Lue keskustelun säännöt.
Adoptio ja mt-ongelmat?
16.03.2017 |
Uteliaisuudesta kyselen, ei ole adoptioaikeita (ainakaan tässä vaiheessa elämää).
Minua kiinnostaa haittaako jos adoptiota harkitsevasta pariskunnasta toisella on mt-ongelmatausta? En puhu nyt mistään skitsofreniasta vaan masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, syömishäiriöstä tms. lievemmästä muodosta. Olettaisin että voi haitata ainakin jos on aktiivisena päällä, mutta entä jos kyseessä on terapian avulla hoidettu tausta vuosien takaa?
Olen itse teini-ikäisenä käynyt terapiassa masennuksen vuoksi ja ollut tuolloin pariin otteeseen myös osastohoidossa. Jos haluaisin adoptoida, olisiko se automaattisesti mahdotonta taustani vuoksi, vaikka elämäni olisikin kunnossa ja tasapainoista siinä kohtaa kun adoptioaikeet tulisivat ajankohtaiseksi?
Kommentit (226)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.
Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.En ymmärrä, miksi haluat äidiksi mielenterveysongelmistasi huolimatta. Jaksatko hoitaa lasta ja mikä tärkeintä, periytyvätkö ongelmasi eli voiko lapsellasikin olla hankalia mielenterveysongelmia ja mahdollisesti itsemurha-alttiutta?
Sairastuin syöpään, koska suvussamme useammalla on syöpä. Toivoisin, että tulevaisuudessa ihmiset tutkitaan mahdollisimman tarkasti, jotta tietyt sairaudet eivät periydy lapsille. Sisarukseni mielestä puhun rodunjalostuksesta, mutta en tarkoita tehdä niin tai loukata ketään.
Tärkeintä on mielestäni lapsen mahdollisimman hyvä terveys ja erinomainen hoito.
Miten typerä kysymys. Ahdistuneisuushäiriöön sairastuu elämänsä aikana 18% ihmisistä. Masennukseen 10%. Skitsofreniaan 1%. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön n. 3%. Persoonallisuushäiriöitä n. 10% (+ kaikki diagnosoimattomat narsistit mitä ainakin av-palstan mukaan on joka nurkan takana). ADHD n. 11%. Ja siinä pelkät mielenterveysstatistiikat, siihen sitten päälle syövät, sydäntaudit, diabetekset, jne.
Eihän täällä jumankauta sikiäisi kukaan jos tolle linjalle lähdetään. Paitsi tietysti kaikki ne täydelliset adoptiovanhemmat, mitkä puolestaan ovat ilmeisesti suurin osa hedelmättömiä.
Suomen väkiluku olisi aika harvaa jos kukaan mihinkään mielenterveyshäiriöön sairastunut
Lapsia adoptoidaan vuodessa noin 70. Hakijoita on tuhansia. On siis varaa valita vain ne terveet.
Pointti tässä oli mikä?
Se että mielenterveysongelmainen ei saa adoptiolasta. Siis jos jollain ihmeen kaupalla saisikin sen adoptioluvan (mitä en usko), adoptiolasta hän ei ikinä saa. Koska hakijoista on varaa valita.
Ja tämän viisauden jätit vastauksena kommenttiin missä puhuttiin bio-vanhemmuudesta?
Ja sinä kommentoit biovanhemmuutta kun keskustellaan adovanhemmuudesta...
