Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:

1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.

2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.

3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.

4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.

5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.

5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.

6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.

7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.

8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.

9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017. 

10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.

11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.

12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.

Oliko muuta?

Tää on kyllä niin suomalainen ketju. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa toiselle, että hei, mä kuulen sun sanomasi ja ymmärrän mitä tarkoitat. Että oon pahoillani sun puolestasi, vaikka itse olenkin valinnut viisaammin. Ja että toivon, että jaksaisit huomennakin tsempata ja tehdä parhaasi. Että sulla menee hienosti kaikesta huolimatta. Että voit olla silti hyvä äiti.

Mutta ei, ei ole sellaisia viestejä täällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Tämä mielipide kuvastaa, niin käsittämättömän hyvin kuinka lähdetään niistä omista lähtökohdista ja ihmettellään miten muut eivät tee samoin. Mietitään kuinka muut eivät ajatelleet, kuinka muut eivät kasvattaneet, kuinka muut pystyvät tuntemaan eri tavalla. Mietitään miten on mahdollista tuntea negatiivisia tunteita omaa lastaan kohtaan ja uskotaan ihan oikeasti se on aina vaan asenteesta kiinni. 

Oletteko heikkolahjaisia? Juuri ja juuri kykenette ymmärtämään omat ajatuksenne, mutta jo se, että joku toinen ajattelee eri tavalla on jo ihan mahdotonta ymmärtää? 

Miten on mahdollista, että älykkäilläkin ihmisillä voisi tulla eteen tilanteita, joihin ei vaan osannut varautua? Puhumatta nyt vähän vähemmän älykkäistä, jotka eivät ennen lapsia hahmottaneet koko kokonaisuutta.?

Joka hitsin kohtaan selitellään lasten pyörällä ajamista kirjastoon. Okei. Hieno neuvo, joka sopii varmasti sinun perheellesi. Mutta tässä vaiheessa olet jo unohtanut kuinka paljon on äitejä, joiden lapset ovat niin pieniä etteivät pyöräile. On lapsia, joita ei voi laittaa liikenteeseen, koska ovat vaaraksi sekä itselleen, että muille. On lapsia, jotka jostain pakottavasta tai puolison työn syystä asuvat paikassa, jonne kirjastoon ei pyörällä poljeta. On lapsia, jotka kieltäytyvät lähtemästä  yhtään minnekään ja varsinkaan pyörällä. On paikkoja, jossa talvi on pitkä eikä pyörällä mennä koko vuotta. On perheitä, joilla ei ole varaa ostaa pyörää. Mutta teillä on toiminut, niin kyllä muillakin.

Sitten ehdotat viemään lapset kirjastoon. Unohdat täysin, ettei kaikkia lapsia voi viedä kirjastoon. Ehkä he ovat kipeitä tai sairaita. Ehkä he eivät osaa käyttäytyä jostain syystä. Ehkä he eivät vaan halua mennä kirjastoon. Ehkä äiti ei halua olla kirjastossa. Lisäksi vielä mahdolliset kuljetusongelmat?

Lue kahvilassa kirjaa?  Okei? Mutta jos et halua istua kahvilassa lukemassa kirjaa, vaan kirjoittamassa rauhassa omassa työhuoneessasi tutkimusta? Haluat kierrellä lasikaupassa katsomassa posliiniesineitä? Lähdet ajatuksesta, että teko kun teko. Kaikki on kivaa, kun sinusta se on kivaa.

Laita hakemaan kavereita? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että lapset ovat määrätyn ikäisiä. Asutte aluella, jossa asuvat lapsen ystävät. Lapsella on ystäviä, joita hakea. Kaverit suostuvat lähtemään ulos.

Viet luistelemaan ja lähdet itse muualle? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että he kykenevät luistelemaan yksin, että tykkäävät luistelemisesta.  Että lähellä on luistelukenttä. Että ympärivuotisesti on luisteluratoja tarjolla kaikille halukkaille. Sen lisäksi oletat, että jos et tykkää katsella lastesi luistelemista, niin pidät siitä että voit pari tuntia kierrellä lähikauppoja tai käydä salilla tms. 

