Lue keskustelun säännöt.
Vapaaehtoisesti lapsettomat: mitä ajattelette tuosta vanhemmuutta katuvien ketjusta?
22.02.2017 |
Jos olet vela, olisin kiinnostunut kuulemaan, mitä ajatuksia tuon pitkän katumisketjun lukeminen sinussa herätti: http://www.vauva.fi/keskustelu/2792995/sina-joka-olet-katunut-lasten-sa…
Itse olen ainakin ihan hiton tyytyväinen omasta lapsettomuudestani ja tiedostan, että juuri tuollainen velvollisuudentunnosta vanhemmuutta hampaat irvessä suorittava vanhempi minustakin tulisi, ellen sitten saisi oikeaa hermoromahdusta.
Kommentit (60)
21/60
|
22.02.2017 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Äitiyden alemmuus on muutakin kuin kotitöitä. Siinä mies ansoittaa naisen. Pakottaa luopumaan minuudestaan äitiyden edessä.
21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta muuten tuo ansoittaminenkin. Äiti muuttuu epäseksuaaliseksi palvelijamuoriksi, ottaa miehen nimen samalla kun mies alkaa himoitsemaan muita naisen kuihtuessa kodinkoneeksi. Todennäköisimmin petetyksi muuten tulee pienten lasten äidit. Tilastollisesti.
Kyllä se vanhemmuus alistaa ja emaskuloi miehenkin, älkää olkoo huolissanne, naiset.
Vierailija kirjoitti:
Samanlaiset fiilikset kuin AP:lle. Mutta mietin myös mitä tekisin, jos olisin joskus parisuhteessa miehen kanssa, joka haluaisi lapsia, ja tämä mies olisi ns. "elämäni mies";.
Itsehän ole sitä mieltä, ettei se minun elämäni mies niitä lapsia voi haluta. Ei elämäni miehellä ole niin erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. No mutta tää onkin oma henk koht ajatukseni..
Ketju vain vahvisti päätöstä harkitsemaan lapsia todella huolella. Itselle äitiys ei ole koskaan tuntunut luontevalta, vauvakuumetta ei ole ollut koskaan. Lisäksi myös minä olen taipuvainen masennukseen, pohdin paljon asioita, tarvitsen rauhaa ja omaa tilaa, haluan elää aika stressitöntä elämää. Univajetta en kestä. Mutta tiedostan nämä "vikani" itse, enkä halua tahallaan ajautua tilanteeseen jossa uuvuttaisin/kadottaisin itseni.
Mutta edelleen niin lasten katuminen kuin lapsettomuuskin on tabu, ja äitiys on sellainen normi jota ei niin vain murreta. Käyn terapiassa ja jopa terapeuttini tuputtaa tätä lasten hankintaa vaikka olen kyllä kertonut että se on oman elämäni suurimpia kriisejä! Siis kriisi siinä mielessä että tunnen olevani asian kanssa niin yksin ja poikkeava verrattuna muihin lähipiirin naisiin. Lapsia kuulemma voisi hankkia sen kummemmin pohtimatta, mutta olen täysin eri mieltä!
Kenenkään vauvan ja lapsen ei tulisi olla mikään "kiintiölapsi", vaan aidosti haluttu ja toivottu.
Minulle on sanottu lapsena että olisi parempi kun en olisi syntynytkään, ja mikäs ihme sen nyt on että itse sitten harkitsee lapsentekoa hyvin tarkkaan. Ja että on pitänyt vuosia kulkea terapiassa..
Sehän siinä vanhemmuudessa pelottaakin, herkkä lapsi kyllä vaistoaa jos hän ei ole toivottu, saati jos se hänelle sanotaan. Toisiin se jättää ikuiset arvet.
Itse en pelkää sitä, ettenkö lasta rakastaisi vaan päinvastoin tiedän että huolehtisin ja huolestuisin hänestä liikaakin.
Minulla on käynyt tässä siinä mielessä hyvä tuuri että mulla on samanhenkinen aviomies. 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta ketjussa oli yksi aivan loistava kommentti, jossa miespuolinen kommentoija sanoi, että jotkut äitiyttään katuvat saattaisivat olla ihan onnellisia perinteisessä isän roolissa.
Valitettavasti yksi suuri este roolien löysäämiselle taitaa olla naisten itse itselleen asettamat vaatimukset.
