Lue keskustelun säännöt.
Äiti kuoli äkillisesti ja hänen koiransa jäi hoidettavakseni. Olen aivan loppu, enkä tiedä mitä teen.
10.03.2017 |
Toivon, että voitte lukea tämän tuomitsematta minua sen kummemmin.
Äitini oli terve ja juuri täyttänyt 50-vuotta. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa noin neljä kuukautta sitten. Tämä oli kaikille kova paikka ja tuli niin äkkiä. En ole vielä ehtinyt edes käsittää tapahtunutta saati käsitellä asiaa, kaikki tuntuu niin epätodelliselta.
Äidillä ei paljon omaisuutta ollut, mutta jaon jälkeen jäi jäljelle yksi asia; koira.
Veljeni teki harvinaisen selväksi että hän ei koiraa halua. No, minä sitten otin sen. Se on ollut minulla hoidossa useinkin ja on oikein hauska pikku veijari. 4.5kg, täytti juuri 10-vuotta. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ja koira on minulle tärkeä.
Olen ollut väsynyt ja surun murtama, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa lomaa opinnoista joten kiirettä pitää. Olen alkanut huomata, ettei koira sovi arkeeni ollenkaan. Kolme kertaa päivässä lenkitys, olen sidottuna eläimeen enkä voi vain enää tulla ja mennä kuten tahdon. Vaikeahoitoisen turkin jatkuva harjaaminen ja trimmaaminen... kynsien leikkuu viikottain. Kallis erityisruoka käy opiskelijan budjetille. (Vaikka ei tuo nyt paljoa syö.) Koiralta täytyy evätä pääsy kissan hiekkalaatikoille, vessaan ettei syö roskiksesta... olen vain emotionaalisesti niin rikki, kaikki energia menee opiskeluun ja tavalliseen arkeen, ja siihen lisäksi tuo koira. Se varmaan aistii ahdistukseni, tai on viimein tajunnut ettei tämä olekkaan pelkkä hoitoreissu ja sen rakas emäntä ei palaakkaan hakemaan, joten se on alkanut ulista öisin. Untakaan en enää siis saa kunnolla, kaiken tämän päälle.
Käytiin tuosta ulinasta eläinlääkärissä, ja fyysisesti koirassa ei ole mitään vikaa. Se sai ahdistuslääkkeitä, jotka eivät auttaneet lainkaan. Tästä kaikesta mätkähti iso lasku, ja alan olla taloudellisestikin aika ahtaalla.
Rakastan koiraa, se on aina ollut minulle tärkeä ja se on rauhallinen ja mukava. Mutta myönnän, vaikka inhottaakin, että minulla on alkanut olla vihaisia tunteita sitä kohtaan. En näytä sitä sille, tietenkään, mutta joskus se oikein inhottaa. Jopa raivostuttaa. Se saa edelleen nukkua sängyssäni, istua sylissäni ja jokapäiväinen hellyyden ja rapsutusten kirjo on suuri. Mutta viimeksi eilen kun jouduin hankaamaan kuraisia tassunjälkiä eteisen matosta tunsin inhoa ja ärtymystä, suunnatonta sellaista. Oma vikanihan se oli kun en heti muistanut nostaa sitä kylppärin altaaseen...
Tiedän, että käsittelen todennäköisesti äitini kuolemaan liittyviä tunteita enkä oikeasti vihaa koiraa. Mutta ne tunteet tuntuvat niin aidoilta. Että kun raivostuttaa.
Toistan joskus mielessäni että "se on jo vanha, ei se kauaa enää jaksa. Pääsee äidin luokse iloa tuomaan." ja poden sen jälkeen heti maailman huonointa omatuntoa. En osaa käsitellä näitä tunteita, en vain osaa.
