"Jotkut lapset ei usko kuin tukkapöllyllä"

Vierailija kirjoitti:

Juuri näin: vain väkivaltainen tyyppi hyväksyy lapsen fyysisen kurituksen. Itsekin sanot olevasi hirviö, ikävää ettet edes halua muuttua.

Väkivaltainen? En minä ole väkivaltainen. Ikinä en ole kehenkään koskenut tarkoituksena satuttaa. Minä olen vain tolkuttoman itsepäinen, ihminen joka ei anna periksi ikinä eikä missään. Olen tuota periksi antamista opetellut, ja osaankin nykyään, mutta aina se on taistelu. Tämä tekee minusta hirviön esimerkiksi ihmissuhteissa, koska it's my way or the highway. Itsepäisyys siis koskee ihan kaikkea, tyyliin missä ruokakaupassa käydään.

Sitä en sitten tiedä mistä tämä luonteenpiirre tulee, minulla on mielestäni ollut ihan normaalit vanhemmat. Pari kertaa elämässäni sain tukkapöllyä, ja ihan aiheesta, silloin kun fyysinen kuritus oli vielä hyväksyttävää ja normaalia. Olin jo tälläinen periksiantamaton jo ennen noita tukkapöllyjä, eli niistä se ei johdu. Rakkautta ja kuria ja turvallisuutta oli, muistelen lapsuuttani lämmöllä. En siis näe, että tämä luonteenpiirteeni johtuisi erityisesti kasvatuksesta. En myöskään halua loukata ketään, enkä olla henkisestikään väkivaltainen. Koen vain vaikeana taipua muiden tahtoon, pienissäkin asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

otat syliin ja niin kauan että rauhoittuu. Anna huomiota.

Älkää hitossa ikinä pitäkö väkisin sylissä. Se tuntuu raiskaukselta - pakotettu intiimi läheisyys ihmisen kanssa jota kohtaan tunnet sillä hetkellä suunnatonta raivoa. Mieluummin vaikka turpaan jos on pakko valita. Koettu on molemmat.

syliinotto ja lapsi rauhoittuu kun vanhempi jaksaa vaan pitää sylissä ja puhuu rauhoittavadtu tai on hiljaa . Tukkapölly ja luunapit on nykyisin väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

otat syliin ja niin kauan että rauhoittuu. Anna huomiota.

Älkää hitossa ikinä pitäkö väkisin sylissä. Se tuntuu raiskaukselta - pakotettu intiimi läheisyys ihmisen kanssa jota kohtaan tunnet sillä hetkellä suunnatonta raivoa. Mieluummin vaikka turpaan jos on pakko valita. Koettu on molemmat.

syliinotto ja lapsi rauhoittuu kun vanhempi jaksaa vaan pitää sylissä ja puhuu rauhoittavadtu tai on hiljaa . Tukkapölly ja luunapit on nykyisin väkivaltaa.

Jep, minä rauhoitun syliin kun en enää jaksanut riehua. Tuossa vaiheessa riehunta johtui kyllä ahdistuksesta joka johtui sylissä väkisin pitämisestä. Purinkin, kun yritin päästä pois. Nykyään en kestä fyysistä läheisyyttä lainkaan, se nostaa pintaan tuon sylissä pitämisen aiheuttaman ahdistuksen ja meinaan saada paniikkikohtauksen. Olisin mieluummin ottanut ne tukkapöllyt kuin tämän, joka estää minua saamasta parisuhdetta ja omaa perhettä ja on pilannut elämäni.

Mielestäni  tärkeintä olisi löytää ne kullekin lapselle sopivat keinot, koska kaikki lapset ovat yksilöitä jotka reagoivat eri tavoin erilaisiin kasvatustapoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

Ei lapsi väkivallalla opi kunnioittamaan muita, se oppii välttämään tilanteita joista joutuu väkivallan kohteeksi. Minua on tukistettu kerran kun kadotin tärkeän esineen, opin sinä päivänä valehtelemaan ja peittelemään erehdyksiäni. Kunnioitusta isäni ei teollaan ansainnut korkeintaan halveksuntaa.

