Vapaaehtoisesti lapsettomat: mitä ajattelette tuosta vanhemmuutta katuvien ketjusta?

Olen hämmentynyt. Sitä jankutusta lapsen tekemisestä on saanut kuulla ihan riittämiin ja etenkin kommentit "eihän sitä yhtä edes huomaisi" tai "ei se vaikuttaisi mitenkään elämään tai parisuhteeseen" tuntuvat entistäkin absurdimmilta. Olen velvollisuudentunnosta lapsia tehneiden vanhempien lapsi ja voin sanoa aivan rehellisesti tietäväni, etten kestäisi elämää jälkikasvun kanssa ja en voi ymmärtää miksi minunkin pitäisi uhrautua vain koska sitä odotetaan minulta, vaikkei se mennyt kovin hyvin vanhempienikaan tapauksessa. En ikinä voi ymmärtää sitä, miten lasten tekeminen voi olla samaan aikaan tuollainen vähätelty "pikkujuttu" ja maailman vakavin asia. Mutta tuonkin ketjun aihe on niin suuri tabu, ettei sitä vain voida hyväksyä, että noin ajattelevia ja tunteviakin ihmisiä on. "Kyllä sitä omaansa aina rakastaa" ja hitot, ei minun vanhempani ainakaan ja en kyllä itsekään pystyisi.

Totuushan on että nainen on aina sidotumpi perheeseen. Tämä kostautuu pienempänä panoksena työhön josta naisia taas syyllistetään. Itse en halua tehdä tätä uhrausta. Taloudellista ja tieteellisempää panosta arvostetaan enemmän.

Up

En ole ketjusta mitään mieltä, en jaksa lukea sitä. Mitä siinä minulle olisi? Olen valintani tehnyt ehkä kaipaa siihen muilta vahvistusta enkä myöskään yritystä kääntää päätäni tai saattaa minua katumapäälle.

Se vahvisti omaa päätöstäni olla hankkimatta lapsia, sillä olen kuvitellut tuntevani juuri noin. Samalla ymmärrän ehkä enemmän äitiäni, jonka en ole koskaan uskonut halunneen tai rakastaneen minua, vaikkei hän sitä ääneen sanonutkaan. Tiesin siis jo lapsena, että olin äidilleni lähinnä rasite. Nyt ymmärrän, että hänkin on voinut kokea siitä syyllisyyttä, eikä välttämättä ole hankkinut lasta pitääkseen kulissit pystyssä, vaan on oikeasti saattanut luulla halunneensa minut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki olen onnellinen omasta valinnastani. Mutta päällimmäisenä tunteena toivon, että olisi hyväksyttyä lausua nuo sanat "kadun lapsentekoa" ääneen, ilman että tulee suunnilleen kivitetyksi. Kuka olisi se ensimmäinen ihana rohkea julkkis joka lähtisi asian myöntämään?

No toivottavasti ei kukaan! Mietippä kun niiden lapset kuulee sen?? "joo siis mua kaduttaa kyllä nää mukulat, toivon etteivät olisi koskaan syntyneetkään." ja lapset istuu hiljaa vieressä. Huhhuh! Edes oma äiti ei halunnut.

Kyllä lapset sen olisivat vaistonneet joka tapauksessa. Itselleni oli teini-iässä lähinnä katkeransuloinen helpotus kuulla totuus, niin ei tarvinnut enää arpoa ja miettiä, että miksi minä olen niin huono, ettei vanhemmat rakasta. Nykyään ymmärrän ja olisin itse samassa tilanteessa jos olisin päätynyt tekemään lapsia jotenkin ihmeessä, mutta onneksi nykyään voi helpommin valita toisin.

Sain varmuuden soittaa ajan sterilisaatiolähetettä varten.

Tuntuu jotenkin ihmeelliseltä, että jotkut eivät ymmärrä etukäteen vanhemmuuden negatiivisia puolia ja riskejä. Kun hankit lapsen, et todellakaan saa itse päättää, mitä sieltä tulee, vaan olet vastuussa ihan yhtälailla siitä kilteimmästä ja helpoimmasta vauvasta kuin väkivaltaisesta autistiteinistäkin. Jos tämä diili ei kelpaa, niin pihat solmuun vain!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ketjussa oli yksi aivan loistava kommentti, jossa miespuolinen kommentoija sanoi, että jotkut äitiyttään katuvat saattaisivat olla ihan onnellisia perinteisessä isän roolissa.

