Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Äiti ajattelee "Vihaan tätä räntäsateesa puskemista rattaiden kanssa, jos en olisi tehnyt lasta, en olisi tässä tilanteessa".
Tämä on näkökulma kysymys. Kenen syy on jos äiti joutuu työntämään räntäsateessa lastenvaunuja neuvolaan ja hän vihaa sitä? Äidin, koska hän on päättänyt käyttää lastaan neuvolassa? Isän, koska hän ei vienyt? Lapsen, koska ilman häntä ei olisi neuvolakäyntejä? Äidin, koska hän on jatkaa Suomessa asumista? Isän, koska hän ei anna lapsensa äidin muuttaa lämpimään? Neuvolan, koska he eivät peru aikoja kun on räntäsadetta? Työnantajan, koska hän ei anna tarpeeksi palkkaa, että äiti voisi maksaa kotikäynnistä? Vanhempien, koska he eivät ole muuttaneet neuvolan kanssa samaan rakennukseen? Isovanhempien, koska he eivät ole antaneet perintöä, jotta äiti voisi ajaa taksilla? Vanhempien, koska he eivät ole opiskelleet parempi palkkaista työtä, jolloin voisivat itse maksaa taksin? Äidin, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan, Isän, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan. Äidin, koska hän ei vaan jätä menemättä? jne.
Palsta antaa neuvon tyyliin " ota toinen asenne" et voi räntäsatelle mitään.
Elikkä mikä olisi se sinun oikea vastauksesi?
Miksi siitä pitäisi syyttää jotakuta tai katua? Miksi ei voi vain todeta että "onpa pe*seestä kun sataa vaakatasossa räntää,toivottavasti on parempi keli takaisin tullessa?"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestini menee ehkä hieman sivuraiteille, mutta menkööt. Olen 25-vuotias nainen ja olen pitkään pohtinut haluanko tulevaisuudessa lapsia vai en. En ole lapsirakas enkä tule hyvin lasten kanssa toimeen ja tällä hetkellä ajatus jatkuvasta saatavavilla olosta vain ahdistaa.
Olen kuitenkin haparoivasti tullut siihen lopputulokseen, että katuisin lasten saamatta jättämistä enemmän kuin lasten hankkimista. Miksi? Koska uskon, että lapset toisivat pitkällä tähtäimellä (siis todella pitkällä tähtäimellä, sillä odotettu elinikäni lienee lähellä 90 vuotta) enemmän sisältöä elämääni kuin lapseton elämä. Olen juuri valmistumassa ja minulla on todennäköisesti edessä hyvä ja vaativa ura, jos vaan haluan ja jaksan tehdä töitä sen eteen. En kuitenkaan usko, että eläkeläisenä jaksaisin ilostua hyvästä urasta ja eläkkeestä samalla tavalla kuin perheestäni.
Mutta mitä jos alan katumaan lasten hankkimista jossain vaiheessa? Meneekö katumuksen tunne ohi, kun lapset lähtevät pesästä, vai kalvaako tunne hamaan loppuun asti? Kumpi katumuksen tunne on kamalampaa ja pitkäaikaisempaa, se, ettei kokeillut perhe-elämää vai se, että kokeili ja katuu sitä?
Eniten nuo katumiset tai katumatta jättämiset ovat kiinni ihmisen persoonasta. Jos haluaa kontrolloida elämäänsä, pelkää rasitusta, pelkää outoja tunteita, ei ole sinut itsensä ja oman lapsuutensa kanssa voi olla raskasta ja voi kaduttaa. Lapsen hankkiminen nostaa pintaan oman lapsuuden, helposti toistaa tahtomattaan oman äidin mallia tai tajuaa ahdistuneena noiden nousevan pintaan. Jos taas on valmiiksi tasapainoinen itsensä ja elämänsä kanssa ei lasten tuomaa lisää koe kaduttavaksi asiaksi, näkee sen osana elämää.
Aika jyrkästi ilmaistu asia. Itse ainakin olen hyvinkin tasapainoinen, ja silti tiedän että lasten teko kaduttaisi. Kyse on perusluonteesta, siitä, että kaipaan jokapäiväisen elämäni olevan tietynlaista. Sellaista mitä se ei lapsen kanssa voi koskaan olla, koska lapsi on lapsi. Minä onneksi ehdin ymmärtää asian, koska mieheni junnasi lapsenteon kanssa niin pitkään, että ehdin itse oppia ymmärtämään itseäni. Moni täällä on samanlainen kuin minä, mutta syystä tai toisesta lapset on tehty ennen kuin on nämä faktat selvinneet.