Olen sinne kirjoittanutkin. Sääli, ettei kaikki ymmärrä pohtia omia haluajaan ja voimavarojaan, vaan tekevät lapsia kun luulevat, että niin kuuluu tehdä.
Itse en ole koskaan halunnut lapsia ja biologinen kelloni on ollut aina rikki, jo 42v, joten ei ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa. Lapsuudestani tämä ei johdu, se oli onnellinen ydinperheen lapsuus perheessä, missä vanhemmat olisivat halunneet enemmänkin lapsia kuin 3, mitä saivat.
En ole uraohjus ja luonteeltani olen "sosiaalinen introvertti". Olen erinomaisen hyvä ihmisten kanssa ja viihdyn isoissakin juhlissa ja hoidan isot kansainväliset kokoukset ilman tuskia, mutta silti viihdyn paremmin yksin. En jaksaisi, jos kotona olisi aina muita ihmisiä. Sain jo lapsena jäädä yksin kotiin kun muu perhe meni mökille. 13v muistaakseni pariksi yöksi ja 14v vaikka viikoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ketju vain vahvisti päätöstä harkitsemaan lapsia todella huolella. Itselle äitiys ei ole koskaan tuntunut luontevalta, vauvakuumetta ei ole ollut koskaan. Lisäksi myös minä olen taipuvainen masennukseen, pohdin paljon asioita, tarvitsen rauhaa ja omaa tilaa, haluan elää aika stressitöntä elämää. Univajetta en kestä. Mutta tiedostan nämä "vikani" itse, enkä halua tahallaan ajautua tilanteeseen jossa uuvuttaisin/kadottaisin itseni.
Mutta edelleen niin lasten katuminen kuin lapsettomuuskin on tabu, ja äitiys on sellainen normi jota ei niin vain murreta. Käyn terapiassa ja jopa terapeuttini tuputtaa tätä lasten hankintaa vaikka olen kyllä kertonut että se on oman elämäni suurimpia kriisejä! Siis kriisi siinä mielessä että tunnen olevani asian kanssa niin yksin ja poikkeava verrattuna muihin lähipiirin naisiin. Lapsia kuulemma voisi hankkia sen kummemmin pohtimatta, mutta olen täysin eri mieltä!
Kenenkään vauvan ja lapsen ei tulisi olla mikään "kiintiölapsi", vaan aidosti haluttu ja toivottu.
Minulle on sanottu lapsena että olisi parempi kun en olisi syntynytkään, ja mikäs ihme sen nyt on että itse sitten harkitsee lapsentekoa hyvin tarkkaan. Ja että on pitänyt vuosia kulkea terapiassa..
Sehän siinä vanhemmuudessa pelottaakin, herkkä lapsi kyllä vaistoaa jos hän ei ole toivottu, saati jos se hänelle sanotaan. Toisiin se jättää ikuiset arvet.
Itse en pelkää sitä, ettenkö lasta rakastaisi vaan päinvastoin tiedän että huolehtisin ja huolestuisin hänestä liikaakin.Minulla on käynyt tässä siinä mielessä hyvä tuuri että mulla on samanhenkinen aviomies. 😊
Tuli tästä mieleen että minullekin suositeltiin lasten hankkimista hoidoksi masennukseen. Ei voi kuin ihmetellä. Tästä on kyllä aikaa jo lähes 10 v. Pelottavaa jos se on yleisempääkin. Peruste oli se että voisin tuntea olevani tarvittu joka päivä. Muuten hyvä, mutten voi sietää minusta riippuvaisia... no siis, mitään. Ja ajatus että joku tarvitsee minua 24/7 on vain ja ainoastaan ahdistava ja masentava.
Vierailija kirjoitti:
Vahvisti sitä omaa tahtoa olla tekemättä lapsia. Tässä kolmekympin kieppeillä on alkanut biologinen kello ajoittain tikittämään, ja kun ystävillä on lapsia... Niin. Niitä näkee kuitenkin niin harvoin, että jaksavat ihastuttaa. Ja tulee mieleen, että kaipa sitä itsekin... Mutta ei. Ei todellakaan.