En voi antaa sitä pois, kauheaa rääkkäystä viedä vanha eläinparka aivan uuteen kotiin. Ja vihaisin itseäni lopouikäni jos antaisin äidin rakkaan koiran pois... olen vain niin loppu. Koitan uskotella itselleni että koiran seura tekee minulle hyvää, käymmehän molemmat samaa menetystä läpi ja olemme tavallaan toistemme "tukena". Eipä tunnu auttavan kun sisälläni kiehuu.
Veljeltä ei heru apua ajallisesti, taloudellisesti, tai emotionaalisesti.
Eipä tähän mitään apua täältä löydy, kunhan halusin avautua kun en ammattilaisellekkaan pääse puhumaan.
En vain jaksa.
Kommentit (123)
Vierailija kirjoitti:
Pahinta mitä voisit äidillesi tehdä, olisi viedä hänen koiransa piikille. Se olisi törkeää, todella törkeää. Sinun täytyy kunnioittaa äitiäsi ja äitisi koiraa etsimällä koiralle uusi HYVÄ koti.
Tai sitten se lopetus voisi myös olla juurikin sitä, mitä äiti tässä tilanteessa toivoisi. Itsekin haluaisin sitä, jos olisin ap:n äiti. Olisin ylpeä ja kiitollinen ihanasta tyttärestäni, joka on tehnyt todellakin parhaansa ja kaikkensa sekä yrittänyt auttaa todella paljon ja välittänyt! Ei keneltäkään voi vaatia enempää kuin tämä jaksaa, eikä äitisikään varmasti haluaisi, että vedät itsesi piippuun velvollisuudentunteesta. Hän haluaisi sinun parastasi. Hän haluaisi varmasti myös koiran parasta. Jos hän tietäisi, että koira vain ulvoo nyt yöt eikä voi hyvin, hän saattaisi hyvinkin olla sitä mieltä, että lopettaminen on armeliainta.
Kauanko koira on jo ulvonut? Millainen se muuten? Leikkiikö päivisin, onko iloinen, syökö hyvin, jaksaako lenkkeillä? Onko kiinnostunut sinun tekemisistäsi? Onko sisäsiisti, ei pissaile sisälle, ei tee tuhojaan? Eihän järsi itseään, nuole turkkiaan yms., mikä saattaisi kertoa koiran stressistä?
Osanottoni vielä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kirjoittaa.
Kiitos tuhannesti myötätunnosta, tuesta ja asiallisista vastauksista. Koiran kanssa tässä itku silmässä sohvalla luetaan.
Haluan tehdä yhden asian selväksi heti. En ole missään nimessä viemässä tervettä koiraa piikille. En ikinä. En ole mielestäni siihen suuntaan vihjannutkaan, anteeksi jos joku sai sellaisen kuvan.
Koira on minulle suunnattoman rakas. Onhan se ollut minunkin elämässäni 10 vuotta aktiivisesti. Ja niillä lyhyillä parin viikon hoitojaksoilla ennen tätä onnettomuutta, olen nauttinut yhteisistä lenkeistä ja koiran hoidosta. Mutta se on ollut väliaikaista, ja nyt raskasta arkeani surun keskellä pyörittää joku muu kuin minä. Vastuu, kun kaipaisin omas aikaa.
Uskon tunteen helpottavan kesäksi kun minulla on vapaata ja voin käsitellä surua rauhassa, mutta mitä jos ei helpotakkaan? Se pelottaa. Onhan sinnekkin vielä monta raskasta kuukautta.
Kyllähän lapsetkin ajoittain ärsyttävät ja stressaavat vanhempiaan, mutta rakkaus ei katoa.
Kiitos vinkeistä. Muistan, kuinka itsekin olin 10-12-vuotiaana innokkaana ulkoiluttamassa naapurin pikkukoiria, niin varmaan joku tuon ikäinen auttaisi mielellään pientä taskurahaa vastaan.
Heti kelien lämmettyä ajelen turkin aiiiivan lyhkäiseksi. Eikä silloin ole niin paljoa kuraakaan.
En ole kokonaan poissulkenut uutta kotia, mutta pelkkä ajatuskin jollain lailla ahdistaa. Tässä on niin paljon tunteita mukana. Koiran äiti eli 17-vuotiaaksi. Koira on puhdas Havanese, uros.
