Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Minäkin koitan vastaukseksi selventää mitä tarkoitan.
Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:
1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.
- Itsekkyys ei aina ole pahasta. Varmaan pyritkin tekemään näitä asioita mahdollisimman usein. Itsekin pidän kauhuelokuvista ja saatan jäädä koukkuun johonkin sarjaan. Saatan viikonloppuaamuina jäädä kuulokkeet päässä sänkyyn kirjan/sarjan kanssa kun mies hoitaa lapsen. Yleensä olen iltapäivään mennessä tyydyttänyt oman haluni ja voin vaihtaa miehen kanssa. Tai sitten olen koko päivän ja mies saa vapaapäivän jokutoinen päivä. Ei ole samaasia ei, mutta minua ainakin helpottaa.
2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.
- Hyvä, ja tätä vasten on todella hyvä, että vanhemmuuden raskaista puolista puhutaan avoimesti.
3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.
- Hyvä. Mutta nevona jaksuhalit olisivat aika edesvastuuttomia, koska tätäkin ketjua lukemalla on selvää, että kaikki eivät näin tee. Siksi pelkkä "kadun lastentekemistä" ei johda ainakaan suoraan minun sympatioihin. Jos vieras ihminen sanoo sinulle, että pitää todella paljon viinistä ja kertoo juovansa raskausaikanakin, et voi suoraan tietää määriä mitä hän kuluttaa. Ensimmäisen huomautuksesi tilanteeseen AV:lla varmasti on ettei raskausaikana saa juoda? Koska jos kirjoitat naisen itsemäärämisoikeudesta niin ottaa riskin, että joku joka haluaa juoda vähän enemmänkin kuvittelee sen olevan hyväksyttyä. Vaikka ilmenisikin että juuri hän ei juo kun hörpyn viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.
- Pidätkö mahdollisena, että vaikka juuri sinulla asia ei ole näin, että katumus negatiivisena tunteena niin peruuttamattomasta asiasta kun lapset, voisi ehkä useimmissakin tilanteissa johtaa siihen, että ei pysty täysin rakastamaan lapsiaan ja huolehtimaan näistä? Moni tässäkin ketjussa on kertonut ettei niissä lapsissa ole juuri mitään ihanaa.
5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.
- Pidätkö mahdollisena, että joku muu joka tarttuu niin suureen tunteeseen kun katumus olisi tilanteessa, jossa ongelman voisi korjata kasvatusneuvoilla?
5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.
- Ei ole sama asia ei. Niillä Paulo Coelho vinkeillä onkin pyritty siirtämään sinua katsomaan asiaa eri vinkkeleistä. Koska noinkin pahan olon kanssa eläminen on varmasti raskasta. Nimenomaan hyväksytty se tunne, mutta pyritty auttamaan sinua näkemään asia eri vinkkelistä. Minä en ainakaan käsittänyt, että tämä olisi joku poikkeuksellinen elämän ongelma johon mikään ei auttaisi. Kaikkeen on aina auttanut joku.
6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.
- Hyvä että sinun lapsesi voivat hyvin. Katumus ei sulje pois rakkautta sinun kohdallasi, mutta ymmärrätkö, että asia voi myös olla toisin? Täällä kerrottiin naisesta joka sai hyväksynnän katumukselleen, passivoitui täysin eikä näe enää tarvetta pitää huolta muusta kun lastensa minimitarpeista. Voitko nähdä tämän mahdollisena jos ihminen puhuu niin suuresta negatiivisesta tunteesta kun katumus?
7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.
- Ihan totta. I feel you.
8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.
- Jos tarkoitat sitä fyysistä riippuvuutta niin se ihan totta menee ohi. Jos tarkoitat henkistä, niin sen pystyy ihan totta muokkaamaan siedettäväksi ajatuksenmuutoksilla.
9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017.
- Tässäkin olen ihan samaa mieltä. Mutta eikö nyt olla menty aika kauas jo itse lapsista? Siitä sinun yhdestä valinnasta? Ehkä meidän lapset on ne jotka tekee omasta maailmastaan vähän paremman. Tähän minä takerrun ja arjessani pyrin.
10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.
- Hyvä niin. Fiksuna ihmisenä ymmärrät varmasti, että moni saattaa alkaa katumaan lapsiaan juuri siksi, että se arki on niin raskasta jos vastuu kaatuu yksin yhden harteille? Silloin kannattaa suunnata katsettaan siihen puolisoonsakin.
11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.
- Sinulla näin on, mutta jos mietit maailman tilannetta, niin varmasti mietit sitäkin, että kaikilla lapsilla näin ei ole. Siksi tämäkin vaihtoehto on tuotu esille.
12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.
- Sinä ihan voit todella itse säädellä sitä, kuinka paljon tällainen tunne antaa sinulle valtaa. En sano että olisit päästäsi vialla, mutta ehkä asian pallottelu ammattilaisen kanssa voi auttaa sinua saamaan asian mittasuhteisiin.
Yläfemmat muuten sille toiselle juristille ja DI:lle. Ja kaikille muillekin asiallisille naisille täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.
Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?
Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.
Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.
Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.
Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.
Emme elä kuplassa kahdestaan.
Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.
No, itke itsesi uneen.
Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..
Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen.
Lakkaa suorittamasta äitiyttä.
Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?
Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.
Tämä mielipide kuvastaa, niin käsittämättömän hyvin kuinka lähdetään niistä omista lähtökohdista ja ihmettellään miten muut eivät tee samoin. Mietitään kuinka muut eivät ajatelleet, kuinka muut eivät kasvattaneet, kuinka muut pystyvät tuntemaan eri tavalla. Mietitään miten on mahdollista tuntea negatiivisia tunteita omaa lastaan kohtaan ja uskotaan ihan oikeasti se on aina vaan asenteesta kiinni.
