"Jotkut lapset ei usko kuin tukkapöllyllä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tukkapöllyä saa antaa. Uskon vanhaan sanontaan, "ken kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee". Olen aika nuori äiti ja minun lapseni ovat 3 ja 5 -vuotiaat. Saavat säälimättä tukkapöllyä ja selkään, jos tarve vaatii. Jos arvon kakarat ei usko heti, niin sitten itkee ja uskoo.

Sääliksi käy lapsiasi 😭

Ja sua kun et noin selvää provoa tunnista... 😂

Se on väkivaltaa. Tehoaa kun otetaan pois kännykät ja muut härvelit.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin todella jukuripäinen lapsi. Mitään en totellut, sillä tiesin aivan hyvin että rangaistukset ovat aivan turhia. Ne eivät tuntuneet nimittäin rangaistuksilta. Pompottelin aikuisia helpolla. En uskonut sanoista, huudoista enkä varsinkaan mistään jäähyrangaistuksista. Tukkapöllyä käytettiin hyvin harvoin ihan viimeisenä keinoa ja se oli yleensä asia mikä ainoana tehosi. Ainoastaan kerran koin sen olevan vääryyttä, liian lepsusta syystä.

Kasvatuksesi on perusteellisesti epäonnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

otat syliin ja niin kauan että rauhoittuu. Anna huomiota.

Käytin kans tätä tekniikkaa viime kesänä. Sen jälkeen meni 100 x pahemmaksi käytös ja lapsi alkoi lyödä,purra ja vetää hiuksista. Näem hänen kasvoiltaan sen ilmeen mikä monulle tuli tuolloin kun maltti meni.

Lopetin, hain apua ja vaihdettiin tilalle jäähypenkki (johdonmukasesti ja aina! ei sillon tällön) ja tilanne parani. Välimmekin lämpesivät ja lapsi ei enää pelännyt minua.

En ikinä halua lapseni pelkäävän minua. Mieluummin kuolen.

lain mukaan ei saisi lapseen edes "koskea" ojennettaessa, mutta vuosia sen jälkeen niitä järjestyshäiriöitä sitten selvitellään kun ei nuorempana rajoja käytökselle asetettu.

On siis kakaranaisia "kostamassa" kun eivät voikkaan aukoa päätään esim. Miehistä miten huvittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

Ei lapsi väkivallalla opi kunnioittamaan muita, se oppii välttämään tilanteita joista joutuu väkivallan kohteeksi. Minua on tukistettu kerran kun kadotin tärkeän esineen, opin sinä päivänä valehtelemaan ja peittelemään erehdyksiäni. Kunnioitusta isäni ei teollaan ansainnut korkeintaan halveksuntaa.

Niin, minua tukistettiin koska huusin äidille törkeyksiä ja mm. paiskoin tavaroita. Jos siitä opin olemaan huutelematta ja riehumatta toiste, niin oikein.

Sinua taas on tukistettu vääristä syistä. Tuskin ketään täällä on sitä mieltä että lasta saa tukistaa, koska hän vahingossa hävitti jonkun tavaran.

Täysin eri asioita, niinkuin nähdään, asia ei ole mustavalkoinen.

Anteeksi mutta tuntuu todella kierolta ja hieman häiriintyneeltä, että joku sanoo kunnioittavansa vanhempiaan siitä etteivät osanneet kasvattaa lastaan muuta kuin väkivallalla 😔

Näistä keskusteluista puuttuu usein suhteellisuudentaju täysin. Heti ruvetaan puhumaan jatkuvasta huutamisesta ja alistamisesta, vyöllä hakkaamisesta ja ikuisista traumoista. Ymmärrän nollatoleranssin koska johonkin se raja on vedettävä, mutta faktahan on kyllä se ettei yksi tukkapölly tee kenestäkään paskaa vanhempaa eikä traumatisoi muuten normaalisti kehittynyttä lasta.

Ja minulla on vertailukohtaa. Toinen vanhempi joka huusi, löi ja jopa potki. Ja toinen joka antoi tasan kerran hentoa tukkapöllyä. Minusta on oikeasti pahoinpideltyjen lasten kokemusten väheksymistä, että näistä asioista puhutaan edes samassa lauseessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

otat syliin ja niin kauan että rauhoittuu. Anna huomiota.

