Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?
18.02.2017 |
Millaista elämäsi on nyt?
Muutenkin kokemukset aiheesta kiinnostavat, joten sana on vapaa.
Kommentit (782)
Minulla on erityislapsi, joka on todella haastava. Olen tällä hetkellä todella ärsyyntynyt häneen, mutta tunnistan että tämä on vain väsymystä. Oletteko varmoja , ettei kyse ole väsymyksestä? Jos olette huolissanne lapsesta, se jo merkitsee että hän on teille todella tärkeä ja rakas.
Monet ymmärtävät vasta rakkauden määrän silloin, kun lapselle sattuu jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
mamuska kirjoitti:
Vähän surettaa nää ihmisten kommentit toisten vastauksiin. Jos jotakuta kaduttaa omien lasten hankinta, tuskin kova kuittailu asiasta helpottaa omaa/toisen oloa. Haukutaan huonoksi äidiksi jos ei tee lasten kanssa, ja ylisuorittajaksi jos touhuaa lasten kanssa. Ihana suomalainen mikään-ei-kelpaa-asenne. Aina Inkeri Ankeinen kylässä.
Itse kutsuin sitä ylisuorittamiseksi, koska joku äiti kertoi katuvansa lapsiaan ja sitten luetteli asioita joita lasten kanssa TÄYTYY tehdä ja jotka tekevät onnettomaksi. Tottakai koin halua puuttua siihen, koska itse en noita asioita tee ja varmasti kokisin itsekin arkeni onnettomaksi jos jokapäivä pitäisi touhuta hirveästi lasten kanssa. Moni on niin tottunut ja juuttunut siihen arkeensa, ettei välttämättä oikeasti huomaa tai hoksaa että on myös eri tavoin eläviä,onnellisia perheitä. Paljon on oletuksia siitä mitä lasten kanssa KUULUU tehdä- mutta kuuluuko, oikeasti?
Esimerkiksi itse en haluaisi kuskata jatkuvasti lapsia harrastuksiinsa. Asumme lähellä suuren kaupungin keskustaa ja harrastukset ovat sellaisia,että lapset voivat kulkea niihin itsenäisesti. En ole koskaan toiminut seremoniamestarina lapsille(lukuunottamatta ihan vauva-tai taaperoaikaa),vaan ovat saaneet leikkiä keskenään ja kavereidensa kanssa. En hankkinut lapsia pienellä ikäerolla, koska en halunnut kuunnella jatkuvaa kinastelua tai kärsiä järkyttävistä univeloista. Otan jokapäivä ihan kunnolla aikaa itselleni enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Viikonloppuisin on nukuttu pitempään,laitettu lapsille aamupalat valmiiksi jääkaappiin ja annettu heidän herätä reilusti ennen vanhempiaan katsomaan lastenohjelmia. Lapset on totutettu käymään ravintoloissa ja kulttuuritapahtumissa eikä niissä ole koskaan ollut isompaa häslinkiä.
Luuletko ettei lapsesi ymmärrä sitä ettet sinä arvosta heidän harrastustaan, jos se sijaitsee kaukana? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä ettet halua kuskat heitä harrastuksiin? Luuletko ettei lapsesi ymmärrä kun illalla teet jääkaappiin aamupalat, ettet halua herätä aamuisin syömään heidän kanssaan? Luuletko etteivät lapsesi ole ymmärtäneet, että veit heitä pienesta asti ravintolaan, jotta tottuisivat siihen, että sinulla olisi helpompaa? Luuletko ettei lapsesi ole ymmärtäneet miksi heillä on suuri ikäero? Siksi koska SINÄ et jaksa kitinää.
Kyllä lapset vaistoavat millainen äiti olet ja olit.
En ole tuo jolle purkauduit, mutta puolustan häntä.
Kukaan ei hyödy marttyyriäidistä, joka juoksee kaikkien muiden tarpeiden edessä ja murjottaa koko ajan.
Lapset eivät mene rikki siitä, että heillä ei ole äiti yksityisenä autonkuljettajana. He voivat käydä vaikka pyörällä huilutunnilla. Aina on olemassa joku harrastus jota vain ei ole mahdollista harrastaa tai paikka jonne eri vaan pääse.