Valitettavasti yksi suuri este roolien löysäämiselle taitaa olla naisten itse itselleen asettamat vaatimukset.

Ei ne nyt ihan itse itselle asetettuja vaatimuksiakaan ole. Lasten hankkiminen kuulostaisi heti houkuttelevammalta, jos hyvästä seksistä nautiskellen tulisin luovuttaneeksi munasolun ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kumppanini synnyttäisi minulle vauvan. Vanhemmuuttani kehuttaisiin kun jäisin ehkä muutamaksi viikoksi vanhempainvapaalle ja auttelisin säännöllisesti vauvan hoidossa ja kotitöissä. Ehkäpä jopa päästäisin kumppanin hemmottelemaan itseään parturissa. Jos koko perhe-elämä alkaisi tympiä, ilman pahempaa sosiaalista stigmaa selviäisin koko sopasta rahalla, ja tapaisin lasta vain joka toinen viikko. Ei aina silloinkaan, jos ei huvittaisi.

(olen oikeasti niin introvertti, etten tuohonkaan ryhtyisi. En kestä tarvitsevia ja meluisia ihmisiä. Eli tsempit vain sekä äideille että isille, en pystyisi samaan.)

Tämä kuvastaa juuri sitä asennetta että "naisen osa on säädetty" eikä sille sitten voi tehdä mitään. Ja peukuttajien kannatus asialle on suorastaan murskaava. itse olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että raskautta ja imetystä lukuunottamatta naisilla on ihan hyvä mahdollisuus luovuttaa iso osa taakasta miehille, mutta siitä puhuminenkin on jonkun asteinen tabu. Marttyyriäidin rooli taitaa olla kuitenkin monille se rakkain. 

Aika yllättävää, että noinkin moni olisi valmis hyppäämään isän rooliin. Minusta miehenä se isän rooli ei ole oleellisesti vähemmän hirveä kuin äidin. Kyllä siinäkin oma elämä kaventuu aivan älyttömästi ja turhaan, ja kärsimyksen palkaksi ei saa mitään mielekästä. Synnyttää ei toki tarvitse, mutta se on aika pieni juttu siinä parinkymmenen vuoden kauhuprojektissa.

Vierailija kirjoitti:

Aika yllättävää, että noinkin moni olisi valmis hyppäämään isän rooliin. Minusta miehenä se isän rooli ei ole oleellisesti vähemmän hirveä kuin äidin. Kyllä siinäkin oma elämä kaventuu aivan älyttömästi ja turhaan, ja kärsimyksen palkaksi ei saa mitään mielekästä. Synnyttää ei toki tarvitse, mutta se on aika pieni juttu siinä parinkymmenen vuoden kauhuprojektissa.

Kokeeko mies syyllisyyttä tällaisista ajatuksista? Halveksitaanko ja vihataanko tällaista miestä? Naisena on vähän vaikea tietää, mitkä odotukset miehille nykyaikana oikeasti ovat.

Ei herätä omaan elämään liittyviä ajatuksia,mutta suurta surua näiden lasten puolesta.Näillä vanhemmille soisin apua ja tukea yhteiskunnan varoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ketjussa oli yksi aivan loistava kommentti, jossa miespuolinen kommentoija sanoi, että jotkut äitiyttään katuvat saattaisivat olla ihan onnellisia perinteisessä isän roolissa.

Valitettavasti yksi suuri este roolien löysäämiselle taitaa olla naisten itse itselleen asettamat vaatimukset.

Ei ne nyt ihan itse itselle asetettuja vaatimuksiakaan ole. Lasten hankkiminen kuulostaisi heti houkuttelevammalta, jos hyvästä seksistä nautiskellen tulisin luovuttaneeksi munasolun ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kumppanini synnyttäisi minulle vauvan. Vanhemmuuttani kehuttaisiin kun jäisin ehkä muutamaksi viikoksi vanhempainvapaalle ja auttelisin säännöllisesti vauvan hoidossa ja kotitöissä. Ehkäpä jopa päästäisin kumppanin hemmottelemaan itseään parturissa. Jos koko perhe-elämä alkaisi tympiä, ilman pahempaa sosiaalista stigmaa selviäisin koko sopasta rahalla, ja tapaisin lasta vain joka toinen viikko. Ei aina silloinkaan, jos ei huvittaisi.

