Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Tuskin monikaan katuisi lapsia ja vanhemmuutta, jos mies mahdollistaisi tarpeeksi omaa aikaa ja antaisi hyvää seksiä kun nainen haluaa, sis. pillun nuolenta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinä on taas esimerkki äidistä, jolla on vanhemmuus täysin hukassa. Kasvatetaan muksu päinkettua ja sitten ollaan hänelle vihaisia. Ja ilmeisesti näitä kädettömiä vanhempia on ainakin 520 käynyt tässä ketjussa. 

On totta, ettei ihan kaikkien pitäisi lisääntyä, jos ei ole mitään edellytyksiä kasvattaa niitä lapsia.

Niin, siksihän meillä on tämä ketju ja 39 sivua. Sitä lisääntymistä on nimittäin melkoisen vaikea perua, jos huomaa syystä tai toisesta vasta jälkikäteen, että edellytykset lasten kasvattamiseen ovat puutteelliset.

Eikös adoptio ole vielä ihan mahdollista? 

Mutta en ymmärrä miksi syytetään niitä lapsia, kun vika on itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset syntyvät nykyään entistä harvemmille, entistä pienempiin perheisiin, entistä vanhemmille ja koulutetuimmille vanhemmille, lapsia todella haluaville pariskunnille entistä toivotumpina. Samalla tiedämme entistä enemmän... kaikesta. Ravinnosta, psykologiasta, kemikaaleista jne. Vanhemmuuden standardit ovatyksinkertaisesti nousseet. Kun samalla tiedostamme, että lasten ja nuorten hyvinvointi on jakautunut ja selittävänä tekijänä juuri vanhemmat: heidän koulutus- ja tulotaso ja osallisuus lastensa elämässä (ja koulussa!), on aika vaikea rajata rajaa riittävälle vanhemmuudelle. On vaikea perustella itselle, etteivät lapset tarvitse harrastuksia, kun tutkimusten mukaan nimenomaan harrastukset suojasivat esimerkiksi viime laman lapsia ja teki eroa pärjääjiin ja tippujiin. Varmaan suurimmissa ristipaineissa onkin ne vanhemmat, jotka tiedostavat kaiken tämän tutkimustiedon ja ovat lisäksi vaativissa töissä. Se tuttu mantra itsekkäistä uraäideistä ei ainakaan minun tuttavapiirissäni pidä paikkaansa: juuri heillä riittää kiinnostus ja osallisuus lastensa tulevaisuuden satsaamiseen myös sen jälkeen, kun täyttävät kolme vuotta.

Jo lapset aikuiseksi saaneena olen huolestuneena katsellut nykyisiä äitejä, paineet tuntuvat olevan kovemmat kuin meillä aikoinaan. Tietoa on paljon mutta oli sitä jo 90-00-luvuilla kun omat lapset kasvatin. Ehkä suurin ero on jonkinlainen julkisuus mikä perheisiin on tullut somen myötä. Ennen oltiin julkisempia niille lähimmille, kylässä saatettiin piipahtaa ilman kutsua ja saatiin kahvikuppi (Ruotsissa jo tuohon aikaan oli tämä nykyinen ulkokohtaisempi vierailukulttuuri täydellisine tarjoamisineen). Ne tutut tupsahtivat lapsiperheeseen jossa se pöydälle jäänyt vaippa siivottiin nauraen kahvikupin alta. Hyvin harvoissa lapsiperheissä mietittiin paljoa miltä asiat näyttävät tai miltä niiden pitäisi näyttää, nyt fb ja insta tekevät siitä pakon, alkaa katsella omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin. Tietoon suhtauduttiin maanläheisesti, otettiin huomioon se mikä omaan perheeseen sopi. Harrastukset ovat lapsille tärkeitä, mutta niiden suhteen ei oltu vielä niin hysteerisiä kuin nykyään, vanhemmat kun olivat niitä ei-kuskattuja ja itse harrasteensa hankkinutta sukupolvea. Oli ehkä helpompaa olla omanlaisensa äiti ja isä, löytää se oma tapa elää perheenä ja yhdistää omia ja perheen tarpeita ja toiveita. Tuota jalat maassa asennetta kannattaa pohtia: kuka ne paineet äitiydelle tekee, eikö hyvä äiti voi olla monella lailla, eikö elämäänsä voi rakentaa ihan onnelliseksi myös lasten kanssa kun ne lapset on hankkinut? Ne paineet ja rajoitteet kun on paljolti omia ajatuksia, ei mikään maailman universaali totuuus.

Ja kommenttina vielä tuohon eilen kirjoittamaani vastaukseen nuorelle tutkijalle joka suri uransa olevan ohi kun perheellisenä ei voi lähteä ulkomaille: kerroin erilaisia malleja millä me edellinen sukupolvi olemme vastaavan tilanteen ratkaisseet. Tuo näemmä irrotettiin asiayhteydestä (nuori tutkija ihmetteli kuinka kykenisi olemaan kaksi kuukautta ulkomailla lasten kanssa). Eli varmasti ihmisten osaaminen ja elämänhallinta on erilaista ja ihmisten oma itsetunto ja henkinen tasapaino on hyvin erilainen eikä kotikoulu yleensä ole mikään suositeltava juttu. Tulin vasta nyt piipahtamaan palstalla, en itse vastannut mihinkään noista voimakkaista kommenteista, joku muu teki sen. Muutenkin toivoisin, että palsta pysyisi asiallisena. Miksi toisten ajatukset ja toiset ihmisinä pitää teilata niin voimakkaasti eikö ole ihan kiinnostavaa kuinka eritavoin voimme samat asiat kokea? 

Vaikutat olevan aika hyväosainen (siis oletko sinä se jonain doccina ulkomailla ollut??) ja miä voin suoraan sanoa, että minulla ei ole koskaan ollut sitä, mitä sinulla, mikä mahdollistaisi minulle ne asiat, joiden varassa sinä olet kaiken sen tehnyt, mitä kirjoitit, pitänyt kotikoulua ja sietänyt lapsiasi. Kadehdin sinua. Sinä et osaa auttaa hyväosasisuudestasi käsin eikä oikein myötäelämiskykyäkään löydy muille kuin kaltaisillesi.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin monikaan katuisi lapsia ja vanhemmuutta, jos mies mahdollistaisi tarpeeksi omaa aikaa ja antaisi hyvää seksiä kun nainen haluaa, sis. pillun nuolenta.

Se ei mitenkään poista lasten tarvetta äitiään kohtaan, jonka itse koen olevan se mistä en nauti, eikä sitä, että jos lapsilla on jokin asia huonosti se saa minut voimaan melkein pahoin. Koska minun syytänihän se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.

Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan. 

Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa? 