Älkää hitossa ikinä pitäkö väkisin sylissä. Se tuntuu raiskaukselta - pakotettu intiimi läheisyys ihmisen kanssa jota kohtaan tunnet sillä hetkellä suunnatonta raivoa. Mieluummin vaikka turpaan jos on pakko valita. Koettu on molemmat.

Paijaamiskasvatuksen seuraukset ovat näkyvissä tänäpäivänä.....tämän päivän nuoriso...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

otat syliin ja niin kauan että rauhoittuu. Anna huomiota.

Älkää hitossa ikinä pitäkö väkisin sylissä. Se tuntuu raiskaukselta - pakotettu intiimi läheisyys ihmisen kanssa jota kohtaan tunnet sillä hetkellä suunnatonta raivoa. Mieluummin vaikka turpaan jos on pakko valita. Koettu on molemmat.

Samaa mieltä! Mulle väkisin sylissä pitäminen oli moninkertaisesti pahempaa kuin hetkellinen tukistaminen. Nyt 20-vuotiaana en edelleenkään pidä halailusta yms lähentelystä. Menen ihan lukkoon ja alkaa kuvottaa.

minä olin niin paskamainen ja hankala lapsi,  että ainut mikä tehosi oli luunappi ohimoon !  ja vanhempani olivat lempeitä ihmisiä, ihan pikkujutusta en sitä luunappia tai tukkapöllyä saanut mutta sitten kun heiltä pinna paloi se paloi.

ja ihan hyvä niin. pelkällä lässytyksellä minusta olisi tullut helvetillinen teini!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

Ei lapsi väkivallalla opi kunnioittamaan muita, se oppii välttämään tilanteita joista joutuu väkivallan kohteeksi. Minua on tukistettu kerran kun kadotin tärkeän esineen, opin sinä päivänä valehtelemaan ja peittelemään erehdyksiäni. Kunnioitusta isäni ei teollaan ansainnut korkeintaan halveksuntaa.

Niin, minua tukistettiin koska huusin äidille törkeyksiä ja mm. paiskoin tavaroita. Jos siitä opin olemaan huutelematta ja riehumatta toiste, niin oikein.

Sinua taas on tukistettu vääristä syistä. Tuskin ketään täällä on sitä mieltä että lasta saa tukistaa, koska hän vahingossa hävitti jonkun tavaran.

Täysin eri asioita, niinkuin nähdään, asia ei ole mustavalkoinen.

Anteeksi mutta tuntuu todella kierolta ja hieman häiriintyneeltä, että joku sanoo kunnioittavansa vanhempiaan siitä etteivät osanneet kasvattaa lastaan muuta kuin väkivallalla 😔

Etköhän itse ole vähän kieroonkasvanut, jos sinusta yksi tukistus merkitsee koko kasvatusta. Se kun oli vain yksi keino muiden joukossa, ja sitäkin käytettiin vain kerran.

seurasin kerran sivusta, kun kaveri koetti itku kurkussa torjua 4v poikansa potkuja . pikkujätkä  senkus virnuili, kun äitinsä  aneli "älä kulta potki äitiin sattuu !"

kaverini housuissa minä olisin ottanut   pojan syliin ja pitänyt kiinni tiukasti niin kauan, ettei se jalka enää nouse!  tai antanut luunapin polvilumpioon. ..  

Vierailija kirjoitti:

Hyvin uskoo. Tuhansia lapsia olen hoitanut ja tilanteita ollut vaikka millaisia, ikinä ei ole tarivinnut antaa kenellekkään tukkapöllyä.

Kun taito loppuu, niin väkivalta alkaa.