Ap vielä.
Koira on ihmisrakas, ystävällinen, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti. Nauttii ulkoilusta. Se ei öisin niinkään ulvo, vaan inisee/"laulaa" hiljaa maatessaan. Lohduttoman kuuloista... toinen stressin merkki on se, että nuolee paljon tassujaan. Lähes pakonomaisesti ennen nukkumaanmenoa. Päivisin täysin normaali ja iloinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoita aloituksesi www.lemmikkipalstat.net > ja siellä Päivän Peili osioon, niin saanet parempia vastauksia ja enemmän koiraihmisten näkemyksiä. Täällä taitaa tulla enemmän näitä tunteellisia ei-koiraihmisten näkemyksiä. Vaikka koira on fyysisesti näennäisesti terve, tuo jatkuva ulina kertoo, että koira ei voi hyvin. Se voi huonosti ja kärsii.
Ihminen on se, joka huolehtii koirasta ja joutuu tekemään vaikeitakin päätöksiä, kun niiden aika on. Koiria on turha inhimillistää liikaa. Jotkut koirat on niitä, jotka surisivat omistajansa haudalla, jos voisivat ja luonto hoitaisi asian puolestasi...
Olisi mielenkiintoista nähdä, uliseeko koira muualla kuin ap:n luona. Koira meinaan vaistoaa myös ap:n surun ja väsymyksen. Joku remmirähjääjä on sitä vain omistajansa kanssa, ei muiden ja joku eroahdistunut pääsee siitä irti uudessa kodissa. Eli tuo ei vielä kerro mitään muuta kuin sen, että koira ei voi hyvin juuri nyt. Voisiko ap antaa sen vaikka pariksi päiväksi tai pariksi viikoksi hoitoon ja sinä aikana selvitellä ajatuksiaan ja hoitokoti raportoisi, miten menee.
Tuo oli hyvä lisäys ja totta. Älä suinpäin luovuta koiraa heti omaksi uuteen kotiin, äläkä vie heti piikille, vaan anna ensin koeajalle jonnekin tosi hyvään kotiin. Jos ei koiran käytös muutu realistisessa ajassa, sitten lopetettavaksi. On vain huolehdittava siitä, että tämä hoitopaikka varmasti raportoi totuudenmukaisesti, eikä säälistä koiraa kohtaa väitä sen olevan ulisematta, vaika se oikeasti jatkaisikin sitä.
59
Älä laita vanhaa koiraa ainakaan kiertoon. On paljon armollisempaa eläimelle viedä se piikille.
Älä tee vielä nopeita päätöksiä. Mutta jos et eläintä jaksa, niin älä syytä itseäsi, koska et ole sitä itse ottanutkaan. Mutta vastuullisesti pitää toimia eli hoitaa kunnolla tai lopettaa asiallisella tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielummin uusi koti, se on oikeasti lahja sille koiralle että saa vaihtaa kotia. Jollakin on aikaa koiralle ja koirasta tulee sydänystävä, koiraa ei peritä.
Vierailija kirjoitti:
Ap vielä.
Koira on ihmisrakas, ystävällinen, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti. Nauttii ulkoilusta. Se ei öisin niinkään ulvo, vaan inisee/"laulaa" hiljaa maatessaan. Lohduttoman kuuloista... toinen stressin merkki on se, että nuolee paljon tassujaan. Lähes pakonomaisesti ennen nukkumaanmenoa. Päivisin täysin normaali ja iloinen.
Kyllä stressistä toipuu. Aikaa ja rakkautta. Löytyy varmasti joku jolla on aikaa koiralle enemmän kuin sulla.
Eläin elää tässä hetkessä ja juuri nyt koiraan täytyisi panostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ihana ap. Toivottavasti tähän ketjuun tulleista asiallisista neuvoista on apua.
