Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Adoptio ja mt-ongelmat?

Vierailija
16.03.2017 |

Uteliaisuudesta kyselen, ei ole adoptioaikeita (ainakaan tässä vaiheessa elämää).

Minua kiinnostaa haittaako jos adoptiota harkitsevasta pariskunnasta toisella on mt-ongelmatausta? En puhu nyt mistään skitsofreniasta vaan masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä, syömishäiriöstä tms. lievemmästä muodosta. Olettaisin että voi haitata ainakin jos on aktiivisena päällä, mutta entä jos kyseessä on terapian avulla hoidettu tausta vuosien takaa?

Olen itse teini-ikäisenä käynyt terapiassa masennuksen vuoksi ja ollut tuolloin pariin otteeseen myös osastohoidossa. Jos haluaisin adoptoida, olisiko se automaattisesti mahdotonta taustani vuoksi, vaikka elämäni olisikin kunnossa ja tasapainoista siinä kohtaa kun adoptioaikeet tulisivat ajankohtaiseksi?

Kommentit (226)

Vierailija
1/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllä haittaa. Se näkyy papereissasi.

Vierailija
2/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ei saa olla mitään terveysongelmia. Esim masennus katsotaan uusiutuvaksi sairaudeksi ja se riittää estämään prosessin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haittaa. Se näkyy papereissasi.

Kiitos vastauksesta. Eli olisi siis täysin mahdotonta?

Vierailija
4/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Uskoisin että haittaa. Meillä haittasi jo miehen korkea verenpaine.

Vierailija
5/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haittaa. Se näkyy papereissasi.

Kiitos vastauksesta. Eli olisi siis täysin mahdotonta?

Kyllä.

Vierailija
6/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä haittaa. Se näkyy papereissasi.

Kiitos vastauksesta. Eli olisi siis täysin mahdotonta?

Kai itsekin tajuat että se vanhemmaksi tulo on stressaava elämänvaihe ja voi laukaista juurikin sen masennuksen.

Eli kyllä se masennusdiagnoosi on este.

t. kahden adoptiolapsen äiti

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.

Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.

Vierailija
8/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.

Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.

Adoptiolapsella on takanaan jo yksi menetys. Hänelle halutaan turvata uudet, täysin terveet vanhemmat.

Adoptioprosessi on todella kuluttava ja kaikki vanhemmuus on välillä raskasta.

Siksi.

Ja kyllä kaikki ihan yksilöllisesti arvioidaan, mutta terveyskysymykset on sellaisia, että niistä ei tingitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olen miettinyt samaa. Itse olen käynyt kolme kertaa juttelemassa psyk.sairaanhoitajan kanssa raskaan elämänvaiheen aikana. Onkohan tämäkin este adoptiolle? Mitään diagnooseja minulla ei ole.

Vierailija
10/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lapsettomuuskriisi - jos sellaisesta on kärsinyt - pitää olla työstettynä ennen kuin adoptioluvan saa. Eli se ei sitten enää kuulu koko asiaan. Ja kaikilla adoptoijilla ei sitä lapsettomuustaustaa edes ole.

Ja masennus ON toistuva sairaus. Eli jos ja kun sen on kerran sairastanut, siinä on ihan selkeä lääketieteellinen riski uusia. Ja esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen tapainen tila on ihan riski myös adoptoijilla, kun se vuosikausien stressi lopulta päättyy siihen lapsen saantiin. Eli siinä on ihan selkeä nivelvaihe, jossa masennus saattaa laueta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.
Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.

Adoptiolapsella on takanaan jo yksi menetys. Hänelle halutaan turvata uudet, täysin terveet vanhemmat.

Adoptioprosessi on todella kuluttava ja kaikki vanhemmuus on välillä raskasta.

Siksi.

Ja kyllä kaikki ihan yksilöllisesti arvioidaan, mutta terveyskysymykset on sellaisia, että niistä ei tingitä.

