Lue keskustelun säännöt.
Äiti kuoli äkillisesti ja hänen koiransa jäi hoidettavakseni. Olen aivan loppu, enkä tiedä mitä teen.
10.03.2017 |
Toivon, että voitte lukea tämän tuomitsematta minua sen kummemmin.
Äitini oli terve ja juuri täyttänyt 50-vuotta. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa noin neljä kuukautta sitten. Tämä oli kaikille kova paikka ja tuli niin äkkiä. En ole vielä ehtinyt edes käsittää tapahtunutta saati käsitellä asiaa, kaikki tuntuu niin epätodelliselta.
Äidillä ei paljon omaisuutta ollut, mutta jaon jälkeen jäi jäljelle yksi asia; koira.
Veljeni teki harvinaisen selväksi että hän ei koiraa halua. No, minä sitten otin sen. Se on ollut minulla hoidossa useinkin ja on oikein hauska pikku veijari. 4.5kg, täytti juuri 10-vuotta. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ja koira on minulle tärkeä.
Olen ollut väsynyt ja surun murtama, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa lomaa opinnoista joten kiirettä pitää. Olen alkanut huomata, ettei koira sovi arkeeni ollenkaan. Kolme kertaa päivässä lenkitys, olen sidottuna eläimeen enkä voi vain enää tulla ja mennä kuten tahdon. Vaikeahoitoisen turkin jatkuva harjaaminen ja trimmaaminen... kynsien leikkuu viikottain. Kallis erityisruoka käy opiskelijan budjetille. (Vaikka ei tuo nyt paljoa syö.) Koiralta täytyy evätä pääsy kissan hiekkalaatikoille, vessaan ettei syö roskiksesta... olen vain emotionaalisesti niin rikki, kaikki energia menee opiskeluun ja tavalliseen arkeen, ja siihen lisäksi tuo koira. Se varmaan aistii ahdistukseni, tai on viimein tajunnut ettei tämä olekkaan pelkkä hoitoreissu ja sen rakas emäntä ei palaakkaan hakemaan, joten se on alkanut ulista öisin. Untakaan en enää siis saa kunnolla, kaiken tämän päälle.
Käytiin tuosta ulinasta eläinlääkärissä, ja fyysisesti koirassa ei ole mitään vikaa. Se sai ahdistuslääkkeitä, jotka eivät auttaneet lainkaan. Tästä kaikesta mätkähti iso lasku, ja alan olla taloudellisestikin aika ahtaalla.
Rakastan koiraa, se on aina ollut minulle tärkeä ja se on rauhallinen ja mukava. Mutta myönnän, vaikka inhottaakin, että minulla on alkanut olla vihaisia tunteita sitä kohtaan. En näytä sitä sille, tietenkään, mutta joskus se oikein inhottaa. Jopa raivostuttaa. Se saa edelleen nukkua sängyssäni, istua sylissäni ja jokapäiväinen hellyyden ja rapsutusten kirjo on suuri. Mutta viimeksi eilen kun jouduin hankaamaan kuraisia tassunjälkiä eteisen matosta tunsin inhoa ja ärtymystä, suunnatonta sellaista. Oma vikanihan se oli kun en heti muistanut nostaa sitä kylppärin altaaseen...
Tiedän, että käsittelen todennäköisesti äitini kuolemaan liittyviä tunteita enkä oikeasti vihaa koiraa. Mutta ne tunteet tuntuvat niin aidoilta. Että kun raivostuttaa.
Toistan joskus mielessäni että "se on jo vanha, ei se kauaa enää jaksa. Pääsee äidin luokse iloa tuomaan." ja poden sen jälkeen heti maailman huonointa omatuntoa. En osaa käsitellä näitä tunteita, en vain osaa.
En voi antaa sitä pois, kauheaa rääkkäystä viedä vanha eläinparka aivan uuteen kotiin. Ja vihaisin itseäni lopouikäni jos antaisin äidin rakkaan koiran pois... olen vain niin loppu. Koitan uskotella itselleni että koiran seura tekee minulle hyvää, käymmehän molemmat samaa menetystä läpi ja olemme tavallaan toistemme "tukena". Eipä tunnu auttavan kun sisälläni kiehuu.
Veljeltä ei heru apua ajallisesti, taloudellisesti, tai emotionaalisesti.
Eipä tähän mitään apua täältä löydy, kunhan halusin avautua kun en ammattilaisellekkaan pääse puhumaan.
En vain jaksa.