Katsele telkusta omaa sarjaa, kun lapset tekevät legoja? Lähdet oletuksesta, että katuva äiti kaipaa telkkusarjaa. Ja, että lapset voi jättää legojen pariin ja pysyvät siinä. ettei legojen rakentelusta synny riitaa. Tämän tehtyään äiti kokee suurta onnea ja tulee tyytyväiseksi ja kokee elämänsä merkitykselliseksi. 

Se, että nuo mainitsemasi jutut tekevät sinut ja sinun lapsesi onnelliseksi, ei tarkoita, että niin tapahtuu kaikkien muiden kohdalla.

Hienoa, että sinä koet riittäväksi tuon ehdottamasi. Voin täysin ymmärtää miksi.

Tämä oli vastaus äidille, joka oli yhden päivän aikana

-ollut lasten kanssa kirjastossa lainaamassa heidän kanssa kirjoja

-ollut heidän kanssa luistelemassa ja ottanut aikaa ja kannustanut

-leikkinyt rosvoa ja poliisia pihalla omien ja naapurin lasten kanssa.

Tarkoitus oli katsoa asiaa siltä kannalta, että äidillä olisi oikeus olla yrittämättä ihan noin paljon, vaan ottaa hengähdystauko itselle, olematta huono äiti. On oikeus katsoa välillä emmerdalea, kutoa tai joogata.

Yleisesti, jos lapset ovat liian pieniä - se aika menee ohi. Jos ei ole jäätä - ei kaikkien tarvitse osata edes luistella. Jos lähistöllä ei ole ketään kavereita -nykyään lapset löytävät kavereita pelien kautta netistä.

Äidit vaativat itseltään niin valtavasti, ja valtavaa läsnäoloa, ja tuntevat syyllisyyttä jos heillä on mitään omaa. Tiedän ihmisen, joka teki aamuisin neljä tuntia tutkimusta, vaikka lapset olivat pieniä, hän palkkasi naapurista nuoren aamupäiviksi ulkoilemaan ja ruokailemaan heidän kanssa.

Mäkin tiedän yhden lääkäriäidin, jonka mies on finanssialalla. Molemmat tekevät puolta päivää ja palkkasivat lapsilleen vielä koulun jälkeen babysitterin hoitamaan heitä, sen lisäksi, että hänen vanhemmatkin auttavat. Tämä äiti käy aina silloin tällöin yksin matkustamassa kavereiden kanssa tai konferensseissa. En usko, että hänestä tuntuu, että hän menettää yhtään mitään. Ei varmaan montaa muutakaan kaduttaisi hänen tilassaan.

No mut kato ihan oma valinta, asennekysymys ja kaikilla on mahdollisuus jne.

Kenes ansiota ja valintaa ne ihmisten ammatit ovat jos ei omaa? Joku tuli ovelle kysymään että hakuisitko alkaa lääkäriksi? Epäilen.

Jos aloitetaan vaikka siitä, että tutkimusten mukaan koulutus periytyy.

Hieno uhriutuminen, toivottavasti et jatka tuota ideologiaa lapsillesi. Jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, vaikka olisi millaiset lähtökohdat.

Tiede sanoo toisin, esim. http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000002858714.html

"Korkeakoulutus periytyy yhä – erityisesti taiteiden, lääketieteen ja oikeustieteen opiskelijat kulkevat vanhempien viitoittamaa tietä"

Joo, kyllä se tutkimusten mukaan näin on. Ja esim. lääkikseen ja oikikseen pääsemisessä valmennuskurssit melkein pakollisia (toki ilmankin voi sisään päästä, joo) ja ne taas maksaa tonneja, joten kaikilla ei varaa. Tosin itsekin maisteri, vaikka suvussa ei yhtään akateemista, joten ei se mahdotonta tietenkään ole, mutta etenkin tietyillä aloilla koulutus periytyy todella vahvasti.

