Lue keskustelun säännöt.
Äiti kuoli äkillisesti ja hänen koiransa jäi hoidettavakseni. Olen aivan loppu, enkä tiedä mitä teen.
10.03.2017 |
Toivon, että voitte lukea tämän tuomitsematta minua sen kummemmin.
Äitini oli terve ja juuri täyttänyt 50-vuotta. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa noin neljä kuukautta sitten. Tämä oli kaikille kova paikka ja tuli niin äkkiä. En ole vielä ehtinyt edes käsittää tapahtunutta saati käsitellä asiaa, kaikki tuntuu niin epätodelliselta.
Äidillä ei paljon omaisuutta ollut, mutta jaon jälkeen jäi jäljelle yksi asia; koira.
Veljeni teki harvinaisen selväksi että hän ei koiraa halua. No, minä sitten otin sen. Se on ollut minulla hoidossa useinkin ja on oikein hauska pikku veijari. 4.5kg, täytti juuri 10-vuotta. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ja koira on minulle tärkeä.
Olen ollut väsynyt ja surun murtama, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa lomaa opinnoista joten kiirettä pitää. Olen alkanut huomata, ettei koira sovi arkeeni ollenkaan. Kolme kertaa päivässä lenkitys, olen sidottuna eläimeen enkä voi vain enää tulla ja mennä kuten tahdon. Vaikeahoitoisen turkin jatkuva harjaaminen ja trimmaaminen... kynsien leikkuu viikottain. Kallis erityisruoka käy opiskelijan budjetille. (Vaikka ei tuo nyt paljoa syö.) Koiralta täytyy evätä pääsy kissan hiekkalaatikoille, vessaan ettei syö roskiksesta... olen vain emotionaalisesti niin rikki, kaikki energia menee opiskeluun ja tavalliseen arkeen, ja siihen lisäksi tuo koira. Se varmaan aistii ahdistukseni, tai on viimein tajunnut ettei tämä olekkaan pelkkä hoitoreissu ja sen rakas emäntä ei palaakkaan hakemaan, joten se on alkanut ulista öisin. Untakaan en enää siis saa kunnolla, kaiken tämän päälle.
Käytiin tuosta ulinasta eläinlääkärissä, ja fyysisesti koirassa ei ole mitään vikaa. Se sai ahdistuslääkkeitä, jotka eivät auttaneet lainkaan. Tästä kaikesta mätkähti iso lasku, ja alan olla taloudellisestikin aika ahtaalla.
Rakastan koiraa, se on aina ollut minulle tärkeä ja se on rauhallinen ja mukava. Mutta myönnän, vaikka inhottaakin, että minulla on alkanut olla vihaisia tunteita sitä kohtaan. En näytä sitä sille, tietenkään, mutta joskus se oikein inhottaa. Jopa raivostuttaa. Se saa edelleen nukkua sängyssäni, istua sylissäni ja jokapäiväinen hellyyden ja rapsutusten kirjo on suuri. Mutta viimeksi eilen kun jouduin hankaamaan kuraisia tassunjälkiä eteisen matosta tunsin inhoa ja ärtymystä, suunnatonta sellaista. Oma vikanihan se oli kun en heti muistanut nostaa sitä kylppärin altaaseen...
Tiedän, että käsittelen todennäköisesti äitini kuolemaan liittyviä tunteita enkä oikeasti vihaa koiraa. Mutta ne tunteet tuntuvat niin aidoilta. Että kun raivostuttaa.
Toistan joskus mielessäni että "se on jo vanha, ei se kauaa enää jaksa. Pääsee äidin luokse iloa tuomaan." ja poden sen jälkeen heti maailman huonointa omatuntoa. En osaa käsitellä näitä tunteita, en vain osaa.
En voi antaa sitä pois, kauheaa rääkkäystä viedä vanha eläinparka aivan uuteen kotiin. Ja vihaisin itseäni lopouikäni jos antaisin äidin rakkaan koiran pois... olen vain niin loppu. Koitan uskotella itselleni että koiran seura tekee minulle hyvää, käymmehän molemmat samaa menetystä läpi ja olemme tavallaan toistemme "tukena". Eipä tunnu auttavan kun sisälläni kiehuu.
Veljeltä ei heru apua ajallisesti, taloudellisesti, tai emotionaalisesti.
Eipä tähän mitään apua täältä löydy, kunhan halusin avautua kun en ammattilaisellekkaan pääse puhumaan.
En vain jaksa.