Oletteko heikkolahjaisia? Juuri ja juuri kykenette ymmärtämään omat ajatuksenne, mutta jo se, että joku toinen ajattelee eri tavalla on jo ihan mahdotonta ymmärtää?
Miten on mahdollista, että älykkäilläkin ihmisillä voisi tulla eteen tilanteita, joihin ei vaan osannut varautua? Puhumatta nyt vähän vähemmän älykkäistä, jotka eivät ennen lapsia hahmottaneet koko kokonaisuutta.?
Joka hitsin kohtaan selitellään lasten pyörällä ajamista kirjastoon. Okei. Hieno neuvo, joka sopii varmasti sinun perheellesi. Mutta tässä vaiheessa olet jo unohtanut kuinka paljon on äitejä, joiden lapset ovat niin pieniä etteivät pyöräile. On lapsia, joita ei voi laittaa liikenteeseen, koska ovat vaaraksi sekä itselleen, että muille. On lapsia, jotka jostain pakottavasta tai puolison työn syystä asuvat paikassa, jonne kirjastoon ei pyörällä poljeta. On lapsia, jotka kieltäytyvät lähtemästä yhtään minnekään ja varsinkaan pyörällä. On paikkoja, jossa talvi on pitkä eikä pyörällä mennä koko vuotta. On perheitä, joilla ei ole varaa ostaa pyörää. Mutta teillä on toiminut, niin kyllä muillakin.
Sitten ehdotat viemään lapset kirjastoon. Unohdat täysin, ettei kaikkia lapsia voi viedä kirjastoon. Ehkä he ovat kipeitä tai sairaita. Ehkä he eivät osaa käyttäytyä jostain syystä. Ehkä he eivät vaan halua mennä kirjastoon. Ehkä äiti ei halua olla kirjastossa. Lisäksi vielä mahdolliset kuljetusongelmat?
Lue kahvilassa kirjaa? Okei? Mutta jos et halua istua kahvilassa lukemassa kirjaa, vaan kirjoittamassa rauhassa omassa työhuoneessasi tutkimusta? Haluat kierrellä lasikaupassa katsomassa posliiniesineitä? Lähdet ajatuksesta, että teko kun teko. Kaikki on kivaa, kun sinusta se on kivaa.
Laita hakemaan kavereita? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että lapset ovat määrätyn ikäisiä. Asutte aluella, jossa asuvat lapsen ystävät. Lapsella on ystäviä, joita hakea. Kaverit suostuvat lähtemään ulos.
Viet luistelemaan ja lähdet itse muualle? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että he kykenevät luistelemaan yksin, että tykkäävät luistelemisesta. Että lähellä on luistelukenttä. Että ympärivuotisesti on luisteluratoja tarjolla kaikille halukkaille. Sen lisäksi oletat, että jos et tykkää katsella lastesi luistelemista, niin pidät siitä että voit pari tuntia kierrellä lähikauppoja tai käydä salilla tms.
Katsele telkusta omaa sarjaa, kun lapset tekevät legoja? Lähdet oletuksesta, että katuva äiti kaipaa telkkusarjaa. Ja, että lapset voi jättää legojen pariin ja pysyvät siinä. ettei legojen rakentelusta synny riitaa. Tämän tehtyään äiti kokee suurta onnea ja tulee tyytyväiseksi ja kokee elämänsä merkitykselliseksi.
Se, että nuo mainitsemasi jutut tekevät sinut ja sinun lapsesi onnelliseksi, ei tarkoita, että niin tapahtuu kaikkien muiden kohdalla.
Hienoa, että sinä koet riittäväksi tuon ehdottamasi. Voin täysin ymmärtää miksi.
Tämä oli vastaus äidille, joka oli yhden päivän aikana
-ollut lasten kanssa kirjastossa lainaamassa heidän kanssa kirjoja
-ollut heidän kanssa luistelemassa ja ottanut aikaa ja kannustanut
-leikkinyt rosvoa ja poliisia pihalla omien ja naapurin lasten kanssa.
Tarkoitus oli katsoa asiaa siltä kannalta, että äidillä olisi oikeus olla yrittämättä ihan noin paljon, vaan ottaa hengähdystauko itselle, olematta huono äiti. On oikeus katsoa välillä emmerdalea, kutoa tai joogata.
Yleisesti, jos lapset ovat liian pieniä - se aika menee ohi. Jos ei ole jäätä - ei kaikkien tarvitse osata edes luistella. Jos lähistöllä ei ole ketään kavereita -nykyään lapset löytävät kavereita pelien kautta netistä.
Äidit vaativat itseltään niin valtavasti, ja valtavaa läsnäoloa, ja tuntevat syyllisyyttä jos heillä on mitään omaa. Tiedän ihmisen, joka teki aamuisin neljä tuntia tutkimusta, vaikka lapset olivat pieniä, hän palkkasi naapurista nuoren aamupäiviksi ulkoilemaan ja ruokailemaan heidän kanssa.Mäkin tiedän yhden lääkäriäidin, jonka mies on finanssialalla. Molemmat tekevät puolta päivää ja palkkasivat lapsilleen vielä koulun jälkeen babysitterin hoitamaan heitä, sen lisäksi, että hänen vanhemmatkin auttavat. Tämä äiti käy aina silloin tällöin yksin matkustamassa kavereiden kanssa tai konferensseissa. En usko, että hänestä tuntuu, että hän menettää yhtään mitään. Ei varmaan montaa muutakaan kaduttaisi hänen tilassaan.
No mut kato ihan oma valinta, asennekysymys ja kaikilla on mahdollisuus jne.
Tän tutkijan josta oli puhe, perhe asui pienellä budjetilla halvassa vaatimattomassa asunnossa, kirpparivaatteilla, vaunuilla ja sisustuksella, että oli varaa lapsenhoitoon. Eli oli valinta.