Mä taas ymmärrän tuon seksiharmituksen täydellisesti. Olen nainen joka alkoi nauttia seksistä vasta nelikymppisenä, joten todellakin tuntuu kurjalta, kun ei voi olla edes seksuaalisesti vapautunut tuollalailla nyt kun se muuten olisi mahdollista. Tosin vielä suurempi syy siihen on väärä mies, mutta se on toinen tarinansa. Mutta hyvä äiti ei eroa lasten isästä tällaisesta syystä.

Eiköhän kuka tahansa ymmärrä seksiharmituksen ja sen ettei voikkaan loikoilla rauhassa sohvalla netflixin kanssa tai kipaista kahville ystävien kanssa. Tottakai se on iso uhraus. Mutta se nyt on melko yksinkertainen asia ymmärtää ennen lastenhankintaa! Jos menee töihin, täytyy ymmärtää ettei voi enää mennä päivisin miten haluaa ja nukkua pitkään. Jos hankkii lapsen, pitää ymmärtää että olet vastuussa toisen, pitkälti avuttoman ihmisen elämästä jonka olet itse päättänyt tuoda maailmaan. 

Itse asiassa ei ole. Juuri nuo arjen uhraukset ovat niitä, joita peitellään "mutta se on kuitenkin niin palkitsevaa"-diskurssin alle. Jokainen keskustelu lapsiperhe-elämän haasteista ja vaikeuksista sisältää aina vähintään puolet näitä pehmennyksiä ("en ole katunut hetkeäkään", "lapset ovat parasta maailmassa" jne.).

Ja kun siihen lisätään vielä nämä ketjussakin esiintyneet ihmiset, joille kaikessa on kyse vain asenteesta ja järjestelyistä, saadaan luotua hyvinkin valheellinen kuva vanhemmuuden arjesta. Nämä ovat juuri niitä ihmisiä, jotka antavat ymmärtää, että seksielämän hoitaminen onnistuu mukavasti Pikku Kakkosen aikaan, lasten nukkuminen omissa sängyissä/koko yön/omatoimisesti on vaan kasvatuskysymys ja fine dining onnistuu helposti vaikka viiden lapsen kanssa, kunhan ravintolassa aletaan käydä heti vauvaiässä. Tai että kuka tahansa voi ottaa lapset mukaan ulkomaille ja pitää kotikoulua tutkimustyön (!!!) ohessa tuosta vaan, tai palkata au pairin.

Nämä ihmiset unohtavat, että me vanhemmat tai sellaiseksi haluavat olemme kaikki erilaisia kompetenssiltamme; kaikilla ei ole kärsivällisyyttä, jaksamista, taloudellisia mahdollisuuksia järjestää lastenhoitajaa tai koko perheen ravintolaillallisia tuosta vain. Lisäksi tähän ketjuun kirjoittaneiden joukossa on muun muassa vammaisten tai neuropsykologisesti poikkeavien lasten vanhempia, eikä myikään ole yhtä alentavaa kuin kertoa heille, että lasten hyvä käytös on vain kasvatuskysymys.

Kiitos! Niitä arjen uhrauksia joutuu tekemään monessa asiassa, vuosi toisensa jälkeen. Se on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja etukäteen tiedossa. Se taas, miksi niistä täytyy väittää nauttivansa, vaikka se olisi silkka vale, on raivostuttavaa. Ympäristön huoli, sosiaalinen paine, normit jne. jne...Hirveän vähän äitiyteen saa mahtua negatiivisia tunteita, paitsi jos ne pehmentää johtuviksi valvomisesta vauvan kanssa tai jostakin muusta hyväksyttäväksi mielletystä syystä. Ja silloinkaan ei saa ylittää epämukavuusrajaa, ei kukaan oikeasti halua kuulla että pari kuukautta eskariuhmaisen kiukuttelua joka päivä kuunneltuaan äiti on muutakin kuin vaan vähän väsynyt.

Itse olen teini-ikäisen äiti, tiesin mihin olen ryhtymässä ja siitä huolimatta tämä vaihe kasvatustyössä on aivan täysin hanurista, näin lyhyesti ja rehellisesti muotoiltuna. Olisi älyllistä epärehellisyyttä väittää, ettenkö vaihtaisi moniakin päiviä matkan varrelta pois. En myöskään menisi väittämään kenestäkään ihmisestä, edes omasta lapsestani, että hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Vanhemmuuskaan ei ole parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on ollut antoisaa, mutta kivuliasta. Pienet polkevat syliä, isot sydäntä, ja tieto siitä, ettei huoli lopu enää ikinä, ei täsmää määritelmääni parhaudesta. Tottakai sanon silti niin, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä.

Vammaisten lasten äitien tunteiden tuulettamisesta oli täällä joskus erittäin hyvä ketju, harmi kun en muista sen nimeä. Heidän paineensa ovat vielä kovemmat, ja ketjusta tuli selväksi, että vammaisten lasten kuuluisaa aurinkoisuutta on vaan pakko kehua. Minä sentään voin sanoa, että tänään oli teinillä pää ja persus vaihtanut paikkaa. Kunhan en sano sitä kodin ulkopuolella liian usein enkä väärällä äänensävyllä.

Siis sanotko sä niin, kodin ulkopuolella, muille, vaikka et tarkoita sitä? Mä en koskaan kehu äitiyttä tai sano, miten tykkään siitä, koska haluan minimoida sen puheen vanhemmudesta, mikä ei ole totta. Joskus saatan myötäillessäni sanoa nii-in, mutta että suustani tulisi töissä lause, miten ihanaa lasten kanssa on, on täysi mahdottomuus. En kerro miten kauheaa se on, koska muut huolestuisivat mielenterveydestäni, mutta se menisi panetteluksi. Muuten voisin kyllä kertoa. Ei minulla ole itseni vuoksi mitään tarvetta ylläpitää äitimyyttiä.

Riippuu ympäristöstä. Ystävien tai perhetuttujen (niiden jotka tuntevat koko poppoon hyvin ja pitkältä ajalta) kanssa en kaunistele, mutta (naisvaltaisella) työpaikalla yksinkertaisesti pääsee helpommalla valikoidessaan sanojaan ja nyökytellessään. Olen kokeillut rehellisyyttäkin, ja siinä ympäristössä se ei kannattanut. ;)

Virhehän se kaunistelukin tietysti on, jos asioiden joskus haluaisi oikeasti muuttuvan.

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

Mä olen aina sanonut, että isäksi voisin ehkä vielä ryhtyä, mutta äidiksi en ikinä. On se vastuu vaan eri.

T. nyt jo aikuisten lasten "äitipuoli" (lasten äitikin on elossa, siksi lainausmerkeissä)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinä on taas esimerkki äidistä, jolla on vanhemmuus täysin hukassa. Kasvatetaan muksu päinkettua ja sitten ollaan hänelle vihaisia. Ja ilmeisesti näitä kädettömiä vanhempia on ainakin 520 käynyt tässä ketjussa. 