Tällä hetkellä kadun lähinnä sitä, että olen ikinä kenenkään kanssa yhteen muuttanut. Miehelleni erilleen muutto tarkoittaisi kuitenkin myös suhteen loppumista, ja siihen en ole valmis. Tiedän, että katuisin sitä vielä enemmän, kuin nyt kadun tilannetta johon olen valinnut itseni laittaa. Olen silti onnellinen, ja parisuhteemme on silti hyvä. Kadun myös nuorena tehtyjä valintoja opiskeluiden suhteen. Korjailen niitä nyt, yli kolmekymppisenä. Elämässä tulee tehtyä erilaisia valintoja joilla on vaikutusta loppuelämään. Niitä valintoja on oikeus katua, eikä se tee kenestäkään huonoa ihmistä tai äitiä. Katumus on normaali tunne jota jokainen tuntee joskus, eikä sen tarvitse määrittää ketään onnettomaksi, katkeraksi tai muuten jossakin negatiivisessa vellovaksi.
T: Edelleen se katuvan äidin rakastettu lapsi
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Miksi ihmeessä luulet, että minua vapaaehtoisesti lapsettomana kiinnostaisi vittuakaan sinun perhe-elämäsi tai miten siinä viihdyt?
Vierailija kirjoitti:
En katunut lasta, mutta odotin vain koko ajan, että kasvaa. Nyt lapsi on 18 ja en ole kaivannut pikkulapsiaikaa koskaan.
Täällä sama, tosin erottiin lapsen isän kanssa niin se ehkä muutti vähän omaa onnellisuutta jne lapsen suhteen, mutta kyllä se siitä...onneksi tein lapsen nuorena, joten en itsekään ole vielä vanha!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän kyllä, jos jotakin haastavan lapsen/monta lasta omaavaa itsenäistä introverttiäitiä kaduttaa lastenteko. Saa kaduttaa ja saa sen ääneen myöntää. Toivoisin vaan, että lapsettomat eivät tekisi tästä yhteenvetoa että KAIKKIEN perhe-elämä on kamalaa ja kaikki äidit katuvat oikeasti lapsiaan. Minä olen tehnyt yhden lapsen ja elämä on ollut sekä on edelleen oikein mukavaa. Kukaan ei riitelöi,riehu, metelöi tai vaadi jatkuvaa huomiotani. Vaikka vaikeita päiviäkin on ollut, pääasiassa elämä on mukavaa ja lapsi on tuonut mukanaan vain positiivisia asioita.
Miksi ihmeessä luulet, että minua vapaaehtoisesti lapsettomana kiinnostaisi vittuakaan sinun perhe-elämäsi tai miten siinä viihdyt?
Onko sinulla ymmärryksessä vikaa? Ei minua lähtökohtaisesti kiinnosta vittuakaan kertoa perhe-elämästäni lapsettomalle. Mutta jos hän sanoo, ettei lapsia hanki koska perhe-elämä on sitä sun tätä(olettamuksia mitkä ei pidä paikkaansa)saatan kertoa ettei meillä tuollaista ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kun sairauteni oli pahimmillaan, itkin ja kaduin, että olin ikinä lähtenyt tähän lapsirumbaan, niin väsynyt ja pohjalla olin silloin. Nyt kuitenkin, kun olen saanut tarvittavaa hoitoa ja kun aikaa on kulunut jo puoli vuotta, minulla menee hyvin lapseni ja mieheni kanssa ja en kadu lastani yhtään! Päinvastoin vauva-aika tuntui silloin niin raskaalta että olen vain onnellinen, että lapseni on jo taapero ja hänen kanssaan voi touhuta niin paljon enemmän kuin esimerkiksi vuosi sitten. Jos yhtään kukaan epäilee olevansa masentunut, suosittelen hakemaan apua ja elämänne voi kirkastua! Se hyödyttää koko perhettä.
Ettekö te ymmärrä että luonto huijaa lisääntymään!? Jos kaikki olisivat tietoisia lapsen kasvatuksen kurjuudesta, ei kukaan lisääntyisi koskaan.
Näin se on, vaikka lapset ovat parasta mitä on saanut, ovat ne myös raskainta!