Toki ymmärrän tuon, mutta mielestäni on todella omituista että ajatellaan lapselle olevan parempi olla väliaikaisessa elämäntilanteessa perhekodissa tms. sijaiskasvattajalla, kuin että esim. 18 vuoden takainen masennusdiagnoosi toisella vanhemmista olisi niin suuri riskitekijä että jätetään lapselle antamatta mahdollisuus pysyvään kotiin. Puhumattakaan esim. korkeasta verenpaineesta, kuten tuolla ylhäällä joku mainitsi. Kyllähän ikävälillä 15-34 on muitakin todella raskaita elämänvaiheita, luulisi että jos olisi taipumusta toistuvaan masennukseen niin sille olisi tarjoutunut siinä välissä jo monta tilaisuutta. En myöskään ymmärrä miksi adoptioperhettä odottavien lasten (jopa ihan pienten vauvojen jotka tuskin muistavat sitä "yhtä menetystä elämässä" mihin eräs kommentoija viittasi) kohdalla ajatellaan että tuo väliaikainen koti on se parempi vaihtoehto kuin tosi hyvä perhe missä on vaikkapa korkeaa verenpainetta tai teiniajan masennusta - mutta kuitenkaan lapsia ei oteta huostaan omilta ihan aikuisten oikeasti turvallisuutta uhkaavilta vanhemmilta paitsi aivan äärimmäisissä tapauksissa? Mielestäni siinä lapsia asetetaan aika epätasa-arvoiseen asemaan. Toisille kelpaa ideaalivaihtoehtona turvaton koti missä sossu ramppaa välillä tarkistamassa miten asiat sujuu, jos sitäkään. Toisille taas ideaalivaihtoehto on nimenomaan se huostaanotossa pysyminen, kun vaihtoehtona hyvä koti (kukaan tuskin täällä lähtee väittämään, että esimerkiksi korkeasta verenpaineesta kärsivä isä tekisi kodista huonon).

Mutta ihan uteliaisuudesta vielä niille, jotka täällä ovat adoptioprosessia käyneet läpi, syynäävätkö auktoriteetit myös esim. potentiaaliset isovanhemmat ja muun tuttavapiirin läpi adoptiokelpoisuutta harkitessaan? Onko sillä esim merkitystä onko vaikkapa etäinen isovanhempi mt-ongelmainen tai alkkis?

Haluaisin kovasti tietää että keille ihmeen ihmisille täällä Suomessa lapsia edes annetaan adoptioon, koska en itse ainakaan ole ikinä tavannut ketään joka olisi sekä fyysisesti että mieleltään aivan täysin 100% terve.

Vierailija
12/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Entä jos adoption jälkeen tulee masennus, mutta sitä ennen ei ollut mitään mt-ongelmia?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuuskriisi - jos sellaisesta on kärsinyt - pitää olla työstettynä ennen kuin adoptioluvan saa. Eli se ei sitten enää kuulu koko asiaan. Ja kaikilla adoptoijilla ei sitä lapsettomuustaustaa edes ole.

Ja masennus ON toistuva sairaus. Eli jos ja kun sen on kerran sairastanut, siinä on ihan selkeä lääketieteellinen riski uusia. Ja esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen tapainen tila on ihan riski myös adoptoijilla, kun se vuosikausien stressi lopulta päättyy siihen lapsen saantiin. Eli siinä on ihan selkeä nivelvaihe, jossa masennus saattaa laueta.

Miten tätä lapsettomuuskriisiä voi työstää jos terapia estää adoption?

Vierailija
14/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.

Adoptiolapsella on takanaan jo yksi menetys. Hänelle halutaan turvata uudet, täysin terveet vanhemmat.

Adoptioprosessi on todella kuluttava ja kaikki vanhemmuus on välillä raskasta.

Siksi.

Ja kyllä kaikki ihan yksilöllisesti arvioidaan, mutta terveyskysymykset on sellaisia, että niistä ei tingitä.