Valinta kyllä, mutta silti pitää olla valmis elämään pienellä budjetilla ja luopumaan mukavasta elämästä toteuttaakseen tuon. Ja minua kaduttaa ihan jo sekin, että olen laittanut itseni tilanteeseen, jossa ylipäänsä täytyy valita. Jos ei olisi lapsia, ei tarvitsisi luopua saavutetuista eduista ainakaan heidän vuokseen (toki sairauden, työttömyyden tmv. asian takia niin voisi käydä, mutta niitä harvemmin valitaan itse).
Ehkä lasten saaminen kaduttaa eniten sellaisia, joilla on vielä vuosia aikaa tehdä lapsia? Tai heitä, jotka yrittävät yhdistää äitiyden, työn ja harrastukset, eivätkä halua ja ymmärrä elämän muuttuvan lasten myötä? Jos hyväksyy, että elämä muuttuu ja on jo elänyt täysillä nuoruusvuosiaan, en kyllä ymmärrä miten lapsta voisi katua. En mitenkään. Voiko muetenkaan?
Painotetaanko nykyään liikaa ns. omaa elämää ja sitä, että lapsi vain estäisi "omaa elämää"? Miksei se oma elämä olisi lapsen myötä sitä, mikä muodostuu lapsen kanssa? Luonnollisestikin. Mitä nautintoa siitä saakaan. Helpointa kai on nauttia lapsesta, kun omistautuu lapselle kunnolla, eikä revi itseään ja lasta rikki ruuhkavuosioravanpyörässä. Toisinsanoen kotiäitinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:
1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.
2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.
3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.
4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.
5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.
5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.
6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.
7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.
8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.
9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017.
10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.
11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.
12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.
Oliko muuta?
Tämä on parasta ja älykkäintä tekstiä mitä olen lukenut pitkään aikaan. Kiinnostaa kovin kirjoittajan ammatti. Yhdyn jokaiseen kohtaan.
Apua, tai siis kiitos edellisille. Olen jatko-opiskelija (siis väitöskirjan tekijä) humanistisella alalla. Ja kahden lapsen äiti. Ja AV-mamma.
Lisättäköön vielä, että on tosi mielenkiintoista, kuinka tämä keskustelu on muutenkin keskittynyt pitkälti akateemisten vanhempien ympärille.
Voisiko tämä toisaalta liittyä myös ihan siihen, kuinka helppoa tai hankalaa näillä aloilla on yhdistää työ- ja perhe-elämä? Tietotyöläisenä työt valuvat helposti kotiin, lasten sairaslomille, vuosilomille, iltoihin. Näillä aloilla aika usein lapsen saaminen on lähtökohtaisesti usein no-no juttu, ja vanhemman tehtäväksi jää tavallaan työyhteisöön päin todistaa, että on kuin lapseton. Että suoriutuu samoista töistä ja deadlineista kuin lapsettomat. Näillä aloilla lyhytkin poissaolo voi katkeista jatkopestin, joten on melkeinpä pakko palata ajoissa työelämään. Ja on ihan eri juttu yhdistää työt ja perhe kun lapsi on esim. 1v tai 4v. Eli onko koko kuvio tavallaan näissä perheissä alun alkaenkin tavallista väsyttävämpi? Kun ero työ- ja yksityiselämän välillä hämärtyy.
Toisaalta samanlaisena, äitinä ja flunssassa sairauslomalla, nään tilanteeni edut moniin muihin äiteihin nähden. Palkkani on paljon keskimääräistä suurempi: pystyn ostamaan apua kun tarvitsen. Työaika on joustava, kiinni enemmän työn edistymisessä kuin työpaikalla vietetyissä tunneissa. Tuo auttaa sovittamaan työtä ja perhettä, voin vahtia sairasta lasta kotona ja samalla tehdä koneen ääressä töitä välillä. Pitkät poissaolot (kodinhoidontuet jne) ovat ongelmallisia, mutta niin ne ovat muillekin ja muuallakin, ei muualla maailmassa juurikaan tuollaisia ole, se on suomalainen ihan viime aikojen tuote. Raskasta on välillä, mutta toisaalta tuo perhe tuo sopivan reality checkin uraorientoituneen elämään. Se projekti kun ei ole maailman tärkein juttu, kyllä ne lapset on paljon tärkeämmät. Siksi monesti asiat luistaa nyt nopeammin perheellisenä kun mitä ennen lapsia, liika puristus on jäänyt pois. Ja tiedän ruuhkavuosien stressin, sain kaksi lasta vajaan 2 vuoden ikäerolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.
- Hyvä. Mutta nevona jaksuhalit olisivat aika edesvastuuttomia, koska tätäkin ketjua lukemalla on selvää, että kaikki eivät näin tee. Siksi pelkkä "kadun lastentekemistä" ei johda ainakaan suoraan minun sympatioihin. Jos vieras ihminen sanoo sinulle, että pitää todella paljon viinistä ja kertoo juovansa raskausaikanakin, et voi suoraan tietää määriä mitä hän kuluttaa. Ensimmäisen huomautuksesi tilanteeseen AV:lla varmasti on ettei raskausaikana saa juoda? Koska jos kirjoitat naisen itsemäärämisoikeudesta niin ottaa riskin, että joku joka haluaa juoda vähän enemmänkin kuvittelee sen olevan hyväksyttyä. Vaikka ilmenisikin että juuri hän ei juo kun hörpyn viikossa.
Onpa paskoja vastauksia, jotka on kirjoitettu alentuvaan sävyyn.
Sen viinilasillisen voi aina laittaa pois, mutta lapsia ei voi palauttaa tai peruuttaa. Lähinnä tuo vertailu tapahtuisi niin, että jos joku raskaana olija kertoisi AV:lla kaipaavansa kovasti viiniä raskausaikana, koska on suuri viinin ystävä. Menisitkö siihen valistamaan, että hei muuten viiniä ei saa raskausaikana juoda (no shit), vai lohduttamaan, että pian se raskausaika on ohitse ja voi taas nauttia viinistä?
