Äiti kuoli äkillisesti ja hänen koiransa jäi hoidettavakseni. Olen aivan loppu, enkä tiedä mitä teen.

Toivon, että voitte lukea tämän tuomitsematta minua sen kummemmin.

Äitini oli terve ja juuri täyttänyt 50-vuotta. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa noin neljä kuukautta sitten. Tämä oli kaikille kova paikka ja tuli niin äkkiä. En ole vielä ehtinyt edes käsittää tapahtunutta saati käsitellä asiaa, kaikki tuntuu niin epätodelliselta.

Äidillä ei paljon omaisuutta ollut, mutta jaon jälkeen jäi jäljelle yksi asia; koira.

Veljeni teki harvinaisen selväksi että hän ei koiraa halua. No, minä sitten otin sen. Se on ollut minulla hoidossa useinkin ja on oikein hauska pikku veijari. 4.5kg, täytti juuri 10-vuotta. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ja koira on minulle tärkeä.

Olen ollut väsynyt ja surun murtama, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa lomaa opinnoista joten kiirettä pitää. Olen alkanut huomata, ettei koira sovi arkeeni ollenkaan. Kolme kertaa päivässä lenkitys, olen sidottuna eläimeen enkä voi vain enää tulla ja mennä kuten tahdon. Vaikeahoitoisen turkin jatkuva harjaaminen ja trimmaaminen... kynsien leikkuu viikottain. Kallis erityisruoka käy opiskelijan budjetille. (Vaikka ei tuo nyt paljoa syö.) Koiralta täytyy evätä pääsy kissan hiekkalaatikoille, vessaan ettei syö roskiksesta... olen vain emotionaalisesti niin rikki, kaikki energia menee opiskeluun ja tavalliseen arkeen, ja siihen lisäksi tuo koira. Se varmaan aistii ahdistukseni, tai on viimein tajunnut ettei tämä olekkaan pelkkä hoitoreissu ja sen rakas emäntä ei palaakkaan hakemaan, joten se on alkanut ulista öisin. Untakaan en enää siis saa kunnolla, kaiken tämän päälle.
Käytiin tuosta ulinasta eläinlääkärissä, ja fyysisesti koirassa ei ole mitään vikaa. Se sai ahdistuslääkkeitä, jotka eivät auttaneet lainkaan. Tästä kaikesta mätkähti iso lasku, ja alan olla taloudellisestikin aika ahtaalla.

Rakastan koiraa, se on aina ollut minulle tärkeä ja se on rauhallinen ja mukava. Mutta myönnän, vaikka inhottaakin, että minulla on alkanut olla vihaisia tunteita sitä kohtaan. En näytä sitä sille, tietenkään, mutta joskus se oikein inhottaa. Jopa raivostuttaa. Se saa edelleen nukkua sängyssäni, istua sylissäni ja jokapäiväinen hellyyden ja rapsutusten kirjo on suuri. Mutta viimeksi eilen kun jouduin hankaamaan kuraisia tassunjälkiä eteisen matosta tunsin inhoa ja ärtymystä, suunnatonta sellaista. Oma vikanihan se oli kun en heti muistanut nostaa sitä kylppärin altaaseen...

Tiedän, että käsittelen todennäköisesti äitini kuolemaan liittyviä tunteita enkä oikeasti vihaa koiraa. Mutta ne tunteet tuntuvat niin aidoilta. Että kun raivostuttaa.

Toistan joskus mielessäni että "se on jo vanha, ei se kauaa enää jaksa. Pääsee äidin luokse iloa tuomaan." ja poden sen jälkeen heti maailman huonointa omatuntoa. En osaa käsitellä näitä tunteita, en vain osaa.

En voi antaa sitä pois, kauheaa rääkkäystä viedä vanha eläinparka aivan uuteen kotiin. Ja vihaisin itseäni lopouikäni jos antaisin äidin rakkaan koiran pois... olen vain niin loppu. Koitan uskotella itselleni että koiran seura tekee minulle hyvää, käymmehän molemmat samaa menetystä läpi ja olemme tavallaan toistemme "tukena". Eipä tunnu auttavan kun sisälläni kiehuu.

Veljeltä ei heru apua ajallisesti, taloudellisesti, tai emotionaalisesti.

Eipä tähän mitään apua täältä löydy, kunhan halusin avautua kun en ammattilaisellekkaan pääse puhumaan.

En vain jaksa.