...ja olit ottanut sen esineen monta kertaa ilman lupaa etkä totellut, eikö niin? Olen itse saanut ruumiillista kuritusta kerran - kun karkasin naapuriin vilkasliikenteisen tien yli, vaikka siitä oli muistutettu ja kielletty joka ikinen päivä. Ihan uppiniskaisuuttani en totellut. Pakkohan minua silloin oli rangaista, riski toistumisesta oli pakko eliminoida. Tuo rangaistavuus on laissa siksi, että todellinen pahoinpitely on tietenkin rangaistavaa, mutta ei ole mahdollista määritellä tolkullisia rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Kaikella kunnioituksella: se menee juuri noin, jos lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos se kielto on ja pysyy, ei lapsella ole tarvetta kokeilla uudestaan ja uudestaan. Vai silloin, kun vanhempi joustaa ja toimii kuin tuuliviiri, kokeilee lapsikin sata kertaa. Kun lapsi tietää, että ei on ei, niin silloin ei kokeilla kuin kerran. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö seuraavaksi voisi kokeilla jotain muuta, mutta jos lapsen samantien ohjaa johonkin mielekkäämpään tekemiseen, niin hän ei pyri sinne ovelle uudestaan ja uudestaan.

Meillä on ollut lapsia, jotka järkyttyvät silminnähden, kun ensimmäinen kieltoni on samalla viimeinen. He ovat niin tottuneet siihen, että älä tai ei tai varo eivät merkitse mitään, että herkkulautasen nappaaminen pois pöydästä kiellon yhteydessä vaientaa heidät kokonaan. Ja äitinsä aloittaa itkuvirren, että ei kai se haittaa, että ottaa toisen suklaakeksin, vaikka edellinen on vielä syömättä. Kyllä se haittaa, koska satuin sanomaan, että lautaselle otetut herkut syödään ensin, vasta sitten saa lisää. Pätee kaikkiin, jotka ovat kuulemassa.

Tämä on todella vaikea aihe, koska ymmärrän täysin miksi kaikki fyysinen kuritus on kiellettyä. Toisaalta olen nähnyt lapsia, joihin ei ole saatu mitään kuria edes ammattiavulla, ja on jäänyt mietityttämään olisiko pieni tukkapölly kriittisellä hetkellä saattanut auttaa. En pysty mitenkään näkemään tätä niin mustavalkoisena asiana, kuin jotkut sen täällä näkevät. Oli sen asian kanssa miten tahansa, tärkeintä lienee, että rangaistus on mitoitettu oikein asian vakavuuteen nähden, ja että rangaistus on lapsenkin mielestä oikeudenmukainen. Itselleni lapsuudessa oli tärkeää nimenomaan nuo kaksi asiaa, ja vanhempieni auktoriteettia nakersivat nimenomaan ylireagoinnit asioihin (enkä puhu fyysisestä kurituksesta, sitä en kokenut ikinä). En kokenut voivani luottaa heihin, jos he tekivät kärpäsestä härkäsen ja rankaisivat sen mukaan. Esimerkkinä 2 viikon kielto tavata kavereita koulun ulkopuolella, kun kotiintuloajasta oli kerran myöhästytty 15 minuuttia. Tämä nostatti minussa vain kapinahenkeä, ja se purkautui myöhemmin aivan törkeänä käytöksenä. Rangaistus siis rikoksen, ja rikoksentekijän mukaan, eikä mielivaltaisesti vaan sen perusteella paljonko vanhempaa työpäivä ***tuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Kaikella kunnioituksella: se menee juuri noin, jos lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos se kielto on ja pysyy, ei lapsella ole tarvetta kokeilla uudestaan ja uudestaan. Vai silloin, kun vanhempi joustaa ja toimii kuin tuuliviiri, kokeilee lapsikin sata kertaa. Kun lapsi tietää, että ei on ei, niin silloin ei kokeilla kuin kerran. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö seuraavaksi voisi kokeilla jotain muuta, mutta jos lapsen samantien ohjaa johonkin mielekkäämpään tekemiseen, niin hän ei pyri sinne ovelle uudestaan ja uudestaan.