Koska lapsen kanssa ei voi elää ikuisesti symbioosissa, on vain luonnollista haluta niistä eroon. Tämä ei silti tarkoita, että vihaisi lapsiaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi, voi MIKSI teette lapsia, jos ette sitten niitä haluakaan? En ikinä olis uskonut, että näin paljon kypsymättömyyttä on olemassa! KUKAAN EI KÄSKE TEHDÄ LAPSIA, ja jos käskeekin, ei sitä ole pakko uskoa! Jos itse tiedät, ettet tykkää lapsista ja haluat keskittyä koko ikäsi pyörimään vaan oman rakkaan napasi ympärillä, niin ÄLÄ TEE NIITÄ LAPSIA, ja elä elämäsi onnellisena loppuun asti! Ei voi olla niin vaikeaa!
Miksi, voi miksi vastaat ketjuun, joka ei selvästi koske sinua?
No ihan siksi, että täällä saa sanoa vapaasti mielipiteensä. Niin paljon ällistyttävää valitusta luettuani tunsin tarvetta pläjäyttää tänne vaikutelmani tästä kaikesta, ja kiitos vapaassa maassamme vallitsevan sananvapauden, pystyin sen tekemään. Siksi, oi siksi. Ja vielä siksi, ettei tämä ketju jäisi vain ruikuttavien samanmielisten itseään vahvistavaksi kuplaksi. SIKSI.
Tämä pätee kyllä ihan mihin aiheeseen tahansa eikä vain tähän. Aina jossain ketjussa tulee eriävän mielipiteen esittäjälle jonkinlainen kehotus pitää suunsa supussa. Minusta se ei ole hyvä idea. Eriävät mielipiteet ovat ihan tarpeellisia juurikin näiden kuplien rikkojina. Onhan tästä ilmiöstä julkisestikin jo keskusteltu, miten netissä jokin, ehkä vaarallinenkin, aate kasvaa ja myrkyttää kyseisessä kuplassa olevien mieliä jopa siihen pisteeseen, että jollain keittää yli ja viha purkautuu tekoihin. En tarkoita juuri tätä aihetta, mutta ymmärtänette periaatteen.
Minun mielestäni taas kuuluu peruskäytöstapoihin antaa tilaa niille, jotka vaikeista ja salatuissa tunteistaan avautuvat, kun itse ei selvästi käy läpi samoja asioita. Kyse on kuitenkin oikeista ihmisistä, vaikka verkossa ollaankin. Lisäksi vertaistuen periaatteisiin kuuluu kunnioittaa toisten kokemuksia eikä olla päsmäröimässä tai tuomitsematta. Tämäkin kuuluu perussivistykseen... Niitä lapsia kun ei voi jälkiabortoida, joten "miksi teitte lapsia" on vain ja ainoastaan ilkeilyä toisille.
En näe sitä ilkeilynä, vaan kehotuksena ottaa vastuu omien tekojensa seurauksista, ja toisekseen, herätyksenä niille, joilla on vielä mahdollisuus valita.
Höpsistä. Voisit opetella hieman käytöstapoja.
En näe edelleenkään mitään väärää siinä, että esittää eriävän mielipiteensä. Jos koko ketjullinen vain rohkaisee toisiaan siinä, että on ihan jees katua lapsiaan, niin eikö tämä ole omiaan vääristämään maailmankuvaa? Minusta omien lasten katuminen ei ole tervettä eikä aikuismaista. Ja huomatkaa, en kiellä teidän oikeuttanne tuntea näin, enkä kiellä sitä, etteikö vertaistuki olisi kivaa ja ehkä tarpeellistakin. Mutta ei ole tervettä, jos asiasta tehdään keskinäisellä hymistelyllä jotenkin normaalia. Soraäänet ovat aina tarpeen ihan missä keskustelussa tahansa. Jos 99% kommenteista on samanmielisyyttä, niin ei kai se 1% voi oikeasti kenenkään mielenterveyttä järkyttää?
Lässynlää ja olkiukot lentelee. Vanhemmuuden ja lapsiensa katuminen on tabu. Jos joku haluaa avautua tällaisista tunteista anonyymisti, ei ole oikea hetki viisastella. Koko muu maailma on jo kertonut kaikki nuo asiat jokaiselle tässä keskustelussa kokemuksiaan jakavalle katuvalle vanhemmalle. Tuomitsevat kommentit eivät siis tuo tähän keskusteluun mitään uutta, eivätkä varsinkaan mitään arvoa.