Itse olen ponnistanut asianajajaksi yhteiskunnan pohjamudista. Siis sieltä, mistä lehdet kertoo ja palstoilla kauhistellaan. Asianmukaiset traumat repussa, mutta onneksi opin varhain, että lapsuuttani en voi muuttaa, mutta voin muuttaa sen miten elän elämäni nyt. Monta vuotta terapiaa, itsemurhayrityksiä, epäonnistumisia, pään seinään hakkaamista, burn outtia, itsensä uudelleen keräämistä ja eteenpäin pyrkimistä. Ja tietty jokaisesta takapakista kaikki oletti, että se oli siinä sitten. Kyllä, oikiksessa on todella paljon hyväosaisten lapsia, mutta heillä ei usealla oikein ole vaihtoehtoa. Aika monta oksentavaa kurssikaveria olen lohduttanut, kun he sopertavat että yritäppä kertoa isille että haluan kampaajaksi.

Minullakin on lapsia ja vaikka ymmärränkin, että niiden tekoa voi joku katua, en käsitä miksi joku haluaa rampauttaa itsensä sellaisella tunteella, jos se siis rampauttaa. Olen ollut onnellinen silmä mustana, olen ollut onnellinen senkin jälkeen kun isäni yritti raiskata minut ja olen ollut onnellinen, vaikka kerään viinapulloja olohuoneesta etteivät sisarukset näe niitä. Fakta on se, vaikka täällä kuinka väännetään vastaan, että ihminen valitsee itse mihin keskittyy. Siihen hyvään vai pahaan.

Ihan vaan mielenkiinnosta ja yhtää väheksymättä saavutuksiasi, mutta oliko sinulla nuo lapset jo ennen opiskelujasi ja juristin uraa?

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä niin suomalainen ketju. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa toiselle, että hei, mä kuulen sun sanomasi ja ymmärrän mitä tarkoitat. Että oon pahoillani sun puolestasi, vaikka itse olenkin valinnut viisaammin. Ja että toivon, että jaksaisit huomennakin tsempata ja tehdä parhaasi. Että sulla menee hienosti kaikesta huolimatta. Että voit olla silti hyvä äiti.

Mutta ei, ei ole sellaisia viestejä täällä.

Nimenomaan,niin suomalainen ketju. On yritetty auttaa pääsemään yli ja irti noista tuhoavista tunteista, yritetty antaa näkökulmaa rakentavampaan suhtautumiseen jotta se elämä ei olisi p*skaa. Muttakun se on paskaa,sen täytyy saada olla. Täytyy saada olla marttyyri ja kärsiä. Kukaan ei voi auttaa,yhyhyhyy. Kärsikäämme yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä niin suomalainen ketju. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa toiselle, että hei, mä kuulen sun sanomasi ja ymmärrän mitä tarkoitat. Että oon pahoillani sun puolestasi, vaikka itse olenkin valinnut viisaammin. Ja että toivon, että jaksaisit huomennakin tsempata ja tehdä parhaasi. Että sulla menee hienosti kaikesta huolimatta. Että voit olla silti hyvä äiti.

Mutta ei, ei ole sellaisia viestejä täällä.

Nimenomaan,niin suomalainen ketju. On yritetty auttaa pääsemään yli ja irti noista tuhoavista tunteista, yritetty antaa näkökulmaa rakentavampaan suhtautumiseen jotta se elämä ei olisi p*skaa. Muttakun se on paskaa,sen täytyy saada olla. Täytyy saada olla marttyyri ja kärsiä. Kukaan ei voi auttaa,yhyhyhyy. Kärsikäämme yhdessä.

Joskus rahtunen empatiaa on paikallaan hyvää tarkoittavien neuvojen sijaan.

Ketjussa on onneksi tullut kannustavia viestejä veloita, kiitos niistä.

Eli siis katuva äiti on uhriutuva marttyyri. Mikäpä voisi olla niin kamalaa kuin näyttää äitinä heikkoutensa.