Itse yrittäisin ensin löytää lenkitykseen ja turkinhoitoon apua, ja ehdottomasti kokeilisin sitä feromonihaihdutinta, meillä loppui (aikuisena meille tulleen) beaglen öinen ulvonta ja joka rasauksen haukkuminen siihen. Lisäksi tuo ehdotus, että päätä joku tietty määräaika, ja katso sitten uudestaan jos voisit kuitenkin pitää koiran, on mielestäni aivan loistava. Minullakin oli viimeisen koiranpennun kotiin tulon jälkeen yhtäkkiä aivan käsittämättömän turtunut ja väsynyt olo, ja moneen kertaan tuli mietittyä että olikohan sen ottaminen sittenkään fiksu ajatus, ja pystyisinkö tosiaan pitämään siitä huolta niinkuin kuuluisi. Ja tämä oli vielä pitkään harkittu toinen koira, helppo pikkuinen kuin mikä, ja elämäntilanteeni oli todella positiivinen ja seesteinen... anna itsellesi aikaa tottua koira-arkeen, voi olla että muutaman viikon/kuukauden kuluttua elämä helpottaa.
Ap, oletan että olet aika nuori (alle 30) ja sinulla on opinnot/työ ja oma sosiaalinen elämä eikä koira ole siihen sopiva, ellet saa sille luottohoitopaikkaa, joka ottaa koiran usein yökylään ja useammaksikin yöksi. Koira sitoo aivan valtavasti.
Minulla kävi niin, että äitini oli koirani luottohoitaja. Kun äiti kuoli, jäin vapaaehtoisesti ottamani koiran kanssa täysin yksin. Ja se on tosi sitovaa ja aikaavievää ja rankkaa siinä kaiken surun ja normaalielämän keskellä.
Koira oli myös turkkikoira ja huomasin, etten jaksa hoitaa turkkia normaalisti surun aikana. Tämä talvi on vihoviimeinen ja sinun pitäisi jaksaa pestä tassut shampoolla oikeastaan joka päivä ja toki muutenkin huoltaa turkki. Jos tassuihin jää yhtään katulikaa ja pesuainejäämiä, sekin ärsyttää ihoa ja aiheuttaa järsintää ja nuolentaa.
Olen tosi pahoillani puolestasi. Oma suruni kesti sen klassisen vuodenkierron. Kun hautauspäivästä oli kulunut vuosi, alkoi elämä kääntyä parempaan päin.
Jos koiralle löytyisi hyvä uusi koti ja sinä olisit se sen hoitopaikka, kuten tähänkin asti? Onko koiran kasvattaja kunnollinen? Kiinnostaisiko häntä koiran uudelleensijoitus? Puhtaan havanesen sijoittaminen ei tule olemaan ongelma ja kannattaa antaa koiralle mahdollisuus toipua tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovasti yritetään tehdä koirasta ihmistä! Miksi voit tappaa hyttysen mutta et koiraa? Miksi hyttysen elämä on arvottomampi kuin koiran - molemmat eläimiä?
Millä sinä mittaat elämän arvokkuuden? Mikä tekee ihmisen elämästä arvokkaamman kuin vaikkapa koiran, tai sen hyttysen? En mikään hippi ole, mutta naurattaa tää että on täysin ok tappaa eläimiä ajattelematta muita vaihtoehtoja. Ei niitä lapsiakaan nirhata, kun vanhemmat ei kykene enää hoitamaan.
Kyllä vain, mielestäni ihmistä ei voi verrata koiraan. Eikä mihinkään muuhunkaan eläimeen. Nykyään ihan hullua että tämä ei ole itsestään selvää kaikille. Tottakai eläimiä pitää hoitaa hyvin ja jos ottaa eläimen pyrkii sitä loppuun asti pitämään mutta aina tämä ei ole mahdollista. Monet mielummin laittaa koiran kiertolaiseksi kuin antaa piikin.