Toki ymmärrän tuon, mutta mielestäni on todella omituista että ajatellaan lapselle olevan parempi olla väliaikaisessa elämäntilanteessa perhekodissa tms. sijaiskasvattajalla, kuin että esim. 18 vuoden takainen masennusdiagnoosi toisella vanhemmista olisi niin suuri riskitekijä että jätetään lapselle antamatta mahdollisuus pysyvään kotiin. Puhumattakaan esim. korkeasta verenpaineesta, kuten tuolla ylhäällä joku mainitsi. Kyllähän ikävälillä 15-34 on muitakin todella raskaita elämänvaiheita, luulisi että jos olisi taipumusta toistuvaan masennukseen niin sille olisi tarjoutunut siinä välissä jo monta tilaisuutta. En myöskään ymmärrä miksi adoptioperhettä odottavien lasten (jopa ihan pienten vauvojen jotka tuskin muistavat sitä "yhtä menetystä elämässä" mihin eräs kommentoija viittasi) kohdalla ajatellaan että tuo väliaikainen koti on se parempi vaihtoehto kuin tosi hyvä perhe missä on vaikkapa korkeaa verenpainetta tai teiniajan masennusta - mutta kuitenkaan lapsia ei oteta huostaan omilta ihan aikuisten oikeasti turvallisuutta uhkaavilta vanhemmilta paitsi aivan äärimmäisissä tapauksissa? Mielestäni siinä lapsia asetetaan aika epätasa-arvoiseen asemaan. Toisille kelpaa ideaalivaihtoehtona turvaton koti missä sossu ramppaa välillä tarkistamassa miten asiat sujuu, jos sitäkään. Toisille taas ideaalivaihtoehto on nimenomaan se huostaanotossa pysyminen, kun vaihtoehtona hyvä koti (kukaan tuskin täällä lähtee väittämään, että esimerkiksi korkeasta verenpaineesta kärsivä isä tekisi kodista huonon).

Mutta ihan uteliaisuudesta vielä niille, jotka täällä ovat adoptioprosessia käyneet läpi, syynäävätkö auktoriteetit myös esim. potentiaaliset isovanhemmat ja muun tuttavapiirin läpi adoptiokelpoisuutta harkitessaan? Onko sillä esim merkitystä onko vaikkapa etäinen isovanhempi mt-ongelmainen tai alkkis?

Haluaisin kovasti tietää että keille ihmeen ihmisille täällä Suomessa lapsia edes annetaan adoptioon, koska en itse ainakaan ole ikinä tavannut ketään joka olisi sekä fyysisesti että mieleltään aivan täysin 100% terve.

No ei siellä kukaan lapsi sen takia joudu odottelemaan sekuntiakaan, että ei löydy adoptiokotia, jos se masennustaustainen raakataan. Hakijoita on sadoin (tuhansin?) verroin enemmän kuin lapsia.

Sukulaisia ei meidän aikana syynätty. En tiedä mikä se nykytilanne on.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuuskriisi - jos sellaisesta on kärsinyt - pitää olla työstettynä ennen kuin adoptioluvan saa. Eli se ei sitten enää kuulu koko asiaan. Ja kaikilla adoptoijilla ei sitä lapsettomuustaustaa edes ole.

Ja masennus ON toistuva sairaus. Eli jos ja kun sen on kerran sairastanut, siinä on ihan selkeä lääketieteellinen riski uusia. Ja esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen tapainen tila on ihan riski myös adoptoijilla, kun se vuosikausien stressi lopulta päättyy siihen lapsen saantiin. Eli siinä on ihan selkeä nivelvaihe, jossa masennus saattaa laueta.

Miten tätä lapsettomuuskriisiä voi työstää jos terapia estää adoption?

En tiedä tarkemmin kun itsellä ei lapsettomuustaustaa ole.

Vierailija
16/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.


Adoptiolapsella on takanaan jo yksi menetys. Hänelle halutaan turvata uudet, täysin terveet vanhemmat.
Adoptioprosessi on todella kuluttava ja kaikki vanhemmuus on välillä raskasta.
Siksi.
Ja kyllä kaikki ihan yksilöllisesti arvioidaan, mutta terveyskysymykset on sellaisia, että niistä ei tingitä.

Toki ymmärrän tuon, mutta mielestäni on todella omituista että ajatellaan lapselle olevan parempi olla väliaikaisessa elämäntilanteessa perhekodissa tms. sijaiskasvattajalla, kuin että esim. 18 vuoden takainen masennusdiagnoosi toisella vanhemmista olisi niin suuri riskitekijä että jätetään lapselle antamatta mahdollisuus pysyvään kotiin. Puhumattakaan esim. korkeasta verenpaineesta, kuten tuolla ylhäällä joku mainitsi. Kyllähän ikävälillä 15-34 on muitakin todella raskaita elämänvaiheita, luulisi että jos olisi taipumusta toistuvaan masennukseen niin sille olisi tarjoutunut siinä välissä jo monta tilaisuutta. En myöskään ymmärrä miksi adoptioperhettä odottavien lasten (jopa ihan pienten vauvojen jotka tuskin muistavat sitä "yhtä menetystä elämässä" mihin eräs kommentoija viittasi) kohdalla ajatellaan että tuo väliaikainen koti on se parempi vaihtoehto kuin tosi hyvä perhe missä on vaikkapa korkeaa verenpainetta tai teiniajan masennusta - mutta kuitenkaan lapsia ei oteta huostaan omilta ihan aikuisten oikeasti turvallisuutta uhkaavilta vanhemmilta paitsi aivan äärimmäisissä tapauksissa? Mielestäni siinä lapsia asetetaan aika epätasa-arvoiseen asemaan. Toisille kelpaa ideaalivaihtoehtona turvaton koti missä sossu ramppaa välillä tarkistamassa miten asiat sujuu, jos sitäkään. Toisille taas ideaalivaihtoehto on nimenomaan se huostaanotossa pysyminen, kun vaihtoehtona hyvä koti (kukaan tuskin täällä lähtee väittämään, että esimerkiksi korkeasta verenpaineesta kärsivä isä tekisi kodista huonon).

