Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.
Riippuu vähän miksi äiti katuu lastaan. Minunkin äitini on näin kun olen aikuinen kertonut, että katuu lapsiaan. Ei siksi ettei rakastaisi, ei siksi että meissä lapsissa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että ei jaksaisi sitä ainaista huolta lastensa pärjäämisestä. Tämän olen aina tiennyt, koska lapset vaistoavat. En ole kokenut huonommuutta, koska kyse ei ole minusta. Kyse on ollut vain ja ainoastaan äitini voimavaroista, siitä, että hän on ottanut vähän enemmän kontolleen kuin mitä lopulta olisi jaksanut kantaa. Minun syyni se ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin.
Oletko oppinut tuon asenten äidiltäsi, vai mistä? Voin sanoa, että ensimmäinen askel epäempaattisiuteen on otettu, kun alat kieltää toisten kokemuksia. Sinä muokkaat ne omiisi sopiviksi. "Ei kukaan voi olla kyvytön, minä ei jummarra sitä, pakko olla etta ei haluta". Newsflash: lasten kasvatus vaatii hiukan enemmän emotionaalisia kykyjä kuin tiskaaminen.
Olen huolissani lapsistasi, kun sinun empatiakykysi on noin epäkehittynyt :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.
Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan.
Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa?
Mä taas ymmärrän tuon seksiharmituksen täydellisesti. Olen nainen joka alkoi nauttia seksistä vasta nelikymppisenä, joten todellakin tuntuu kurjalta, kun ei voi olla edes seksuaalisesti vapautunut tuollalailla nyt kun se muuten olisi mahdollista. Tosin vielä suurempi syy siihen on väärä mies, mutta se on toinen tarinansa. Mutta hyvä äiti ei eroa lasten isästä tällaisesta syystä.
Eiköhän kuka tahansa ymmärrä seksiharmituksen ja sen ettei voikkaan loikoilla rauhassa sohvalla netflixin kanssa tai kipaista kahville ystävien kanssa. Tottakai se on iso uhraus. Mutta se nyt on melko yksinkertainen asia ymmärtää ennen lastenhankintaa! Jos menee töihin, täytyy ymmärtää ettei voi enää mennä päivisin miten haluaa ja nukkua pitkään. Jos hankkii lapsen, pitää ymmärtää että olet vastuussa toisen, pitkälti avuttoman ihmisen elämästä jonka olet itse päättänyt tuoda maailmaan.
Itse asiassa ei ole. Juuri nuo arjen uhraukset ovat niitä, joita peitellään "mutta se on kuitenkin niin palkitsevaa"-diskurssin alle. Jokainen keskustelu lapsiperhe-elämän haasteista ja vaikeuksista sisältää aina vähintään puolet näitä pehmennyksiä ("en ole katunut hetkeäkään", "lapset ovat parasta maailmassa" jne.).
Ja kun siihen lisätään vielä nämä ketjussakin esiintyneet ihmiset, joille kaikessa on kyse vain asenteesta ja järjestelyistä, saadaan luotua hyvinkin valheellinen kuva vanhemmuuden arjesta. Nämä ovat juuri niitä ihmisiä, jotka antavat ymmärtää, että seksielämän hoitaminen onnistuu mukavasti Pikku Kakkosen aikaan, lasten nukkuminen omissa sängyissä/koko yön/omatoimisesti on vaan kasvatuskysymys ja fine dining onnistuu helposti vaikka viiden lapsen kanssa, kunhan ravintolassa aletaan käydä heti vauvaiässä. Tai että kuka tahansa voi ottaa lapset mukaan ulkomaille ja pitää kotikoulua tutkimustyön (!!!) ohessa tuosta vaan, tai palkata au pairin.