Sun pohjasakkaisella trollauksella ei kyllä ole mitään rajaa. Jos sulla on silmät tai aivot päässä niin varmaan näit minun vastanneen nimenomaan bio-vanhemmuutta koskevaan kommenttiin. Mut siis, onneksi olet noin hieno ihminen kuin olet. Olet varmaan tosi ylpeä itsestäs. Joka aamu heräät tuntien tyytyväisyyttä itsees, I'm sure. Sun adoptiovanhemmuusarjen viikon paras hetki on varmaan ollut tämä kun olet saanut heitellä täällä sun kurasia, idioottimaisia trollingeja millä annat itsestäs vain tosi autistisen, persoonallisuushäiriöisen kuvan jokaiselle joka sun tekstejä lukee. Ja vedät samalla lokaan kaikkien adoptiovanhempien maineen. Kai sä tajuat että olet antanut itestäs miljardi kertaa epäkelvomman kuvan vanhempana kuin tämä mt-ongelmainen ap, jolla ei edes lapsia ole? Se että sä olet saanut adoptiolapsen on kyllä ollut maailmakaikkeuden isoin vitsi. Se varmaan häpeäis mutsiaan jos tietäis millaisia pikkunilkkikeinoja sen pitää käyttää tyydyttääkseen huomiontarvettaan. Tai ehkä se jo häpeekin sua, ja sen takia olet täällä ulvomassa. Mikä sun ongelma onkaan, niin selkeesti kunnon pillerit ja elämänhallintakurssi tekis sulle tosi hyvää. Voisit käydä vähän skeematerapiassa keskustelemassa sun tunnelukoista ja siitä, miksi et pärjää elämässäs ja miksi et kestä sitä että vaikka sun pitäis olla geneettisesti ylivoimainen terve vanhempi olet silti aivan paska ihmisenä. Mitä ihmeen arvoja sä kuvittelet että sulla on sun lapselle opetettavana jos sun pään sisäinen maailma on tätä luokkaa mitä tänään oot esitellyt. Vaikutat aivan totaaliselta pelleltä suoraan sanottuna. Ehkä sun pitäis vaan tyytyä adoptoimaan niitä kissojas ja jättää oikeitten, elävien ihmisten kasvatus kypsemmille yksilöille. Häpeisit, miten oot edes kehdannut anoa adoptiota kun varmaan itekin tiedät miten sekaisin oot.
Täydellistä hulluutta.
Edelleen minä olen vain kertonut ne faktat. Jos ne ei kelpaa, sille en mitään voi. Aivan turha räyhätä ja riehua ja solvata.
Mitkä ihmeen faktat?? Ethän sä ole täällä kertonut mitään faktaa muistuttavaa. jankkaat vain sanojen ja lauseiden merkityksistä tietämättä niitä itsekään ja lukematta edes muiden tekstejä. Voin vain kuvitella millasta se on kun opetat lapselles jotain : siinä lukee nauris. nauris. NAURIS. ai että kauris? ei kun NAURIS. Ootko ihan tyhmä, ei kauris ole mikään vihannes! Ai ei ollut vihanneksesta kyse? No kyllä silti NAURIS ON NAURIS, miten et tätä tajua! Silkkaa hulluutta ettet ymmärrä! Ja ota se kuva siitä loikkivasta eläimestä pois, nyt puhutaan NAURIISTA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Mietitääs:
Et saa biologista lasta, tutkimukset on tehty yksityisellä, julkisella puolella ei ole tietojasi. Miehen kanssa kuitenkin haluatte lapsen mutta ette kelpaa adoptiovanhemmiksi. Tapaatte naisen joka haluaa auttaa. Hän tulee raskaaksi. Käy neuvolassa parinkunnan naisen nimellä, samoin menee synnyttämään. Antaa lapsen pariskunnalle hyvää korvausta vastaa. Ai miksi ei ole mahdollista, onhan Suomessa ennenkin synnytetty väärällä nimellä.
Tai muutat Intiaan vuodeksi ja siellä on klinikoita josta voi vuokrata kohdun. Tullaan takaisin Suomeen lapsen kanssa josta on kaikki dokumentit että on oma, syntynyt vain sen Intian vuoden aikana.
Kaikki ei tajua että rahalla saa ja hevosella pääsee.
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja minusta on esim reilua sanoa se saman tien kuin ottaa jonnekin seitsemän vuoden jonoon jonotusmaksuineen vain maksamaan yhä uudestaan paperien uusimisesta...