Mutta ihan uteliaisuudesta vielä niille, jotka täällä ovat adoptioprosessia käyneet läpi, syynäävätkö auktoriteetit myös esim. potentiaaliset isovanhemmat ja muun tuttavapiirin läpi adoptiokelpoisuutta harkitessaan? Onko sillä esim merkitystä onko vaikkapa etäinen isovanhempi mt-ongelmainen tai alkkis?
Haluaisin kovasti tietää että keille ihmeen ihmisille täällä Suomessa lapsia edes annetaan adoptioon, koska en itse ainakaan ole ikinä tavannut ketään joka olisi sekä fyysisesti että mieleltään aivan täysin 100% terve.

No ei siellä kukaan lapsi sen takia joudu odottelemaan sekuntiakaan, että ei löydy adoptiokotia, jos se masennustaustainen raakataan. Hakijoita on sadoin (tuhansin?) verroin enemmän kuin lapsia.

Sukulaisia ei meidän aikana syynätty. En tiedä mikä se nykytilanne on.

Miksi sitten lapsia ylipäätään pidetään jossain sijaiskasvatuksessa tai laitoksissa, jos ottajia on niin paljon että lapsen voisi suoraan kiikuttaa vanhasta kodista uuteen?

Vierailija
17/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Entä jos adoption jälkeen tulee masennus, mutta sitä ennen ei ollut mitään mt-ongelmia?

No koko sillä prosessilla pyritään löytämään mahdollisimman tasapainoisia ihmisiä, mutta tietenkin ihmienn voi sairastua vaikka mihin. Kukaan ei ole ennustaja. Omasta adoptioryhmästä on kaksi isää kuollut adoption jälkeen, täysin yllättäen, mikä tietenkin lapsille aivan hirveää.

Vierailija
18/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä tietää. Täytyy sitten toivoa että olemme miehen kanssa sikiävää sorttia. Sinänsä kyllä mielestäni vähän kummallista, että asiassa ollaan näin ehdottomia. Jo lapsettomuuskin (mistä varmaan aika monet adoptiota harkitsevat kärsivät) voi altistaa masennukselle ja luulisi että aika moni adoptoimista harkitseva on paljon todennäköisemmässä asemassa sairastua vaikkapa juuri tuohon masennukseen, kuin joku jolla on traumatausta mutta joka on saanut asiat käsiteltyä terapian kautta. Erityisesti jos adoptoitava lapsi on itsekin perheestä missä on ongelmia, voisi ajatella että yhteyden muodostuminen vanhemman ja lapsen välille jopa helpottuisi, jos vanhempi ymmärtää oman kokemuksen kautta lapsen taustaa.Toisaalta ymmärrän että lapsia tulee suojella, mutta mielestäni olisi paljon järkevämpää jos nämä potentiaalisten vanhempien asiat arvioitaisiin yksilökohtaisesti.

Adoptiolapsella on takanaan jo yksi menetys. Hänelle halutaan turvata uudet, täysin terveet vanhemmat.Adoptioprosessi on todella kuluttava ja kaikki vanhemmuus on välillä raskasta.Siksi.Ja kyllä kaikki ihan yksilöllisesti arvioidaan, mutta terveyskysymykset on sellaisia, että niistä ei tingitä.