Meillä on ollut lapsia, jotka järkyttyvät silminnähden, kun ensimmäinen kieltoni on samalla viimeinen. He ovat niin tottuneet siihen, että älä tai ei tai varo eivät merkitse mitään, että herkkulautasen nappaaminen pois pöydästä kiellon yhteydessä vaientaa heidät kokonaan. Ja äitinsä aloittaa itkuvirren, että ei kai se haittaa, että ottaa toisen suklaakeksin, vaikka edellinen on vielä syömättä. Kyllä se haittaa, koska satuin sanomaan, että lautaselle otetut herkut syödään ensin, vasta sitten saa lisää. Pätee kaikkiin, jotka ovat kuulemassa.

Älä viitsi. Meillä oltiin johdonmukaisia, mutta silti kokeilin. Kokeilin ja kokeilin kunnes jotakin säikäyttävää tapahtui. Mikään herkkulautanen tai kännykkäkielto ei toiminut ikinä. Kaikkea mihin sanottiin ei piti kokeilla kunnes ei enää uskaltanut. Kielto oli aina haaste.

Jos alainen ei tottele pomoaan kuin väkivallalla, niin onko väkivalta ok?

Ja jos nyt tulet sanomaan, että ei ole sama asia niin ei olekkaan, koska lapsi on herkemmin haavoittuvampi, viattomampi, herkempi, traumatisoituvampi kuin aikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei minulle tukkapöllyistä mitään traumoja jäänyt, silti välit poikki vanhempiin, tosin aivan muista syistä. Tukkapöllystä uskoin kerrasta, mutta se lähes 20vuoden jatkuva jokapäiväinen henkinen väkivalta, vähättely, arvostelu yms. satutti pahemmin enkä sen takia oikein ole kunnossa tunnepuolelta.

Aika pro taidat olla, kun tunnet oman alitajuntasi noin syvällisesti, että voit sanoa mitkä yksittäiset asiat ovat lapsuudessa sinua traumatisoineet ja mitkä ei. Tämä näissä asioissa on aina pielessä, kun ihmiset kuvittelee tuntevansa itsensä paremmin kuin on mitenkään edes mahdollista.

Monet lapsuuden tapahtumat vaikuttavat meihin, vaikka me emme osaakkaan niitä konkreettisesti yhdistää juuri tiettyyn tapahtumaan. Muistan kun sain piiskaa, mutta en minä osaa sanoa että paljonko se minuun vaikutti, voi olla ettei yhtään, tai sitten paljonkin, kyllähän siinä turvallisuudentunne, itseluottamus jne. heilahtaa hyvinkin pahasti ja luottamus omiin vanhempiin + opetus siitä, miten toista saa kohdella, joten hyvinkin on voinut se yksikin piiskaus vaikuttaa nykyiseen minään, enemmän kuin osaisin kuvitellakkaan.

Harvemmin kuitenkaan mikään yksittäinen asia vaikuttaa, varmasti enemmän vaikutti se, että tukkapöllyä/riepottelua/aggresssiivisesti ranteista todella lujasti kiinni ottamista/nöyryytystä jne. tapahtui useasti "kasvatuksen nimissä". Olin kuulemma sellainen lapsi, johon ei muu olisi auttanut. Väärässä olivat, hieman ymmärrystä, myötätuntoa ja kärsivällisyyttä, niin olisivat saaneet kunnioitukseni ja luottamukseni ja kuri löytynyt ilman alistamista.

Itsetuntemuksen tarkastelu ja kehittäminen on sinunkin kohdallasi varmasti hyväksi. Ihan jo kokemasi perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Kaikella kunnioituksella: se menee juuri noin, jos lapsi voi luottaa vanhempaansa. Jos se kielto on ja pysyy, ei lapsella ole tarvetta kokeilla uudestaan ja uudestaan. Vai silloin, kun vanhempi joustaa ja toimii kuin tuuliviiri, kokeilee lapsikin sata kertaa. Kun lapsi tietää, että ei on ei, niin silloin ei kokeilla kuin kerran. Mikä ei tarkoita sitä, etteikö seuraavaksi voisi kokeilla jotain muuta, mutta jos lapsen samantien ohjaa johonkin mielekkäämpään tekemiseen, niin hän ei pyri sinne ovelle uudestaan ja uudestaan.