(olen oikeasti niin introvertti, etten tuohonkaan ryhtyisi. En kestä tarvitsevia ja meluisia ihmisiä. Eli tsempit vain sekä äideille että isille, en pystyisi samaan.)

Tämä kuvastaa juuri sitä asennetta että "naisen osa on säädetty" eikä sille sitten voi tehdä mitään. Ja peukuttajien kannatus asialle on suorastaan murskaava. itse olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että raskautta ja imetystä lukuunottamatta naisilla on ihan hyvä mahdollisuus luovuttaa iso osa taakasta miehille, mutta siitä puhuminenkin on jonkun asteinen tabu. Marttyyriäidin rooli taitaa olla kuitenkin monille se rakkain. 

Kaverini, joka ei ole mikään marttyyriäiti, kertoi joskus kuinka hänelle soitettiin päiväkodista kuinka lapsi oli väärin puettu. Lapsen tuoneelle isälle oli juteltu iloisesti ja sen jälkeen soitettu ja haukuttu varsinainen vanhempi, eli ulkomailla työmatkalla ollut äiti. Tämä pari vielä jakaa puoliksi viemiset ja hakemiset ja on aika tasa-arvoinen, eli isän ilmestyminen päiväkotiin ei ollut poikkeus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ketjussa oli yksi aivan loistava kommentti, jossa miespuolinen kommentoija sanoi, että jotkut äitiyttään katuvat saattaisivat olla ihan onnellisia perinteisessä isän roolissa.

Valitettavasti yksi suuri este roolien löysäämiselle taitaa olla naisten itse itselleen asettamat vaatimukset.

Ei ne nyt ihan itse itselle asetettuja vaatimuksiakaan ole. Lasten hankkiminen kuulostaisi heti houkuttelevammalta, jos hyvästä seksistä nautiskellen tulisin luovuttaneeksi munasolun ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kumppanini synnyttäisi minulle vauvan. Vanhemmuuttani kehuttaisiin kun jäisin ehkä muutamaksi viikoksi vanhempainvapaalle ja auttelisin säännöllisesti vauvan hoidossa ja kotitöissä. Ehkäpä jopa päästäisin kumppanin hemmottelemaan itseään parturissa. Jos koko perhe-elämä alkaisi tympiä, ilman pahempaa sosiaalista stigmaa selviäisin koko sopasta rahalla, ja tapaisin lasta vain joka toinen viikko. Ei aina silloinkaan, jos ei huvittaisi.

(olen oikeasti niin introvertti, etten tuohonkaan ryhtyisi. En kestä tarvitsevia ja meluisia ihmisiä. Eli tsempit vain sekä äideille että isille, en pystyisi samaan.)

Tämä kuvastaa juuri sitä asennetta että "naisen osa on säädetty" eikä sille sitten voi tehdä mitään. Ja peukuttajien kannatus asialle on suorastaan murskaava. itse olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että raskautta ja imetystä lukuunottamatta naisilla on ihan hyvä mahdollisuus luovuttaa iso osa taakasta miehille, mutta siitä puhuminenkin on jonkun asteinen tabu. Marttyyriäidin rooli taitaa olla kuitenkin monille se rakkain. 

Kaverini, joka ei ole mikään marttyyriäiti, kertoi joskus kuinka hänelle soitettiin päiväkodista kuinka lapsi oli väärin puettu. Lapsen tuoneelle isälle oli juteltu iloisesti ja sen jälkeen soitettu ja haukuttu varsinainen vanhempi, eli ulkomailla työmatkalla ollut äiti. Tämä pari vielä jakaa puoliksi viemiset ja hakemiset ja on aika tasa-arvoinen, eli isän ilmestyminen päiväkotiin ei ollut poikkeus.

Toivottavasti ystäväsi koulutti päiväkodin ihmisiä tuossa tilanteessa. Sekä isä että äiti ovat voimattomia tuollaisissa tilanteissa eikä silloin auta muu kuin kertoa neuvolan ja päiväkodin tädeille miten asia on niin, että se myös painuu mieleen. 