Nämä ihmiset unohtavat, että me vanhemmat tai sellaiseksi haluavat olemme kaikki erilaisia kompetenssiltamme; kaikilla ei ole kärsivällisyyttä, jaksamista, taloudellisia mahdollisuuksia järjestää lastenhoitajaa tai koko perheen ravintolaillallisia tuosta vain. Lisäksi tähän ketjuun kirjoittaneiden joukossa on muun muassa vammaisten tai neuropsykologisesti poikkeavien lasten vanhempia, eikä mikään ole yhtä alentavaa kuin kertoa heille, että lasten hyvä käytös on vain kasvatuskysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.Riippuu vähän miksi äiti katuu lastaan. Minunkin äitini on näin kun olen aikuinen kertonut, että katuu lapsiaan. Ei siksi ettei rakastaisi, ei siksi että meissä lapsissa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että ei jaksaisi sitä ainaista huolta lastensa pärjäämisestä. Tämän olen aina tiennyt, koska lapset vaistoavat. En ole kokenut huonommuutta, koska kyse ei ole minusta. Kyse on ollut vain ja ainoastaan äitini voimavaroista, siitä, että hän on ottanut vähän enemmän kontolleen kuin mitä lopulta olisi jaksanut kantaa. Minun syyni se ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan.
Ja näin. Tuossa aiemmin erityislapsen äiti kirjoitti väsymyksestä ja siitä, että lapsestaan huolta kantava äiti ei voi olla katuva äiti.
Minulle lasten mukanaan tuoma rakkaus ja huoli on nimenomaan sellainen taakka, jota minun ei olisi kannattanut ottaa kannettavakseni - näin jälkiviisaana. Olen hyvin herkkä ja taipuvainen OCD:hen, joten jos lapsilla on esimerkiksi riitaa päiväkodissa tai koulussa, murehdin asiaa helposti viikkotolkulla. Minä nimenomaan haluan lapsilleni hyvän arjen ja hyvän tulevaisuuden, ja siksi äitiys on usein liian raskas taakka kannettavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin.
Tai pikemminkin kuin opitko tuon asenteesi äidiltäsi, niin eikö sinua ole kotona opetettu kunnioittamaan toisten kokemuksia? Miten sinä voit väittää, että jotakuta ei vain huvita, jos hän itse sanoo, ettei kykene johonkin? Eikö ole opetettu kunnioittamaan muiden kokemuksia? Sinäkö sen tiedätkin, millälailla muut tuntee ja kokee? Onko sinulla lapsia? Kamalaa jos on, et anna siis tilaa lapsesi omille kokemuksille, jos ne ovat riittävän ristiriidassa omiesi kanssa, vaan väität lapsesi tunteita joiksikin muiksi, kuin mitä ne ilmeisesti ovat. Olet vaarallinen. Älä hanki lapsia. Ainakaan "erilaisia" ja kovin eri tavoin kuin sinä ajattelevia tai kokevia lapsia.
t.kivikissaäiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä vaan mietin et miten ennenvanhaan jaksettiin kun nykyään on niin kauhean vaikeaa lasten kanssa....mun mummo synnytti ja hoiti 9 lasta, ukkini oli päivät pellolla ja saarnamiehenä kiertelemässä. Ei mitään kodinkoneita, mummo hoiti lapset, lehmät, ruat alusta loppuun, pyykit käsin jne.
Jaksaako ihmiset tänä päivänä vähemmän? Saako netti ja instagram-unelma-elämä vierottumaan todellisuudesta?
Vierailija kirjoitti:
Mä vaan mietin et miten ennenvanhaan jaksettiin kun nykyään on niin kauhean vaikeaa lasten kanssa....mun mummo synnytti ja hoiti 9 lasta, ukkini oli päivät pellolla ja saarnamiehenä kiertelemässä. Ei mitään kodinkoneita, mummo hoiti lapset, lehmät, ruat alusta loppuun, pyykit käsin jne.
Jaksaako ihmiset tänä päivänä vähemmän? Saako netti ja instagram-unelma-elämä vierottumaan todellisuudesta?
Miksi pitäisi jaksaa paskaa elämää eli pelkkää raatamista alusta loppuun? Mitä hienoa ja ihailtavaa siinä lopulta on? Elämän tarkoitus on NAUTINTO!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä vaan mietin et miten ennenvanhaan jaksettiin kun nykyään on niin kauhean vaikeaa lasten kanssa....mun mummo synnytti ja hoiti 9 lasta, ukkini oli päivät pellolla ja saarnamiehenä kiertelemässä. Ei mitään kodinkoneita, mummo hoiti lapset, lehmät, ruat alusta loppuun, pyykit käsin jne.