- ohis
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.
- Hyvä. Mutta nevona jaksuhalit olisivat aika edesvastuuttomia, koska tätäkin ketjua lukemalla on selvää, että kaikki eivät näin tee. Siksi pelkkä "kadun lastentekemistä" ei johda ainakaan suoraan minun sympatioihin. Jos vieras ihminen sanoo sinulle, että pitää todella paljon viinistä ja kertoo juovansa raskausaikanakin, et voi suoraan tietää määriä mitä hän kuluttaa. Ensimmäisen huomautuksesi tilanteeseen AV:lla varmasti on ettei raskausaikana saa juoda? Koska jos kirjoitat naisen itsemäärämisoikeudesta niin ottaa riskin, että joku joka haluaa juoda vähän enemmänkin kuvittelee sen olevan hyväksyttyä. Vaikka ilmenisikin että juuri hän ei juo kun hörpyn viikossa.
Onpa paskoja vastauksia, jotka on kirjoitettu alentuvaan sävyyn.
Sen viinilasillisen voi aina laittaa pois, mutta lapsia ei voi palauttaa tai peruuttaa. Lähinnä tuo vertailu tapahtuisi niin, että jos joku raskaana olija kertoisi AV:lla kaipaavansa kovasti viiniä raskausaikana, koska on suuri viinin ystävä. Menisitkö siihen valistamaan, että hei muuten viiniä ei saa raskausaikana juoda (no shit), vai lohduttamaan, että pian se raskausaika on ohitse ja voi taas nauttia viinistä?
- ohis
Ohis mutta en ihan ymmärrä tuota vastaustasi asiaan. Nimenomaanhan täällä useammat ovat huomauttaneet, että jatkuva katuminen, juuttuminen ajatukseen, että on tehnyt virheen, on psykogisesti vaarallista, johtaa hyvin helposti katkeroitumiseen. Ja yrittäneet puhua ruuhkavuosista ja elämän helpottumisesta, kuinka aina tunteet lainehtivat ajankohdasta riippuen, näyttää niitä positiivisia asioita perhe-elämässä, kertoa omista ratkaisuista joilla sovittaa yhteen äitiyttä ja omaa elämää, omia tarpeita, puhua kuinka äiti voi olla monella tapaa ihan niin, että kaikki kykenevät olemaan onnellisia. Nämä ratkaisukeskeisemmät viestit on nuijittu, "kun se katumus on niin totaalinen ja jatkuva, ei hetkellinen tunne johon auttaisi typerät helpotuskeinot". Siinä suurin osa elämäänsä tyytyväisistä on jo kohauttanut olkapäitään, ehkä tästä ketjusta pitäisi tullakin oman elämänsä kivikissojen stressinkasvatuspaikka? Jokainen tekee elämästään omanlaisen, jos haluaa jäädä vellomaan siihen pahaan oloon niin mikä ettei. Kunhan muistaa ettei ne rakkaat puolisotkaan iän ajan jaksa katsella sitä ilotonta ja katkeraa puolisoa. Onneksi palstalla on kivempiakin keskustelunaiheita, siirryn norppaliveen.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.
Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Minä olen sillä lailla empaattinen, että uskon jokaisen ihmisen tekevän parhaansa juuri niillä resursseilla, mitä sillä hetkellä on. Ja uskon vakaasti tunteiden tuulettelun tärkeyteen. Jos katumus lapsista on muka aina ohitettavissa ja korjattavissa vaikka sillä, että muuttaa asennettaan, niin samalla annetaan vanhemmuutta vielä harkitsevien ymmärtää, että katumisen ja virhearvioinnin mahdollisuutta ei ole olemassakaan.
Tämä keskustelu on siksi tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.
- Hyvä. Mutta nevona jaksuhalit olisivat aika edesvastuuttomia, koska tätäkin ketjua lukemalla on selvää, että kaikki eivät näin tee. Siksi pelkkä "kadun lastentekemistä" ei johda ainakaan suoraan minun sympatioihin. Jos vieras ihminen sanoo sinulle, että pitää todella paljon viinistä ja kertoo juovansa raskausaikanakin, et voi suoraan tietää määriä mitä hän kuluttaa. Ensimmäisen huomautuksesi tilanteeseen AV:lla varmasti on ettei raskausaikana saa juoda? Koska jos kirjoitat naisen itsemäärämisoikeudesta niin ottaa riskin, että joku joka haluaa juoda vähän enemmänkin kuvittelee sen olevan hyväksyttyä. Vaikka ilmenisikin että juuri hän ei juo kun hörpyn viikossa.
Onpa paskoja vastauksia, jotka on kirjoitettu alentuvaan sävyyn.
Sen viinilasillisen voi aina laittaa pois, mutta lapsia ei voi palauttaa tai peruuttaa. Lähinnä tuo vertailu tapahtuisi niin, että jos joku raskaana olija kertoisi AV:lla kaipaavansa kovasti viiniä raskausaikana, koska on suuri viinin ystävä. Menisitkö siihen valistamaan, että hei muuten viiniä ei saa raskausaikana juoda (no shit), vai lohduttamaan, että pian se raskausaika on ohitse ja voi taas nauttia viinistä?