On totta, ettei ihan kaikkien pitäisi lisääntyä, jos ei ole mitään edellytyksiä kasvattaa niitä lapsia.

Niin, siksihän meillä on tämä ketju ja 39 sivua. Sitä lisääntymistä on nimittäin melkoisen vaikea perua, jos huomaa syystä tai toisesta vasta jälkikäteen, että edellytykset lasten kasvattamiseen ovat puutteelliset.

Eikös adoptio ole vielä ihan mahdollista? 

Mutta en ymmärrä miksi syytetään niitä lapsia, kun vika on itsestä.

Ketjusta löytyy vastaukset, jos vaan viitsisit lukea.

Kaduin siinä mielessä, etten voinut kuvitellakkaan kuinka elämä muuttuu yllättäen järjettömäksi huoleksi. Vanhin on jo 18v, mutta aina kun on ulkona liukasta tai hän on kaverien kanssa viettämässä iltaa jne. olen huolissani, enkä saa nukutuksi. Toisaalta suren että toin heidät tällaiseen maailmaan, kuinka paljon pahaa he ovat nähneet 60 vuoden päästä. 

En tiedä miksi halusin lapsia. Ehkä se on sisään rakennettu? Ympäristön paine? Niin kuuluu tehdä, mennä naimisiin ja hankkia lapsia?  Omille lapsilleni olen kyllä aina sanonut, että on ihan ok jos ei halua omia lapsia.

Mutta ap:lle, välillä kadun, välillä en. Se aaltoilee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.

Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.

Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.

Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.

Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.

Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin. 

Tai pikemminkin kuin opitko tuon asenteesi äidiltäsi, niin eikö sinua ole kotona opetettu kunnioittamaan toisten kokemuksia? Miten sinä voit väittää, että jotakuta ei vain huvita, jos hän itse sanoo, ettei kykene johonkin? Eikö ole opetettu kunnioittamaan muiden kokemuksia? Sinäkö sen tiedätkin, millälailla muut tuntee ja kokee? Onko sinulla lapsia? Kamalaa jos on, et anna siis tilaa lapsesi omille kokemuksille, jos ne ovat riittävän ristiriidassa omiesi kanssa, vaan väität lapsesi tunteita joiksikin muiksi, kuin mitä ne ilmeisesti ovat. Olet vaarallinen. Älä hanki lapsia. Ainakaan "erilaisia" ja kovin eri tavoin kuin sinä ajattelevia tai kokevia lapsia.

t.kivikissaäiti

Otitko huomioon, että lainaamasi kommentti oli vastaus tuolle, jonka mielestä kyse on vain kykenemättömyydestä? Myönnän, että oli aggressiivisesti sekä jyrkästi kirjoitettu, mutta niin oli sekin mitä lainasin. Kyse voi olla kummasta tahansa, kykenemättömyydestä tai haluttomuudesta, tai näiden yhdistelmästä. Me emme voi tietää kummasta kenenkin kohdalla on kyse, ja halusin tuoda esiin sen, ettei asia ole niin yksipuolinen. Yhtä lailla sinä et anna nyt tilaa tuolle minun kirjoittamalleni kokemukselle haluttomuudesta. Lisäksi tuon yhden kirjoituksen perusteella itse tuomitset minut tietynlaiseksi, ja minun toimivan tietyllä tavalla. Pata kattilaa soimaa. En kirjoita tätä siis ilkeilläkseni, vaan että itsekin huomaisit kuinka teet aivan samaa mistä muita syytät. Vasta kun itse asian huomaa, sille voi tehdä jotain, jos haluaa.

Joo, kiitos huomiosta, mutta ymmärsinkö oikein, että sinustakin on mahdollista, että tässä ketjussa on ihmisiä, jotka eivät vain halua hoitaa/rakastaa/innostua lapsistaan, koska eivät viitsi?

Jos ymmärsin oikein, että olet tätä mieltä, niin en voi kuin ihmetellä (tyhmyyttäsi). Miksi kukaan käyttäysi aikaansa sitten murehtiessaan asiain tilaa tässä ketjussa? Vastaat ehkä, ettet ole nähnyt murehtimista, mutta minä uskon, että murhe on sen takana, että ketjuun avaudutaan. Olet epälooginen ja olet kuin äitini. Et tiedä, miltä tuntuu kasvaa 20 vuotta tuollaisen ihmisen vaikutuksen alla, jolle kaikki heikkoutesi ovat ilkeää haluttomuutta toimia oikein, koska et viitsi. Vai, ymmärsinkö väärin?

t.kivikissaäiti

Ymmärsit väärin. Tämä ketju on täynnä äitejä jotka viitsivät toimia oikein, koska niin pitää tehdä. Eivät siis siksi että he haluaisivat olla siinä tilanteessa, vaan koska ovat tehneet valintoja jotka ovat osoittautuneet huonoksi vasta jälkeenpäin. He kuitenkin kantavat vastuunsa, mutta syvällä sisimmässään toivoisivat asioiden olevan toisin. He kykenevät olemaan hyviä äitejä, koska on pakko. Toki on mahdollista, että on äitejä jotka eivät vain viitsi. En tosin usko että kovinkaan moni heistä kirjoittelee täällä, koska on selvää, että he eivät kadu. Katumus vaatii vastuuntuntoa, ymmärrystä siitä mitä odotetaan, ja kykyä tarjota sitä odotettua, vaikka ei oikeastaan haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Tämä mielipide kuvastaa, niin käsittämättömän hyvin kuinka lähdetään niistä omista lähtökohdista ja ihmettellään miten muut eivät tee samoin. Mietitään kuinka muut eivät ajatelleet, kuinka muut eivät kasvattaneet, kuinka muut pystyvät tuntemaan eri tavalla. Mietitään miten on mahdollista tuntea negatiivisia tunteita omaa lastaan kohtaan ja uskotaan ihan oikeasti se on aina vaan asenteesta kiinni. 

Oletteko heikkolahjaisia? Juuri ja juuri kykenette ymmärtämään omat ajatuksenne, mutta jo se, että joku toinen ajattelee eri tavalla on jo ihan mahdotonta ymmärtää? 

Miten on mahdollista, että älykkäilläkin ihmisillä voisi tulla eteen tilanteita, joihin ei vaan osannut varautua? Puhumatta nyt vähän vähemmän älykkäistä, jotka eivät ennen lapsia hahmottaneet koko kokonaisuutta.?