Meillä on ollut lapsia, jotka järkyttyvät silminnähden, kun ensimmäinen kieltoni on samalla viimeinen. He ovat niin tottuneet siihen, että älä tai ei tai varo eivät merkitse mitään, että herkkulautasen nappaaminen pois pöydästä kiellon yhteydessä vaientaa heidät kokonaan. Ja äitinsä aloittaa itkuvirren, että ei kai se haittaa, että ottaa toisen suklaakeksin, vaikka edellinen on vielä syömättä. Kyllä se haittaa, koska satuin sanomaan, että lautaselle otetut herkut syödään ensin, vasta sitten saa lisää. Pätee kaikkiin, jotka ovat kuulemassa.

Hohhoijjakkaa. Ei todellakaan ole noin kaikkien lasten kanssa. Esim meillä lasten huvia on ollut käännellä hellan nuppeja. Sata kertaa on haettu pois ja kielletty. Kiinnitetty huomio muualle. Ostin hellan eteen suojan, mukula roikkui siinä niin että suoja rämähti alas ja hellaan jäi kaameat jäljet.

Lopulta ne nupit revittiin väkivalloin irti ja säilytettiin keittiökaapin ylimmällä hyllyllä.

Mutta kamala tunnustukseni on että teki kerran jos toisenkin mieli antaa pieni niskavillatukistus, kun kannan räkäsesti nauravaa lasta pois hellan luota. Minua ärsytti, mutta myös pelkäsin että jonain päivänä lapsi polttaa itsensä hellaan tai polttaa koko talon. Joo, en antanut. Ja kärsittiin siitä pelleilystä kyllä piiiiiitkääään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tukkapöllyä saa lapset, jotka ei usko, vaikka sata kertaa on huudettu.

Miten ne voisikaan uskoa, kun sataan kertaan ei ole osoitettu, että ollaan tosissaan.

Meillä lapselle sanotaan kerran ja ennen kuin ehtii toistamaan tekoaan, ollaan se jo estämässä tyyliin "Älä avaa ovea, nyt ei mennä ulos" tarkoittaa tekona sitä, että menen noutamaan lapsen pois ovelta samantien, en vasta sadannen kerran jälkeen. Tukistajavanhempi istuu sohvalla ja karjuu sieltä käskyjää, kunnes kyllästyy ja käy käsiksi lapseen.

Kaikella kunnioituksella, ei se aina noin mene. On lapsia jotka pitää hakea sieltä ovelta pois sata kertaa, eikä ne silti usko vaan esim nauraa päin naamaa tai ei muuten vaan aio totella.

Mitä teet tilanteessa, kun lapsi kiljuu niin että naapurit jo hermostuu? Kun se mukiloi sisarustaan? Kun se heittelee tavaroita? Päivittäin. Jos olet jo miljoonasti kieltänyt, pysäyttänyt, katsonut silmiin, keskustellut, takavarikoinut lelut, pitänyt kiinni, pitänyt sylissä, laittanut jäähylle, koittaa kiinnittää huomio muualle, koittanut palkita, askarrellut tarrataulut ja luvannut yhteistä kivaa tekemistä hyvästä käytöksestä.. koska tosiasia on, ettet tuon kummosia neuvoja tule neuvolastakaan saamaan. Mitä teet? Annat jatkaa muiden terrorisointia? Kun auktoriteettia et mitenkään saa, koska lapsen uhma on sitä tasoa ettei siihen hellän kasvatuksen keinot tehoa? Kun lapsi on valmis uhmaamaam sut hulluuden partaalle, nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä ennenkuin suutut kunnolla?