No tosiaankaan emme voi tietää adoptiolautakunnan kannanottoa juuri tähän erityiseen hakijaan ja hänen mahdollisuuteensa saada adoptiolupa. Koko hakijakunnasta varmaan arvioidaan ja seulotaan ne sopivimmat, riippuu varmaan kanssahakijoistakin, mihin valintoihin päädytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tosiaankaan emme voi tietää adoptiolautakunnan kannanottoa juuri tähän erityiseen hakijaan ja hänen mahdollisuuteensa saada adoptiolupa. Koko hakijakunnasta varmaan arvioidaan ja seulotaan ne sopivimmat, riippuu varmaan kanssahakijoistakin, mihin valintoihin päädytään.
Edelleen. Kaikki jotka jotain adoptiosta tietää, tietää miten tässä käy. Mutta toki saa hakata päätään seinään. Vapaa maa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
"Näin se vaan menee" on sinun yksilöllinen kokemuksesi adoptioprosessista, eikä syy lannistaa jotain toista edes yrittämästä. Tai ehkä se on se syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Voitte kinata tästä maailman tappiin mutta ne tosiasiat ei silti muutu yhtään miksikään.
Ja tää kinaaminen on ihan turhaakin kun eihän ap edes ole adoptoimassa, ei edes ole enää yhdessä sen miehen kanssa joka halusi adoptioisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Voitte kinata tästä maailman tappiin mutta ne tosiasiat ei silti muutu yhtään miksikään.
Ja tää kinaaminen on ihan turhaakin kun eihän ap edes ole adoptoimassa, ei edes ole enää yhdessä sen miehen kanssa joka halusi adoptioisäksi.
Tulee tunne että sinulta on adoptio evätty, eikä syy välttämättä ollut missään virallisen ohjeistuksen mukaisessa yksityiskohdassa, vaan hlökoht arviossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Voitte kinata tästä maailman tappiin mutta ne tosiasiat ei silti muutu yhtään miksikään.
Ja tää kinaaminen on ihan turhaakin kun eihän ap edes ole adoptoimassa, ei edes ole enää yhdessä sen miehen kanssa joka halusi adoptioisäksi.
Tulee tunne että sinulta on adoptio evätty, eikä syy välttämättä ollut missään virallisen ohjeistuksen mukaisessa yksityiskohdassa, vaan hlökoht arviossa.
Tosiasiat eivät edelleenkään muutu yhtään miksikään sillä että solvaat minua.😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Voitte kinata tästä maailman tappiin mutta ne tosiasiat ei silti muutu yhtään miksikään.
Ja tää kinaaminen on ihan turhaakin kun eihän ap edes ole adoptoimassa, ei edes ole enää yhdessä sen miehen kanssa joka halusi adoptioisäksi.
Tulee tunne että sinulta on adoptio evätty, eikä syy välttämättä ollut missään virallisen ohjeistuksen mukaisessa yksityiskohdassa, vaan hlökoht arviossa.
Tosiasiat eivät edelleenkään muutu yhtään miksikään sillä että solvaat minua.😂
Mutta kun ne kertomasi tosiasiat ovat subjektiivisia, kuten sinulle on yritetty kertoa. En edes halunnut solvata, anteeksi typerä kommentti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
Kymmenen vuotta notkuit siellä adoptioprosessin kiemuroissa vakuuttelemassa ihmisille olevasi adoption arvoinen, etkä silti vietä päivästäsi hetkeäkään näiden ihanan kahden adoptiopallerosi seurassa, kun vauvapalstan ihmeellinen kutsu raikaa vastustamattomana? Olisit nyt edes viikonlopun kunniaksi hetken niidenkin kanssa etkä ilahduttaisi pelkästään meitä mieltänostattavan positiivisella seurallasi. Sinä ilopilleri, sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Ah. Tottakai. Minusta tässä oli vain kyse siitä, ettei kukaan meistä voi täällä legitiimisti etukäteen kertoa toiselle, ettei heitä tulla koskaan hyväksymään adoptiovanhemmiksi toisen vanhan terveysongelman takia.