Äidin ei tarvitse herätä kukonlaulun aikaan vaikka muut niin tekisivät. Tuo on sieltä kun herättiin lypsylle ja virittämään tulta.
Ei kenenkään tarvitse valvoa vieressä kun lapset istuvat sohvalla mussuttamassa sämpylää ja tuijottamassa piirrettyjä. Voi nukkua hetken ja vaikka pussata miestään.
Ravintolassa käynti on normaalia kasvatusta.
Lasten ikäero tai lukumäärä ei kuulu kellekään.
Joka vanhemmalla on oikeus virittää arkensa niin että oma jaksaminen riittää. Lapset aistivat siitä vain, että äiti jaksaa eikä ole räjähdysvaarassa.
Tunnen minäkin näitä"superäitejä", en usko että heidän lapsensa todellisuudessa on sen onnellisempia kuin meidän jotka ottavat sen homman vähän vähemmän fanaattisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.
No, annat nyt vain ne toimivat ohjeet asiaintilan muuttamiseksi.
Asiasta kukkaruukkuun, mä tajusin unien, joita sattumalta näin viime yönä perusteella, että mä olen kateellinen kaikille ns. onnellisille, hyvinvoiville ja tasapainoisille ihmisille. Juuri nuo ovat ne asiat ja tunteet, joita minulla ei ole koskaan ollut. Ja se, että kärsin siitä yhä, johtuu äidistäni. Siksiköhän äitiyskin on minulle niin vaikeaa?
Ilmeisesti äidilleni oli jotenkin kamalaa, ettei minun tunneskaalani lapsuudessa ollut "täydellinen". (Meillä ei siis ilmeisesti ollut tarpeeksi Kodak-hetkiä?) kosk muistan äitini olleen minulle jotenkin vihainen, jos olin onneton tai surullinen. Se oli muka hänen vikansa. Pahoitin siis hänen mielensä. Muka tahallaan, tai jotain. Vaikka ENHÄN MÄ. Vitut mä hänen Kodak-hetkistään, mäkin olin ihminen.
Minua suunnattomasti raivostuttavat tämän ketjun "onnelliset" joilla on varaa ja otsaa tulle leveilemään meille muille ONNELLAAN. Tekisi mieli survoa heidät paskasäiliöön ja lukita sinne neuvomasta meitä muita "vain olemaan onnellinen".
Olen kade heille, olen varma, ettei heillä ole ollut samanlaisia lyttääviä vanhempia kuin minulla ja että heille on jäänyt rako tuntea surua tai vihaa tai suuttumusta silloin kun siltä tuntuu. Sen turvin he nytkin porskuttavat ja kuvittelevat kaikkea omaksi ansiokseen.
Menenkin tästä herättyäni miettimään, kenelle mä kostan tämän, miten mun elämäni on jo lapsuudessa pilattu niin, ettei minulla voi ikinä olla läheisiä. Koska kukapa haluaisi minusta läheisensä, kun en voi koskaan olla iloinen, onnellinen ja tyytyväinen, koska ne asiat on minulta ryöstetty kun on paheksuttu minun normaaleja tunteitani (suru, viha, kiukku).
Eikä harmita yhtään, vaikka sata "onnellista" tukehtuisi kyyneleihinsä minun taikka lasteni puolesta, auttakaa jollain konkreettisella tavalla, tai ette ole avuksi millään lailla. Ja mun suruni ei ole teidän surunne, mitä te siitä välitätte? Eikä tuska maailmasta lopu, vaikka miten mulle huutaisitte tai minua halveksisitte. Aivan varmasti maailmassa on minun lapsieni kohtaloa pahempiakin kohtaloita, mitä te niistäkään ajatuksen, kaksi uhraamista enempää välitätte, mitään ette kuitenkaan sielläkään maissa tai perheissä saa aikaiseksi.
Kaduin kun tulin vauvan kanssa kotiin. Tuntemani elämä oli loppu. Ekat kaksi kuukautta olivat hirveitä, en saanut mitään apuja.