Vai otat kerran hiuksista sekunniksi kiinni ja sen jälkeen lapsi alkaa kunnioittamaan sinua ja muita ihmisiä sen verran, että nuo edellä mainitut keinot alkaa tehota? Kun lapsi oppii, että hänenkin uhmallaan on rajat?

Arvaan kyllä että suurin osa haastavien lasten nykyvanhemmista valitsee sen "annan jatkaa muiden terrorisointia", koska laki. Ja seuraukset näkyy katukuvassa. Ei näihin lapsiin mikään puhe enää tehoa.

Toisilla sitten taas on niitä normaalin helppoja lapsia, eikä ne edes ymmärrä mistä puhutaan. Niille uhma on sitä, että lapsi haluaa itse päättää minkä värisellä lusikalla syö.

Ihan mielenkiintoinen keskustelu kuitenkin. Minulla itselläni on sellainen muistikuva lapsuudesta että huusin äidille törkeyksiä, ihan vaan näyttääkseni sille ja itselleni että voin tehdä mitä haluan. Äiti nappasi lopulta niskavilloista kiinni kun olin tarpeeksi louskuttanut leukojani. Ja se oli ihan hyvä, koska minä nimenomaan testailin missä ne rajat meni, kuinka paljon voin laittaa vastaan ilman että tekemisiini puututaan. En tosin sano etteikö tuohon rajojen laittamiseen olisi voinut olla muita keinoja. Mutta en ole niitä itsekkään vielä tähän päivään saakka keksinyt, koska aresti tai tavaran menetys ei tuntunut missään.

otat syliin ja niin kauan että rauhoittuu. Anna huomiota.

Älkää hitossa ikinä pitäkö väkisin sylissä. Se tuntuu raiskaukselta - pakotettu intiimi läheisyys ihmisen kanssa jota kohtaan tunnet sillä hetkellä suunnatonta raivoa. Mieluummin vaikka turpaan jos on pakko valita. Koettu on molemmat.

syliinotto ja lapsi rauhoittuu kun vanhempi jaksaa vaan pitää sylissä ja puhuu rauhoittavadtu tai on hiljaa . Tukkapölly ja luunapit on nykyisin väkivaltaa.

Jos puhutaan siitä toimiiko sylissä väkisin pitäminen, niin kyllähän se aikuisen näkökulmasta toimii. Tosin se on raakaa passiivista väkivaltaa, lapsen täydellistä alistamista ja nujertamista, ruumiillisen koskemattomuuden syvää loukkaamista ja traumatisoi vahvemmin tai ainakin yhtä vahvasti kuin varsinainen aktiivinen väkivalta. Mutta sehän on jo tiedetty, ettei kukkahattutätejä lasten traumatisoituminen oikeasti kiinnosta, kyllä tämänkin keskustelun taustalla on ihan muut motiivit kuin lapsista välittäminen.

Ja ei, en kannata kasvatuksessa minkäänlaista väkivaltaa - sylissä väkisin pitäminen mukaanlukien.

Lapsi kärsii yhtä lailla kiinni pitämisestä, joka on omalla tavallaan alistamista. Ja mitä hurjemmin lapsi riehuu, sitä tiukemmin on pidettävä kiinni. Tämä voi käsiin tulevien painaumien lisäksi johtaa ahdistuneisuuteen, kun lapsi ei pääse vapaasti ilmaista tunteitaan.

Toinen yleinen kasvatustapa on aresti. Kuitenkin tutkijat sanovat, että lapsen eristäminen muista laittamalla arestiin aiheuttaa epävarmuuden ja hylätyksi tulemisen tunteita.

Vapaakasvatus aiheuttaa turvattomuuden tunnetta ja on vaaraksi lapselle itselleen.

Väkivaltainen kasvatus aiheuttaa traumoja ja agressioita lapselle myöhemmässä elämässä. Korostaisin kuitenkin sitä, että tällaisissa perheissä väkivallan uhka on kokoajan läsnä ja rangaistuksia tulee usein turhistakin syistä.

Eli sellaista kasvatustapaa ei ole, joka ei satuttaisi lasta jossain muodossa.