Joka hitsin kohtaan selitellään lasten pyörällä ajamista kirjastoon. Okei. Hieno neuvo, joka sopii varmasti sinun perheellesi. Mutta tässä vaiheessa olet jo unohtanut kuinka paljon on äitejä, joiden lapset ovat niin pieniä etteivät pyöräile. On lapsia, joita ei voi laittaa liikenteeseen, koska ovat vaaraksi sekä itselleen, että muille. On lapsia, jotka jostain pakottavasta tai puolison työn syystä asuvat paikassa, jonne kirjastoon ei pyörällä poljeta. On lapsia, jotka kieltäytyvät lähtemästä  yhtään minnekään ja varsinkaan pyörällä. On paikkoja, jossa talvi on pitkä eikä pyörällä mennä koko vuotta. On perheitä, joilla ei ole varaa ostaa pyörää. Mutta teillä on toiminut, niin kyllä muillakin.

Sitten ehdotat viemään lapset kirjastoon. Unohdat täysin, ettei kaikkia lapsia voi viedä kirjastoon. Ehkä he ovat kipeitä tai sairaita. Ehkä he eivät osaa käyttäytyä jostain syystä. Ehkä he eivät vaan halua mennä kirjastoon. Ehkä äiti ei halua olla kirjastossa. Lisäksi vielä mahdolliset kuljetusongelmat?

Lue kahvilassa kirjaa?  Okei? Mutta jos et halua istua kahvilassa lukemassa kirjaa, vaan kirjoittamassa rauhassa omassa työhuoneessasi tutkimusta? Haluat kierrellä lasikaupassa katsomassa posliiniesineitä? Lähdet ajatuksesta, että teko kun teko. Kaikki on kivaa, kun sinusta se on kivaa.

Laita hakemaan kavereita? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että lapset ovat määrätyn ikäisiä. Asutte aluella, jossa asuvat lapsen ystävät. Lapsella on ystäviä, joita hakea. Kaverit suostuvat lähtemään ulos.

Viet luistelemaan ja lähdet itse muualle? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että he kykenevät luistelemaan yksin, että tykkäävät luistelemisesta.  Että lähellä on luistelukenttä. Että ympärivuotisesti on luisteluratoja tarjolla kaikille halukkaille. Sen lisäksi oletat, että jos et tykkää katsella lastesi luistelemista, niin pidät siitä että voit pari tuntia kierrellä lähikauppoja tai käydä salilla tms. 

Katsele telkusta omaa sarjaa, kun lapset tekevät legoja? Lähdet oletuksesta, että katuva äiti kaipaa telkkusarjaa. Ja, että lapset voi jättää legojen pariin ja pysyvät siinä. ettei legojen rakentelusta synny riitaa. Tämän tehtyään äiti kokee suurta onnea ja tulee tyytyväiseksi ja kokee elämänsä merkitykselliseksi. 

Se, että nuo mainitsemasi jutut tekevät sinut ja sinun lapsesi onnelliseksi, ei tarkoita, että niin tapahtuu kaikkien muiden kohdalla.

Hienoa, että sinä koet riittäväksi tuon ehdottamasi. Voin täysin ymmärtää miksi.

Katuvana äitinä myönnän vielä seuraavat asiat ja vastaan yleisimpiin ketjussa kysyttyihin kysymyksiin, ettei niitä tarvitse enää toistaa:

1) Olen itsekäs. Kyllä, olen itsekäs, ja haluaisin vaikka sunnuntaisin katsoa kauhuelokuvia koko päivän (ei voi toteuttaa lasten kanssa) ja syödä pitsaa, kuin ulkoilla (täytyy toteuttaa lasten kanssa joka päivä) ja tehdä ruokaa (ei voida syödä pitsaa jatkuvasti lasten kanssa). Olen itsekäs ja tiedän sen.

2) Olen tehnyt virheen. En ole täysin tietänyt, mihin ryhdyn ja miten selviän äitiydestä, kun olen tehnyt lapset. Minulle ei tarvitse kertoa enää tässä ketjussa että "olisi kannattanut miettiä ensin". MINÄ TIEDÄN SEN.

3) Rakastan lapsiani ja pidän huolta lapsistani. En olisi tässä katumassa, jos en rakastaisi ja huolehtisi! Juuri se on niin raskasta.

4) Rakastaminen ja huolehtiminen ei poissulje katumusta, ja toisin päin. En toivo, että lapseni kuolisivat tai että he eivät olisi syntyneetkään - en kadu niinkään lapsiani, vaan vanhemmuuden valitsemista. Lapseni ovat aivan kamalia ja aivan ihania - nämäkään asiat eivät sulje toisiaan pois.

5) En tarvitse neuvoa kasvatuksessa, kiitos vain. En olisi tässä katumassa, ellen juuri olisi niin tietoinen lasten kasvatuksesta ja sen haasteista.

5) En tarvitse Paulo Coelho -tason lätinää siitä, kuinka elämäni on minun käsissäni. MINÄ TIEDÄN SEN. Olen tehnyt parhaani sopeutuakseni tekemääni virheeseen - mutta katumuksen tunne ei siltikään katoa lopullisesti. Toteutan itseäni niissä puitteissa, missä elän nyt - mutta SE EI OLE SAMA ASIA (eikä voi koskaan ollakaan) kuin toteuttaa itseään ilman lapsia. Lapset rajoittavat elämää perustavanlaatuisella tavalla.

6) Lapseni voivat hyvin, kiitos vain. Katumus ei sulje pois rakkautta ja huolenpitoa. Lapsillani on myös rakastava ja huolehtiva isä.

7) En ole masentunut tai mieleltäni sairas - joskin ruuhkavuosissa uupunut. Tätä ruuhkavuosiuupumusta ei olisi ilman lapsia, ja tiedättekö mitä - senkin takia kaduttaa. Elämä ei ole helppoa, mutta se olisi monessa asiassa helpompaa ilman lapsia.

8) Tiesin että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Olen tehnyt virheen, mutta en ole täysi idiootti. En vaan osannut kuvitella, että minulle lasten vuodesta toiseen jatkuva riippuvuus olisi liikaa.

9) Lisäksi en osannut lapset saadessani kuvitella, kuinka kamalassa jamassa maailma olisi näin vuonna 2017. 

10) En aio erota lasten isästä - hän on elämäni rakkaus.

11) En aio antaa lapsia pois tai huostaan, koska se olisi heille vielä traumaattisempaa kuin nykytilanne. Lapseni ovat jo koulussa.

12) En ole tunnekylmä eikä omassa äidissäni ole mitään vikaa - päinvastoin, hän oli varsin lapsirakas ja huolehtiva äiti ja on sitä minulle edelleen. Katumukseni kumpuaa nimenomaan siitä, että rakkaus lapsia kohtaan ja sen mukanaan tuoma huoli ja murhe raastaa usein sydäntä.

Oliko muuta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Teillä on vuorovaikutuksessa jotain ongelmaa, kun on noin vaikeaa kaikki. Hae apua,älä pilaa lapsesikin elämää.

Kuules besserwisser, oletko uhmaiästä kuullut?