Kommentit (123)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira elää vain nykyhetkessä, ei se istu miettimässä äitiäsi, eikä tajua että olet sukulainen. Siispä uuteen hyvään kotiin antaminen ei "loukkaa" koiraa mitenkään - päinvastoin kuten itsekin sanoit, se aistii ahdistuksesti ja saattaisi siis olla jopa onnellisempi uudessa neutraalissa ympäristössä. Ja jos itse ikävöisit koiraa, voisithan antaa sen johonkin lähelle ja sopia että saat käydä katsomassa.
Otan osaa äitisi menetyksestä. Se on kova paikka. Toivottavasti pärjäät.
Tämä on täyttä potaskaa! Tottakai koira ikävöi entistä emäntäänsä, varsinkin jos ei ole saanut nähdä tätä kuolleena, eikä siis tiedä emännän kuolleen. Älkää aliarvioiko koiria.
Katso elokuva Hachiko, jossa koira odotti 9 vuotta kuollutta isäntäänsä juna-asemalla. Tarina on tosi.
Se ei silti tarkoita sitä, että jokainen koira reagoisi samoin. Ainakaan meillä kukaan koira ei ole jämähtänyt suruunsa surressaan kuollutta koirakaveriaan tai menetettyä perheenjäsentään, vaikka eriasteisia surureaktioita onkin nähty.
Ei meilläkään ole koirat surreet, kun ovat saaneet käydä toteamassa kaverin kuolleeksi. Koira tietää mikä on kuolema ja koirat tietävät itse milloin ovat kuolemassa. Viisaita.
Mutta ymmärsin että ap.n äiti on kaksin asunut koiran kanssa, eikä koiralla ole ollut muuta "laumaa". Ikävä on varmasti, ja hätä hajonneesta laumasta. Vähän ymmärrystä koiralle kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisit ottaa yhteyttä paikalliseen eläinsuojeluyhdistykseen ja he voisivat sitä uutta kotia sitten koiralle etsiä. Niillä yleensä kriteerit minkälaiseen paikkaan voivat koiran antaa ja myös mahdollinen seuranta. Itse jos lähtee seulomaan ottajia, niin voi vahingossa päätyä ei niin hyvään kotiin.
Kaikkein helpointa kummallekin olisi, että annat koiran johonkin uuteen kotiin. Ja jos uusi koti löytyy jostain läheltä niin varmasti saat käydä koiraa katsomassa, jos se kerran on sinulle niin tärkeä!
Osanottoni ja voimia jatkoon ap:lle <3
Olisiko mahdollista että koiraa närästää ? Siihen kuuluu oireena nuolemista ja oma ruokatorvivaivainen koira nimenomaan yöllä pitää pientä ääntä tilanteen ollessa huono eli hapot polttavat. Nukkuuko / makaako koira rauhallisesti leuka sängyllä vai pyrkiikö yöllä pitämääm päätä pystyasennossa. Happolääkkeistä voisi olla apua ?
Koirallinen kirjoitti:
Osanottoni ja voimia jatkoon ap:lle <3
Olisiko mahdollista että koiraa närästää ? Siihen kuuluu oireena nuolemista ja oma ruokatorvivaivainen koira nimenomaan yöllä pitää pientä ääntä tilanteen ollessa huono eli hapot polttavat. Nukkuuko / makaako koira rauhallisesti leuka sängyllä vai pyrkiikö yöllä pitämääm päätä pystyasennossa. Happolääkkeistä voisi olla apua ?
Totta, monet koirat reagoivat kuten ihmiset stressivatsalla. Koirani pedissä on pikkuinen tyyny, tykkää siitä kovasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira elää vain nykyhetkessä, ei se istu miettimässä äitiäsi, eikä tajua että olet sukulainen. Siispä uuteen hyvään kotiin antaminen ei "loukkaa" koiraa mitenkään - päinvastoin kuten itsekin sanoit, se aistii ahdistuksesti ja saattaisi siis olla jopa onnellisempi uudessa neutraalissa ympäristössä. Ja jos itse ikävöisit koiraa, voisithan antaa sen johonkin lähelle ja sopia että saat käydä katsomassa.
Otan osaa äitisi menetyksestä. Se on kova paikka. Toivottavasti pärjäät.
Tämä on täyttä potaskaa! Tottakai koira ikävöi entistä emäntäänsä, varsinkin jos ei ole saanut nähdä tätä kuolleena, eikä siis tiedä emännän kuolleen. Älkää aliarvioiko koiria.
Katso elokuva Hachiko, jossa koira odotti 9 vuotta kuollutta isäntäänsä juna-asemalla. Tarina on tosi.