- ohis
Ohis mutta en ihan ymmärrä tuota vastaustasi asiaan. Nimenomaanhan täällä useammat ovat huomauttaneet, että jatkuva katuminen, juuttuminen ajatukseen, että on tehnyt virheen, on psykogisesti vaarallista, johtaa hyvin helposti katkeroitumiseen. Ja yrittäneet puhua ruuhkavuosista ja elämän helpottumisesta, kuinka aina tunteet lainehtivat ajankohdasta riippuen, näyttää niitä positiivisia asioita perhe-elämässä, kertoa omista ratkaisuista joilla sovittaa yhteen äitiyttä ja omaa elämää, omia tarpeita, puhua kuinka äiti voi olla monella tapaa ihan niin, että kaikki kykenevät olemaan onnellisia. Nämä ratkaisukeskeisemmät viestit on nuijittu, "kun se katumus on niin totaalinen ja jatkuva, ei hetkellinen tunne johon auttaisi typerät helpotuskeinot". Siinä suurin osa elämäänsä tyytyväisistä on jo kohauttanut olkapäitään, ehkä tästä ketjusta pitäisi tullakin oman elämänsä kivikissojen stressinkasvatuspaikka? Jokainen tekee elämästään omanlaisen, jos haluaa jäädä vellomaan siihen pahaan oloon niin mikä ettei. Kunhan muistaa ettei ne rakkaat puolisotkaan iän ajan jaksa katsella sitä ilotonta ja katkeraa puolisoa. Onneksi palstalla on kivempiakin keskustelunaiheita, siirryn norppaliveen.
Perustava ongelma on se, että te ei-katujat puhutte tunteeseen jumittumisesta ja siinä vellomisesta, kun me muut yritämme selittää, että voimme tehdä - ja olemmekin tehneet - elämästämme parempaa ja hoidamme lapsemme hyvin. Mikä oikeus teillä on tulla tähän ketjuun kertomaan meille, miltä meistä tuntuu - kun tiedämme sen ihan hyvin itsekin!
Mutta katumus ei silti poistu. Se ei poistu. Se on olemassa, ja sitä ei pidä hyssytellä piiloon jotta muut eivät tekisi samaa virhettä. Se ei poistu, vaikka voittaisin 90 miljoonaa lotossa. Se ei poistu, vaikka olen saanut uran hyvälle mallille lapsista huolimatta. Se ei poistu, se ei katoa, se ei häviä minnekään, vaikka tekisimme mitä. Miksi tätä asiaa ei voida hyväksyä? Että jollakin voi olla elämä ja mielenterveys hyvällä mallilla, mutta silti k-a-d-u-t-t-a-a.
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.
Ei täällä monikaan ole sanonut lasten pilanneen elämän. Kuten ei myöskään ole sanottu, että vihaisimme lapsiamme tai emme hoitaisi heitä.
Vaan on sanonut, että jotain mahdollisuuksia on nyt suljettu pois, ja sen takia vanhemmuuden valitseminen kaduttaa.
Miten tätä eroa ei suostuta ymmärtämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää on kyllä niin suomalainen ketju. Kuinka vaikeaa voi olla sanoa toiselle, että hei, mä kuulen sun sanomasi ja ymmärrän mitä tarkoitat. Että oon pahoillani sun puolestasi, vaikka itse olenkin valinnut viisaammin. Ja että toivon, että jaksaisit huomennakin tsempata ja tehdä parhaasi. Että sulla menee hienosti kaikesta huolimatta. Että voit olla silti hyvä äiti.
Mutta ei, ei ole sellaisia viestejä täällä.Nimenomaan,niin suomalainen ketju. On yritetty auttaa pääsemään yli ja irti noista tuhoavista tunteista, yritetty antaa näkökulmaa rakentavampaan suhtautumiseen jotta se elämä ei olisi p*skaa. Muttakun se on paskaa,sen täytyy saada olla. Täytyy saada olla marttyyri ja kärsiä. Kukaan ei voi auttaa,yhyhyhyy. Kärsikäämme yhdessä.
Yyhyhyyhyy. Ollaan yritetty laittaa noita Paulo Coelhon tasoisia neuvoja , eikä niitä nyt haluta millään arvostaa täällä.
Kysyin jo kerran. Monen ongelmat ratkeaisi ihan rahalla. Hoitajaa voisi palkata. Muuttaa voisi minne tahtoisi, kun maksaisi yksityisopen mukaan. Taksi veisi ja toisi lapset harrastuksiin, väikkärikään ei oisi ongelma, kun hoito ja huolto pelaa lapsilla, lastenvahti leikittäisi ja kuuntelisi riidat jne. Ei olisi mitään konkreettista neuvoa mistä ne rahat saisi?
Siinä ois sellainen oikein ei-tyypillinen suomaisneuvo minkä voit antaa.
No mitäs sanot?No miksi sitä rahaa ei ole? Onko se lasten syy? Jos sitä ei ole riittävästi,mennään niillä ehdoilla mitä on. En minäkään kuluta aikaani harmittelemalla kun en voi ostaa Ferraria. Miksi harmitella jotain,mitä ei voi saada? Muuttaa voi moneenkin paikkaan ilman kotikouluja, lapset voi kulkea harrastuksiin pyörällä/bussilla,väikkäriä kirjoittaa moni silloin kun lapset nukkuu. Ei sitä rahaa ole muillakaan holtittomasti,mutta jotkut keskittyy olennaiseen. Siihen, mitä VOI tehdä.
Miksiköhän ihmisillä ei ole rahaa? Noita syitä voi olla lukemattomia ja siihen johtaneita syitä vielä enemmän. Voi olla jopa lasten syy. Jos he esimerkiksi ovat vahingossa polttaneet perheen kotitalon? Voi olla masennuksesta tai työttömyydestä johtuvaa? Voit varmaan päätellä itsekin mitä kaikkea voi olla. Puhutaan kuitenkin tuhansista syistä.
Ja niillä ehdoilla mennään. Aivan. Sinä et kuluta aikaasi harmittelemalla. Good for you. Mutta jotain muuta saattaa harmittaa ja kaduttaa. He saattavat ajatella että tarvitsisivat aikaa ja tilaa itselleen. Minä väitän, että ostamalla sitä saa. Ostat hoitajan palveluita ja hotelliviikonloppua itsellesi tai lapsillesi. Toisilla tämä toimii ilmaiseksi isovanhempien puolelta. Heitä ei tietenkään kaduta lapset ainakaan sen takia, koska tarvitsisivat enemmän tilaa tai aikaa.