Oli virhe avautua asiasta ääneen. Ollaan ihan hiljaa vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketju saavuttanut tason: Paulo Coelho

Ja tämä ei ole yhtään ylimielistä? Täällä on moni pyrkinyt ymmärtämään itse ongelmaa. Lasten katuminen ei ole mikään yliongelma jota ei voisi kukaan hankalia asioita elämässään kokenutkaan ymmärtää. Täällä on ihan konkreettisestikin koitettu tuoda ratkaisuja, mutta ne ammutaan aina alas ihan tyhminä. Siksi olemme tulleet tähän. Vanhemmuuden negatiivisista asioista ei vieläkään voi puhua avoimesti ja rakentavasti koska jotkut vain kokevat oikeudekseen velloa pahassa olossa.

Juurikin näin, katumus jostain mitä ei voi peruuttaa, ei ole tuntematon tunne niillekään, joilla se koskee jotain muuta elämän peruuttamattomasti muuttanutta asiaa. Joitakin valintoja ja tapahtumia elämässä ei vaan saa takaisin. Olisinpa jäänyt kotiin silloin, tai olisinpa lähtenyt hänen mukaansa. Mutta kun sille ei voi mitään, sen kanssa on jotenkin opittava elämään. Ihmiset jotka vellovat jossain katumuksessa lopun ikää, myrkyttävät läheisensä ja elämänsä. Niin kuin tuo juristi sanoi, sinulle on annettu nämä olosuhteet, ja voit valita, heitätkö jo tässä hanskat tiskiin vai et.

Kukaan meistä ei elä ideaalia elämää, tai ole tehneet oikeita valintoja, ja kaikki joutuvat tavalla tai toisella tulemaan toimeen tekojensa seurausten kanssa.

Mutta ei kai tässä ketjussa ole kyse vellomisesta, vaan oikeudesta sanoa ääneen. Edes netissä. Ihan kuten joku katuu että tuli ottaneeksi tatuoinnin, tuli ostettua bmv, tuli hankittua koira, tuli muutettua yhteen kuspään kanssa, tuli myytyä mökki?

Puhut väärästä aiheeesta, ja montako sivua tässä on nyt katujien moittijan lähes yksinpuhelua. Joka siis loppupeleissä on ilmeisesti ulkoistaja, kun aikaa jankuttaa täällä asiasta joka ei häntä koske.

[/quote] Ihan vaan mielenkiinnosta ja yhtää väheksymättä saavutuksiasi, mutta oliko sinulla nuo lapset jo ennen opiskelujasi ja juristin uraa?[/quote]

Sain lapset nuorena (WT teiniäiti) ja aloitin opintoni kun nuorin oli 2v. En kyllä päässyt ensimmäisellä enkä toisella hakukerralla sisään. Haluan muuten nyt sitten heti huomauttaa, että ei lapset eivät ole minulle mikää syy elää, elämän täyttymys tai mitään muutakaan ihanaa megasuperlatiivia. Rakastan lapsiani, pyrin olemaan hyvä äiti omalla tavallani ja välillä onnistun, välillä en. Haaveilen usein asioista joihin ei lapsielämä kuulu ja minulla on lista päästäni asioista joita teen kun viimeinen sulkee oven takanaan. Yksikään näistä asioista ei ole itkeminen. Tällä hetkellä elämäni on kuitenkin tätä, pikkulapsiaikaa ajoittain vihasin ja se oli kyllä raskasta. Ihan tosissani saatoin juosta metsään huutamaan tai polkea lapsellisesti jalkaa miehelle kun se ei tajua miten tylsää on leikkiä kukkuuleikkiä 3h putkeen ja jos lopettaa, se lapsi huutaa. Silloin oli onneksi omana henkireikänä pääsykokeisiin lukeminen, sain siitä riittävästi "omaa" jotta pää pysyi kasassa. Kun lapset kasvoivat, nuorin nyt 12, elämäkin helpotti. Pystyn keskustelemaan heille ja selittämään asioita. Pystyn olemaan läsnäoleva äiti omillakin ehdoillani ja voin tehdä lasten kassa asioita joista minäkin pidän. Ja ei, ei minun elämä ole mitään polaroid hetkiä täynnä, ainakaan sellaisia mitä voisi instagramissa julkaista. Mulle ne on tärkeitä, koska mä valitsen nauttia niistä. Joskus se on helpompaa ja joskus vaikeampaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä niin suomalainen ketju. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa toiselle, että hei, mä kuulen sun sanomasi ja ymmärrän mitä tarkoitat. Että oon pahoillani sun puolestasi, vaikka itse olenkin valinnut viisaammin. Ja että toivon, että jaksaisit huomennakin tsempata ja tehdä parhaasi. Että sulla menee hienosti kaikesta huolimatta. Että voit olla silti hyvä äiti.