Se ei silti tarkoita sitä, että jokainen koira reagoisi samoin. Ainakaan meillä kukaan koira ei ole jämähtänyt suruunsa surressaan kuollutta koirakaveriaan tai menetettyä perheenjäsentään, vaikka eriasteisia surureaktioita onkin nähty.
Ei meilläkään ole koirat surreet, kun ovat saaneet käydä toteamassa kaverin kuolleeksi. Koira tietää mikä on kuolema ja koirat tietävät itse milloin ovat kuolemassa. Viisaita.
Mutta ymmärsin että ap.n äiti on kaksin asunut koiran kanssa, eikä koiralla ole ollut muuta "laumaa". Ikävä on varmasti, ja hätä hajonneesta laumasta. Vähän ymmärrystä koiralle kiitos.
Ymmärsit minut väärin. Todellakin ymmärrän sekä ap:tä että koiraa. Sillä on kaikki mahdollisuudet toipua, koska harva koira todellisuudessa on Hachikon kaltainen.
Tässä vieressäni tepastelee elämäniloinen koira, joka on menettänyt ja kokenut paljon. Sen ensimmäinen omistaja joutui mielisairaalaan ja hänen 5 koiraansa huostaanotettiin ja lauma hajotettiin. Koira oli lähes vuoden laitoksessa, mistä se siirtyi meille. Meillä ollessaan perheestämme on kuollut toinen ihmisistä ja toinen koirista ja jäljellä olemme me kaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovasti yritetään tehdä koirasta ihmistä! Miksi voit tappaa hyttysen mutta et koiraa? Miksi hyttysen elämä on arvottomampi kuin koiran - molemmat eläimiä?
Millä sinä mittaat elämän arvokkuuden? Mikä tekee ihmisen elämästä arvokkaamman kuin vaikkapa koiran, tai sen hyttysen? En mikään hippi ole, mutta naurattaa tää että on täysin ok tappaa eläimiä ajattelematta muita vaihtoehtoja. Ei niitä lapsiakaan nirhata, kun vanhemmat ei kykene enää hoitamaan.
Kuvitellaanpa tilanne että tulee esim haaksirikko, laivassa on sinä ja 4 koiraasi, lisäksi 4 muuta ihmistä ( tuntemattomia)? Pelastusveneessä on 5 paikkaa, keille ne kuuluu?[/
Koirat syliin...
Mutta suosittelisin etsimään jonkun koiranulkoiluttajan ja katsoa miten se vaikuttaa tilanteeseen. Luultavasti auttaa ja jos ei niin koira voi ehkä päätyä pysyvästikin jo tutulle ulkoiluttajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piikki. Jos ei uutta hoitajaa löydy. Ei sinun tehtäväsi ole eläimen hoito vastentahtoisesti.
Ystävät joutuivat luopumaan tuonikäisestä koirasta allergian takia. Sille löytyi ihana uusi omistajapari, jotka teki kotona töitä. Sillä oli hyvät viimeiset vuodet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyi vee mitä ihmisiä nää "vie piikille" toivottavasti teillä ei ole eläimiä eikä ikinä tule olemaankaan! Hyi Hele!! Aloittaja ei missään vaiheessa ole edes sanonut vievänsä koiraa piikille! Hulluja ootte!
Kirjoitin tänne aiemmin jo. Mutta jos koiralla on ikää ja on ollut ns. yhden ihmisen koira. Eikö olisi parasta koiran lähteä emännän/isännän kanssa no ei yhtäaikaa mutta lähellä kuitenkin?
Muutama ihminen täällä pelottaa minua kun uhkailevat väkivallalla niitä jotka ovat vieneet koiran piikille. Haluan kysyä onko teidät tiputettu vauvana kovalle lattialle? Ihan vaan mielenkiinnosta kysyn.
Ei kukaan halua viedä koiraa piikille ei se ole mikään nautinto tai ilo se on helvetin raskas teko ja se raastaa sydäntä. Mutta aina ei ole niitä vaihtoehtoja olemassa kun äiti tai läheinen kuolee äkkiä ja hänellä on koira tai koiria. Vuffen " tappaminen" kuulostaa hurjalta mutta tilanteet ovat erilaisia mitä elämä tuo tullessaan. Kyllä minä olisin pitänyt koiran jos en asuisi 30 neliön kerrostalo yksiössä nauttien mahtavaa takuueläkettä. Vuffe oli tottunut asumaan 120 neliön omakotitalossa kaverinsa kanssa heillä oli käytössä 400 neliön aidattu piha. Mitä koira olisi tykännyt siitä kun emäntä on äkillisesti kuollut, koirat viettivät melkein vuorokauden kuolleen äitini kanssa.