Omia syitäni olla vapaaehtoisesti lapseton:
- mielenterveysongelmat, jotka ovat perinnöllistä sorttia
- fyysiset sairaudet, niin ikään perinnöllistä sorttia
- sairastan masennusta, ja olen sairastanut sitä lähes 20 vuotta (sairastuin alle 10-vuotiaana), enkä usko, että paranen koskaan täysin
- rakastan hiljaisuutta ja rauhaa ja inhoan kovia ääniä
- olen ylihygieeninen, ja esimerkiksi liman ja rään näkeminen saa minut kirjaimellisesti oksentamaan
- kaipaan joka päivä yksinoloa, jolloin puhelimeni on kiinni / äänettömällä, olen kotona yksin, mikään laite ei ole päällä, on hiirenhiljaista ja saan vain olla
- stressinsietokykyä minulla ei ole, vaikka olen käynyt vuosia terapiassa ja sitäkin on yritetty opetella
- en siedä univajetta yhtään, olen toimintakyvytön jos en nuku joka yö vähintään 7 tuntia
- suutun hyvin helposti etenkin väsyneenä, ja siitä on oksat pois. Tiedostan oman mahdollisen väkivaltaisuuteni.
- olen äärimmäisen itsekäs eikä minulla ole hoivaviettiä
- puhumattakaan yhteiskunnan suunnasta yms. ulkoisista syistä.
Juu ei, olen kiitollinen heille, jotka haluavat lapsia ja niitä tekevät ja ovat hyviä vanhempia. Mutta ei ole minun juttuni.
Jännä, että sun biologinen kello kuitenkin toimii. Mulla ei oo koskaan tikittänyt, onneksi. Mulla kun ei tosiaan ole noin pitkää listaa järkeviä perusteluja puolustukseksi. T. se 42v vela
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaiset fiilikset kuin AP:lle. Mutta mietin myös mitä tekisin, jos olisin joskus parisuhteessa miehen kanssa, joka haluaisi lapsia, ja tämä mies olisi ns. "elämäni mies";.
Itsehän ole sitä mieltä, ettei se minun elämäni mies niitä lapsia voi haluta. Ei elämäni miehellä ole niin erilaiset ajatukset tulevaisuudesta. No mutta tää onkin oma henk koht ajatukseni..
Mun elämäni mies oli married with children kun tapasimme. Onneksi lapset oli yli 12, muuten olisin kyllä tehnyt enemmän suhteen estämiseksi. Yhden lukiolaisen kanssa jouduin asumaankin 3v, mutta jotenkin siitä selvittiin. Huh. Miehen kommentti puolen vuoden asumuseron jälkeen: eniten ihmettelen kuinka vähän kaipaan lapsiani. No, oli tainnut hankkia ne kun se oli tapana ja vaimo halusi.
Vierailija kirjoitti:
Olen sinne kirjoittanutkin. Sääli, ettei kaikki ymmärrä pohtia omia haluajaan ja voimavarojaan, vaan tekevät lapsia kun luulevat, että niin kuuluu tehdä.
Itse en ole koskaan halunnut lapsia ja biologinen kelloni on ollut aina rikki, jo 42v, joten ei ole koskaan tarvinnut edes miettiä asiaa. Lapsuudestani tämä ei johdu, se oli onnellinen ydinperheen lapsuus perheessä, missä vanhemmat olisivat halunneet enemmänkin lapsia kuin 3, mitä saivat.
En ole uraohjus ja luonteeltani olen "sosiaalinen introvertti". Olen erinomaisen hyvä ihmisten kanssa ja viihdyn isoissakin juhlissa ja hoidan isot kansainväliset kokoukset ilman tuskia, mutta silti viihdyn paremmin yksin. En jaksaisi, jos kotona olisi aina muita ihmisiä. Sain jo lapsena jäädä yksin kotiin kun muu perhe meni mökille. 13v muistaakseni pariksi yöksi ja 14v vaikka viikoksi.
Se ei ole voimavarojen pohdintaketju ja ainakin minun on pakko huomauttaa, että mietin todella paljon voimavara-asiaa. Arvasin lasten kanssa olevan raskasta. En koskaan odottanut sen olevan helppoa. Silti en osannut arvata, että tuntuu sille, ettei siitä selviä. Kaikkialla aina sanottiin, että kaikesta kuitenkin selviää. No, kärsien 20 vuotta(?) tästä selviää, mutta sitä ei sanottu :(
Mutta että kyllä, harkitsin asiaa tarkkaan. Ehkä sen pitäisikin olla merkki siitä, että ei kannata :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketju vain vahvisti päätöstä harkitsemaan lapsia todella huolella. Itselle äitiys ei ole koskaan tuntunut luontevalta, vauvakuumetta ei ole ollut koskaan. Lisäksi myös minä olen taipuvainen masennukseen, pohdin paljon asioita, tarvitsen rauhaa ja omaa tilaa, haluan elää aika stressitöntä elämää. Univajetta en kestä. Mutta tiedostan nämä "vikani" itse, enkä halua tahallaan ajautua tilanteeseen jossa uuvuttaisin/kadottaisin itseni.