Paras tapa on neuvotteleva kasvatus, mutta jossain vaiheessa lapselle tulee uhmaikä, jolloin lapsi ei ymmärrä sivistyneitä neuvotteluyrityksiä.

Olen sitä mieltä, että jos lapsi riehuu, lyö muita ja on etenkin itselleen vaaraksi, voi hento tukkapölly olla kaikista huonoista se parhain ratkaisu. Kerran tukkapöllyn saanut lapsi ymmärtää nopeammin missä raja kulkee, jolloin liialliselta fyysiseltä alistamiselta (mukaanluettuna pitkät kiinnipitämishetket) vältytään.

Lapsi on myös muovautuvainen. Hän ei mene rikki yhdestä fyysisestä rangaistuksesta, varsinkaan, jos kokee sen oikeudenmukaiseksi, ja aistii kuitenkin vanhempiensa rakkauden ja välittämisen rangaistusten takaa.

Suurin traumatisoiva syy fyysisessä rankaisemisessa on vanhempien tunteettomuus ja viha, joka väkivallasta huokuu. Vaikka rakastava vanhempi rankaisisikin tukkapöllyllä (vain äärimmäisissä tapauksissa) se ei satuta lasta niin paljoa kuin väkivallaton, mutta lapsestaan välinpitämätön vanhempi.

Mistä lähtien tämä tukkapölly vastaisuus on oikein alkanu. 

Se on hyvin helppo näiden AV mammojen tuomita kun heidän lapset on syntyestä asti kilttejä hissukoita niin ei niitä koskaan tarvinnut komentaa. 

Entäs jos lapsi lyö toista ja huutaa ja hyppii huonekaluilla ja piirtää seinään ja väittää vastaa, särkee tavaroita yms.. Sanot nätisti että elä tee noin kun särkyy tms niin nauraa päin naamaa, HAHAHA KYLLÄPÄS! 

Elä kiipee siihen sohvalle kun tiput siitä ja tulee pipi. EIKÄ TULE. MINÄ KIIPEEN KOSKA HALUAN. 

Tule nyt pois siitä sohvalta. ENKÄ TULE! 

Heti kun pikkusen niskatöyhtöstä nykäsee niin kiltsiti tulee alas mukisematta. Mutta ei sehän on nytten kriminaalia. Sehän on sama kun löis pesäpallomailalla 1 vuotiasta vauvaa kun nyt vähän niskatöyhtöä nykäsee. 

Mitä te oikein kuvittelette? Että se vanhempi nostaa pennun tukasta ilmaan ja vetää nyrkillä turpaan ja kiskoo tuppoja päästä? Minä en ole tukistamista vastaan ollenkaan jos pentu on erittäin vilkas eikä usko yhtään mitään mitä sille sanoo. Oven taakse laittaminenkaan ei auta kun potkii ja hakkaa ovea ja rikkoo huoneessaan kaiken mitä saa käsiinsä "kostoksi". Se on kumma miten pikkunen tukistus lopettaa tuon ilkikurisen käytöksen välittömästi siihen pisteeseen. 

Tottakai pitää komentaa ainakin kaksi kertaa vähintään ennen kun rupee tukistelemaan lasta. 

Minua tukistettiin pienenä ja sain vihtaa kintuille ja remmiä pyllyyn mutta se oli vaan oma vika kun en totellut mitään ja olin tuhma kakara. Vanhempain uhmaus on luonnollista ja jos vanhemmat ei pistä mitään rajoja lapsilleen kun "kuritus on kriminaalia" niin tulee just näitä lapsia jotka huutaa vittua ja saatanaa vanhuksille kylillä ja varastaavat karkkia kaupoista yms vaikka mitä ilkityötä. Vastahan oli juttua kun pennut kaupassa vei elintarvikkeita kylmästä hyllyille pilaantumaan ihan vaan ilkityöksi ja kehumiseksi. 

Eivät ole saaneet lapsena tukkapöllyä ja siinä on tulos. 

Lisään vielä että en ole uskonnollinen, mutta eikös raamatussakin kerrottu että vanhempi joka rakastaa lastaan myös kurittaa sitä. Lapsi ilman rajoja on mätä kakarana ja aikuisena. 