Sitten se helpotti ja aloin jaksaa rakastaa vauvaa.
Edelleen kadun että tein hänet väärän miehen kanssa. En kuitenkaan kadu sitä että hän on olemassa, hän on mahtava tyyppi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se muka näy tekoina että katuu lastaan?
En ymmärrä teitä.Kyllä mulla ainakin se, etten tykkää vanhemmuudesta, näkyy :( Tosin tuskin olisin täydellinen äiti muutenkaan. Mutta haluaisin olla rento ja leikkivä äiti, mutta en sitten todellakaan olekaan ja halveksin ihmisiä, jotka ovat, koska olen aivan varma, että he kasvattavat uutta kurjalistoa. Että elämä on jotain leikkiä vaan, jossa voi valita aina sen, mistä itse sattuu tykkäämään.
Miksi ajattelisit, että rentous ja leikkisyys johtaa kurjuuteen?? Minulla on ollut leikkivä äiti, ja olen hyvässä virassa. Olen pojalleni leikkivä äiti, ja hän on lahjakas ja menestyy koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja kun mä mietin kenelle mä kostan, niin ne eivät ole ne hyvinvoivat ja onnelliset, vaan ne, jotka ovat edelleenkin minun tielläni saada näyttää pahatkin tunteeni. Eli he ovat ne kaikkein läheisimmät. Koska heille ne kuuluisi voida saada näyttää, mutta koska pitää olla täydellinen vaimo ja äiti, niin "ei saa" tai "on oma vika, jos tuli jätetyksi". Eli, kostan siis noin neuvoneille sekä niille läheisilleni, joille mun negatiiviset tunteeni eivät käy. Tai jotka eivät ole ROHKAISSEET minua tarpeeksi NÄYTTÄMÄÄN niitä ja OLEMAAN VIHAINEN. Vaikka heille se on ollut ihan normaalia lapsena, ettei kukaan ole siitä syyttänyt, paheksunut tai tuominnut. Silloin heidän ei olisi pitänyt "käyttää hyväkseen" sitä, että minä en suutu, paisko ovia, ole vihainen (osaan kyllä olla myrkyllisen pisteliäs) vaan heidän olisi kuulunut KANNUSTAA minuakin suuttumaan, jos haluavat oikeasti väittää välittävänsä minusta. En hyväksy minkään muunlaisia läheisikseni, enää!!! Tosin minun itseni on hyvin vaikea sietää vihaisia ihmisiä, mutta se johtuu siitä, että koen suurimman osan ihmisistä vihaisuudenilmaisutavan hyvin epäreiluksi ja itsekkääksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.No, annat nyt vain ne toimivat ohjeet asiaintilan muuttamiseksi.
Asiasta kukkaruukkuun, mä tajusin unien, joita sattumalta näin viime yönä perusteella, että mä olen kateellinen kaikille ns. onnellisille, hyvinvoiville ja tasapainoisille ihmisille. Juuri nuo ovat ne asiat ja tunteet, joita minulla ei ole koskaan ollut. Ja se, että kärsin siitä yhä, johtuu äidistäni. Siksiköhän äitiyskin on minulle niin vaikeaa?
Ilmeisesti äidilleni oli jotenkin kamalaa, ettei minun tunneskaalani lapsuudessa ollut "täydellinen". (Meillä ei siis ilmeisesti ollut tarpeeksi Kodak-hetkiä?) kosk muistan äitini olleen minulle jotenkin vihainen, jos olin onneton tai surullinen. Se oli muka hänen vikansa. Pahoitin siis hänen mielensä. Muka tahallaan, tai jotain. Vaikka ENHÄN MÄ. Vitut mä hänen Kodak-hetkistään, mäkin olin ihminen.
Minua suunnattomasti raivostuttavat tämän ketjun "onnelliset" joilla on varaa ja otsaa tulle leveilemään meille muille ONNELLAAN. Tekisi mieli survoa heidät paskasäiliöön ja lukita sinne neuvomasta meitä muita "vain olemaan onnellinen".