Mutta edelleen niin lasten katuminen kuin lapsettomuuskin on tabu, ja äitiys on sellainen normi jota ei niin vain murreta. Käyn terapiassa ja jopa terapeuttini tuputtaa tätä lasten hankintaa vaikka olen kyllä kertonut että se on oman elämäni suurimpia kriisejä! Siis kriisi siinä mielessä että tunnen olevani asian kanssa niin yksin ja poikkeava verrattuna muihin lähipiirin naisiin. Lapsia kuulemma voisi hankkia sen kummemmin pohtimatta, mutta olen täysin eri mieltä!
Kenenkään vauvan ja lapsen ei tulisi olla mikään "kiintiölapsi", vaan aidosti haluttu ja toivottu.
Minulle on sanottu lapsena että olisi parempi kun en olisi syntynytkään, ja mikäs ihme sen nyt on että itse sitten harkitsee lapsentekoa hyvin tarkkaan. Ja että on pitänyt vuosia kulkea terapiassa..
Sehän siinä vanhemmuudessa pelottaakin, herkkä lapsi kyllä vaistoaa jos hän ei ole toivottu, saati jos se hänelle sanotaan. Toisiin se jättää ikuiset arvet.
Itse en pelkää sitä, ettenkö lasta rakastaisi vaan päinvastoin tiedän että huolehtisin ja huolestuisin hänestä liikaakin.Minulla on käynyt tässä siinä mielessä hyvä tuuri että mulla on samanhenkinen aviomies. 😊
Tuli tästä mieleen että minullekin suositeltiin lasten hankkimista hoidoksi masennukseen. Ei voi kuin ihmetellä. Tästä on kyllä aikaa jo lähes 10 v. Pelottavaa jos se on yleisempääkin. Peruste oli se että voisin tuntea olevani tarvittu joka päivä. Muuten hyvä, mutten voi sietää minusta riippuvaisia... no siis, mitään. Ja ajatus että joku tarvitsee minua 24/7 on vain ja ainoastaan ahdistava ja masentava.
Vaihtaisin terapeuttia! Mullakin oli kerran lääkäri, joka suositteli lapsen hankkimista, jotta saisin tauon työelämästä!
Ketjusta heräsi se ajatus, että naisten haluttomuus olla äitejä on yksi aikamme suurimpia tabuja. Jos mies ei halua isäksi tai katuu lapsiaan, hän on normaali mies, jota vain kiinnostaa muut asiat elämässä. Mutta jos nainen tuntee samoin, hän on masentunut, ahdistunut tai muuten mielenterveydeltään sairas. Naiselle keksitään heti liuta selityksiä tuntea niin. Koska ilmeisesti se totuus on vain liian pelottava, että ihan oikeasti voi olla niin, että tervettä kunnollista naista ei vain kiinnosta äitiys lainkaan. Monelle tämä tosiasia on mahdoton myöntää. Että nainen voi olla terve, mutta ei vain halua vanhemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No aika inha olo kieltämättä tuli, mitä niitä viestejä lueskelin. Monia syytettiin masennusta sairastaviksi. Edelleenkään siis ei suostuta ymmärtämään, että kaikki naiset ihan oikeasti eivät halua olla äitejä. Vaikka nämä katuvat äidit kertoivat, että olivat lapsia hankkineet muiden painostuksesta, niin vieläkin siis painostettiin tavallaan siihen, että pakko tuntea itsensä onnelliseksi lapset saatuaan. Ei voi kaduttaa. Ei vaan voi. Luonnotonta kuulemma. En ymmärrä, miten ei vaan voida hyväksyä sitä, että kaikki naiset eivät todellakaan ole samanlaisia. Tuollainen painostus pitäisi lopettaa. Varmaan kamalaa olla vanhempi, kun ei sitä ole missään vaiheessa halunnut ja sitten siitä ei edes saa kenellekään puhua tuon painostuksen ja syyttelyn ja sairaaksi leimaamisen takia.