T: Viestin 36 kirjoittanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koira piikille ja asia ratkaistu. Turha nyt lähteä asiaa suurentelemaan.
Nuo 161 alapeukuttajaa lähettävät varmaan yhteystietonsa tänne, jotta voivat ottaa koiran vuorotellen hoitoonsa?🐶
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira piikille ja asia ratkaistu. Turha nyt lähteä asiaa suurentelemaan.
Nuo 161 alapeukuttajaa lähettävät varmaan yhteystietonsa tänne, jotta voivat ottaa koiran vuorotellen hoitoonsa?🐶
Asetun hoitojonoon.
t. Espoo
P.S. Alati jatkuva hoitopaikka ei kyllä ole koiran parhaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koira piikille ja asia ratkaistu. Turha nyt lähteä asiaa suurentelemaan.
Nuo 161 alapeukuttajaa lähettävät varmaan yhteystietonsa tänne, jotta voivat ottaa koiran vuorotellen hoitoonsa?🐶
No voin ottaa, kaksi koiraa ennestäänkin eikä yksi hyväkäytöksinen koira lisävaivaa tuo, etenkin kun aiemmin olen elänyt isommankin lauman kanssa.
Ap etsi toki hoitoapua koiran hoitoon mutta harkitse vielä tuota 10-vuotiaille vastuuta koirasta antamista. Tälläkin palstalla on kerrottu kuinka vastaan on tullut pikkulapsia koiran kanssa jotka tietämättömyyttään tai tahallaan suorastaan rääkkäävät koiria. Itse en ollut tietoinen tällaisesta asiasta kun annoin naapurin lasten lenkittää koiraani. En tiedä mitä lenkeillä tapahtui mutta koirastani tuli vihamielinen kaikkia lapsia kohtaan ja paheni vain iän myötä. Mieluummin vaikka opiskelijalle joka ei voi hankkia omaa koiraa tai vastuuntuntoiselle aikuiselle.
Parempi nyt molemmille että etsit koiralle kodin, jossa sille riittää aikaa ja rakkautta. Saat sinäkin levätä ja keskittyä surutyöhön.
Koirakin ansaitsee sen, että omistaja on harkinnut elämäntilanteensa ja voimansa ja rahansa niin, että pystyy ja jaksaa koiraa hoitaa ja saa vielä elää omaakin elämää. Ap tuntuu vastuulliselta ihmiseltä ja hän ei ollut valinnut juuri nyt tulla koiran omistajaksi.
En jaksanut lukea näitä viestejä mutta onkohan joku jo kertonut että facebookissa pitäisi kuulemma olla jokin koiranulkoilutus ryhmä jonne voi ilmoittautua ja sieltä joku lähellä asuva halukas koiranulkoiluttaja voipi tulla sua jeesaamaan ainakin noissa koiran lenkitys hommissa.
Koita jaksaa olla koiralle kiva, koira vaistoaa sun negatiivisuutesi ja alkaa oireilla ehkä senkin vuoksi. Hanki hoitoapua.
Vierailija kirjoitti:
Ap vielä.
Koira on ihmisrakas, ystävällinen, hyväkäytöksinen ja sisäsiisti. Nauttii ulkoilusta. Se ei öisin niinkään ulvo, vaan inisee/"laulaa" hiljaa maatessaan. Lohduttoman kuuloista... toinen stressin merkki on se, että nuolee paljon tassujaan. Lähes pakonomaisesti ennen nukkumaanmenoa. Päivisin täysin normaali ja iloinen.
En tunne koiria, itselläni vain kissoja, mutta ylläoleva sai miettimään, että onkohan koiran iltarutiinit liikaa muuttynut? Ehkä sillä ja sun äidillä on iltaisin/öisin ollut joku juttu joka nyt on jäänyt ja lisää stressiä. Lenkitätkö samaan kellonaikaan? Entä ruokit? Ehkä koira nukkui sängyssä ja nyt lattialla jne...
Ap, minäkin tunsin eron jälkeen välillä kissat rasitteeksi. Tuntui että koko ajan piti siivota niiden jälkiä. Nämä fiilikset tuli kun olin tosi väsynyt. Levänneenä olin optimistisempi. Nyt kun muutama vuosi kulunut niin ajatuksetkin ovat kaukaisessa menneisyydessä. Mielesi todennäköisesti muuttuu, olet nyt uuvuksissa henkisesti. Se menee ohi. Tietysti koira tai. Ikä vain eläin vaatii vastuuta, monilla kuitenkin on koiria. Sinkuillakin.