Olen kade heille, olen varma, ettei heillä ole ollut samanlaisia lyttääviä vanhempia kuin minulla ja että heille on jäänyt rako tuntea surua tai vihaa tai suuttumusta silloin kun siltä tuntuu. Sen turvin he nytkin porskuttavat ja kuvittelevat kaikkea omaksi ansiokseen.
Menenkin tästä herättyäni miettimään, kenelle mä kostan tämän, miten mun elämäni on jo lapsuudessa pilattu niin, ettei minulla voi ikinä olla läheisiä. Koska kukapa haluaisi minusta läheisensä, kun en voi koskaan olla iloinen, onnellinen ja tyytyväinen, koska ne asiat on minulta ryöstetty kun on paheksuttu minun normaaleja tunteitani (suru, viha, kiukku).
Eikä harmita yhtään, vaikka sata "onnellista" tukehtuisi kyyneleihinsä minun taikka lasteni puolesta, auttakaa jollain konkreettisella tavalla, tai ette ole avuksi millään lailla. Ja mun suruni ei ole teidän surunne, mitä te siitä välitätte? Eikä tuska maailmasta lopu, vaikka miten mulle huutaisitte tai minua halveksisitte. Aivan varmasti maailmassa on minun lapsieni kohtaloa pahempiakin kohtaloita, mitä te niistäkään ajatuksen, kaksi uhraamista enempää välitätte, mitään ette kuitenkaan sielläkään maissa tai perheissä saa aikaiseksi.
Hei Kivikissaäiti, jos laitat heti keskusteluun tullessasi kommenttisi perään nimimerkkisi niin ihmiset eivät turhaaan ala neuvoa eivätkä puutu asioihisi. Hyvää päivää ja toivottavasti kykenet joskus olemaan onnellisempi, niin me monet olemme pystyneet kehnosta lapsuudesta huolimatta (en jää keskustelemaan kun olen sellainen onnellinen jota inhoat).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö se muka näy tekoina että katuu lastaan?
En ymmärrä teitä.Kyllä mulla ainakin se, etten tykkää vanhemmuudesta, näkyy :( Tosin tuskin olisin täydellinen äiti muutenkaan. Mutta haluaisin olla rento ja leikkivä äiti, mutta en sitten todellakaan olekaan ja halveksin ihmisiä, jotka ovat, koska olen aivan varma, että he kasvattavat uutta kurjalistoa. Että elämä on jotain leikkiä vaan, jossa voi valita aina sen, mistä itse sattuu tykkäämään.
Miksi ajattelisit, että rentous ja leikkisyys johtaa kurjuuteen?? Minulla on ollut leikkivä äiti, ja olen hyvässä virassa. Olen pojalleni leikkivä äiti, ja hän on lahjakas ja menestyy koulussa.
Että sillä peitellään sitä, ettei oikeasti oteta vastuuta asioista tai mistään. Että vielähän tässä voidaan hassutella, vaikka nukkumaanmenoaika meni jo. Koska ketä kiinnostaa olla ilonpilaaja ja sanoa, että nyt ei ole enää hauskaa, sillä on pestävä hampaat ja syötävä terveellinen iltapala (no, se ensin) ja mentävä yksin sänkyyn odottelemaan unta. Boring. Ei leikkisät halua muuttaa ääntä kellossa.
Äitihullu lakkaa jauhamasta. Sinä tulet aina olemaan katkera.
Muuta pois ja anna lapsillesi mahdollisuus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.No, annat nyt vain ne toimivat ohjeet asiaintilan muuttamiseksi.
Asiasta kukkaruukkuun, mä tajusin unien, joita sattumalta näin viime yönä perusteella, että mä olen kateellinen kaikille ns. onnellisille, hyvinvoiville ja tasapainoisille ihmisille. Juuri nuo ovat ne asiat ja tunteet, joita minulla ei ole koskaan ollut. Ja se, että kärsin siitä yhä, johtuu äidistäni. Siksiköhän äitiyskin on minulle niin vaikeaa?