Rationaaliset, järkiasioihin liittyvät väittelyt ovat asia erikseen. Argumentoinnilla esim. maahanmuutto- tai eutanasiakeskustelussa ei ole mitään tekemistä tällaisen keskustelun kanssa. Täällä ihmiset haluavat jakaa kipeitä tuntojaan, joita häpeävät ja joita joutuvat salailemaan päivittäin. Täältä haetaan harvinaista vertaistukea, ei toisen osapuolen jo miljoonia kertoja kuultuja vastalauseita. Opettele tämä ero, ennen kuin kommentoit jotain yhtä typerää johonkin toiseen keskusteluun.
Ajattelen että olen onnellisessa asemassa kun olen saanut tutustua lapsenkasvatukseen ENNEN omien lasten hankintaa ja olen saanut näinollen realistisen kuvan siitä millaista se oikeasti on (-vanhemman rakkaus tietetenkin). Olen niiiiin onnellinen että voin tehdä valinnan ja pysyä lapsettomana ja nauttia elämästä ilman valvottuja öitä ja työpäivän jälkeen kiukuttelevaan kakaraa ja huonoa omaatuntoa kun näen lasta töiden takia niin vähän. Puhumuttakaan tilastoista joiden mukaan tosi moni pariskunta eroaa kun lapset ovat pieniä, eli jos lapsen hankkii, pitäisi varautua siihen että joutuu kasvattamaan lapset yksin, ilman toista vanhempaa.
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin koko ketjun ja tulin tulokseen, että on vain olemassa tunteita, joita ei saisi olla, niitä ei edes haluta ymmärtää. Tai ehkä jokin defenssi vain yksinkertaisesti estää ymmärtämästä.
Itse olen erittäin tasa-painoinen ihminen. Voin sanoa tämän, sillä haastavan työn vuoksi työnantaja tarjoaa kerran 2 vuodessa mahdollisuuden työpsykologin haastatteluun, ajatuksena tsekata jaksaminen ja hyvinvointi. Olen käyttänyt tämän joka kerta ja palaute on tuo. Lisäksi olen auttavainen, positiiivinen ja otan asiat huumorilla. Olen saanut työkavereilta kukkia, koska olivat niin iloisia, että palasin lomalta. Pitkäpinnainen olen myös ja kestän hyvin rutiinejakin.
Miksi kehun itseäni näin? Koska näillä ominaisuuksilla olisin ilman todella hyvää äitimateriaalia. Mutta. Minä. En.Halua. Ja tätä on ollut ympäristön todella vaikea ymmärtää. Onnellinen poikkeus on hän, joka kertoi, että ihan sai rauhassa olla 35-vuotiaaksi asti kenenkään painostamatta, ihmettelemättä, jankuttamatta...Sillä itse olen kokenut todella ahdistavaksi ihmettelyn siitä, enkö ymmärrä, miten ihanteellinen äiti olisin ja vaikutelman, että on oikeastaan näillä ominaisuuksilla ihan velvollisuuteni ryhtyä äidiksi. Kun luen täältä näitä "lapsen kanssa heh heh voi tehdä ihan mitä haluaa ja se on vain järjestelykysymys ja asennekysymys" nostaa taas vanha ahdistus päätään. Se, että ei halua lasta arjen tai juhlan tilanteisiin, ei ole asennekysymys yhtään sen enempää kuin sekään, että ei halua kiivetä jonnekin helkkarin kuuseen vuoren huipulle. Molempiin toki pystyy. Jos vaan sinnii, pinnii ja puree hammasta. Mutta asennekysymys se ei ole, jos tietää, että: Tätä. En.Halua.
Pahimpina pidän kyllä näitä yllyttäjiä, jotka väittävät, että kyllähän se lapsi kannattaa tehdä, kun eihän sitä tiedä, miten ihanaa se sitten on, ennen kuin kokeilee. Siis mitä hittoa, ei lapsi mikään alepusero ole. Itse olen sitä mieltä, että jos vähänkään epäilee haluansa saada lapsi, näiden katujoiden puheenvuorot kannattaa todellakin lukea ajatuksella ja mietiskellä sen jälkeen omia tunteitaan.
Ei se ole vellomista missään, jos haluaa keskustella siitä, mitä tuntee. Ja sitten ihan semmoinen neuvo, kuten täällä onkin jo sanottu: jos joku kertoo sinulle tunteesta, siihen ei ole oikea vastaus antaa toimintaneuvoja. Nämä kun ovat kaksi aivan eri asiaa. Tunteista puhuttaessa puhutaan niistä, toimintaneuvoja voi antaa sellaisia kysyville. Näistä katujoista kukaan ei tainnut kysyä, mitähän heidän kannattaisi tehdä toisin, vaan sitä, tunteeko kukaan muu samalla tavalla ja mitä ajatuksia se heissä herättää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Äiti ajattelee "Vihaan tätä räntäsateesa puskemista rattaiden kanssa, jos en olisi tehnyt lasta, en olisi tässä tilanteessa".