Ajattelen että olen onnellisessa asemassa kun olen saanut tutustua lapsenkasvatukseen ENNEN omien lasten hankintaa ja olen saanut näinollen realistisen kuvan siitä millaista se oikeasti on (-vanhemman rakkaus tietetenkin). Olen niiiiin onnellinen että voin tehdä valinnan ja pysyä lapsettomana ja nauttia elämästä ilman valvottuja öitä ja työpäivän jälkeen kiukuttelevaan kakaraa ja huonoa omaatuntoa kun näen lasta töiden takia niin vähän. Puhumuttakaan tilastoista joiden mukaan tosi moni pariskunta eroaa kun lapset ovat pieniä, eli jos lapsen hankkii, pitäisi varautua siihen että joutuu kasvattamaan lapset yksin, ilman toista vanhempaa.

Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika yllättävää, että noinkin moni olisi valmis hyppäämään isän rooliin. Minusta miehenä se isän rooli ei ole oleellisesti vähemmän hirveä kuin äidin. Kyllä siinäkin oma elämä kaventuu aivan älyttömästi ja turhaan, ja kärsimyksen palkaksi ei saa mitään mielekästä. Synnyttää ei toki tarvitse, mutta se on aika pieni juttu siinä parinkymmenen vuoden kauhuprojektissa.

Kokeeko mies syyllisyyttä tällaisista ajatuksista? Halveksitaanko ja vihataanko tällaista miestä? Naisena on vähän vaikea tietää, mitkä odotukset miehille nykyaikana oikeasti ovat.

Unohda muiden ihmisten odotukset. En tarkoita niitä, ja niiden kokeminen on kiinni persoonasta. Mietin tuossa ihan vain sitä käytännön elämää vanhempana, isänä tai äitinä, ja kaikkea, mitä siihen liittyy ihan muiden ajatuksista riippumatta. Minusta isänä oleminen ei ole mitenkään oleellisesti houkuttelevampi rooli kuin äitinä oleminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen vaan kovasti, miten vähän ihmiset osaavat arvioida sitä tulevaisuuttaan ja jaksamistaan, ja kuinka heppoisesti he tekevät päätöksen lisääntyä.

Eivätkö he sitten koskaa ole kokeneet väsymystä ennen lasten saantia, tai eivätkö ole kokeneet millaista on stressata ja kantaa huolta?

Eikö sinulle riitä se yksi ketju näiden aivopierujen laukomiseen?

Vastasin vain kysymykseen jonka aloittaja teki.

Sinun vastauksesi on pelkkä ad hominem, vailla mitään perusteluita.

Itkupotkuraivarin tasoa.

Vierailija kirjoitti:

Ketju vain vahvisti päätöstä harkitsemaan lapsia todella huolella. Itselle äitiys ei ole koskaan tuntunut luontevalta, vauvakuumetta ei ole ollut koskaan. Lisäksi myös minä olen taipuvainen masennukseen, pohdin paljon asioita, tarvitsen rauhaa ja omaa tilaa, haluan elää aika stressitöntä elämää. Univajetta en kestä. Mutta tiedostan nämä "vikani" itse, enkä halua tahallaan ajautua tilanteeseen jossa uuvuttaisin/kadottaisin itseni.

Mutta edelleen niin lasten katuminen kuin lapsettomuuskin on tabu, ja äitiys on sellainen normi jota ei niin vain murreta. Käyn terapiassa ja jopa terapeuttini tuputtaa tätä lasten hankintaa vaikka olen kyllä kertonut että se on oman elämäni suurimpia kriisejä! Siis kriisi siinä mielessä että tunnen olevani asian kanssa niin yksin ja poikkeava verrattuna muihin lähipiirin naisiin. Lapsia kuulemma voisi hankkia sen kummemmin pohtimatta, mutta olen täysin eri mieltä!

Kenenkään vauvan ja lapsen ei tulisi olla mikään "kiintiölapsi", vaan aidosti haluttu ja toivottu.

Minulle on sanottu lapsena että olisi parempi kun en olisi syntynytkään, ja mikäs ihme sen nyt on että itse sitten harkitsee lapsentekoa hyvin tarkkaan. Ja että on pitänyt vuosia kulkea terapiassa..