En ole varma, mihin viesteihin viittaat, enkä siellä ketjussa osallistunut, mutta mielestäni se ei välttämättä ole sairaaksi leimaamista, jos masennuksen mahdollisuus tuodaan esiin jos ei kykene rakkauden tunteisiin. Ihminenhän ei välttämättä tajua olevansa masentunut. Ymmärrän, että on toisenlaisiakin ihmisiä, esim. introvertit tarvitsevat omaa aikaa enemmän, mutta minulle kyllä ensimmäisenä tulee mieleen, jos aina väsyttää eikä tunne lapsistaan iloa, että olisi masentunut. Ihan leimaamatta, sairaus muiden joukossa. Olen myös sitä mieltä (lapsettomana), että äitiyteen liittyvistä kielteisistäkin tunteista pitää saada puhua, joillakin voi olla defenssi sen suhteen, niin etteivät halua kuulla muiltakaan mitään sen suuntaista.
Huokaisin itsekseni, että onneksi ymmärsin kokeilemattakin, kuinka väsynyt, ärtyisä ja katuva äiti minusta olisi tullut, ja jätin lapset hankkimatta.
Toki olen onnellinen omasta valinnastani. Mutta päällimmäisenä tunteena toivon, että olisi hyväksyttyä lausua nuo sanat "kadun lapsentekoa" ääneen, ilman että tulee suunnilleen kivitetyksi. Kuka olisi se ensimmäinen ihana rohkea julkkis joka lähtisi asian myöntämään?
Vierailija kirjoitti:
Toki olen onnellinen omasta valinnastani. Mutta päällimmäisenä tunteena toivon, että olisi hyväksyttyä lausua nuo sanat "kadun lapsentekoa" ääneen, ilman että tulee suunnilleen kivitetyksi. Kuka olisi se ensimmäinen ihana rohkea julkkis joka lähtisi asian myöntämään?
No toivottavasti ei kukaan! Mietippä kun niiden lapset kuulee sen?? "joo siis mua kaduttaa kyllä nää mukulat, toivon etteivät olisi koskaan syntyneetkään." ja lapset istuu hiljaa vieressä. Huhhuh! Edes oma äiti ei halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Toki olen onnellinen omasta valinnastani. Mutta päällimmäisenä tunteena toivon, että olisi hyväksyttyä lausua nuo sanat "kadun lapsentekoa" ääneen, ilman että tulee suunnilleen kivitetyksi. Kuka olisi se ensimmäinen ihana rohkea julkkis joka lähtisi asian myöntämään?
Mä toivon, että mahdollisimman moni vielä lapseton ymmärtää, että lapsiasian kanssa saa tehdä niin kuin itse haluaa eikä ainakaan missään tapauksessa hankkia lapsia kenenkään painostuksesta! Jos vahinko sattuu, eikä pysty jostain syystä aborttia tekemään niin adoptio on erittäin hyvä vaihtoehto. Kotimaisista adoptiolapsista on kova pula!
Vierailija kirjoitti:
Minusta ketjussa oli yksi aivan loistava kommentti, jossa miespuolinen kommentoija sanoi, että jotkut äitiyttään katuvat saattaisivat olla ihan onnellisia perinteisessä isän roolissa.
Valitettavasti yksi suuri este roolien löysäämiselle taitaa olla naisten itse itselleen asettamat vaatimukset.
Ei ne nyt ihan itse itselle asetettuja vaatimuksiakaan ole. Lasten hankkiminen kuulostaisi heti houkuttelevammalta, jos hyvästä seksistä nautiskellen tulisin luovuttaneeksi munasolun ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kumppanini synnyttäisi minulle vauvan. Vanhemmuuttani kehuttaisiin kun jäisin ehkä muutamaksi viikoksi vanhempainvapaalle ja auttelisin säännöllisesti vauvan hoidossa ja kotitöissä. Ehkäpä jopa päästäisin kumppanin hemmottelemaan itseään parturissa. Jos koko perhe-elämä alkaisi tympiä, ilman pahempaa sosiaalista stigmaa selviäisin koko sopasta rahalla, ja tapaisin lasta vain joka toinen viikko. Ei aina silloinkaan, jos ei huvittaisi.
(olen oikeasti niin introvertti, etten tuohonkaan ryhtyisi. En kestä tarvitsevia ja meluisia ihmisiä. Eli tsempit vain sekä äideille että isille, en pystyisi samaan.)