Tämä on näkökulma kysymys. Kenen syy on jos äiti joutuu työntämään räntäsateessa lastenvaunuja neuvolaan ja hän vihaa sitä? Äidin, koska hän on päättänyt käyttää lastaan neuvolassa? Isän, koska hän ei vienyt? Lapsen, koska ilman häntä ei olisi neuvolakäyntejä? Äidin, koska hän on jatkaa Suomessa asumista? Isän, koska hän ei anna lapsensa äidin muuttaa lämpimään? Neuvolan, koska he eivät peru aikoja kun on räntäsadetta? Työnantajan, koska hän ei anna tarpeeksi palkkaa, että äiti voisi maksaa kotikäynnistä? Vanhempien, koska he eivät ole muuttaneet neuvolan kanssa samaan rakennukseen? Isovanhempien, koska he eivät ole antaneet perintöä, jotta äiti voisi ajaa taksilla? Vanhempien, koska he eivät ole opiskelleet parempi palkkaista työtä, jolloin voisivat itse maksaa taksin? Äidin, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan, Isän, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan. Äidin, koska hän ei vaan jätä menemättä? jne.
Palsta antaa neuvon tyyliin " ota toinen asenne" et voi räntäsatelle mitään.
Elikkä mikä olisi se sinun oikea vastauksesi?
Miksi siitä pitäisi syyttää jotakuta tai katua? Miksi ei voi vain todeta että "onpa pe*seestä kun sataa vaakatasossa räntää,toivottavasti on parempi keli takaisin tullessa?"
Totta, voihan ihminen kieltää tunteensa ja elää pelkästään toteamalla.
Mitä enemmän luen näitä, niin sitä enemmän uskon, että he jotka ovat älykkäitä, sitä enemmän heillä on kyky ymmärtää omia tunteitaan ja niihin johtaneita asioita ja tarve ymmärtämiseen ja johtopäätöksien vetämiseen, aivot jotenkin vaativat sitä.
Varmasti on ihmisiä, jotka voivat tilanteessa, kuin tilanteessa sanoa itsellen, että "onpas kauheaa, ei tunnu missään, eikä kiinnosta tietää edes mistä johtuu ja miksi olen tässä tilanteessa?" Puskevat vain eteen päin edes kyseenalaistamatta asiaa tai tarvetta tulla johtopäätökseen. Katsovat taivasta ja toivovat vain seuraavaksi päiväksi parempaa. Luulen, että mitä älykkäämpi olento, sitä vaikeampaa tuo aivot narikkaan laittaminen on.
Katuminen vaati kuitenkin kyvyn ymmärtää asia kokonaisuudessaan ja vetää johtopäätös jostain. Hienoa tietenkin heille, joihin lopullinen johtopäätös päätyy sanoihin, kannatti ja siksi iloitsen. Mutta kaikki eivät päädy siihen ja sanovat, ei kannattanut ja siksi kadun.
Tuntuu oudolta ajatella miten olisi koskaan mahdollista, etteikö maailmassa olisi ihmisiä, jotka katuvat asioita. Siten myös lapsiaan tai jopa koko elämäänsä.
Osa vastaajista myöntää kyllä, että olisi ok kyllä aina silloin tällöin katua, muttei kokoajaan. Tätä kuulee myös surun kohdalla. Vähän on okei, mutta paljon on jo väärin. Ehkä, mutta poistaako se näiden ihmisten olemassaolon tai heidän sisäiset tunteensa siinä vaiheessa kun jonkunsorttinen ulkopuolisten määrittelemä raja ylitetään? 10% katumusta saadaan tuntea, mutta sitten kun se ylittää 20%, niin sitten sen tunteen vaan pitäisi haihtua ilmaan, koska raja ylitettiin?
Luulisi, että mitä suurempi katumuksen määrä on sitä vaikeampi siitä on päästä eroon? Mitä enemmän vaikeuksia ja ongelmia, sen suurempi määrä asiota, joita voi katua?
Varsinkin kun huonot asiat ylittävät hyvien määrään, niin väkisinhän siinä on tultava ajatus, ettei se vaan ollut kannattavaa, eli katua? Ainakin älykkäästi ajattelevan ihmisen luulisi? Älykäs sitten osaa ratkaista asiaa eri tavoin ja toisinaan jopa lisätä hyvän määrää niin, että se ylittää huonon.