Jaksaako ihmiset tänä päivänä vähemmän? On kaikki kodinkoneet ja vempeleet. Mutta pitäis olla kokoajan täydellinen sisustus?
Saako netti ja instagram-unelma-elämä vierottumaan todellisuudesta?
Nämä, jotka kertoivat mitkä asiat on raskaita, niin mitä sitten odotitte lapsiperhe-elämän olevan? Nuo ovat täysin normaaleita asioita lasten kanssa.
Hups lähti näköjään aiempikin, muokkasin vielä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä ainakin jaksaisin normaalit lapsiperheasiat ihan hyvin, jos saisin 6 tuntia viikossa käyttää salitreeniin ja kaksi tuntia hyvää seksiä sis. pillun nuolentaa per viikko. En saa - en jaksa.
Saattaa tuntua nyt raatamiselta, mutta ei se mummolle sitä ollut. Se oli elämää. Sitä normaalia elämää, jota tekivät kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin.
Haluttomuus on ihan yhtä lailla persoonallisuuden kehittymättömyyttä.
Ei halua eli ei kykene
Pahempaa on vielä olla tietoisesti empatiakyvytön.
Lapset eivät kaduta, mutta kun katsoo tätä maailman menoa, niin olen surullinen heidän puolestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset syntyvät nykyään entistä harvemmille, entistä pienempiin perheisiin, entistä vanhemmille ja koulutetuimmille vanhemmille, lapsia todella haluaville pariskunnille entistä toivotumpina. Samalla tiedämme entistä enemmän... kaikesta. Ravinnosta, psykologiasta, kemikaaleista jne. Vanhemmuuden standardit ovatyksinkertaisesti nousseet. Kun samalla tiedostamme, että lasten ja nuorten hyvinvointi on jakautunut ja selittävänä tekijänä juuri vanhemmat: heidän koulutus- ja tulotaso ja osallisuus lastensa elämässä (ja koulussa!), on aika vaikea rajata rajaa riittävälle vanhemmuudelle. On vaikea perustella itselle, etteivät lapset tarvitse harrastuksia, kun tutkimusten mukaan nimenomaan harrastukset suojasivat esimerkiksi viime laman lapsia ja teki eroa pärjääjiin ja tippujiin. Varmaan suurimmissa ristipaineissa onkin ne vanhemmat, jotka tiedostavat kaiken tämän tutkimustiedon ja ovat lisäksi vaativissa töissä. Se tuttu mantra itsekkäistä uraäideistä ei ainakaan minun tuttavapiirissäni pidä paikkaansa: juuri heillä riittää kiinnostus ja osallisuus lastensa tulevaisuuden satsaamiseen myös sen jälkeen, kun täyttävät kolme vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.No, annat nyt vain ne toimivat ohjeet asiaintilan muuttamiseksi.
Asiasta kukkaruukkuun, mä tajusin unien, joita sattumalta näin viime yönä perusteella, että mä olen kateellinen kaikille ns. onnellisille, hyvinvoiville ja tasapainoisille ihmisille. Juuri nuo ovat ne asiat ja tunteet, joita minulla ei ole koskaan ollut. Ja se, että kärsin siitä yhä, johtuu äidistäni. Siksiköhän äitiyskin on minulle niin vaikeaa?
Ilmeisesti äidilleni oli jotenkin kamalaa, ettei minun tunneskaalani lapsuudessa ollut "täydellinen". (Meillä ei siis ilmeisesti ollut tarpeeksi Kodak-hetkiä?) kosk muistan äitini olleen minulle jotenkin vihainen, jos olin onneton tai surullinen. Se oli muka hänen vikansa. Pahoitin siis hänen mielensä. Muka tahallaan, tai jotain. Vaikka ENHÄN MÄ. Vitut mä hänen Kodak-hetkistään, mäkin olin ihminen.
Minua suunnattomasti raivostuttavat tämän ketjun "onnelliset" joilla on varaa ja otsaa tulle leveilemään meille muille ONNELLAAN. Tekisi mieli survoa heidät paskasäiliöön ja lukita sinne neuvomasta meitä muita "vain olemaan onnellinen".