Mutta ei, ei ole sellaisia viestejä täällä.

Nimenomaan,niin suomalainen ketju. On yritetty auttaa pääsemään yli ja irti noista tuhoavista tunteista, yritetty antaa näkökulmaa rakentavampaan suhtautumiseen jotta se elämä ei olisi p*skaa. Muttakun se on paskaa,sen täytyy saada olla. Täytyy saada olla marttyyri ja kärsiä. Kukaan ei voi auttaa,yhyhyhyy. Kärsikäämme yhdessä.

Yyhyhyyhyy. Ollaan yritetty laittaa noita Paulo Coelhon tasoisia neuvoja , eikä niitä nyt haluta millään arvostaa täällä.

Kysyin jo kerran. Monen ongelmat ratkeaisi ihan rahalla. Hoitajaa voisi palkata. Muuttaa voisi minne tahtoisi, kun maksaisi yksityisopen mukaan. Taksi veisi ja toisi lapset harrastuksiin, väikkärikään ei oisi ongelma, kun hoito ja huolto pelaa lapsilla, lastenvahti leikittäisi ja kuuntelisi riidat jne. Ei olisi mitään konkreettista neuvoa mistä ne rahat saisi?

Siinä ois sellainen oikein ei-tyypillinen suomaisneuvo minkä voit antaa.

No mitäs sanot?

Tämä on kyllä varmasti hyvin suomalainen keskustelu. Koko ajatus täydellisestä äidistä on äitien keksimä, ei sitä ideaa tai roolia teille kukaan tuputa, se on vain hyvä itsensäruoskimisen työkalu ja luovuttamisen peruste. Useimmat negatiivista sisältöä tähän keskusteluun tuottaneista ovat naimisissa runkkareiden kanssa. Jos mies ei ole mies, eli siis perheen tukipilari, ei äiti varmasti jaksa. Miehen tulee tehdä osansa. Lopettakaa ruikutus ja lapsillenne kostaminen, heittäkää 35 vuotiaana edelleen teini-ikää poteva puoliso ulos ja hankkikaa oikea perhe missä tehdään kaikki perheen eteen yhdessä - siis perheen eteen, ei vain lapsien vaan äidin ja isänkin. Naiset ovat edelleen naisia, ja miehet miehiä myös 3000-luvulla. Perhe-elämä on sitä miksi se suunnitellaan ja tehdään, jos et halua perhettä ja olet onnellinen yksin älä hanki perhettä. Jos kadut oikeasti lapsiasi ja vihaat heidän kosketustaan, anna heidät heti pois. Vai haluatko että joku muu lapsi kokee samaa kun mainio perinne jatkuu äidiltä tyttärelle tai pojalle kuten sota-ajalta teille. Isä on minulle kunnianimi, ja se velvoittaa johonkin mikä ei tunne surkeaa itsesääliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:

1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.

2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.

3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.

4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.

5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.

5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.

6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.

7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.

8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.

9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017. 

10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.

11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.

12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.

Oliko muuta?

Upea kiteytys. Tuskin yksikään vanhempi voi olla eri mieltä. Itse olen samaa mieltä joka kohdan kanssa.