Juristin tapaus osoittaa kuinka hieno loppu tulos palkitsee kaiken kärsimyksen. Mutta, jos se lopputulos olisikin ollut huono? Hänen kohdallaan, koska lähtökohdat olivat jo kerrassaan niin huonot, lähes mikä tahansa muu lopputulos olisi näyttäytynyt kannattavalta. Varsinkin erinomaisen lopputuloksen kohdalta, hänen ratkaisunsa vaikuttavat erinomaisilta. Mutta, mitä jos hänestä täysin riippumattomista syistä lopputulos olisi ollut toinen? Mitä jos joku hänen lapsistaan olisi tehnyt jotain niin kauheaa, että hän olisi joutunut jopa huonompaan tilanteseen kuin alkutilanne? Sanosiko hän silti, että kyllä kannatti tehdä lapsia, ei kaduta yhtään?
Toisille on selkeästi tärkeää, että muut kätkevät tunteensa. Mielellään tietenkin eivät tuntisi mitään negatiivista edes alkujaan. Mutta jos eivät pysty siihen, niin olisivat ainakin hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Äiti ajattelee "Vihaan tätä räntäsateesa puskemista rattaiden kanssa, jos en olisi tehnyt lasta, en olisi tässä tilanteessa".
Tämä on näkökulma kysymys. Kenen syy on jos äiti joutuu työntämään räntäsateessa lastenvaunuja neuvolaan ja hän vihaa sitä? Äidin, koska hän on päättänyt käyttää lastaan neuvolassa? Isän, koska hän ei vienyt? Lapsen, koska ilman häntä ei olisi neuvolakäyntejä? Äidin, koska hän on jatkaa Suomessa asumista? Isän, koska hän ei anna lapsensa äidin muuttaa lämpimään? Neuvolan, koska he eivät peru aikoja kun on räntäsadetta? Työnantajan, koska hän ei anna tarpeeksi palkkaa, että äiti voisi maksaa kotikäynnistä? Vanhempien, koska he eivät ole muuttaneet neuvolan kanssa samaan rakennukseen? Isovanhempien, koska he eivät ole antaneet perintöä, jotta äiti voisi ajaa taksilla? Vanhempien, koska he eivät ole opiskelleet parempi palkkaista työtä, jolloin voisivat itse maksaa taksin? Äidin, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan, Isän, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan. Äidin, koska hän ei vaan jätä menemättä? jne.
Palsta antaa neuvon tyyliin " ota toinen asenne" et voi räntäsatelle mitään.
Elikkä mikä olisi se sinun oikea vastauksesi?
Miksi siitä pitäisi syyttää jotakuta tai katua? Miksi ei voi vain todeta että "onpa pe*seestä kun sataa vaakatasossa räntää,toivottavasti on parempi keli takaisin tullessa?"
Totta, voihan ihminen kieltää tunteensa ja elää pelkästään toteamalla.
Mitä enemmän luen näitä, niin sitä enemmän uskon, että he jotka ovat älykkäitä, sitä enemmän heillä on kyky ymmärtää omia tunteitaan ja niihin johtaneita asioita ja tarve ymmärtämiseen ja johtopäätöksien vetämiseen, aivot jotenkin vaativat sitä.
Varmasti on ihmisiä, jotka voivat tilanteessa, kuin tilanteessa sanoa itsellen, että "onpas kauheaa, ei tunnu missään, eikä kiinnosta tietää edes mistä johtuu ja miksi olen tässä tilanteessa?" Puskevat vain eteen päin edes kyseenalaistamatta asiaa tai tarvetta tulla johtopäätökseen. Katsovat taivasta ja toivovat vain seuraavaksi päiväksi parempaa. Luulen, että mitä älykkäämpi olento, sitä vaikeampaa tuo aivot narikkaan laittaminen on.
Katuminen vaati kuitenkin kyvyn ymmärtää asia kokonaisuudessaan ja vetää johtopäätös jostain. Hienoa tietenkin heille, joihin lopullinen johtopäätös päätyy sanoihin, kannatti ja siksi iloitsen. Mutta kaikki eivät päädy siihen ja sanovat, ei kannattanut ja siksi kadun.
Tuntuu oudolta ajatella miten olisi koskaan mahdollista, etteikö maailmassa olisi ihmisiä, jotka katuvat asioita. Siten myös lapsiaan tai jopa koko elämäänsä.
