Lue keskustelun säännöt.
Taas eilen sukulaisten luona: "Taitaa meidän Petristä tulla vanhapoika"
25.02.2017 |
Kävin ukin ja mummon luona eilen. Siinä kahvipöydässä sitten vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin asioista. He sitten kyselivät joko minulla on tyttöystävä ja siihen vastasin, että ei ole eikä ole lähelläkään käydä niin. Sitten mummon vastaus oli "Taitaa meidän Petristä tulla vanhapoika". Tuo etunimi on muutettu. Ärsyttää muutenkin sukuloiminen välillä kun jatkuvasti kysellään samasta asiasta. 26v olen ja en ole ikinä seurustellut. Kerron heille, että en ole tarpeeksi hyvännäköinen tai tasokas, että naiset haluaisivat kanssani olla ja he ovat aina höpöhöpö, vaikka sisimmässään ovat jo vuosia tienneet mistä puhun. Ärsyttääkö teitä muita sinkkuja tuommoinen asioiden tivaaminen ja jatkuva kysely? m26
Kommentit (123)
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti tasot ovat olemassa. Olen nätti, mutta ikäisteni miesten mielestä olen ollut aina ihan liian läski. Aloittivat jo yläkoulussa hokemaan, että voisivat ottaa minut, jos olisin laihempi. Olin itse aktiivinen myös yliopistossa miesten suhteen, mutta 160 cm/62 kg oli likaa. Edes koulutus ei muuttanut asenteita.
Aloin seurustella ensimmäisen kerran 26-vuotiaana muutettuani Britanniaan. Täällä olen tarpeeksi hyvä miehille. Olen ollut 15-vuotiaasta asti 62-kiloinen ja 160 senttimetriä pitkä, mutta en ollut tarpeeksi tasokas edes huumeita myyvälle elämämkoululaiselle (hän kertoi, en yrittänyt häntä iskeä) Suomessa.
Tosin eipä haittaa, nyt 32-vuotias ja naimisissa brittimieheni kanssa. Ensimmäinen poikaystäväni siis kyseessä, nykyinen aviomies.
Minä kelpasin jenkkimiehelle, kun oli hieman liikaa kiloja. Sain akateemisen ja varakkaan miehen. Suomalaisille työttömillekään en kelvannut koska en ollut riittävän tasokas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ärsyttää, olen molemmille vanhemmilleni sanonut etten ensimmäistäkään kersaa aio synnyttää. Viha on voimakas sana, mutta en erityisemmin pidä lapsista - ei vain ole oma juttu. Äitiys ei ole se mitä edes haluan elämältäni.
Vielä enemmän v*tuttaa kun isoäitini valittaa perheettömyydestäni ja parisuhteettomuudestani aina kun olemme kaksin - yllätys, tämäkin aina kun on syntymäpäiväni. Jostain syystä tämä on ollut yli viiden vuoden palopuhe kun biologinen kello tikittää. Kuulemma hukkaan elämäni kun lapset ovat se, joka on ainoa ja oikea elämäntapa. Toisaalta koko ihminen on aivan rasite.
Sisaruksellani on kolme lasta. Kuulen ihan puhelimen välityksellä kun 90% ajasta joku itkee, huutaa ja meidän välisistä keskusteluista ei tule yhtään mitään. Nykyään ei jutella kuin pakolliset asiat. Pointtina se, että olen saanut matkustaa ympäri maailmaa ja tutustua muuhun ympäristöön kun sisarukseni vetää vaipparallia vuodesta toiseen.
Valitettavasti tasot ovat olemassa. Olen nätti, mutta ikäisteni miesten mielestä olen ollut aina ihan liian läski. Aloittivat jo yläkoulussa hokemaan, että voisivat ottaa minut, jos olisin laihempi. Olin itse aktiivinen myös yliopistossa miesten suhteen, mutta 160 cm/62 kg oli likaa. Edes koulutus ei muuttanut asenteita.
Aloin seurustella ensimmäisen kerran 26-vuotiaana muutettuani Britanniaan. Täällä olen tarpeeksi hyvä miehille. Olen ollut 15-vuotiaasta asti 62-kiloinen ja 160 senttimetriä pitkä, mutta en ollut tarpeeksi tasokas edes huumeita myyvälle elämämkoululaiselle (hän kertoi, en yrittänyt häntä iskeä) Suomessa.
Tosin eipä haittaa, nyt 32-vuotias ja naimisissa brittimieheni kanssa. Ensimmäinen poikaystäväni siis kyseessä, nykyinen aviomies.