Ilmeisesti äidilleni oli jotenkin kamalaa, ettei minun tunneskaalani lapsuudessa ollut "täydellinen". (Meillä ei siis ilmeisesti ollut tarpeeksi Kodak-hetkiä?) kosk muistan äitini olleen minulle jotenkin vihainen, jos olin onneton tai surullinen. Se oli muka hänen vikansa. Pahoitin siis hänen mielensä. Muka tahallaan, tai jotain. Vaikka ENHÄN MÄ. Vitut mä hänen Kodak-hetkistään, mäkin olin ihminen.
Minua suunnattomasti raivostuttavat tämän ketjun "onnelliset" joilla on varaa ja otsaa tulle leveilemään meille muille ONNELLAAN. Tekisi mieli survoa heidät paskasäiliöön ja lukita sinne neuvomasta meitä muita "vain olemaan onnellinen".
Olen kade heille, olen varma, ettei heillä ole ollut samanlaisia lyttääviä vanhempia kuin minulla ja että heille on jäänyt rako tuntea surua tai vihaa tai suuttumusta silloin kun siltä tuntuu. Sen turvin he nytkin porskuttavat ja kuvittelevat kaikkea omaksi ansiokseen.
Menenkin tästä herättyäni miettimään, kenelle mä kostan tämän, miten mun elämäni on jo lapsuudessa pilattu niin, ettei minulla voi ikinä olla läheisiä. Koska kukapa haluaisi minusta läheisensä, kun en voi koskaan olla iloinen, onnellinen ja tyytyväinen, koska ne asiat on minulta ryöstetty kun on paheksuttu minun normaaleja tunteitani (suru, viha, kiukku).
Eikä harmita yhtään, vaikka sata "onnellista" tukehtuisi kyyneleihinsä minun taikka lasteni puolesta, auttakaa jollain konkreettisella tavalla, tai ette ole avuksi millään lailla. Ja mun suruni ei ole teidän surunne, mitä te siitä välitätte? Eikä tuska maailmasta lopu, vaikka miten mulle huutaisitte tai minua halveksisitte. Aivan varmasti maailmassa on minun lapsieni kohtaloa pahempiakin kohtaloita, mitä te niistäkään ajatuksen, kaksi uhraamista enempää välitätte, mitään ette kuitenkaan sielläkään maissa tai perheissä saa aikaiseksi.Hei Kivikissaäiti, jos laitat heti keskusteluun tullessasi kommenttisi perään nimimerkkisi niin ihmiset eivät turhaaan ala neuvoa eivätkä puutu asioihisi. Hyvää päivää ja toivottavasti kykenet joskus olemaan onnellisempi, niin me monet olemme pystyneet kehnosta lapsuudesta huolimatta (en jää keskustelemaan kun olen sellainen onnellinen jota inhoat).
Harratatko sä yleisemminkin rotuerottelua? "Hei laittakaa te surulliset keltainen tähti takinpieleen niin tiedän välttää teitä. t. onnellinen"?
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.
Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan.
Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äitihullu lakkaa jauhamasta. Sinä tulet aina olemaan katkera.
Muuta pois ja anna lapsillesi mahdollisuus
Kalahtiko? Mä niin nautin, kun mä näen, että sua harmittaa. Edes vähän puntit tasan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.
Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan.
Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa?
Mä taas ymmärrän tuon seksiharmituksen täydellisesti. Olen nainen joka alkoi nauttia seksistä vasta nelikymppisenä, joten todellakin tuntuu kurjalta, kun ei voi olla edes seksuaalisesti vapautunut tuollalailla nyt kun se muuten olisi mahdollista. Tosin vielä suurempi syy siihen on väärä mies, mutta se on toinen tarinansa. Mutta hyvä äiti ei eroa lasten isästä tällaisesta syystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitihullu lakkaa jauhamasta. Sinä tulet aina olemaan katkera.
Muuta pois ja anna lapsillesi mahdollisuusKalahtiko? Mä niin nautin, kun mä näen, että sua harmittaa. Edes vähän puntit tasan.
Lähinnä oksettaa
Ja säälin perhettäsi. Mukaanlukien äitisi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.No, annat nyt vain ne toimivat ohjeet asiaintilan muuttamiseksi.