Osa vastaajista myöntää kyllä, että olisi ok kyllä aina silloin tällöin katua, muttei kokoajaan. Tätä kuulee myös surun kohdalla. Vähän on okei, mutta paljon on jo väärin. Ehkä, mutta poistaako se näiden ihmisten olemassaolon tai heidän sisäiset tunteensa siinä vaiheessa kun jonkunsorttinen ulkopuolisten määrittelemä raja ylitetään? 10% katumusta saadaan tuntea, mutta sitten kun se ylittää 20%, niin sitten sen tunteen vaan pitäisi haihtua ilmaan, koska raja ylitettiin?
Luulisi, että mitä suurempi katumuksen määrä on sitä vaikeampi siitä on päästä eroon? Mitä enemmän vaikeuksia ja ongelmia, sen suurempi määrä asiota, joita voi katua?
Varsinkin kun huonot asiat ylittävät hyvien määrään, niin väkisinhän siinä on tultava ajatus, ettei se vaan ollut kannattavaa, eli katua? Ainakin älykkäästi ajattelevan ihmisen luulisi? Älykäs sitten osaa ratkaista asiaa eri tavoin ja toisinaan jopa lisätä hyvän määrää niin, että se ylittää huonon.
Juristin tapaus osoittaa kuinka hieno loppu tulos palkitsee kaiken kärsimyksen. Mutta, jos se lopputulos olisikin ollut huono? Hänen kohdallaan, koska lähtökohdat olivat jo kerrassaan niin huonot, lähes mikä tahansa muu lopputulos olisi näyttäytynyt kannattavalta. Varsinkin erinomaisen lopputuloksen kohdalta, hänen ratkaisunsa vaikuttavat erinomaisilta. Mutta, mitä jos hänestä täysin riippumattomista syistä lopputulos olisi ollut toinen? Mitä jos joku hänen lapsistaan olisi tehnyt jotain niin kauheaa, että hän olisi joutunut jopa huonompaan tilanteseen kuin alkutilanne? Sanosiko hän silti, että kyllä kannatti tehdä lapsia, ei kaduta yhtään?
Toisille on selkeästi tärkeää, että muut kätkevät tunteensa. Mielellään tietenkin eivät tuntisi mitään negatiivista edes alkujaan. Mutta jos eivät pysty siihen, niin olisivat ainakin hiljaa.
Jos olet kerran niin suunnattoman älykäs,eikö yhtään käy mielessä että kyseessä olisi oma defenssisi kun sanot ei-lapsiaan-katuvia vähemmän älykkäiksi?
Minä en todellakaan kätke tai kiellä tunteitani. Viimeksi eilen tunsin suunnatonta kiukkua ja tottakai olen vaikeina hetkinä ja uupuneena katunut myös lapsiani. Olen myös yllämainitsemasi kaltainen ihminen, joka tuntee suurta tarvetta käsitellä tunteensa,ajatuksensa ja syy-seuraussuhteet perinpohjin. Olen vain iän mittaan oppinut, että siihenkin jää helposti jumiin eikä se hyödytä enää edes itseä.
Tunne on tosiaankin vain tunne ja sille ei pidä antaa liikaa valtaa. Ihminen ei ole vain lastuna laineilla tunneaallokossa. On ymmärrettävää ja tarpeellista tuntea negatiivisia tunteita, mutta sellaisen asian katuminen jolle ei voi tehdä mitään, on yksinkertaisesti hyödytöntä. Siinä tuhlaa turhaan energiaansa negatiiviseen. On OK ja ymmärrettävää että se tunne TULEE ja miettiä mistä se johtuu, mutta pysyvästi ei siihen kannata jumittua. Ei siinä ole enää tunteesta,vaan ajatustavasta kyse.
Olisi voinut jäädä muutama "virhelapsi" tekemättä, jos nämä vanhemmat olisivat joutuneet käymään läpi kaiken, mitä adoptiovanhemmat joutuvat. Siinä tulee varmasti väkisinkin mietittyä vuosien saatossa, haluanko lapsen ja lapsiperhe-elämän.
Onkohan muuten moni katunut adoptiolasta? Se vasta tabu onkin kun sen lapsen hankkimiseksi on käytetty niin paljon aikaa ja rahaa ja jouduttu todistelemaan sinne sun tänne kuinka paljon sitä lasta haluaa.
Ihminen, jolle lapsi herättää ohimenevän negatiivisen tunteen yksinkertaisesti - nähtävästi - ei kykene ymmärtämään ihmistä, jolle lapsi aiheuttaa jatkuvan, ei-poismenevän ahdistuksen tunteen.