Kommentit (123)
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiseksi tuli mieleen feromonihaihdutin koiralle. Niitä myyvät monet apteekit, eläinlääkärit ja ihan lemmikkitarvikeliikkeet. Se on vain sellainen pieni mokkula, joka laitetaan pistorasiaan ja siitä haihtuu huoneilmaan feromonia, jota ihminen ei haista. Koiraa tämä tuoksu rauhoittaa ja tuottaa mielihyvää uusissa ja stressaavissa tilanteissa. Myös käytöshäiriöihin voi auttaa ja saattaisi toimia tuohon ulinaankin? Kannattaa ainakin kokeilla. Tilanteesi on hankala, mutta kannustaisin silti jatkamaan yritystä koiran kanssa. Jos luovut koirasta on riskinä se, että tunnet kovaa katumusta ja huonoa omaatuntoa kun koira oli varmasti äitisi aarre. Ja sen voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että huono omatunto ja syyllisyys on vielä paljon raskaampaa kantaa, kun arki koiran kanssa.
Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, jos tsemppaa sen verran, että koiralle löytyy asiallinen ja rakastava loppuelämän koti. Se voi olla paljon parempi vaihtoehto kuin yli voimiensa venyminen 5-10 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koira piikille ja asia ratkaistu. Turha nyt lähteä asiaa suurentelemaan.
Pitäisköhän sinut viedä piikille? Mitä nyt tehdä asiasta isompaa kuin se on?
Vierailija kirjoitti:
Puhuiko äitisi koskaan, mitä haluaisi tällaisissa tilanteissa tehtävän? Jos annat uuteen kotiin, varmista, että koti todellakin on hyvä! Ja pysyvä. Ettei koira päädy ikuiseksi kiertolaiseksi ja kulje kodista kotiin loppuelämäänsä ollen välillä paremmissa ja välillä huonommissa oloissa. Jossain kohtaa lopetus on vain parempi kuin koiran pompottelu ja turha stressauttaminen. Omien koirieni en haluaisi päätyvän ties minne.
T. 6
Lopetuspiikki on armollinen, eikä koira varmasti päädy ikuiseksi kiertolaiseksi vaan pääsee entisen omistajansa kanssa pilven reunalle maukkaampia luita kaluamaan.
Koiralle olisi pitänyt näyttää kuollut äitisi. Koira olisi heti ymmärtänyt. Nyt se luulee, että se on hylätty ja odottaa emäntäänsä.
Kun meillä on toinen kahdesta koirasta kuollut, on jäljelle jäänyt saanut rauhassa todeta tilanteen.
Parhaan kaverinsa menettänyt koira ei ikävöi, kun ymmärtää toisen kuolleen. Auta armias jos toinen on vaikka mökillä ja toinen kotona, sitä ikävöinnin määrää...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuiko äitisi koskaan, mitä haluaisi tällaisissa tilanteissa tehtävän? Jos annat uuteen kotiin, varmista, että koti todellakin on hyvä! Ja pysyvä. Ettei koira päädy ikuiseksi kiertolaiseksi ja kulje kodista kotiin loppuelämäänsä ollen välillä paremmissa ja välillä huonommissa oloissa. Jossain kohtaa lopetus on vain parempi kuin koiran pompottelu ja turha stressauttaminen. Omien koirieni en haluaisi päätyvän ties minne.
T. 6
Lopetuspiikki on armollinen, eikä koira varmasti päädy ikuiseksi kiertolaiseksi vaan pääsee entisen omistajansa kanssa pilven reunalle maukkaampia luita kaluamaan.
Meillä on löytöeläinkodin kautta vanhempi kissarouva yli 10 v. Kovasti se vielä nauttii eläkepäivistään, oli loukutettu kiinni eikä kukaan noutanut, kiltti leikattu kotikissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäiseksi tuli mieleen feromonihaihdutin koiralle. Niitä myyvät monet apteekit, eläinlääkärit ja ihan lemmikkitarvikeliikkeet. Se on vain sellainen pieni mokkula, joka laitetaan pistorasiaan ja siitä haihtuu huoneilmaan feromonia, jota ihminen ei haista. Koiraa tämä tuoksu rauhoittaa ja tuottaa mielihyvää uusissa ja stressaavissa tilanteissa. Myös käytöshäiriöihin voi auttaa ja saattaisi toimia tuohon ulinaankin? Kannattaa ainakin kokeilla. Tilanteesi on hankala, mutta kannustaisin silti jatkamaan yritystä koiran kanssa. Jos luovut koirasta on riskinä se, että tunnet kovaa katumusta ja huonoa omaatuntoa kun koira oli varmasti äitisi aarre. Ja sen voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että huono omatunto ja syyllisyys on vielä paljon raskaampaa kantaa, kun arki koiran kanssa.
Ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, jos tsemppaa sen verran, että koiralle löytyy asiallinen ja rakastava loppuelämän koti. Se voi olla paljon parempi vaihtoehto kuin yli voimiensa venyminen 5-10 vuotta.
Näinhän se järjen kanssa mietittynä menee. Mutta järki kun ei ole sama asia kuin tunteet. Itse olen sellainen ihminen, että vaikka kuinka järkeilisin että koiralle uusi koti olisi paras ratkaisu niin itse kantaisin SILTI sitä syyllisyyden taakkaa, tuntisin pettäneeni äitini, miettisin loputtomiin "teinkö sittenkään oikein"jne. Kärsisin siis henkisesti tuollaisesta päätöksestä ja sen takia pyrkisinkin ennemmin hoitamaan koiran itse vaikka se raskasta olisikin. Tässä tapauksessa äidin menehtymisestä on kulunut vasta vähän aikaa ja molemmat sekä ap että koira vielä käsittelevät surua. Normaali arki-ilo koiran kanssa voi löytyä vielä hieman myöhemmin ja kuten yhdessä viestissä jo ehdotettiin, niin apua koiran lenkkeilytykseen kannattaa etsiä vaikka jostain innokkaasta esiteinistä. En siis missään tapauksessa tuomitse, jos koiralle tällaisessa tilanteessa etsittäisiin uusi koti, mutta itse olen ihmisenä sellainen että en siihen pystyisi kun se syyllisyys luopumisesta olisi minulle liian raskas kantaa ja pilaisi tulevaisuuteni.
-ei ap vaan eräs toinen-
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuiko äitisi koskaan, mitä haluaisi tällaisissa tilanteissa tehtävän? Jos annat uuteen kotiin, varmista, että koti todellakin on hyvä! Ja pysyvä. Ettei koira päädy ikuiseksi kiertolaiseksi ja kulje kodista kotiin loppuelämäänsä ollen välillä paremmissa ja välillä huonommissa oloissa. Jossain kohtaa lopetus on vain parempi kuin koiran pompottelu ja turha stressauttaminen. Omien koirieni en haluaisi päätyvän ties minne.
T. 6
Lopetuspiikki on armollinen, eikä koira varmasti päädy ikuiseksi kiertolaiseksi vaan pääsee entisen omistajansa kanssa pilven reunalle maukkaampia luita kaluamaan.
Meillä on löytöeläinkodin kautta vanhempi kissarouva yli 10 v. Kovasti se vielä nauttii eläkepäivistään, oli loukutettu kiinni eikä kukaan noutanut, kiltti leikattu kotikissa.
Onhan näitä kauniitakin tarinoita ja on ehdottomasti ihanaa, että edes joillain on mennyt hyvin uudessa kodissa. Läheskään aina kaikki uudelleen sijoitetut eläimet ei kuitenkaan ole yhtä onnekkaita ja sääliksi käy ne tapaukset. Niille olisi parempi ollut se kuolema (jota ei toisaalta tietenkään kenellekään turhaan soisi) kuin turha kova kärsimys. :,-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäs jos annat itsellesi jonkun määräajan. Vaikka että pidät koiran kesän yli / äidin kuoleman vuosipäivään / joku sopiva ajankohta. Tasaantuuko teidän elämä, vai käykö koiranhoito edelleen liikaa voimille. Älä tee hätiköityjä ratkaisuja, jos kerran koira saa kuitenkin huomiota ja hoivaa nykytilanteessasikin.
Vierailija kirjoitti:
Etsi sille hyvä uusi koti. Mekin olemme antaneet hyvän uuden kodin vanhalle kissalle. mikäli tarvitsemme hoitoapua niin kissa voi silloin mennä vanhalle omistajalle hoitoon. ehkä tällainen järjestely sopisi sinullekin?
Et sitten lukenut aloitusta tai edes otsikkoa. Vanhalle omistajalle hoitoon menemistä on aika vaikea järjestää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuiko äitisi koskaan, mitä haluaisi tällaisissa tilanteissa tehtävän? Jos annat uuteen kotiin, varmista, että koti todellakin on hyvä! Ja pysyvä. Ettei koira päädy ikuiseksi kiertolaiseksi ja kulje kodista kotiin loppuelämäänsä ollen välillä paremmissa ja välillä huonommissa oloissa. Jossain kohtaa lopetus on vain parempi kuin koiran pompottelu ja turha stressauttaminen. Omien koirieni en haluaisi päätyvän ties minne.