Toki ymmärrän tuon, mutta mielestäni on todella omituista että ajatellaan lapselle olevan parempi olla väliaikaisessa elämäntilanteessa perhekodissa tms. sijaiskasvattajalla, kuin että esim. 18 vuoden takainen masennusdiagnoosi toisella vanhemmista olisi niin suuri riskitekijä että jätetään lapselle antamatta mahdollisuus pysyvään kotiin. Puhumattakaan esim. korkeasta verenpaineesta, kuten tuolla ylhäällä joku mainitsi. Kyllähän ikävälillä 15-34 on muitakin todella raskaita elämänvaiheita, luulisi että jos olisi taipumusta toistuvaan masennukseen niin sille olisi tarjoutunut siinä välissä jo monta tilaisuutta. En myöskään ymmärrä miksi adoptioperhettä odottavien lasten (jopa ihan pienten vauvojen jotka tuskin muistavat sitä "yhtä menetystä elämässä" mihin eräs kommentoija viittasi) kohdalla ajatellaan että tuo väliaikainen koti on se parempi vaihtoehto kuin tosi hyvä perhe missä on vaikkapa korkeaa verenpainetta tai teiniajan masennusta - mutta kuitenkaan lapsia ei oteta huostaan omilta ihan aikuisten oikeasti turvallisuutta uhkaavilta vanhemmilta paitsi aivan äärimmäisissä tapauksissa? Mielestäni siinä lapsia asetetaan aika epätasa-arvoiseen asemaan. Toisille kelpaa ideaalivaihtoehtona turvaton koti missä sossu ramppaa välillä tarkistamassa miten asiat sujuu, jos sitäkään. Toisille taas ideaalivaihtoehto on nimenomaan se huostaanotossa pysyminen, kun vaihtoehtona hyvä koti (kukaan tuskin täällä lähtee väittämään, että esimerkiksi korkeasta verenpaineesta kärsivä isä tekisi kodista huonon).

Mutta ihan uteliaisuudesta vielä niille, jotka täällä ovat adoptioprosessia käyneet läpi, syynäävätkö auktoriteetit myös esim. potentiaaliset isovanhemmat ja muun tuttavapiirin läpi adoptiokelpoisuutta harkitessaan? Onko sillä esim merkitystä onko vaikkapa etäinen isovanhempi mt-ongelmainen tai alkkis?Haluaisin kovasti tietää että keille ihmeen ihmisille täällä Suomessa lapsia edes annetaan adoptioon, koska en itse ainakaan ole ikinä tavannut ketään joka olisi sekä fyysisesti että mieleltään aivan täysin 100% terve.

No ei siellä kukaan lapsi sen takia joudu odottelemaan sekuntiakaan, että ei löydy adoptiokotia, jos se masennustaustainen raakataan. Hakijoita on sadoin (tuhansin?) verroin enemmän kuin lapsia.

Sukulaisia ei meidän aikana syynätty. En tiedä mikä se nykytilanne on.

Miksi sitten lapsia ylipäätään pidetään jossain sijaiskasvatuksessa tai laitoksissa, jos ottajia on niin paljon että lapsen voisi suoraan kiikuttaa vanhasta kodista uuteen?

Sinä sekoitat nyt iloisesti käsitteitä. Huostaanotetut lapset eivät ole sama asia kuin "adoptiovapaat lapset".

Suomessa tietääkseni adoptoidaan kotimaan adoptiossa noin 15 lasta vuodessa.

Kv adoptioiden nykylukuja en tiedä , mutta olisikohan 100-200 vuodessa ja heistähän sitten "kilpailevat" kaikki muutkin maat, ei vain Suomen hakijat.

Vierailija
19/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja ne kotimaassa adoptioon päätyvät lienevät lähinnä kaksikuisia, jotka pääsevät uuteen kotiin heti kun se lakisääteinen kahden kuukauden harkinta-aika on ohi.

Vierailija
20/226 |
16.03.2017 |
Näytä aiemmat lainaukset

Syynätäänkö potentiaalisilta vanhemmilta muuten kaikki fyysisetkin ongelmat mitkä mahdollisesti jääneet diagnosoimatta? Esim. pitääkö käydä testeissä toteamassa että ei, todennäköisesti en kuole äkilliseen verisyöpään ensi vuonna? Varmaan joku psykologin arvio tuohon prosessiin kuuluu ainakin. Mielestäni jos muutkin terveysasiat painaa, niin pitäisi tutkia saman tien kaikki.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kahdeksan viisi kahdeksan