Miksi harmitella, jotain mitä ei voi saada?
Ehkä siksi, koska kokee sen itselleen todella tärkeäksi ja haluaisi sen?
Muuttaa voi vaikka viereiseen telttaan, mutta nyt ei ole kysymys muuttamisesta muuttamisen takia vaan, koska haluaa muuttaa itselleen johonkin tärkeään paikkaan.
Lapset eivät todellakaan voi kaikkialla pyöräillä tai ajaa bussilla harrastuksiin. Ihmiselle, jolla lähtee pyörätie kodin edestä tai kymmenen minuutin välein bussi 100 metrin päästä, tämä tosiasia tuntuu olevan aivan mahdotonta ymmärtää. Ja vaikka sinulla olisi 10 metrin päässä karatesali kodistasi, niin kaikki lapset eivät vaan halua harrastaa sitä.
Väikkäriä kirjoittaa monet vaikka autossa 3 tunnin yöunilla ja stereot täysillä. Mutta ei kaikki. Toiset tarvitsisivat vähän pidempää keskittymistä ja rauhaa ympärilleen.
Toiset keskittyvät olennaiseen? NO, siihen hän nämä katuvat äidit juuri keskittyvät. Olennaiseen. Mutta kun se ei ole se, mitä he oikeasti haluaisivat. Ja juuri se tietoisuus tekee heidät onnettomaksi. He elävät jonkun toisen näköistä elämää.
Mutta haluan vielä tarkentaa, ettei rahallakaan kaikkien katumusta voisi paikata. Mutta monelle se kyllä toisi sellaisia mahdollisuuksia tehdä asioita lastenkin kanssa, joita heillä tämän hetkisillä rahoilla ei ole mahdollista tehdä.
Viestini menee ehkä hieman sivuraiteille, mutta menkööt. Olen 25-vuotias nainen ja olen pitkään pohtinut haluanko tulevaisuudessa lapsia vai en. En ole lapsirakas enkä tule hyvin lasten kanssa toimeen ja tällä hetkellä ajatus jatkuvasta saatavavilla olosta vain ahdistaa.
Olen kuitenkin haparoivasti tullut siihen lopputulokseen, että katuisin lasten saamatta jättämistä enemmän kuin lasten hankkimista. Miksi? Koska uskon, että lapset toisivat pitkällä tähtäimellä (siis todella pitkällä tähtäimellä, sillä odotettu elinikäni lienee lähellä 90 vuotta) enemmän sisältöä elämääni kuin lapseton elämä. Olen juuri valmistumassa ja minulla on todennäköisesti edessä hyvä ja vaativa ura, jos vaan haluan ja jaksan tehdä töitä sen eteen. En kuitenkaan usko, että eläkeläisenä jaksaisin ilostua hyvästä urasta ja eläkkeestä samalla tavalla kuin perheestäni.
Mutta mitä jos alan katumaan lasten hankkimista jossain vaiheessa? Meneekö katumuksen tunne ohi, kun lapset lähtevät pesästä, vai kalvaako tunne hamaan loppuun asti? Kumpi katumuksen tunne on kamalampaa ja pitkäaikaisempaa, se, ettei kokeillut perhe-elämää vai se, että kokeili ja katuu sitä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Vierailija kirjoitti:
Viestini menee ehkä hieman sivuraiteille, mutta menkööt. Olen 25-vuotias nainen ja olen pitkään pohtinut haluanko tulevaisuudessa lapsia vai en. En ole lapsirakas enkä tule hyvin lasten kanssa toimeen ja tällä hetkellä ajatus jatkuvasta saatavavilla olosta vain ahdistaa.
Olen kuitenkin haparoivasti tullut siihen lopputulokseen, että katuisin lasten saamatta jättämistä enemmän kuin lasten hankkimista. Miksi? Koska uskon, että lapset toisivat pitkällä tähtäimellä (siis todella pitkällä tähtäimellä, sillä odotettu elinikäni lienee lähellä 90 vuotta) enemmän sisältöä elämääni kuin lapseton elämä. Olen juuri valmistumassa ja minulla on todennäköisesti edessä hyvä ja vaativa ura, jos vaan haluan ja jaksan tehdä töitä sen eteen. En kuitenkaan usko, että eläkeläisenä jaksaisin ilostua hyvästä urasta ja eläkkeestä samalla tavalla kuin perheestäni.
Mutta mitä jos alan katumaan lasten hankkimista jossain vaiheessa? Meneekö katumuksen tunne ohi, kun lapset lähtevät pesästä, vai kalvaako tunne hamaan loppuun asti? Kumpi katumuksen tunne on kamalampaa ja pitkäaikaisempaa, se, ettei kokeillut perhe-elämää vai se, että kokeili ja katuu sitä?
Vaikea sanoa. Ensinnäkin olen sitä mieltä etteivät kaikki kadu. Ei ole mitään syytä. Jos olet tehnyt lapset oikean miehen kanssa. Urasi ei kärsi siitä mitenkään ja olet saanut aina apua tarvittaessa, niin todennäköisesti et kadu edes. Välillä saattaa olla vaikempaa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä tai pdempi aikaisempaa. Mutta vanhana mummona, kun lapsenlapsesi tulevat kylään olet onnellinen.
Mutta jos saat lapsen, väärään miehen kanssa. Lapsesi on todella sairas tai haastava ja joudut todella luopumaan urastasi sen takia lähes heti ja vanhana olet sinä joka käyt linnassa katsomassa lastasi köyhänä eläkeläisenä, niin ehkä voi kaduttaakin. Varsinkin kun tiedostat mitä elämäsi olisi saattanut olla todennäköisesti ilman lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestini menee ehkä hieman sivuraiteille, mutta menkööt. Olen 25-vuotias nainen ja olen pitkään pohtinut haluanko tulevaisuudessa lapsia vai en. En ole lapsirakas enkä tule hyvin lasten kanssa toimeen ja tällä hetkellä ajatus jatkuvasta saatavavilla olosta vain ahdistaa.