Asiasta kukkaruukkuun, mä tajusin unien, joita sattumalta näin viime yönä perusteella, että mä olen kateellinen kaikille ns. onnellisille, hyvinvoiville ja tasapainoisille ihmisille. Juuri nuo ovat ne asiat ja tunteet, joita minulla ei ole koskaan ollut. Ja se, että kärsin siitä yhä, johtuu äidistäni. Siksiköhän äitiyskin on minulle niin vaikeaa?
Ilmeisesti äidilleni oli jotenkin kamalaa, ettei minun tunneskaalani lapsuudessa ollut "täydellinen". (Meillä ei siis ilmeisesti ollut tarpeeksi Kodak-hetkiä?) kosk muistan äitini olleen minulle jotenkin vihainen, jos olin onneton tai surullinen. Se oli muka hänen vikansa. Pahoitin siis hänen mielensä. Muka tahallaan, tai jotain. Vaikka ENHÄN MÄ. Vitut mä hänen Kodak-hetkistään, mäkin olin ihminen.
Minua suunnattomasti raivostuttavat tämän ketjun "onnelliset" joilla on varaa ja otsaa tulle leveilemään meille muille ONNELLAAN. Tekisi mieli survoa heidät paskasäiliöön ja lukita sinne neuvomasta meitä muita "vain olemaan onnellinen".
Olen kade heille, olen varma, ettei heillä ole ollut samanlaisia lyttääviä vanhempia kuin minulla ja että heille on jäänyt rako tuntea surua tai vihaa tai suuttumusta silloin kun siltä tuntuu. Sen turvin he nytkin porskuttavat ja kuvittelevat kaikkea omaksi ansiokseen.
Menenkin tästä herättyäni miettimään, kenelle mä kostan tämän, miten mun elämäni on jo lapsuudessa pilattu niin, ettei minulla voi ikinä olla läheisiä. Koska kukapa haluaisi minusta läheisensä, kun en voi koskaan olla iloinen, onnellinen ja tyytyväinen, koska ne asiat on minulta ryöstetty kun on paheksuttu minun normaaleja tunteitani (suru, viha, kiukku).
Eikä harmita yhtään, vaikka sata "onnellista" tukehtuisi kyyneleihinsä minun taikka lasteni puolesta, auttakaa jollain konkreettisella tavalla, tai ette ole avuksi millään lailla. Ja mun suruni ei ole teidän surunne, mitä te siitä välitätte? Eikä tuska maailmasta lopu, vaikka miten mulle huutaisitte tai minua halveksisitte. Aivan varmasti maailmassa on minun lapsieni kohtaloa pahempiakin kohtaloita, mitä te niistäkään ajatuksen, kaksi uhraamista enempää välitätte, mitään ette kuitenkaan sielläkään maissa tai perheissä saa aikaiseksi.Hei Kivikissaäiti, jos laitat heti keskusteluun tullessasi kommenttisi perään nimimerkkisi niin ihmiset eivät turhaaan ala neuvoa eivätkä puutu asioihisi. Hyvää päivää ja toivottavasti kykenet joskus olemaan onnellisempi, niin me monet olemme pystyneet kehnosta lapsuudesta huolimatta (en jää keskustelemaan kun olen sellainen onnellinen jota inhoat).
Varmasti olen ja menenkin silloin sata kilometriä tunnissa sinua nopeampaa ohitsesi onnellisuudessa ja pystyn sellaiseen onneen, mitä sä ressukka et ole tuntenut ikinä (kiva, että silti pystyt olemaan siitäkin iloinen ja sen turvin hyvä äiti) nyt kun näitä asioita nousee mielen syövereistä esille käsiteltäviksi, niin kuin tämäkin kateusasia, jonka äitini niin voimakkaasti minussa kielsi, vaikka on se silti olemassa, eikä mihinkään kadonnut, vaikka hän miten hoki mantraa, ettei sitä ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitihullu lakkaa jauhamasta. Sinä tulet aina olemaan katkera.
Muuta pois ja anna lapsillesi mahdollisuusKalahtiko? Mä niin nautin, kun mä näen, että sua harmittaa. Edes vähän puntit tasan.