Mikä olet ammatiltasi? Itseilmaisusi on parasta mitä täällä on ollut sen jälkeen kun feminismiketjut, naisvihaketjut ja kannabisketjut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on kyllä niin suomalainen ketju. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa toiselle, että hei, mä kuulen sun sanomasi ja ymmärrän mitä tarkoitat. Että oon pahoillani sun puolestasi, vaikka itse olenkin valinnut viisaammin. Ja että toivon, että jaksaisit huomennakin tsempata ja tehdä parhaasi. Että sulla menee hienosti kaikesta huolimatta. Että voit olla silti hyvä äiti.

Mutta ei, ei ole sellaisia viestejä täällä.

Nimenomaan,niin suomalainen ketju. On yritetty auttaa pääsemään yli ja irti noista tuhoavista tunteista, yritetty antaa näkökulmaa rakentavampaan suhtautumiseen jotta se elämä ei olisi p*skaa. Muttakun se on paskaa,sen täytyy saada olla. Täytyy saada olla marttyyri ja kärsiä. Kukaan ei voi auttaa,yhyhyhyy. Kärsikäämme yhdessä.

Yyhyhyyhyy. Ollaan yritetty laittaa noita Paulo Coelhon tasoisia neuvoja , eikä niitä nyt haluta millään arvostaa täällä.

Kysyin jo kerran. Monen ongelmat ratkeaisi ihan rahalla. Hoitajaa voisi palkata. Muuttaa voisi minne tahtoisi, kun maksaisi yksityisopen mukaan. Taksi veisi ja toisi lapset harrastuksiin, väikkärikään ei oisi ongelma, kun hoito ja huolto pelaa lapsilla, lastenvahti leikittäisi ja kuuntelisi riidat jne. Ei olisi mitään konkreettista neuvoa mistä ne rahat saisi?

Siinä ois sellainen oikein ei-tyypillinen suomaisneuvo minkä voit antaa.

No mitäs sanot?

No miksi sitä rahaa ei ole? Onko se lasten syy? Jos sitä ei ole riittävästi,mennään niillä ehdoilla mitä on. En minäkään kuluta aikaani harmittelemalla kun en voi ostaa Ferraria. Miksi harmitella jotain,mitä ei voi saada? Muuttaa voi moneenkin paikkaan ilman kotikouluja, lapset voi kulkea harrastuksiin pyörällä/bussilla,väikkäriä kirjoittaa moni silloin kun lapset nukkuu. Ei sitä rahaa ole muillakaan holtittomasti,mutta jotkut keskittyy olennaiseen. Siihen, mitä VOI tehdä.

Täällä toinen juristi vähän vastaavalla taustalla. Minulle lapset ja heille hyvän lapsuuden tarjoaminen on ollut pitkälti eheyttävä kokemus. Rankkaa paikoitellen toki, ehdottomasti. Ehkä tässä kuitenkin oma tausta on laittanut tiettyjä asioita perspektiiviin. Lapsi voi kohdata myös vaikeita asioita ja olla epätäydellisen vanhempien lapsi, ja silti pärjätä elämässään ja elää ihan tavallista elämää. Pienet säröt lapsuudessa kuuluu asiaan, isompienkin kanssa voi elää. Ehkä olen antanut itselleni tietynlaisen vastuuvapauslausekkeen: kenenkään lapsuus ei ole täydellinen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö pyrkisi koko ajan mahdollisimman hyvään.

Vierailija kirjoitti:

Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:

1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.

2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.

3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.

4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.

5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.

5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.

6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.

7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.

8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.

9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017. 

10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.

11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.

12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.

Oliko muuta?

Tämä on parasta ja älykkäintä tekstiä mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kiinnostaa kovin kirjoittajan ammatti. Yhdyn jokaiseen kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Eli siis katuva äiti on uhriutuva marttyyri. Mikäpä voisi olla niin kamalaa kuin näyttää äitinä heikkoutensa.

Oli virhe avautua asiasta ääneen. Ollaan ihan hiljaa vaan.

..... Noh :D

Vierailija kirjoitti:

Ketjun self help -puhe on vaan huoleksi naamioitua moralismia.