Entäpä omat ystäväsi, voisiko joku auttaa ottamalla koiran vaikka viikonloppukylään? Itse olisin ollut opiskeluaikoina onnesta soikea jos olisin saanut välillä lainakoiran kaveriksi. :) meillä on myös havanese tällä hetkellä ja itse leikkelen vaan takut saksilla pois, turkki on puolipitkä ja kevään tullen ajellaan se kuitenkin lyhyeksi. :) koirahan ei siitä vähän kynityn näköisestä turkista kärsi eikä havannasta oikein edes huomaa epätasaisuutta jos turkki ei ole täyspitkä. missäpäin asut? Hetkellistä hoitoapua tai viikonloppupaikkoja löytyy varmasti jos vähän kyselet! Mekin voitaisiin autella jos sattuisit asumaan etelä-pohjanmaan alueella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koira elää vain nykyhetkessä, ei se istu miettimässä äitiäsi, eikä tajua että olet sukulainen. Siispä uuteen hyvään kotiin antaminen ei "loukkaa" koiraa mitenkään - päinvastoin kuten itsekin sanoit, se aistii ahdistuksesti ja saattaisi siis olla jopa onnellisempi uudessa neutraalissa ympäristössä. Ja jos itse ikävöisit koiraa, voisithan antaa sen johonkin lähelle ja sopia että saat käydä katsomassa.
Otan osaa äitisi menetyksestä. Se on kova paikka. Toivottavasti pärjäät.
Tämä on täyttä potaskaa! Tottakai koira ikävöi entistä emäntäänsä, varsinkin jos ei ole saanut nähdä tätä kuolleena, eikä siis tiedä emännän kuolleen. Älkää aliarvioiko koiria.
Katso elokuva Hachiko, jossa koira odotti 9 vuotta kuollutta isäntäänsä juna-asemalla. Tarina on tosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovasti yritetään tehdä koirasta ihmistä! Miksi voit tappaa hyttysen mutta et koiraa? Miksi hyttysen elämä on arvottomampi kuin koiran - molemmat eläimiä?
Millä sinä mittaat elämän arvokkuuden? Mikä tekee ihmisen elämästä arvokkaamman kuin vaikkapa koiran, tai sen hyttysen? En mikään hippi ole, mutta naurattaa tää että on täysin ok tappaa eläimiä ajattelematta muita vaihtoehtoja. Ei niitä lapsiakaan nirhata, kun vanhemmat ei kykene enää hoitamaan.
Kuvitellaanpa tilanne että tulee esim haaksirikko, laivassa on sinä ja 4 koiraasi, lisäksi 4 muuta ihmistä ( tuntemattomia)? Pelastusveneessä on 5 paikkaa, keille ne kuuluu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jokaiselle joka ehdottaa terveelle koiralle piikkiä---> tulkaapa tänne niin näytän niitä piikkejä teidän haiseviin perseisiinne!! Miksi koiran elämä olisi jotenkin arvottomampi kuin ihmisen?
Kerron vielä oman kokemukseni koirasta, jonka omistaja oli menehtynyt. Koira oli ollut useamman kuukauden parin eri sukulaisen luona ja oli henkisesti aika stressaantunut ja eksyksissä. Koira tuli minulle hoitoon viikoksi. Kaikeksi yllätyksekseni se rauhoittui. Toki olemisessa oli ylivirittyneisyyttä ja tavoille opettelemista, mutta sellainen selkeä rauhoittuminen muuten, koira nukkui levollisesti ja osoitti olevansa tyytyväinen. Se sitten jäi minulle loppuelämäkseen. Alussa siitä näki, että se pelkää, että se viedään takaisin tai että se jätetään taas aiempaan hoitopaikkaan, kun kävimme siellä. Olen aina sanonut, että se koira valitsi minut enkä minä sitä.