Olen kuitenkin haparoivasti tullut siihen lopputulokseen, että katuisin lasten saamatta jättämistä enemmän kuin lasten hankkimista. Miksi? Koska uskon, että lapset toisivat pitkällä tähtäimellä (siis todella pitkällä tähtäimellä, sillä odotettu elinikäni lienee lähellä 90 vuotta) enemmän sisältöä elämääni kuin lapseton elämä. Olen juuri valmistumassa ja minulla on todennäköisesti edessä hyvä ja vaativa ura, jos vaan haluan ja jaksan tehdä töitä sen eteen. En kuitenkaan usko, että eläkeläisenä jaksaisin ilostua hyvästä urasta ja eläkkeestä samalla tavalla kuin perheestäni.
Mutta mitä jos alan katumaan lasten hankkimista jossain vaiheessa? Meneekö katumuksen tunne ohi, kun lapset lähtevät pesästä, vai kalvaako tunne hamaan loppuun asti? Kumpi katumuksen tunne on kamalampaa ja pitkäaikaisempaa, se, ettei kokeillut perhe-elämää vai se, että kokeili ja katuu sitä?
Vaikea sanoa. Ensinnäkin olen sitä mieltä etteivät kaikki kadu. Ei ole mitään syytä. Jos olet tehnyt lapset oikean miehen kanssa. Urasi ei kärsi siitä mitenkään ja olet saanut aina apua tarvittaessa, niin todennäköisesti et kadu edes. Välillä saattaa olla vaikempaa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä tai pdempi aikaisempaa. Mutta vanhana mummona, kun lapsenlapsesi tulevat kylään olet onnellinen.
Mutta jos saat lapsen, väärään miehen kanssa. Lapsesi on todella sairas tai haastava ja joudut todella luopumaan urastasi sen takia lähes heti ja vanhana olet sinä joka käyt linnassa katsomassa lastasi köyhänä eläkeläisenä, niin ehkä voi kaduttaakin. Varsinkin kun tiedostat mitä elämäsi olisi saattanut olla todennäköisesti ilman lasta.
Jaa-a. Itse olen tehnyt ainoan lapseni teini-ikäisenä ja miesvalinta nyt luonnollisestikaan ei osunut ihan nappiin. Itse piti lapsi kasvattaa ja opiskella siinä sivussa. Nyt on hyvätuloinen työ,lapsi jo iso ja elämä mukavaa. En kadu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Äiti ajattelee "Vihaan tätä räntäsateesa puskemista rattaiden kanssa, jos en olisi tehnyt lasta, en olisi tässä tilanteessa".
Tämä on näkökulma kysymys. Kenen syy on jos äiti joutuu työntämään räntäsateessa lastenvaunuja neuvolaan ja hän vihaa sitä? Äidin, koska hän on päättänyt käyttää lastaan neuvolassa? Isän, koska hän ei vienyt? Lapsen, koska ilman häntä ei olisi neuvolakäyntejä? Äidin, koska hän on jatkaa Suomessa asumista? Isän, koska hän ei anna lapsensa äidin muuttaa lämpimään? Neuvolan, koska he eivät peru aikoja kun on räntäsadetta? Työnantajan, koska hän ei anna tarpeeksi palkkaa, että äiti voisi maksaa kotikäynnistä? Vanhempien, koska he eivät ole muuttaneet neuvolan kanssa samaan rakennukseen? Isovanhempien, koska he eivät ole antaneet perintöä, jotta äiti voisi ajaa taksilla? Vanhempien, koska he eivät ole opiskelleet parempi palkkaista työtä, jolloin voisivat itse maksaa taksin? Äidin, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan, Isän, koska hän ei pyydä ystäviään kuskaamaan. Äidin, koska hän ei vaan jätä menemättä? jne.
Palsta antaa neuvon tyyliin " ota toinen asenne" et voi räntäsatelle mitään.
Elikkä mikä olisi se sinun oikea vastauksesi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään oikein ymmärrä,miksi pitäisi tsempata ja lähettää jaxuhaleja jos joku valittaa lasten pilanneen elämänsä,koska ei voi lasten takia tehdä asiaa x.
Jos fakta on se,että vieressä kuitenkin joku toinen äiti pystyy asiaan x,vaikka lapsia onkin.Niin, sinä et varmaan ymmärrä, että perheet, vanhemmat, lapset ja elämäntilanteet eivät ole samanlaisia ja siten suoraan verrannollisia. Jaksuhali siis sinulle ja toivottavasti tulet joskus ymmärtämään.
Ei, ei riitä ymmärrystä sille että syytetään viattomia lapsia vanhempien omista päätöksistä. Esim. "Vanhemmuus on perseestä, koska lapsia täytyy kuskata koko ajan harrastuksiin". Sitten kun ehdottaa,että muuta parempien palvelujen lähelle niin asia on ratkaistu tulee vastaus "Niin mutta kun lasten juuret on täällä ja en halua muuttaa jaasajaada". Eli kyseessä on oma päätös,oma halu,kokee tärkeäksi asiaksi asua juuri huonojen palveluiden päässä. Kaikki saavat niin valita,mikäpä siinä. Mutta ei se ole lasten syy,vaan oma valinta.
Kuka täällä syyttää lapsia? Eiköhän täällä katujat syytä ihan itseään ja omia valintojaan.