Sehän siinä vanhemmuudessa pelottaakin, herkkä lapsi kyllä vaistoaa jos hän ei ole toivottu, saati jos se hänelle sanotaan. Toisiin se jättää ikuiset arvet.

Itse en pelkää sitä, ettenkö lasta rakastaisi vaan päinvastoin tiedän että huolehtisin ja huolestuisin hänestä liikaakin.

Minulla on käynyt tässä siinä mielessä hyvä tuuri että mulla on samanhenkinen aviomies. 😊

Kirjoituksen alku on kuin kynästäni.

Ja loppukin, muilta osin kuin tuon aviomiehen kohdalta. Itse en jaksaisi edes mitään parisuhdettakaan, kun tarvitsen niin paljon omaa tilaa ja olen tarkka omista rajoistani.

Ajattelen, että on erittäin surullista sekä vanhemman että lapsen puolesta. Ja toisaalta ne kertomukset vahvistavat omaa päätöstä siitä etten halua lapsia. Jonka siis tietysti olen tiennyt jo vuosikymmeniä. Paras tilanne olisi että ne jotka lapsia oikeasti haluavat ja omaavat hoivavietin - niitä saisivat. Ne jotka eivät halua niin voisivat elää elämää ilman omia lapsia, myöskin ilman ulkopuolisten ihmettelyjä siitä miksi ei ole niitä hankkinut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ketjussa oli yksi aivan loistava kommentti, jossa miespuolinen kommentoija sanoi, että jotkut äitiyttään katuvat saattaisivat olla ihan onnellisia perinteisessä isän roolissa.

Valitettavasti yksi suuri este roolien löysäämiselle taitaa olla naisten itse itselleen asettamat vaatimukset.

Ei ne nyt ihan itse itselle asetettuja vaatimuksiakaan ole. Lasten hankkiminen kuulostaisi heti houkuttelevammalta, jos hyvästä seksistä nautiskellen tulisin luovuttaneeksi munasolun ja yhdeksän kuukautta myöhemmin kumppanini synnyttäisi minulle vauvan. Vanhemmuuttani kehuttaisiin kun jäisin ehkä muutamaksi viikoksi vanhempainvapaalle ja auttelisin säännöllisesti vauvan hoidossa ja kotitöissä. Ehkäpä jopa päästäisin kumppanin hemmottelemaan itseään parturissa. Jos koko perhe-elämä alkaisi tympiä, ilman pahempaa sosiaalista stigmaa selviäisin koko sopasta rahalla, ja tapaisin lasta vain joka toinen viikko. Ei aina silloinkaan, jos ei huvittaisi.

(olen oikeasti niin introvertti, etten tuohonkaan ryhtyisi. En kestä tarvitsevia ja meluisia ihmisiä. Eli tsempit vain sekä äideille että isille, en pystyisi samaan.)

Tämä kuvastaa juuri sitä asennetta että "naisen osa on säädetty" eikä sille sitten voi tehdä mitään. Ja peukuttajien kannatus asialle on suorastaan murskaava. itse olen kaikesta huolimatta sitä mieltä että raskautta ja imetystä lukuunottamatta naisilla on ihan hyvä mahdollisuus luovuttaa iso osa taakasta miehille, mutta siitä puhuminenkin on jonkun asteinen tabu. Marttyyriäidin rooli taitaa olla kuitenkin monille se rakkain. 

Kaverini, joka ei ole mikään marttyyriäiti, kertoi joskus kuinka hänelle soitettiin päiväkodista kuinka lapsi oli väärin puettu. Lapsen tuoneelle isälle oli juteltu iloisesti ja sen jälkeen soitettu ja haukuttu varsinainen vanhempi, eli ulkomailla työmatkalla ollut äiti. Tämä pari vielä jakaa puoliksi viemiset ja hakemiset ja on aika tasa-arvoinen, eli isän ilmestyminen päiväkotiin ei ollut poikkeus.

Joopa joo. Ellei tämä tapahtunut 1950-luvulla Yhdysvaltojen etelävaltioissa, väitän että joko sinä tai kaverisi puhutte paskaa. Oletko kuullut, että siellä päiväkodissa on jo joitain kymmeniä vuosia ollut miehiä ihan töissäkin?