Olen samaa mieltä tukistuksen kanssa. Lapsi joka on tuhma huomaa ja oppii siinä että huonoilla teoilla on huonot seuramukset ja hyvillä teoilla on hyvät seuramukset. Kun lapsi on kiltti ja uskoo kun sanotaan niin se palkitaan positiivisesti huomiolla, läheisyydellä ja joskus myös vaikka leluilla tai makupalalla. 

Mutta tuhmat lapset saavat huonolla käytöksellään negatiivista huomiota, eristystä ja joskus tukkapöllyä. 

Siinä lapsi kasvaa ja aikuistuu oppimaan seuraamukset teoistaan. 

Samalla tavalla aikuinenkin joka pahoinpitelee toista saa seuraamusken teostaan ja hänet eristetään vankilaan. Samalla tavallahan voisi tässä rueta vääntää että yhyy aikuinenkin tuntee olonsa eristetyksi ja hylätyksi.. 

Jos olet ollut ilkeä niin sinun KUULUUKIN kokea negatiivista asiaa sillä se on opetus tekojen seuraamuksista. 

Mieti jos joku ihminen varastaisi jotain kaupasta ja jäisi kiinni niin ei pelkästään joutuisi palauttamaan tuotteen takaisin mutta saisi myös tukkapöllyä aikuinen ihminen. Nyt kun seuramuukset olisi ripeitä ja välittömiä niin säästyttäisiin myös taloudellisesti siitä että poliisi tuhlaa aikaan jonniinjoutavaan näpistykseen ja maksetaan verorahoilla tämän vankila-aika. Joskus yksinkertainen nopea rangaistus on paljon tehokkaampi kuin pitkä huono rangaistus josta ei opi mitään.. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja tukistaisitko kuritonta teiniä tai vittumaista työkaveria tai riidan keskellä ystävää, sisarusta tai puolusoa? Et varmaan, koska voisit saada samalla mitalka takaisin. Mutta itseäsi pienempää lastako voisit, sehän vaan lamaantuu ja alistuu. Hävetkää te, jotka edes mietitte lasten fyysistä kuritusta!

Täysin eri asia.

Ei ole. Häpeä, jos osaat.

On se. Perustele, miksi ei olisi. Ja ei minun tarvitse mitään hävetä, outoja johtopäätelmiä teet. En ole äiti, enkä aio omia lapsiani myöhemmin kurittaa antamalla tukkapöllyjä, mutta omst vanhempani sitä kyllä tekivät ja mielestäni joissain tilanteissa ihan oikeutetusti.

Vierailija kirjoitti:

Olen työskennellyt lastenpsykiatrisella osastolla, ja siellä hoidetaan niitä kaikista vaikeimmin häiriökäyttäytyviä lapsia. Jos siellä pystyy työskentelemään ilman, että juolahtaa mieleenkään kajota yhdenkään lapsen fyysiseen koskemattomuuteen, onnistuu se kyllä joka ainoalta vanhemmaltakin, joka aidosti haluaa lapsen parasta. Apua kannattaa hakea ajoissa, jos tuntuu että omat väkivallattomat kasvatuskeinot eivät riitä. Neuvola, lastensuojelu ja perheneuvola ovat hyviä osoitteita, myös lääkäriin voi hakeutua jos lapsen käytös ei tunnu "normaalilta" hankalalta lapsen käytökseltä.

Kuritusväkivaltaa on tutkittu paljon ja sen haitoista tiedetään niin paljon, että itkettää lukea tätä keskustelua. Kuritusväkivalta on yhteydessä lapsen myöhempään väkivaltaiseen käyttäytymiseen, se heikentää turvallista kiintymyssuhdetta ja siihen sisältyy fyysisen väkivallan ohella myös henkisen väkivallan aspekti. Kuritetut vanhemmat kurittavat omia lapsiaan - sen sijaan mitään ihmeitä kurittamalla ei tehdä ja "pelasteta" menetettyjä tapauksia, kurittaminen on yhteydessä matalaan sosioekonomiseen luokkaan ja taloudelliseen ahdinkoon. 