No näin se vain menee. Adoptioasioita tietävät näkee otsallaankin, miten siinä käy. Tajuatko että jos siellä prosessin eri vaiheissa notkuu kymmenenkin vuotta jokaikisen kiemuran oppii tuntemaan läpikotaisin.
Kymmenen vuotta notkuit siellä adoptioprosessin kiemuroissa vakuuttelemassa ihmisille olevasi adoption arvoinen, etkä silti vietä päivästäsi hetkeäkään näiden ihanan kahden adoptiopallerosi seurassa, kun vauvapalstan ihmeellinen kutsu raikaa vastustamattomana? Olisit nyt edes viikonlopun kunniaksi hetken niidenkin kanssa etkä ilahduttaisi pelkästään meitä mieltänostattavan positiivisella seurallasi. Sinä ilopilleri, sinä.
Enimmäkseen se aika menee ihan odottamiseen. Meidän kaupungissa jo siihen neuvonnan alkuun oli kahden vuoden jono...
Tällä hetkellä moni jonottaa siellä kohdemaan jonossa seitsemänkin vuotta...
Ja edelleen. Ette te niitä tosiasioita saa muuttumaan vaikka kuinka solvaisitte. Tässä on nyt yli 200 puheenvuoroa bullshittiä, vaikka vastasin jo 3. Puheenvuorossa kaiken olennaisen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos nyt mietitään, että kotimaan adoption kautta lapsia tulee adoptioon vuosittain noin 30 ja ulkomaan adoption kautta alle sata (vai peräti alle 50, määräthän ovat vähentyneet radikaalisti), niin adoptioiden määrä vuositasolla on hyvinkin vähäistä. Kiinasta, mistä aiemmin tuli eniten lapsia, tulee tällä hetkellä vain erityistarpeisia lapsia adoptoitavaksi. Ylipäätään kaikki adoptiot ovat lastensuojelullisia toimia ja niissä lapsella on erityisiä tarpeita: lapsi on menettänyt omat biologiset sukulaisena ja hänellä on kiintymyssuhdekatkos/-katkoksia. Biologisen lapsen ja adoptiolapsen vanhemmuus on monessa asiassa samanlaista, mutta siinä on myös eroja. Adoptioon liittyvien erityistekijöiden olemassaolo vaatii yleensä enemmän (psyykkisiä) voimavaroja vanhemmuudelta. Adoptoitavan lapsen hyvinvoinnille on tärkeää päästä perheeseen, jossa hänen kehitystään jaksetaan ja osataan tukea. Kun omaa perhettä etsiviä lapsia on vähän ja vanhemmaksi haluavia paljon, tietenkin heistä yritetään etsiä mahdollisimman sopivat ja "riskittömät" vanhemmat lapselle. Mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöillä on riski uusiutumaan elämäntilanteiden kuormittuessa ja kriisitilanteissa toistumaan, joten riski vanhemman uupumiselle ja vääristyneelle vuorovaikutukselle varmaankin pyritään vähentämään mahdollisimman vähiin.
Siitähän tässä keskusteltiin. Ymmärtääkseni ap kyseenalaisti ajatuksen että yksittäinen lääketieteellinen diagnoosi (vuosien takaa) painaa vaakakupissa enemmän kuin perheen kokonaistilanne hakuhetkellä, ja miten hyvin sairaushistoria ylipäätään 1) onnistuu valitsemaan adoptiovanhemmat jotka eivät myöhemmin joudu vaikeuksiin 2) rajaa ulkopuolelle ehdokkaita jotka olisivat voineet selvitä paremmin.
Ymmärtääkseni tästä on hyvin vähän jos yhtään tutkimuksia olemassa Pohjoismaissa.
Ainakin linkitetyn vuoden 2015 suosituksen mukaan Suomessa adoptiolautakunta painottaakin näin, eli yksittäisen masennusjakson nuoruudessaan sairastanut voidaan hyväksyä, jos hakijan tilanne muuten arvioidaan tasapainoiseksi.