T. 6
Lopetuspiikki on armollinen, eikä koira varmasti päädy ikuiseksi kiertolaiseksi vaan pääsee entisen omistajansa kanssa pilven reunalle maukkaampia luita kaluamaan.
Itse ajattelen myös eläinten suhteen, että "tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän". Ja minä ajattelen, että haluan elää niin kauan kuin ei sieämättömiä pysyviä tuskia ole, silti vaikka tiedän että elämässä tulee aina kipuja ja vaikeuksia ja menetyksiä. Eläimetkin vaistomaisesti haluavat elää, ja vasta vaikeiden sairauksien viime vaiheissa niiltä katoaa silmistä elämisen halu. Silloin on armollista päästää koira kivuttomasti pois, mutta ei tuollaisista syistä kuin mainitset. Se ei ole enää armomurha vaan pelkkä murha.
Emme me ihmisetkään halua esim. avioeron takia tulla lopetetuiksi, vaikka se sattuu ja voi olla että jatkossa ei löydy ketään kumppania tai löytyy huonoja jotka tuottavat tuskaa. Haluamme, vaikeasti masentuneita lukuunottamatta, elää ja toivoa parempaa ja kokea kaiken mitä elämä tuo. Niin haluavat eläimetkin elää sen ajan minkä luonto niille suo, vaikka elämässä on aina tuskaa ja kuolemassa ei.
(Kamalinta tuossa kirjoittajan logiikassa on se, että sen perusteella oikeastaan kaikki pitäisi tappaa jo syntyessään. Kuolleet kun eivät tiettävästi kärsi tuskia ja ahdistuksia, ja elämään sellaisia kuuluu aina, joten eikö looginen ratkaisu olisi laittaa kaikki vauvat ja eläimen pennut piikille jo syntyessään? Ihan vaan tuskan välttämiseksi! Mutta elämällä ja elämänkokemuksilla on itseisarvonsa, niin että useimmiten elämä koetaan lopulta elämän arvoiseksi vaikka vaa'an toisella puolella olisi myös kärsimystä.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhuiko äitisi koskaan, mitä haluaisi tällaisissa tilanteissa tehtävän? Jos annat uuteen kotiin, varmista, että koti todellakin on hyvä! Ja pysyvä. Ettei koira päädy ikuiseksi kiertolaiseksi ja kulje kodista kotiin loppuelämäänsä ollen välillä paremmissa ja välillä huonommissa oloissa. Jossain kohtaa lopetus on vain parempi kuin koiran pompottelu ja turha stressauttaminen. Omien koirieni en haluaisi päätyvän ties minne.
T. 6
Lopetuspiikki on armollinen, eikä koira varmasti päädy ikuiseksi kiertolaiseksi vaan pääsee entisen omistajansa kanssa pilven reunalle maukkaampia luita kaluamaan.
Itse ajattelen myös eläinten suhteen, että "tee toisille kuten toivoisit itsellesi tehtävän". Ja minä ajattelen, että haluan elää niin kauan kuin ei sieämättömiä pysyviä tuskia ole, silti vaikka tiedän että elämässä tulee aina kipuja ja vaikeuksia ja menetyksiä. Eläimetkin vaistomaisesti haluavat elää, ja vasta vaikeiden sairauksien viime vaiheissa niiltä katoaa silmistä elämisen halu. Silloin on armollista päästää koira kivuttomasti pois, mutta ei tuollaisista syistä kuin mainitset. Se ei ole enää armomurha vaan pelkkä murha.
Emme me ihmisetkään halua esim. avioeron takia tulla lopetetuiksi, vaikka se sattuu ja voi olla että jatkossa ei löydy ketään kumppania tai löytyy huonoja jotka tuottavat tuskaa. Haluamme, vaikeasti masentuneita lukuunottamatta, elää ja toivoa parempaa ja kokea kaiken mitä elämä tuo. Niin haluavat eläimetkin elää sen ajan minkä luonto niille suo, vaikka elämässä on aina tuskaa ja kuolemassa ei.