Voi hellanlettas sentään. Lapsella on useita erilaisia vaiheita elämässään ja vanhemmilla pitäisi olla tiedot ja taidot näiden tilanteiden käsittelyyn. Mutta isolla osalla vanhemmista ei tunnu olevan mitään käsitystä lasten kasvattamisesta. Ja sitten syytetään sitä lasta.

Aivan käsittämätöntä, että älykkäiltäkin ihmisiltä voi tulla aivopieruja ja niiden seurauksena tehdään asioita, ja myöhemmin riittää vielä älykkyys ymmärtämään niiden omien aivopierujen seurauksetkin itselleen ja kyetä vielä tuntemaan asian tiimoilta tunteita, kuten vaikka katumusta. On se ihminen vaan monimutkainen olento.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan hauku lapsettomia enkä syyllistä heitä mistään. Minä mietin omaa äitiäni, jolle lapsen hoitaminen ei selvästikään ollut mieluisaa, mutta joka syytti siitä minua, ei äitiyttä sinänsä! Äiti oli eronnut, mutta sönkötti, että olisi halunnut 5 poikaa! (=jalkapallojoukkue). Mutta ei sitten voinut koska ero, muka.

Eli en saanut äidiltä palautetta, että hän ei tykkää hoitaa minua, vaikka varmasti ei tykännyt, kun kiukku purettiin minuun. Olen siis jo aikaisemmin ketjussa kirjoittanut, että luulin, että meidän ongelmamme johtuivat meistä, hänestä ja minusta.

Nyt tajuan, että eivät ne johtuneetkaan, vaan siitä, että äiti ei ollut lapsirakas henkilö, ja ei siinä mitään, tunnollisesti hän minut hoiti, mutta se oli virhe häneltä, ettei hän rehellisesti paljastanut minulle, että syy on hänessä, jolloin en päässyt tarkastelemaan rehellisesti äitiyttä, vaan se näyttäytyi minulle asiana, josta kyllä selviää, jos haluaa. Niin, selviää, jos on tunnekylmä ihminen, jota ei haittaa hoitaa lapsiaan koneellisesti. Minua taas oksettaa, kun en kykene sen parempaan, ja olen huolissani lapsistani. Koska niillä eväillä, joita lapsuuteni antoi on todella vaikea olla haluamani lempeä, rakastava ja toiset itseni edelle asettava vanhempi. Koska en saa siitä mitään.

Mutta saatan sinä hyvänmielen ja onnistumisen tunteen kun laitat lapsesi ennen itseäsi?

Miten niin? Mitä oikein tarkoitat? En koe asiaa niin, koen vain hoitaneeni velvollisuuteni (josta lapsi vielä kiukuttelee). Esim. nukkumaanmeno. Katsoisin paljon mieluummin useimpina iltoina vain töllöä. Sen sijaan en voi, koska pitää saada lapset nukkumaan. Ja sen jälkeen ei voi enää pitää telkkaria niin että kuulisi mitään, koska lapset eivät saa unta. Jos minä en asettaisi lapsia itseni edelle, unen vähyys olisi haitaksi lasten terveydelle.

Mutta miksi saisin tuosta jotenkin erityiset kicksit?

Ohiksena, yhdistä telkkariin langattomat kuulokkeet, ja voit vaikka luukuttaa heviä. Käytä tallentavaa digiboksia, niin voit laittaa keskeytyneen ohjelmasi pauselle tai taölentumaan, ja katsoa loppuun, kun sait heidät nukahtamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinä on taas esimerkki äidistä, jolla on vanhemmuus täysin hukassa. Kasvatetaan muksu päinkettua ja sitten ollaan hänelle vihaisia. Ja ilmeisesti näitä kädettömiä vanhempia on ainakin 520 käynyt tässä ketjussa. 

On totta, ettei ihan kaikkien pitäisi lisääntyä, jos ei ole mitään edellytyksiä kasvattaa niitä lapsia.

Niin, siksihän meillä on tämä ketju ja 39 sivua. Sitä lisääntymistä on nimittäin melkoisen vaikea perua, jos huomaa syystä tai toisesta vasta jälkikäteen, että edellytykset lasten kasvattamiseen ovat puutteelliset.

Eikös adoptio ole vielä ihan mahdollista? 

Mutta en ymmärrä miksi syytetään niitä lapsia, kun vika on itsestä.

Kukaan ei syytä lasta, vaan lähinnä katuu omia tekojaan ja ratkaisujaan. Siinä on vissi ero.

Vierailija kirjoitti:

Useimmiten ne raskaat hetket johtuu itsestä. Lapsi reagoi vanhempien tunteisiin ja mielialoihin.

Kannattaa aina aloittaa katsomalla peiliin (ja asettua lapsen asemaan).

Tämän kommentin on voinut kirjoittaa vain ihminen, jolla ei ole lasta tai sitten 1 harvinaisen kiltti ja terve kympin tyttö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinä on taas esimerkki äidistä, jolla on vanhemmuus täysin hukassa. Kasvatetaan muksu päinkettua ja sitten ollaan hänelle vihaisia. Ja ilmeisesti näitä kädettömiä vanhempia on ainakin 520 käynyt tässä ketjussa. 

On totta, ettei ihan kaikkien pitäisi lisääntyä, jos ei ole mitään edellytyksiä kasvattaa niitä lapsia.

Niin, siksihän meillä on tämä ketju ja 39 sivua. Sitä lisääntymistä on nimittäin melkoisen vaikea perua, jos huomaa syystä tai toisesta vasta jälkikäteen, että edellytykset lasten kasvattamiseen ovat puutteelliset.

Eikös adoptio ole vielä ihan mahdollista? 

Mutta en ymmärrä miksi syytetään niitä lapsia, kun vika on itsestä.

Kukaan ei syytä lasta, vaan lähinnä katuu omia tekojaan ja ratkaisujaan. Siinä on vissi ero.

Äitimyytti on kyllä tiukassa, kun vanhemmuuden valitsemista katuva äiti automaattisesti vihaa lapsiaan, syyttelee näitä päivät pitkät ja on niin kelvoton äidiksi, että tämän pitäisi antaa lapset adoptioon...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Tämä mielipide kuvastaa, niin käsittämättömän hyvin kuinka lähdetään niistä omista lähtökohdista ja ihmettellään miten muut eivät tee samoin. Mietitään kuinka muut eivät ajatelleet, kuinka muut eivät kasvattaneet, kuinka muut pystyvät tuntemaan eri tavalla. Mietitään miten on mahdollista tuntea negatiivisia tunteita omaa lastaan kohtaan ja uskotaan ihan oikeasti se on aina vaan asenteesta kiinni. 

Oletteko heikkolahjaisia? Juuri ja juuri kykenette ymmärtämään omat ajatuksenne, mutta jo se, että joku toinen ajattelee eri tavalla on jo ihan mahdotonta ymmärtää? 