Ja sen vuoksi hän selittää tämän tunteen ajattelutavaksi, asenteeksi, jumitukseksi, jne. Ja antaa toimintaohjeita, miten näistä pääsee pois.
Jotkut asiat nyt vain ovat peruuttamattomia, eikä niille muuta voi, kun katua. Sen kanssa toki elää ja voi elää hyvinkin, mutta ei se perustunne sieltä miksikään muutu.
Itse todellakin korostan sitä, että tästä pitäisi puhua. Olen aivan varma, että monet asian kanssa kamppailevat (tehdäkö niitä lapsia vai ei) saisi tästä ajattelemisen aihetta. Mutta kun tuntuu, että osa ei todellakaan halua, että lapsenteosta annettaisiin muutakin infoa kuin se, että omaansa sitten kyllä rakastaa aina niin paljon, että kaikki muut tunteet ovat vain asenne- ja järjestelykysymys.
Älykkyys ja viisaus on myös asia erikseen. Voi toki miettiä räntäsateessa puskiessa miten kaikki on perseestä ja mistä tämä nyt johtuu että kuljen räntäsateessa,ketä voin syyttää ja voi voi kun on kamalaa ja päivä on pilalla tai sitten voi ottaa huonon fiiliksen vastaan,antaa sille luvan tulla ja kärsiä siinä vitutuksessa hetken mutta _päättää_ keskittyä positiivisempiin asioihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aaaahhhh, pitäiskö tuota jaksaa vähän kävelyllä käydä? Jos vaikka lähtiskin nyt heti. Kun tulen kävelyltä voin istahtaa tv:n ääreen ja syödä jotain hyvää ja nauttia rauhasta. Tai voin vaikka päättää just nyt, että ajanpa huomenna syöttealle lumikenkäilemään.
Heh. Itse tulin juuri pitkältä lenkiltä,kävin saunassa ja nyt olen tuijottanut telkkaria kasvonaamio kasvoilla kynsiä lakaten. Lapsi on syönyt itsenäisesti iltapalan ja mennyt jo suihkun kautta nukkumaan. Monesti tehdään viikonloppuisin ex-temporereissuja.
T. 11-vuotiaan äiti
Jotenkin surullinen ajatus, että joku vanhempi luulee tuon olevan lähelläkään sellaista vapautta, josta tuossa edellä puhutaan. Joko tämä 11-vuotiaan äiti ei muista tätä vapautta, ei ole koskaan kokenut sitä, tai ei ymmärrä, miksi joku voisi sitä tarvita.
Tuo lapsettoman viesti ei edustanut minulle minkäänlaista vapautta mitä perheellisellä ei olisi, siksi se oli huvittava. Ikävää jos tulit siitä surulliseksi.
Toki sellaistakin vapautta on, en voi esim. lähteä extempore reppureissaamaan puoleksi vuodeksi Intiaan.
Miten ihmeessä olisi edes mahdollista, että en olisi koskaan kokenut lapsettoman vapautta?
Nimenomaan tätä on täällä koitettu toitottaa. On ihan okei ajatella katuvansa lapsia kun puskee räntäsateessa rattaita neuvolaan. Kun lapsi on oksennustaudissa, kun lapsi kiukuttelee tai ihan muuten vaan, kun ei vaan millään jaksaisi. Minäkin tunnen noita tunteita, olen välillä aivan totaalisen kyllästynyt kaikkeen mikä ei liity itseeni, mikä ei ole juuri sitä mitä MINÄ haluaisin tehdä ja kyllä, lapset siinä hetkessä estää minua tekemästä kuten haluan.
En siltikään voi julistaa katuvani lapsia noin yleisesti. Minulla ei tuota mitään vaikeuksia kertoa, miten uskomattoman, käsittämättömän kamalaa välillä on, mutta jos takertuisin ajatukseen että kadun lapsiani ja jossittelemalla elämäni läpi, se estäisi minua elämästä omaa elämääni pääosin onnellisena. Lisäksi se ajan myötä aiheuttaisi katkeruuden lapsia kohtaan. En pääse niistä lapsista eroon, elämä on tätä ja valitsen keskittyä niihin hyviin asioihin. Julistamalla, etä kadun lapsiani loisin negatiivisen harson koko elämälleni, enkä yksinkertaisesti halua ajatella niin. Haluan elää ne hyvät ja huonot hetket, ottaa elämän sellaisena kun se tulee vastaan ja silti katsoa elämääni niin, että olen tyytyväinen tässä ja nyt.