Tartuin kyllä heti tähän kun ärsyttää. Kyllä riski on tutkimusten mukaan suurempi että kuritettu lapsi kurittaa omia lapsiaan mutta ei se sääntö ole. Mun vanhemmat oli erittäin tiukkoja ja kovia kurittamaan. Teininä se oli jo niin kamalaa että jouduin kotoa karkaamaan kun mietin jo että seuraavasta lähtee henki. Molemmat vanhemmat pahoinpiteli. Ihan normaali teini olin, ei mitään rikoksia yms. korkeintaan kaljasta ja tupakasta jäin kiinni muutaman kerran.

Minulla on useampi lapsi, vanhin täyttää kohta 19 vuotta, nuorin täyttää 3 vuotta. Ei ole koskaan tarvinnut tukkapöllyä antaa. Eikä muutenkaan kurittaa. En edes pystyisi satuttamaan lasta kun muistot omasta lapsuudesta ja nuoruudesta liiankin hyvin muistissa (aikaa kotoa lähdöstä 25 vuotta). Siksi v*tuttaa nuo jankkaukset joiden mukaan löisin lapsiani.

Meillä on kyllä taloudellisesti tiukka tilanne tällä hetkellä. Siltikään en kurita. Mun vanhemmat oli hyvissä varoissa. Joten se siitäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 On alhaista tarttua pienen puolustuskyvyttömän lapsen hiukseen ja repiä, hyvä kasvattaja löytää kyllä keinot. 

Siis hiuksiin ja lisäyksenä, että minut kasvatettiin samalla tavalla. Ei se mitään kasvatusta ollut, vaan äiti omaa kyvyttömyyttään kävi lapseen käsiksi kun ei muuta osannut. Voin kertoa ettei paljoa nykyään puhuta.

Älä yleistä omia kokemuksiasi ja nykytilannettasi muihin. Minun vanhempani kurittivat minua fyysisesti, mutta vain niinä kertoina kun se oli oikeasti tarpeen eikä mikään muu tehonnut. Hyvissä väleissä ollaan edelleen nyt aikuisenakin. Ei ole jäänyt traumoja enkä koe kokeneeni vääryyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo, ja tukistaisitko kuritonta teiniä tai vittumaista työkaveria tai riidan keskellä ystävää, sisarusta tai puolusoa? Et varmaan, koska voisit saada samalla mitalka takaisin. Mutta itseäsi pienempää lastako voisit, sehän vaan lamaantuu ja alistuu. Hävetkää te, jotka edes mietitte lasten fyysistä kuritusta!

Täysin eri asia.

Niin onkin. Jos vedät ystävää hiuksista, niin ystävä voi ilmoittaa poliisille ja poistua elämästä. Jos vedät lasta hiuksista, niin et lapsi ei voi kuin alistua ja jatkaa elämistä vanhemman kanssa. Eli käytännössähän tuo on pahempi, kun se kohdistuu lapseen.

Turhaan minä idiootille yritän mitään selittää. Yksinkertaisille ihmisille ei mikään mene perille.

Kasvatuksen puutetta. Ei ole äidille annettu niin isolla lusikalla, että riittäisi taidot ja hermot väkivallattomaan kasvatukseen.

Siis hiuksiin ja lisäyksenä, että minut kasvatettiin samalla tavalla. Ei se mitään kasvatusta ollut, vaan äiti omaa kyvyttömyyttään kävi lapseen käsiksi kun ei muuta osannut. Voin kertoa ettei paljoa nykyään puhuta.[/quote] Älä yleistä omia kokemuksiasi ja nykytilannettasi muihin. Minun vanhempani kurittivat minua fyysisesti, mutta vain niinä kertoina kun se oli oikeasti tarpeen eikä mikään muu tehonnut. Hyvissä väleissä ollaan edelleen nyt aikuisenakin. Ei ole jäänyt traumoja enkä koe kokeneeni vääryyttä.[/quote]

Täysin sama kohtalo ja samaa mieltä olen.