Miten on mahdollista, että älykkäilläkin ihmisillä voisi tulla eteen tilanteita, joihin ei vaan osannut varautua? Puhumatta nyt vähän vähemmän älykkäistä, jotka eivät ennen lapsia hahmottaneet koko kokonaisuutta.?

Joka hitsin kohtaan selitellään lasten pyörällä ajamista kirjastoon. Okei. Hieno neuvo, joka sopii varmasti sinun perheellesi. Mutta tässä vaiheessa olet jo unohtanut kuinka paljon on äitejä, joiden lapset ovat niin pieniä etteivät pyöräile. On lapsia, joita ei voi laittaa liikenteeseen, koska ovat vaaraksi sekä itselleen, että muille. On lapsia, jotka jostain pakottavasta tai puolison työn syystä asuvat paikassa, jonne kirjastoon ei pyörällä poljeta. On lapsia, jotka kieltäytyvät lähtemästä  yhtään minnekään ja varsinkaan pyörällä. On paikkoja, jossa talvi on pitkä eikä pyörällä mennä koko vuotta. On perheitä, joilla ei ole varaa ostaa pyörää. Mutta teillä on toiminut, niin kyllä muillakin.

Sitten ehdotat viemään lapset kirjastoon. Unohdat täysin, ettei kaikkia lapsia voi viedä kirjastoon. Ehkä he ovat kipeitä tai sairaita. Ehkä he eivät osaa käyttäytyä jostain syystä. Ehkä he eivät vaan halua mennä kirjastoon. Ehkä äiti ei halua olla kirjastossa. Lisäksi vielä mahdolliset kuljetusongelmat?

Lue kahvilassa kirjaa?  Okei? Mutta jos et halua istua kahvilassa lukemassa kirjaa, vaan kirjoittamassa rauhassa omassa työhuoneessasi tutkimusta? Haluat kierrellä lasikaupassa katsomassa posliiniesineitä? Lähdet ajatuksesta, että teko kun teko. Kaikki on kivaa, kun sinusta se on kivaa.

Laita hakemaan kavereita? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että lapset ovat määrätyn ikäisiä. Asutte aluella, jossa asuvat lapsen ystävät. Lapsella on ystäviä, joita hakea. Kaverit suostuvat lähtemään ulos.

Viet luistelemaan ja lähdet itse muualle? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että he kykenevät luistelemaan yksin, että tykkäävät luistelemisesta.  Että lähellä on luistelukenttä. Että ympärivuotisesti on luisteluratoja tarjolla kaikille halukkaille. Sen lisäksi oletat, että jos et tykkää katsella lastesi luistelemista, niin pidät siitä että voit pari tuntia kierrellä lähikauppoja tai käydä salilla tms. 

Katsele telkusta omaa sarjaa, kun lapset tekevät legoja? Lähdet oletuksesta, että katuva äiti kaipaa telkkusarjaa. Ja, että lapset voi jättää legojen pariin ja pysyvät siinä. ettei legojen rakentelusta synny riitaa. Tämän tehtyään äiti kokee suurta onnea ja tulee tyytyväiseksi ja kokee elämänsä merkitykselliseksi. 

Se, että nuo mainitsemasi jutut tekevät sinut ja sinun lapsesi onnelliseksi, ei tarkoita, että niin tapahtuu kaikkien muiden kohdalla.

Hienoa, että sinä koet riittäväksi tuon ehdottamasi. Voin täysin ymmärtää miksi.

Tämä oli vastaus äidille, joka oli yhden päivän aikana

-ollut lasten kanssa kirjastossa lainaamassa heidän kanssa kirjoja

-ollut heidän kanssa luistelemassa ja ottanut aikaa ja kannustanut

-leikkinyt rosvoa ja poliisia pihalla omien ja naapurin lasten kanssa.

Tarkoitus oli katsoa asiaa siltä kannalta, että äidillä olisi oikeus olla yrittämättä ihan noin paljon, vaan ottaa hengähdystauko itselle, olematta huono äiti. On oikeus katsoa välillä emmerdalea, kutoa tai joogata.

Yleisesti, jos lapset ovat liian pieniä - se aika menee ohi. Jos ei ole jäätä - ei kaikkien tarvitse osata edes luistella. Jos lähistöllä ei ole ketään kavereita -nykyään lapset löytävät kavereita pelien kautta netistä.

Äidit vaativat itseltään niin valtavasti, ja valtavaa läsnäoloa, ja tuntevat syyllisyyttä jos heillä on mitään omaa. Tiedän ihmisen, joka teki aamuisin neljä tuntia tutkimusta, vaikka lapset olivat pieniä, hän palkkasi naapurista nuoren aamupäiviksi ulkoilemaan ja ruokailemaan heidän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.

Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.

Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.

Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.

Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.

Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin. 

Tai pikemminkin kuin opitko tuon asenteesi äidiltäsi, niin eikö sinua ole kotona opetettu kunnioittamaan toisten kokemuksia? Miten sinä voit väittää, että jotakuta ei vain huvita, jos hän itse sanoo, ettei kykene johonkin? Eikö ole opetettu kunnioittamaan muiden kokemuksia? Sinäkö sen tiedätkin, millälailla muut tuntee ja kokee? Onko sinulla lapsia? Kamalaa jos on, et anna siis tilaa lapsesi omille kokemuksille, jos ne ovat riittävän ristiriidassa omiesi kanssa, vaan väität lapsesi tunteita joiksikin muiksi, kuin mitä ne ilmeisesti ovat. Olet vaarallinen. Älä hanki lapsia. Ainakaan "erilaisia" ja kovin eri tavoin kuin sinä ajattelevia tai kokevia lapsia.

t.kivikissaäiti

Otitko huomioon, että lainaamasi kommentti oli vastaus tuolle, jonka mielestä kyse on vain kykenemättömyydestä? Myönnän, että oli aggressiivisesti sekä jyrkästi kirjoitettu, mutta niin oli sekin mitä lainasin. Kyse voi olla kummasta tahansa, kykenemättömyydestä tai haluttomuudesta, tai näiden yhdistelmästä. Me emme voi tietää kummasta kenenkin kohdalla on kyse, ja halusin tuoda esiin sen, ettei asia ole niin yksipuolinen. Yhtä lailla sinä et anna nyt tilaa tuolle minun kirjoittamalleni kokemukselle haluttomuudesta. Lisäksi tuon yhden kirjoituksen perusteella itse tuomitset minut tietynlaiseksi, ja minun toimivan tietyllä tavalla. Pata kattilaa soimaa. En kirjoita tätä siis ilkeilläkseni, vaan että itsekin huomaisit kuinka teet aivan samaa mistä muita syytät. Vasta kun itse asian huomaa, sille voi tehdä jotain, jos haluaa.