Lähinnä oksettaa
Ja säälin perhettäsi. Mukaanlukien äitisi
No, nautin siitäkin, että sua oksettaa. Onnellisena on kuitenkin kivempi oksentaa, kuin surullisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.
Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan.
Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa?
Mä taas ymmärrän tuon seksiharmituksen täydellisesti. Olen nainen joka alkoi nauttia seksistä vasta nelikymppisenä, joten todellakin tuntuu kurjalta, kun ei voi olla edes seksuaalisesti vapautunut tuollalailla nyt kun se muuten olisi mahdollista. Tosin vielä suurempi syy siihen on väärä mies, mutta se on toinen tarinansa. Mutta hyvä äiti ei eroa lasten isästä tällaisesta syystä.
Eiköhän kuka tahansa ymmärrä seksiharmituksen ja sen ettei voikkaan loikoilla rauhassa sohvalla netflixin kanssa tai kipaista kahville ystävien kanssa. Tottakai se on iso uhraus. Mutta se nyt on melko yksinkertainen asia ymmärtää ennen lastenhankintaa! Jos menee töihin, täytyy ymmärtää ettei voi enää mennä päivisin miten haluaa ja nukkua pitkään. Jos hankkii lapsen, pitää ymmärtää että olet vastuussa toisen, pitkälti avuttoman ihmisen elämästä jonka olet itse päättänyt tuoda maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näistä asioista pitäisi puhua enemmän. On ihan hirveetä lukea että joku on hankkinut lapsia ympäristön "pakotteen" vuoksi ja onhan se totta että VIELÄKIN törmää näihin ennakkoakatuksiin että totta kai nainen haluaa äidiksi, totta kai hän haluaa imettää lastaan 2 vuotiaaksi ja nukkua ensimmäiset 4 vuotta perhepedissä. Jos naisena kehtaa sanoa ettei oikein kiinnosta äiteys eikä halua elää elämäänsä täysin toisen pillin mukaan on jotenkin outo tai huono nainen.
Ja miksi siitä pitäisi välittää? Minun nähdäkseni kukaan ei voi pakottaa, ehkäisy on keksitty. Imetys, perhepeti yms. on ihan jokaisen perheen oma asia enkä voi ymmärtää, millaista ihmistä toisen henkilön perhe-elämä noin paljon kiinnostaisi. Ei ainakaan sellaista ihmistä, jonka mielipidettä minun pitäisi orjailla.
Mitä enemmän olen näitä kommentteja lukenut, sen selkeämmäksi on käynyt käsitys, että täällä valittavat naiset ovat niitä, jotka eivät joko huonon itsetunnon vuoksi tai jostan muusta minulle käsittämättömästä syystä osaa tai uskalla elää oman näköistään elämää. Eihän sellainen elämä ketään tyydytä, se on todellain vain hampaat irvessä puskemista päivästä toiseen. Siitä on vain lyhyt askel katkeroitumiseen, marttyyriyteen ja muiden syyttelyyn omasta tilanteestaan.
Samaa mieltä. Miksi pitää niin kauheasti välittää, mitä ihmiset ajattelevat? Kun ymmärtäisi että ketään ei oikeasti kiinnosta. Mistä otetaan näin kauheat suorituspaineet? Ei äitiyteen ole oikeaa reseptiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D
Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.
Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"
Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.
Mutta ei.
Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:
- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.
- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.
- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)
- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)
- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti
- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät
- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia
- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*
- Katuva äiti pilaa lapsensa
- Katuva äiti on suorittajaäiti
- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu
- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta
- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)
Ja mitäs muuta?
Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.
Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.
Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.
Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.
Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.
Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.
Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin.
Alue: Aihe vapaa
En ymmärtänyt tätä viestiä lainkaan. Mitä on tuo mystinen äiteys? Olen äiti, mutta teen sen omalla laillani, juurikin rakastava ja huolehtiva luottohenkilö. Muuten olen oma vähän hörhö itseni. Lapselle se on ok, on myös vähän hörhö. Samanlaiset yhdessä.