Ap, vaikkei sinulla olisi sitä koirakaveriakaan siellä huolehdittavana niin suru rakkaimman ihmisen poismenosta on henkisen lisäksi myös usein tosi fyysinen. Ainakin itselleni se aiheutti valtavaa väsymystä ja aivosumua sekä kroppa oli aivan raskas, käsivarret ja hartiat lyijynraskaat ja tuntui, että koko elinvoima on poissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira elää vain nykyhetkessä, ei se istu miettimässä äitiäsi, eikä tajua että olet sukulainen. Siispä uuteen hyvään kotiin antaminen ei "loukkaa" koiraa mitenkään - päinvastoin kuten itsekin sanoit, se aistii ahdistuksesti ja saattaisi siis olla jopa onnellisempi uudessa neutraalissa ympäristössä. Ja jos itse ikävöisit koiraa, voisithan antaa sen johonkin lähelle ja sopia että saat käydä katsomassa.
Otan osaa äitisi menetyksestä. Se on kova paikka. Toivottavasti pärjäät.
Tämä on täyttä potaskaa! Tottakai koira ikävöi entistä emäntäänsä, varsinkin jos ei ole saanut nähdä tätä kuolleena, eikä siis tiedä emännän kuolleen. Älkää aliarvioiko koiria.
Katso elokuva Hachiko, jossa koira odotti 9 vuotta kuollutta isäntäänsä juna-asemalla. Tarina on tosi.
Se ei silti tarkoita sitä, että jokainen koira reagoisi samoin. Ainakaan meillä kukaan koira ei ole jämähtänyt suruunsa surressaan kuollutta koirakaveriaan tai menetettyä perheenjäsentään, vaikka eriasteisia surureaktioita onkin nähty.
Kirjoitit hyvin ja rehellisesti. Voit antaa koiran pois, se on nyt liikaa sinulle. Sinulla on surutyökin kesken. Ole armollinen itsellesi. Älä pode huonoa omatuntoa, olet tehnyt parhaasi. Koira saa vielä hyvän kodin muualta, se on teille kummallekin hyvä asia.
Vierailija kirjoitti:
Jokaiselle joka ehdottaa terveelle koiralle piikkiä---> tulkaapa tänne niin näytän niitä piikkejä teidän haiseviin perseisiinne!! Miksi koiran elämä olisi jotenkin arvottomampi kuin ihmisen?
Vastaatko tuohon haaksirikko-kysymykseen?
Toivon sinulle kaikkea hyvää elämääsi, koiran kanssa tai ilman sitä. Olet varmasti itsekin vielä melko nuori, ja joutunut kokemaan suuren yhtäkkisen surun elämässäsi. Koira-asia voi tuntua nyt kaiken keskellä liian suureksi taakaksi. Pyydä rohkeasti apua, esim terveyskeskuksissa on psykologi/ psykiatrinen sairaanhoitaja, jotka voisivat auttaa sinua. Mitä koira-asiaan tulee, itse jouduin luopumaan rakkaasta karvatassusta allergian vuoksi, kyllä koota tottui uuteen kotiin nopeammin kuin minä totuin siihen, ettei koiraa enää ollut. Ehkä äitisi koira tunnistaa surusi, ja ahdistuu? Usein koirien yöaikaiset levottomuudet liittyvät juuri ahdistukseen, mutta toki niillä voi olla kipujakin. Onko kipulääkettä vielä koiralle kokeiltu? Kun saat apua tilanteeseesi, olen varma, että elämäsi rauhoittuu. Vaikutat todella huolehtivalta ja urhealtakin ihmiseltä.
Koira elää vain nykyhetkessä, ei se istu miettimässä äitiäsi, eikä tajua että olet sukulainen. Siispä uuteen hyvään kotiin antaminen ei "loukkaa" koiraa mitenkään - päinvastoin kuten itsekin sanoit, se aistii ahdistuksesti ja saattaisi siis olla jopa onnellisempi uudessa neutraalissa ympäristössä. Ja jos itse ikävöisit koiraa, voisithan antaa sen johonkin lähelle ja sopia että saat käydä katsomassa.
Otan osaa äitisi menetyksestä. Se on kova paikka. Toivottavasti pärjäät.