Joo, kiitos huomiosta, mutta ymmärsinkö oikein, että sinustakin on mahdollista, että tässä ketjussa on ihmisiä, jotka eivät vain halua hoitaa/rakastaa/innostua lapsistaan, koska eivät viitsi?

Jos ymmärsin oikein, että olet tätä mieltä, niin en voi kuin ihmetellä (tyhmyyttäsi). Miksi kukaan käyttäysi aikaansa sitten murehtiessaan asiain tilaa tässä ketjussa? Vastaat ehkä, ettet ole nähnyt murehtimista, mutta minä uskon, että murhe on sen takana, että ketjuun avaudutaan. Olet epälooginen ja olet kuin äitini. Et tiedä, miltä tuntuu kasvaa 20 vuotta tuollaisen ihmisen vaikutuksen alla, jolle kaikki heikkoutesi ovat ilkeää haluttomuutta toimia oikein, koska et viitsi. Vai, ymmärsinkö väärin?

t.kivikissaäiti

Ymmärsit väärin. Tämä ketju on täynnä äitejä jotka viitsivät toimia oikein, koska niin pitää tehdä. Eivät siis siksi että he haluaisivat olla siinä tilanteessa, vaan koska ovat tehneet valintoja jotka ovat osoittautuneet huonoksi vasta jälkeenpäin. He kuitenkin kantavat vastuunsa, mutta syvällä sisimmässään toivoisivat asioiden olevan toisin. He kykenevät olemaan hyviä äitejä, koska on pakko. Toki on mahdollista, että on äitejä jotka eivät vain viitsi. En tosin usko että kovinkaan moni heistä kirjoittelee täällä, koska on selvää, että he eivät kadu. Katumus vaatii vastuuntuntoa, ymmärrystä siitä mitä odotetaan, ja kykyä tarjota sitä odotettua, vaikka ei oikeastaan haluaisi.

Okei, no mikä kommentissani tälle kirjoittajalle "Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin" oli ongelma? Siis aivan varmasti täällä on myös kykenemättömiä toimimaan oikein, jotka sen vuoksi katuvat lastenhankintaa. Mutta tämä yksi syyttää ettei he viitsi toimia oikein. Siihen vastasin.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Tämä mielipide kuvastaa, niin käsittämättömän hyvin kuinka lähdetään niistä omista lähtökohdista ja ihmettellään miten muut eivät tee samoin. Mietitään kuinka muut eivät ajatelleet, kuinka muut eivät kasvattaneet, kuinka muut pystyvät tuntemaan eri tavalla. Mietitään miten on mahdollista tuntea negatiivisia tunteita omaa lastaan kohtaan ja uskotaan ihan oikeasti se on aina vaan asenteesta kiinni. 

Oletteko heikkolahjaisia? Juuri ja juuri kykenette ymmärtämään omat ajatuksenne, mutta jo se, että joku toinen ajattelee eri tavalla on jo ihan mahdotonta ymmärtää? 

Miten on mahdollista, että älykkäilläkin ihmisillä voisi tulla eteen tilanteita, joihin ei vaan osannut varautua? Puhumatta nyt vähän vähemmän älykkäistä, jotka eivät ennen lapsia hahmottaneet koko kokonaisuutta.?

Joka hitsin kohtaan selitellään lasten pyörällä ajamista kirjastoon. Okei. Hieno neuvo, joka sopii varmasti sinun perheellesi. Mutta tässä vaiheessa olet jo unohtanut kuinka paljon on äitejä, joiden lapset ovat niin pieniä etteivät pyöräile. On lapsia, joita ei voi laittaa liikenteeseen, koska ovat vaaraksi sekä itselleen, että muille. On lapsia, jotka jostain pakottavasta tai puolison työn syystä asuvat paikassa, jonne kirjastoon ei pyörällä poljeta. On lapsia, jotka kieltäytyvät lähtemästä  yhtään minnekään ja varsinkaan pyörällä. On paikkoja, jossa talvi on pitkä eikä pyörällä mennä koko vuotta. On perheitä, joilla ei ole varaa ostaa pyörää. Mutta teillä on toiminut, niin kyllä muillakin.

Sitten ehdotat viemään lapset kirjastoon. Unohdat täysin, ettei kaikkia lapsia voi viedä kirjastoon. Ehkä he ovat kipeitä tai sairaita. Ehkä he eivät osaa käyttäytyä jostain syystä. Ehkä he eivät vaan halua mennä kirjastoon. Ehkä äiti ei halua olla kirjastossa. Lisäksi vielä mahdolliset kuljetusongelmat?

Lue kahvilassa kirjaa?  Okei? Mutta jos et halua istua kahvilassa lukemassa kirjaa, vaan kirjoittamassa rauhassa omassa työhuoneessasi tutkimusta? Haluat kierrellä lasikaupassa katsomassa posliiniesineitä? Lähdet ajatuksesta, että teko kun teko. Kaikki on kivaa, kun sinusta se on kivaa.

Laita hakemaan kavereita? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että lapset ovat määrätyn ikäisiä. Asutte aluella, jossa asuvat lapsen ystävät. Lapsella on ystäviä, joita hakea. Kaverit suostuvat lähtemään ulos.

Viet luistelemaan ja lähdet itse muualle? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että he kykenevät luistelemaan yksin, että tykkäävät luistelemisesta.  Että lähellä on luistelukenttä. Että ympärivuotisesti on luisteluratoja tarjolla kaikille halukkaille. Sen lisäksi oletat, että jos et tykkää katsella lastesi luistelemista, niin pidät siitä että voit pari tuntia kierrellä lähikauppoja tai käydä salilla tms. 

Katsele telkusta omaa sarjaa, kun lapset tekevät legoja? Lähdet oletuksesta, että katuva äiti kaipaa telkkusarjaa. Ja, että lapset voi jättää legojen pariin ja pysyvät siinä. ettei legojen rakentelusta synny riitaa. Tämän tehtyään äiti kokee suurta onnea ja tulee tyytyväiseksi ja kokee elämänsä merkitykselliseksi. 

Se, että nuo mainitsemasi jutut tekevät sinut ja sinun lapsesi onnelliseksi, ei tarkoita, että niin tapahtuu kaikkien muiden kohdalla.

Hienoa, että sinä koet riittäväksi tuon ehdottamasi. Voin täysin ymmärtää miksi.

Tämä oli vastaus äidille, joka oli yhden päivän aikana

-ollut lasten kanssa kirjastossa lainaamassa heidän kanssa kirjoja

-ollut heidän kanssa luistelemassa ja ottanut aikaa ja kannustanut

-leikkinyt rosvoa ja poliisia pihalla omien ja naapurin lasten kanssa.