T: Katuvan äidin lapsi (jota ei koskaan syytetty äidin tekemistä valinnoista)
Vierailija kirjoitti:
Viestini menee ehkä hieman sivuraiteille, mutta menkööt. Olen 25-vuotias nainen ja olen pitkään pohtinut haluanko tulevaisuudessa lapsia vai en. En ole lapsirakas enkä tule hyvin lasten kanssa toimeen ja tällä hetkellä ajatus jatkuvasta saatavavilla olosta vain ahdistaa.
Olen kuitenkin haparoivasti tullut siihen lopputulokseen, että katuisin lasten saamatta jättämistä enemmän kuin lasten hankkimista. Miksi? Koska uskon, että lapset toisivat pitkällä tähtäimellä (siis todella pitkällä tähtäimellä, sillä odotettu elinikäni lienee lähellä 90 vuotta) enemmän sisältöä elämääni kuin lapseton elämä. Olen juuri valmistumassa ja minulla on todennäköisesti edessä hyvä ja vaativa ura, jos vaan haluan ja jaksan tehdä töitä sen eteen. En kuitenkaan usko, että eläkeläisenä jaksaisin ilostua hyvästä urasta ja eläkkeestä samalla tavalla kuin perheestäni.
Mutta mitä jos alan katumaan lasten hankkimista jossain vaiheessa? Meneekö katumuksen tunne ohi, kun lapset lähtevät pesästä, vai kalvaako tunne hamaan loppuun asti? Kumpi katumuksen tunne on kamalampaa ja pitkäaikaisempaa, se, ettei kokeillut perhe-elämää vai se, että kokeili ja katuu sitä?
No sinullahan on vielä monta vuotta aikaa pohtia asiaa. Seuraa ympäröivää maailmaa muutenkin kuin fb ja instakuvien kautta. Tuttavillesi alkaa tulla vauvoja, suvussa myös. Seuraa sitä arkea, tarjoudu joskus hoitamaan tuttaviesi lasta. Pienen, vierastavan lapsen hoito voi olla melkoinen shokki, pääset oman kanssa monesti paljon helpommalla mutta näyttää millaisia asioita voi tulla eteen.
Eniten nuo katumiset tai katumatta jättämiset ovat kiinni ihmisen persoonasta. Jos haluaa kontrolloida elämäänsä, pelkää rasitusta, pelkää outoja tunteita, ei ole sinut itsensä ja oman lapsuutensa kanssa voi olla raskasta ja voi kaduttaa. Lapsen hankkiminen nostaa pintaan oman lapsuuden, helposti toistaa tahtomattaan oman äidin mallia tai tajuaa ahdistuneena noiden nousevan pintaan. Jos taas on valmiiksi tasapainoinen itsensä ja elämänsä kanssa ei lasten tuomaa lisää koe kaduttavaksi asiaksi, näkee sen osana elämää. Elämä on arvaamatonta. Voit päättää jättää lapset väliin, sairastua vakavasti,joutua onnettomuuteen, jäädä työttömäksi ja masentua, se kaikista rakkain puoliso jättääkin sinut. Vanhempana naisena olen huomannut niiden, jotka kaikkein tiukiten suunnittelivat elämänsä olevan nyt vanhana kaikkein tyytymättömämpiä. Kun koskaan ei mene nin kuin suunnitteli. Sen sijaan tunnen naisen jolla on kolme kehitysvammaiseksi luokiteltavaa lasta, hän on ihan onnellinen elämässään vaikka näin kävikin, ihmisiä jotka tekivät yliopistotutkinnon mutta huomasivat olevansa väärällä alalla ja uudelleenkouluttautuivat ihan muualle ja ovat nyt tyytyväisiä. Se tyytyväisyys tai katuminen, niin kuin ketjuista näkyy, on ihmisen korvien välissä eikä oikeastaan ole riippuvainen niistä elämän mukanaan tuomien haasteiden suuruuksista. Ei kaikkien tarvitse olla yhtä rohkeita ja innokkaita uusiin haasteisiin, mutta toivoisi useamman kykenevän näkemään kuinka hedelmätöntä on uhriutuminen oli syy mikä tahansa. Syöpäsairaat jotka pysyvät positiivisina toipuvat paremmin kuin masentuvat, elimiston omat mekanismit toimivat heillä paremmin. Saman uskon olevan totta myös näiden mielenterveysasioiden kanssa: jos keskittyy elämänsä virheenä kokemiinsa asioihin vahvistaa negatiivista ajattelua jonka on todettu altistavan masentumiselle. Miksi ei voi vain ajatella kuten tuo ihana lakinainen, tällaiset kortit on nyt kädessä ja nämä yritän parhaalla tavalla pelata. Yhtään laskettua korttia ei takaisin saa, mutta voi jatkaa jäljelläolevien ja uusien korttien kanssa mahdollisimman hyvin eteenpäin. Ketjun katujat tulevat pilkkaamaan ajatuksen naiviutta, mutta tosiasiassa tällä tyylillä elävät ihmiset elävät tutkimusten mukaan onnellisempina ja pidempään kuin negatiiviset.
Voisiko tämä toisaalta liittyä myös ihan siihen, kuinka helppoa tai hankalaa näillä aloilla on yhdistää työ- ja perhe-elämä? Tietotyöläisenä työt valuvat helposti kotiin, lasten sairaslomille, vuosilomille, iltoihin. Näillä aloilla aika usein lapsen saaminen on lähtökohtaisesti usein no-no juttu, ja vanhemman tehtäväksi jää tavallaan työyhteisöön päin todistaa, että on kuin lapseton. Että suoriutuu samoista töistä ja deadlineista kuin lapsettomat. Näillä aloilla lyhytkin poissaolo voi katkeista jatkopestin, joten on melkeinpä pakko palata ajoissa työelämään. Ja on ihan eri juttu yhdistää työt ja perhe kun lapsi on esim. 1v tai 4v. Eli onko koko kuvio tavallaan näissä perheissä alun alkaenkin tavallista väsyttävämpi? Kun ero työ- ja yksityiselämän välillä hämärtyy.