Olen kade heille, olen varma, ettei heillä ole ollut samanlaisia lyttääviä vanhempia kuin minulla ja että heille on jäänyt rako tuntea surua tai vihaa tai suuttumusta silloin kun siltä tuntuu. Sen turvin he nytkin porskuttavat ja kuvittelevat kaikkea omaksi ansiokseen.
Menenkin tästä herättyäni miettimään, kenelle mä kostan tämän, miten mun elämäni on jo lapsuudessa pilattu niin, ettei minulla voi ikinä olla läheisiä. Koska kukapa haluaisi minusta läheisensä, kun en voi koskaan olla iloinen, onnellinen ja tyytyväinen, koska ne asiat on minulta ryöstetty kun on paheksuttu minun normaaleja tunteitani (suru, viha, kiukku).
Eikä harmita yhtään, vaikka sata "onnellista" tukehtuisi kyyneleihinsä minun taikka lasteni puolesta, auttakaa jollain konkreettisella tavalla, tai ette ole avuksi millään lailla. Ja mun suruni ei ole teidän surunne, mitä te siitä välitätte? Eikä tuska maailmasta lopu, vaikka miten mulle huutaisitte tai minua halveksisitte. Aivan varmasti maailmassa on minun lapsieni kohtaloa pahempiakin kohtaloita, mitä te niistäkään ajatuksen, kaksi uhraamista enempää välitätte, mitään ette kuitenkaan sielläkään maissa tai perheissä saa aikaiseksi.Hei Kivikissaäiti, jos laitat heti keskusteluun tullessasi kommenttisi perään nimimerkkisi niin ihmiset eivät turhaaan ala neuvoa eivätkä puutu asioihisi. Hyvää päivää ja toivottavasti kykenet joskus olemaan onnellisempi, niin me monet olemme pystyneet kehnosta lapsuudesta huolimatta (en jää keskustelemaan kun olen sellainen onnellinen jota inhoat).
Varmasti olen ja menenkin silloin sata kilometriä tunnissa sinua nopeampaa ohitsesi onnellisuudessa ja pystyn sellaiseen onneen, mitä sä ressukka et ole tuntenut ikinä (kiva, että silti pystyt olemaan siitäkin iloinen ja sen turvin hyvä äiti) nyt kun näitä asioita nousee mielen syövereistä esille käsiteltäviksi, niin kuin tämäkin kateusasia, jonka äitini niin voimakkaasti minussa kielsi, vaikka on se silti olemassa, eikä mihinkään kadonnut, vaikka hän miten hoki mantraa, ettei sitä ole.
Sinä olet 45-v katkera, sairas, ilkeä ja kostonhimoinen ihminen. Se ei tule muutakuin pahenemaan.
Vierailija kirjoitti:
No mä ainakin jaksaisin normaalit lapsiperheasiat ihan hyvin, jos saisin 6 tuntia viikossa käyttää salitreeniin ja kaksi tuntia hyvää seksiä sis. pillun nuolentaa per viikko. En saa - en jaksa.
Vaihdetaanko puolisoita? Vaimo käy 4-5 iltana viikossa jumpissaan ja kokonaisuudessa aikaa meneen sen pari tuntia per kerta. Saisi pillunnuolentaa vaikka joka ilta, mutta ei kuulemma huvita jne...
Lapseni ovat parasta mitä olen tähän mennessä elämältä saanut, mutta jos olisin tiennyt vaimon halujen loppuvan synnytykseen, niin olisin tehnyt erilaisia valintoja aikanaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.
Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan.
Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa?
Mä taas ymmärrän tuon seksiharmituksen täydellisesti. Olen nainen joka alkoi nauttia seksistä vasta nelikymppisenä, joten todellakin tuntuu kurjalta, kun ei voi olla edes seksuaalisesti vapautunut tuollalailla nyt kun se muuten olisi mahdollista. Tosin vielä suurempi syy siihen on väärä mies, mutta se on toinen tarinansa. Mutta hyvä äiti ei eroa lasten isästä tällaisesta syystä.