Tässä on edelleen kyse siitä että lähestytään asiaa hakijan näkökulmasta. Se ei kuitenkaan ole se näkökulma joka adoptiossa on olennainen. Adoptiossa valitaan lapselle parhaat mahdolliset vanhemmat. Ja tilanteessa jossa jokaista lasta kohti on sata tai kaksi sataa pariskuntaa tai enemmän, siellä kärjessä on ne pariskunnat, joilla ei sairauksia ole. Adoptio ei ole "reilua" hakijoille. Siihen pitää vain alistua.
Monet vanhemmat onnistuvat kyllä tuhoamaan ja traumatisoimaan lapsensa ihan ilman diagnoosejakin. Toisin kuin täällä monet ovat tuntuneet kuvittelevan, mt-ongelmia ei kehity pelkästään mt-ongelmaisten lapsille.
Tuo sinun kommenttisi tuntuu perustuvan ajatukseen, että jos jollain on historiassaan mt-ongelma, he ovat automaattisesti (sekä sinun, että adoptiolautakunnan mielestä) huonompia ehdokkaita vanhempina kuin ne, joilla ei mt-ongelmia koskaan ole todettu. Todellisuudessahan tuo ei välttämättä pidä paikkansa. Vanhemman kyky samaistua lapsen ongelmiin on kriittinen kiintymyssuhteen muodostumisen kannalta. Siksi tietyn tyyppisille adoptoitaviksi pistettäville lapsille voisi hyvinkin olla eduksi sijoittua perheeseen, missä jommalla kummalla vanhemmista on itsellä saman tyyppistä taustaa kuin adoptoitavalla lapsella, mikä helpottaisi samaistumista vanhemman puolelta, erityisesti kun kyseessä on perheeseen tuleva vähän vanhempi lapsi. Lisäksi tuollainen vanhempi osaisi todennäköisemmin oman kokemuksensa perusteella suojella lasta mm. tietynlaisilta triggereiltä kuin sellainen, joka ei ymmärrä lapsen kokemusta minkään omakohtaisen kokemuksen kautta. Tällöin näkökulma olisi se, että lapsi tarvitsee tietynlaista vertaistukimaista asennoitumiskykyä vanhemmaltaan.
Voitte kinata tästä maailman tappiin mutta ne tosiasiat ei silti muutu yhtään miksikään.
Ja tää kinaaminen on ihan turhaakin kun eihän ap edes ole adoptoimassa, ei edes ole enää yhdessä sen miehen kanssa joka halusi adoptioisäksi.
Tulee tunne että sinulta on adoptio evätty, eikä syy välttämättä ollut missään virallisen ohjeistuksen mukaisessa yksityiskohdassa, vaan hlökoht arviossa.
Tosiasiat eivät edelleenkään muutu yhtään miksikään sillä että solvaat minua.😂
Mutta kun ne kertomasi tosiasiat ovat subjektiivisia, kuten sinulle on yritetty kertoa. En edes halunnut solvata, anteeksi typerä kommentti.
Miksi minulla olisi tähän jokin subjektiivinen kanta?😂😂😂 ventovieraalla ihmisellä.
Koska useimpien perinnöllisten sairauksien kohdalla molemmilla vanhemmilla täytyy olla sama suht harvinainen resessiivinen allleeli, jotta sairaus voi periytyä.
Lisäksi tavallisimpien "kansan"sairauksien kuten masennuksen tai ateroskleroosin kohdalla perityy vain alttius, ympäristö ja elintavat ratkaisevat loput. Toisin sanoen ko sairauden syntyyn vaikuttaa useita kymmeniä eri geenejä, eivätkä ne yhdistyessäänkään aina tarkoita että yksilö sairastuu.
Tiedän tapauksen jossa suomalainen nainen paritui miehen kanssa joka oli kotoisin täysin toiselta puolen maailmaa, ja molemmat sattuivat olemaan erään harvinaisen sairauden kantajia (todennäköisyys sairaaseen lapseen 50%).