaa.
Et vastannut, koska sinä et ole se taho joka arvioi ap:n kelpoisuuden.