Eiköhän kuka tahansa ymmärrä seksiharmituksen ja sen ettei voikkaan loikoilla rauhassa sohvalla netflixin kanssa tai kipaista kahville ystävien kanssa. Tottakai se on iso uhraus. Mutta se nyt on melko yksinkertainen asia ymmärtää ennen lastenhankintaa! Jos menee töihin, täytyy ymmärtää ettei voi enää mennä päivisin miten haluaa ja nukkua pitkään. Jos hankkii lapsen, pitää ymmärtää että olet vastuussa toisen, pitkälti avuttoman ihmisen elämästä jonka olet itse päättänyt tuoda maailmaan.
Itse asiassa ei ole. Juuri nuo arjen uhraukset ovat niitä, joita peitellään "mutta se on kuitenkin niin palkitsevaa"-diskurssin alle. Jokainen keskustelu lapsiperhe-elämän haasteista ja vaikeuksista sisältää aina vähintään puolet näitä pehmennyksiä ("en ole katunut hetkeäkään", "lapset ovat parasta maailmassa" jne.).
Ja kun siihen lisätään vielä nämä ketjussakin esiintyneet ihmiset, joille kaikessa on kyse vain asenteesta ja järjestelyistä, saadaan luotua hyvinkin valheellinen kuva vanhemmuuden arjesta. Nämä ovat juuri niitä ihmisiä, jotka antavat ymmärtää, että seksielämän hoitaminen onnistuu mukavasti Pikku Kakkosen aikaan, lasten nukkuminen omissa sängyissä/koko yön/omatoimisesti on vaan kasvatuskysymys ja fine dining onnistuu helposti vaikka viiden lapsen kanssa, kunhan ravintolassa aletaan käydä heti vauvaiässä. Tai että kuka tahansa voi ottaa lapset mukaan ulkomaille ja pitää kotikoulua tutkimustyön (!!!) ohessa tuosta vaan, tai palkata au pairin.
Nämä ihmiset unohtavat, että me vanhemmat tai sellaiseksi haluavat olemme kaikki erilaisia kompetenssiltamme; kaikilla ei ole kärsivällisyyttä, jaksamista, taloudellisia mahdollisuuksia järjestää lastenhoitajaa tai koko perheen ravintolaillallisia tuosta vain. Lisäksi tähän ketjuun kirjoittaneiden joukossa on muun muassa vammaisten tai neuropsykologisesti poikkeavien lasten vanhempia, eikä myikään ole yhtä alentavaa kuin kertoa heille, että lasten hyvä käytös on vain kasvatuskysymys.
Kiitos! Niitä arjen uhrauksia joutuu tekemään monessa asiassa, vuosi toisensa jälkeen. Se on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja etukäteen tiedossa. Se taas, miksi niistä täytyy väittää nauttivansa, vaikka se olisi silkka vale, on raivostuttavaa. Ympäristön huoli, sosiaalinen paine, normit jne. jne...Hirveän vähän äitiyteen saa mahtua negatiivisia tunteita, paitsi jos ne pehmentää johtuviksi valvomisesta vauvan kanssa tai jostakin muusta hyväksyttäväksi mielletystä syystä. Ja silloinkaan ei saa ylittää epämukavuusrajaa, ei kukaan oikeasti halua kuulla että pari kuukautta eskariuhmaisen kiukuttelua joka päivä kuunneltuaan äiti on muutakin kuin vaan vähän väsynyt.
Itse olen teini-ikäisen äiti, tiesin mihin olen ryhtymässä ja siitä huolimatta tämä vaihe kasvatustyössä on aivan täysin hanurista, näin lyhyesti ja rehellisesti muotoiltuna. Olisi älyllistä epärehellisyyttä väittää, ettenkö vaihtaisi moniakin päiviä matkan varrelta pois. En myöskään menisi väittämään kenestäkään ihmisestä, edes omasta lapsestani, että hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Vanhemmuuskaan ei ole parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on ollut antoisaa, mutta kivuliasta. Pienet polkevat syliä, isot sydäntä, ja tieto siitä, ettei huoli lopu enää ikinä, ei täsmää määritelmääni parhaudesta. Tottakai sanon silti niin, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä.