(Kamalinta tuossa kirjoittajan logiikassa on se, että sen perusteella oikeastaan kaikki pitäisi tappaa jo syntyessään. Kuolleet kun eivät tiettävästi kärsi tuskia ja ahdistuksia, ja elämään sellaisia kuuluu aina, joten eikö looginen ratkaisu olisi laittaa kaikki vauvat ja eläimen pennut piikille jo syntyessään? Ihan vaan tuskan välttämiseksi! Mutta elämällä ja elämänkokemuksilla on itseisarvonsa, niin että useimmiten elämä koetaan lopulta elämän arvoiseksi vaikka vaa'an toisella puolella olisi myös kärsimystä.)
Fiksusti ajateltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko katsellut netistä koirapalstoja? Kyllä ihmiset ostavat vanhempiakin koiria itselleen.
Uskoisin että pieni koira on helpompi sijoittaa, kuin isompi koira.
Jaksamista ja voimia sinulle <3
Uuden hyvän kodin etsiminen ei ole ollenkaan paha asia. Mutta sinun täytyy olla varma asiasta, ettet myöhemmin kun suru vähän hellittää kadu karvaasti sitä että annoit koiran pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen. Äidillä oli kaksi koiraa rotikka sekä sekarotuinen ja koirat olivat koko ikänsä asuneet maaseudulla omakotitalossa missä äitini asui.
Toiselle koiralle sain järjestymään uuden kodin. Mutta toiselle en saanut. Asun kerrostaloyksiössä mihin koira joka on 8 vuotta asunut maaseudulla ei olisi tullut sopeutumaan. Valitettavasti jouduin viemään koiran piikille. Muistan miten paha olo minulla oli olin menettänyt äitini ja nyt jouduin tekemään tämän.
Aikoinaan kirjoitin tänne tästä ja sain vihat niskaani kun olin tappanut koiran. Mutta missä te isossa talossa maaseudulla asuvat ihmiset olitte silloin? 8 vuotiaalle rotikalle on aika vaikea saada uutta kotia kun se on yhden perheen koira.
Niin äitini asui yksin ja sukulaisia ei ole.
Anna kaveri eläin rakkaaseen kotiin , missä olisi jo ennestään kaveri.Voisit käydä katsomassa jos läheltä löytyy paikka. Itse olen pienen cihuahuan pelastanut kotiin, nyt niitä on kolme ja todella ihania ja rakkaita.
Asutko ap missäpäin? Asun itse Kanta-Hämeessä, jos asut täällä lähellä niin ehkä voisin olla avuksi. Meillä on 9 kuukauden ikäinen kuusikiloinen uroskoira, sosiaalinen ja kiltti ja kaipailee ajoittain koirakaveria esimerkiksi puistoon ja kävelylle mukaan. Voisin mahdollisesti myös auttaa koiran hoidossa, itselläni myös vaativan turkin rotu. Älä lopetettavaksi kuitenkaan vie, koirasi myös on alkanut ymmärtämään ettei äitisi ole tulossa takaisin ja ikävöi. Uusi koti koiralle on parempi kuin lopetus, koiralla on mahdollisesti vielä monta ihanaa vuotta jäljellä ja koirasi tulee kiintymään uuteenkin perheeseen jos päätät olla pitämättä koiraa itselläsi.
Jos haluat niin tee vaikka uusi, nimetön sähköpostiosoite ja pistä se tänne, niin laitan viestiä. Jaksamista!
Etsi uusi koti tai vie piikille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etsi sille hyvä uusi koti. Mekin olemme antaneet hyvän uuden kodin vanhalle kissalle. mikäli tarvitsemme hoitoapua niin kissa voi silloin mennä vanhalle omistajalle hoitoon. ehkä tällainen järjestely sopisi sinullekin?
Et sitten lukenut aloitusta tai edes otsikkoa. Vanhalle omistajalle hoitoon menemistä on aika vaikea järjestää.
Kommentoija varmaankin tarkoitti vanhalla omistajalla tässä nykytilanteessa ap:tä...
Eli koiralle uusi koti ja ap voisi tarvittaessa hoitaa, niin kuin on tehnyt ennenkin. Saisi samalla itsekin iloa siitä, ettei koira kokonaan katoa hänen elämästään.
Ai niin, piti vielä lisätä:
lämmin osanottoni suuren menetyksesi johdosta <3
Omakin äitini on kuollut liian nuorena ja suru oli kova. Vuosi, pari eteen päin ja elämäsi alkaa taas asettua uomiinsa. Olet päässyt pahimman surun ja ikävän yli ja muodostettua identiteettisi orpona/puoliorpona.