Totta kai me katujat joudumme opettelemaan elämään sen katumuksen kanssa, luuletteko meitä täysiksi idiooteiksi? Minä olen opetellutkin ja arki on ihan siedettävää, mutta olisin kerrankin halunnut puhua tästä katumuksestani avoimesti, kun sille perustettiin oma ketju. Jos se teitä ahdistaa, niin menkää johonkin muuhun ketjuun. Huomatkaa, että ketjusta jo nyt on 90 prosenttia katumuksen hyssyttelyä ja äitien syyttelyn. Tai keskustelua itse keskustelusta.

Kyllä

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut tätä ketjua ja miettinyt kadunko lapsiani. Tällä hetkellä esikoisen kanssa on tosi rankkaa (huonoa, uhmaavaa käytöstä, pikkuteini 6v) ja monesti tuntuu että olisipa helpompaa ilman. Mutta toisaalta vahvasti tuntuu, että kun taas tästä vaiheesta päästään yli on elämä taas ihan mukavaa. Jollain sairaalla tavalla tykkään tästä kiireestä, tunnen ylpeyttä kun lapset kasvaa ja nyt olen osannut tokalla kierroksella nauttia (hankalasta) vauvastakin. Välillä olen kyllä kireä kuin viulunkieli kun en ole nukkunut ja 6v vaan mölisee jatkuvasti eikä suusta tule yhtään normaalia sanaa ja ääntä. Mutta ehkä se menee normaalin piikkiin.

Toivon voimia jokaiselle äidille täällä. Joskus tämäkin homma loppuu.

Siis miten loppuu? Puhutko kuolemastasi? Ei kai se ennen lopu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:

1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.

2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.

3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.

4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.

5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.

5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.

6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.

7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.

8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.

9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017. 

10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.

11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.

12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.

Oliko muuta?

Tämä on parasta ja älykkäintä tekstiä mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kiinnostaa kovin kirjoittajan ammatti. Yhdyn jokaiseen kohtaan.

Apua, tai siis kiitos edellisille. Olen jatko-opiskelija (siis väitöskirjan tekijä) humanistisella alalla. Ja kahden lapsen äiti. Ja AV-mamma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:

1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.

2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.

3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.

4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.

5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.

5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.

6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.

7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.

8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.

9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017. 

10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.

11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.

12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.

Oliko muuta?

Tämä on parasta ja älykkäintä tekstiä mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kiinnostaa kovin kirjoittajan ammatti. Yhdyn jokaiseen kohtaan.

Apua, tai siis kiitos edellisille. Olen jatko-opiskelija (siis väitöskirjan tekijä) humanistisella alalla. Ja kahden lapsen äiti. Ja AV-mamma.

Lisättäköön vielä, että on tosi mielenkiintoista, kuinka tämä keskustelu on muutenkin keskittynyt pitkälti akateemisten vanhempien ympärille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lukenut tätä ketjua ja miettinyt kadunko lapsiani. Tällä hetkellä esikoisen kanssa on tosi rankkaa (huonoa, uhmaavaa käytöstä, pikkuteini 6v) ja monesti tuntuu että olisipa helpompaa ilman. Mutta toisaalta vahvasti tuntuu, että kun taas tästä vaiheesta päästään yli on elämä taas ihan mukavaa. Jollain sairaalla tavalla tykkään tästä kiireestä, tunnen ylpeyttä kun lapset kasvaa ja nyt olen osannut tokalla kierroksella nauttia (hankalasta) vauvastakin. Välillä olen kyllä kireä kuin viulunkieli kun en ole nukkunut ja 6v vaan mölisee jatkuvasti eikä suusta tule yhtään normaalia sanaa ja ääntä. Mutta ehkä se menee normaalin piikkiin.

Toivon voimia jokaiselle äidille täällä. Joskus tämäkin homma loppuu.

Siis miten loppuu? Puhutko kuolemastasi? Ei kai se ennen lopu.

Paitsi jos lapset kuolee ensin. Veikkaan kuitenkin hänen tarkoittaneen, että lapset kasvavat aikuisiksi. Eihän se äitiys siihen lopu, mutta nykyään kyllä minä 42v huolehdin enemmän äidistäni 72v kuin hän minusta.