Minä haluaisin tietää miten kasvattaa lasta, joka vastaa ainoastaan ruumiilliseen kuritukseen, ilman ruumillista kuritusta. En ole ikinä sietänyt sitä, että joku yrittää saada jonkin reaktion irti minusta. Mitä enemmän yrittää, sitä itsepäisemmin olen reagoimatta. Aikuisena tietenkin osaa käyttäytyä järkevämmin ja tietää, että periksikin voi antaa, jos asia on oikeasti ok. Lapsena ei tajunnut. Ainoa keino millä muhun sai mitään otetta oli tukkapölly pari kertaa. Se säikäytti sen verran, että sen jälkeen ei tarvinut kuin uhkailla tukkapöllyllä tai koivuniemen herralla. En niiden tukkapöllyjenkään aikana suostunut reagoimaan millään tavalla, vaan se reaktio tuli viiveellä parempana käytöksenä. Olen aina reagoinut nimenomaan kaikenlaiseen fyysiseen kosketukseen, kaikkea muuta voin vastustaa. Jos on vaikka paha olla, pidän sen helposti sisälläni vaikka kuinka joku yrittäisi saada mut keskustelemalla avautumaan, mutta auta kun joku koskee; halaa, puristaa olkapäästä... Silloin padot purkautuvat. Pääsääntöisesti välttelen kosketusta, koska en halua antaa itsestäni niin paljoa kenellekään, mieheni on ainoa poikkeus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka hyväksytte lapsen ruumiillisen kurituksen, saako päiväkodin hoitajakin tukistaa?

Tai saisiko oma äiti tai isä tukistaa teitä nyt vielä aikuisinakin? 

Jos mä käyttäytyisin vielä aikuisena samalla tavalla kun lapsena käyttäydyin, niin saisi. Jos käyttäytyisin samalla tavalla kuin lapsena, olisi jokaisen vastaantulevan velvollisuus tirvaista mua ainakin kerran. Olin hirviö, ja olen sitä edelleen, nykyään vaan osaan esittää muuta ja toimia yhteiskunnan säännöillä.

Juuri näin: vain väkivaltainen tyyppi hyväksyy lapsen fyysisen kurituksen. Itsekin sanot olevasi hirviö, ikävää ettet edes halua muuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

Ei lapsi väkivallalla opi kunnioittamaan muita, se oppii välttämään tilanteita joista joutuu väkivallan kohteeksi. Minua on tukistettu kerran kun kadotin tärkeän esineen, opin sinä päivänä valehtelemaan ja peittelemään erehdyksiäni. Kunnioitusta isäni ei teollaan ansainnut korkeintaan halveksuntaa.

Niin, minua tukistettiin koska huusin äidille törkeyksiä ja mm. paiskoin tavaroita. Jos siitä opin olemaan huutelematta ja riehumatta toiste, niin oikein.

Sinua taas on tukistettu vääristä syistä. Tuskin ketään täällä on sitä mieltä että lasta saa tukistaa, koska hän vahingossa hävitti jonkun tavaran.

Täysin eri asioita, niinkuin nähdään, asia ei ole mustavalkoinen.

Anteeksi mutta tuntuu todella kierolta ja hieman häiriintyneeltä, että joku sanoo kunnioittavansa vanhempiaan siitä etteivät osanneet kasvattaa lastaan muuta kuin väkivallalla 😔

Etköhän itse ole vähän kieroonkasvanut, jos sinusta yksi tukistus merkitsee koko kasvatusta. Se kun oli vain yksi keino muiden joukossa, ja sitäkin käytettiin vain kerran.

Vielä järkyttävämpää jos muitakin keinoja olisi ollut tiedossa.

Vierailija kirjoitti:

Se on väkivaltaa. Tehoaa kun otetaan pois kännykät ja muut härvelit.

Ei tehonnut muhun. Multa olis saatu tyhjentää vaikka koko huone ja takavarikoida sänkyä myöten kaiken. Oli ihan sama, nukuin lattialla välillä ihan vapaaehtoisesti ja vaihtelunhalusta. Viihdykkeeksi riitti oma mielikuvitus ja katselu kuinka muilta meni hermot törkeän käytökseni edessä. 

Minua äiti otti toisinaan kevyesti tukasta kiinni kun jatkoin ja jatkoin ärsyttämistä ja pahojen tekemistä kiellosta ja toiminnan lopettamisesta huolimatta.

Isäni ei käyttänyt koskaan väkivaltaa kasvatuksessa, mutta oli muutoin hyvin vaativa eikä juurikaan empaattinen.

Äitini kanssa minulla on aina ollut hyvin lämpimät välit ja loin häneen turvallisen kiintymyssuhteen. Isän kanssa sen sijaan meni välit poikki.

Sanoisin siis, että kevyt tukistus ei todellakaan ole aina pahempi juttu kuin vanhempien kyvyttömyys henkisellä tasolla kohdata lapsi.