Tarkoitus oli katsoa asiaa siltä kannalta, että äidillä olisi oikeus olla yrittämättä ihan noin paljon, vaan ottaa hengähdystauko itselle, olematta huono äiti. On oikeus katsoa välillä emmerdalea, kutoa tai joogata.

Yleisesti, jos lapset ovat liian pieniä - se aika menee ohi. Jos ei ole jäätä - ei kaikkien tarvitse osata edes luistella. Jos lähistöllä ei ole ketään kavereita -nykyään lapset löytävät kavereita pelien kautta netistä.

Äidit vaativat itseltään niin valtavasti, ja valtavaa läsnäoloa, ja tuntevat syyllisyyttä jos heillä on mitään omaa. Tiedän ihmisen, joka teki aamuisin neljä tuntia tutkimusta, vaikka lapset olivat pieniä, hän palkkasi naapurista nuoren aamupäiviksi ulkoilemaan ja ruokailemaan heidän kanssa.

Miksi täältä palstalta puuttuvat hymiöt? Nyt laittaisin sellaisen, jossa hymiö hakkaa päätään seinään.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Tämä mielipide kuvastaa, niin käsittämättömän hyvin kuinka lähdetään niistä omista lähtökohdista ja ihmettellään miten muut eivät tee samoin. Mietitään kuinka muut eivät ajatelleet, kuinka muut eivät kasvattaneet, kuinka muut pystyvät tuntemaan eri tavalla. Mietitään miten on mahdollista tuntea negatiivisia tunteita omaa lastaan kohtaan ja uskotaan ihan oikeasti se on aina vaan asenteesta kiinni. 

Oletteko heikkolahjaisia? Juuri ja juuri kykenette ymmärtämään omat ajatuksenne, mutta jo se, että joku toinen ajattelee eri tavalla on jo ihan mahdotonta ymmärtää? 

Miten on mahdollista, että älykkäilläkin ihmisillä voisi tulla eteen tilanteita, joihin ei vaan osannut varautua? Puhumatta nyt vähän vähemmän älykkäistä, jotka eivät ennen lapsia hahmottaneet koko kokonaisuutta.?

Joka hitsin kohtaan selitellään lasten pyörällä ajamista kirjastoon. Okei. Hieno neuvo, joka sopii varmasti sinun perheellesi. Mutta tässä vaiheessa olet jo unohtanut kuinka paljon on äitejä, joiden lapset ovat niin pieniä etteivät pyöräile. On lapsia, joita ei voi laittaa liikenteeseen, koska ovat vaaraksi sekä itselleen, että muille. On lapsia, jotka jostain pakottavasta tai puolison työn syystä asuvat paikassa, jonne kirjastoon ei pyörällä poljeta. On lapsia, jotka kieltäytyvät lähtemästä  yhtään minnekään ja varsinkaan pyörällä. On paikkoja, jossa talvi on pitkä eikä pyörällä mennä koko vuotta. On perheitä, joilla ei ole varaa ostaa pyörää. Mutta teillä on toiminut, niin kyllä muillakin.

Sitten ehdotat viemään lapset kirjastoon. Unohdat täysin, ettei kaikkia lapsia voi viedä kirjastoon. Ehkä he ovat kipeitä tai sairaita. Ehkä he eivät osaa käyttäytyä jostain syystä. Ehkä he eivät vaan halua mennä kirjastoon. Ehkä äiti ei halua olla kirjastossa. Lisäksi vielä mahdolliset kuljetusongelmat?

Lue kahvilassa kirjaa?  Okei? Mutta jos et halua istua kahvilassa lukemassa kirjaa, vaan kirjoittamassa rauhassa omassa työhuoneessasi tutkimusta? Haluat kierrellä lasikaupassa katsomassa posliiniesineitä? Lähdet ajatuksesta, että teko kun teko. Kaikki on kivaa, kun sinusta se on kivaa.

Laita hakemaan kavereita? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että lapset ovat määrätyn ikäisiä. Asutte aluella, jossa asuvat lapsen ystävät. Lapsella on ystäviä, joita hakea. Kaverit suostuvat lähtemään ulos.

Viet luistelemaan ja lähdet itse muualle? Tässäkin lähdet ajatuksesta, että he kykenevät luistelemaan yksin, että tykkäävät luistelemisesta.  Että lähellä on luistelukenttä. Että ympärivuotisesti on luisteluratoja tarjolla kaikille halukkaille. Sen lisäksi oletat, että jos et tykkää katsella lastesi luistelemista, niin pidät siitä että voit pari tuntia kierrellä lähikauppoja tai käydä salilla tms. 

Katsele telkusta omaa sarjaa, kun lapset tekevät legoja? Lähdet oletuksesta, että katuva äiti kaipaa telkkusarjaa. Ja, että lapset voi jättää legojen pariin ja pysyvät siinä. ettei legojen rakentelusta synny riitaa. Tämän tehtyään äiti kokee suurta onnea ja tulee tyytyväiseksi ja kokee elämänsä merkitykselliseksi. 

Se, että nuo mainitsemasi jutut tekevät sinut ja sinun lapsesi onnelliseksi, ei tarkoita, että niin tapahtuu kaikkien muiden kohdalla.

Hienoa, että sinä koet riittäväksi tuon ehdottamasi. Voin täysin ymmärtää miksi.

Tämä oli vastaus äidille, joka oli yhden päivän aikana

-ollut lasten kanssa kirjastossa lainaamassa heidän kanssa kirjoja

-ollut heidän kanssa luistelemassa ja ottanut aikaa ja kannustanut

-leikkinyt rosvoa ja poliisia pihalla omien ja naapurin lasten kanssa.

Tarkoitus oli katsoa asiaa siltä kannalta, että äidillä olisi oikeus olla yrittämättä ihan noin paljon, vaan ottaa hengähdystauko itselle, olematta huono äiti. On oikeus katsoa välillä emmerdalea, kutoa tai joogata.

Yleisesti, jos lapset ovat liian pieniä - se aika menee ohi. Jos ei ole jäätä - ei kaikkien tarvitse osata edes luistella. Jos lähistöllä ei ole ketään kavereita -nykyään lapset löytävät kavereita pelien kautta netistä.

Äidit vaativat itseltään niin valtavasti, ja valtavaa läsnäoloa, ja tuntevat syyllisyyttä jos heillä on mitään omaa. Tiedän ihmisen, joka teki aamuisin neljä tuntia tutkimusta, vaikka lapset olivat pieniä, hän palkkasi naapurista nuoren aamupäiviksi ulkoilemaan ja ruokailemaan heidän kanssa.

Olet ihan oikeassa, mutta jos äiti katuu lasten saamista ja istuttaa nämä telkkarin ääreen voidakseen esim. joogata rauhassa, kyseessä on paska äiti joka velloo masennuksessa ja syyttää siitä lapsiaan.

T. Tämä ketju