Vammaisten lasten äitien tunteiden tuulettamisesta oli täällä joskus erittäin hyvä ketju, harmi kun en muista sen nimeä. Heidän paineensa ovat vielä kovemmat, ja ketjusta tuli selväksi, että vammaisten lasten kuuluisaa aurinkoisuutta on vaan pakko kehua. Minä sentään voin sanoa, että tänään oli teinillä pää ja persus vaihtanut paikkaa. Kunhan en sano sitä kodin ulkopuolella liian usein enkä väärällä äänensävyllä.
Vierailija kirjoitti:
Ja kun mä mietin kenelle mä kostan, niin ne eivät ole ne hyvinvoivat ja onnelliset, vaan ne, jotka ovat edelleenkin minun tielläni saada näyttää pahatkin tunteeni. Eli he ovat ne kaikkein läheisimmät. Koska heille ne kuuluisi voida saada näyttää, mutta koska pitää olla täydellinen vaimo ja äiti, niin "ei saa" tai "on oma vika, jos tuli jätetyksi". Eli, kostan siis noin neuvoneille sekä niille läheisilleni, joille mun negatiiviset tunteeni eivät käy. Tai jotka eivät ole ROHKAISSEET minua tarpeeksi NÄYTTÄMÄÄN niitä ja OLEMAAN VIHAINEN. Vaikka heille se on ollut ihan normaalia lapsena, ettei kukaan ole siitä syyttänyt, paheksunut tai tuominnut. Silloin heidän ei olisi pitänyt "käyttää hyväkseen" sitä, että minä en suutu, paisko ovia, ole vihainen (osaan kyllä olla myrkyllisen pisteliäs) vaan heidän olisi kuulunut KANNUSTAA minuakin suuttumaan, jos haluavat oikeasti väittää välittävänsä minusta. En hyväksy minkään muunlaisia läheisikseni, enää!!! Tosin minun itseni on hyvin vaikea sietää vihaisia ihmisiä, mutta se johtuu siitä, että koen suurimman osan ihmisistä vihaisuudenilmaisutavan hyvin epäreiluksi ja itsekkääksi.
Mä kasvoin kanssa kodissa, jossa ei saanut näyttää tunteita. Ei niitä positiivisiakaan. Opin sitten kun muutin pois, vaikka tie on ollut pitkä. Alkuun meni aivan överiksi, ja kaikki oli vaan Suurta Draamaa, koska en osannut mitoittaa tunteideni voimakkuutta asian vakavuuteen nähden. Se, minkä avulla kuitenkin opin taas säätelemään tunteitanu, oli ymmärtää, etten voi kaataa kaikkea paskaa täysin viattomien ihmisten niskaan. Se, että mieheni sanoo hieman pahasti tai ei toimi kuten hiljaa mielessäni toivoisin toimivani, ei oikeuta minua lyttäämään häntä maan rakoon, vaan kyseisellä toiminnalla ainoastaan karkotan hänet kauemmaksi. Oli siis pakko opetella, jotta voisin säilyttää välini rakkaisiin ihmisiin. Sinullakin on oikeus näyttää negatiiviset tunteesi, mutta itsehillintää pitää taas opetella, ettet ole suhteettoman vihainen/surullinen/tms. asioista. Olen pahoillani puolestasi, tiedän kuinka vaikeaa on aikuisena oppia jotakin mikä olisi pitänyt oppia lapsena. Toivoisin kuitenkin, ettet tekisi tästä ketjusta taas pelkkää terapiaketjua itsellesi ja vaikealle äitisuhteellesi.
No, mulla on ainakin vihreä kortti valittaa siitä, koska enpä olisi arvannutkaan seksin ikinä alkavan kiinnostaa. Niinpä mä en ole voinut laskea sitä sellaiseksi asiaksi, josta luovun lasten takia. Että väy väy vaan sullekin. Mua harmittaa, ettei voida harrastaa seksiä miehen kanssa milloin haluamme. Noin, taas myönsin sen! Harmittaako sua siis tää, että mua harmittaa tää? No, ole sitten empaattisempi ja myötäelä tätä surua, jos haluat antaa tukea