Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Useimmiten ne raskaat hetket johtuu itsestä. Lapsi reagoi vanhempien tunteisiin ja mielialoihin.

Kannattaa aina aloittaa katsomalla peiliin (ja asettua lapsen asemaan).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.

Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.

Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.

Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.

Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.

Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin. 

Tai pikemminkin kuin opitko tuon asenteesi äidiltäsi, niin eikö sinua ole kotona opetettu kunnioittamaan toisten kokemuksia? Miten sinä voit väittää, että jotakuta ei vain huvita, jos hän itse sanoo, ettei kykene johonkin? Eikö ole opetettu kunnioittamaan muiden kokemuksia? Sinäkö sen tiedätkin, millälailla muut tuntee ja kokee? Onko sinulla lapsia? Kamalaa jos on, et anna siis tilaa lapsesi omille kokemuksille, jos ne ovat riittävän ristiriidassa omiesi kanssa, vaan väität lapsesi tunteita joiksikin muiksi, kuin mitä ne ilmeisesti ovat. Olet vaarallinen. Älä hanki lapsia. Ainakaan "erilaisia" ja kovin eri tavoin kuin sinä ajattelevia tai kokevia lapsia.

t.kivikissaäiti

Otitko huomioon, että lainaamasi kommentti oli vastaus tuolle, jonka mielestä kyse on vain kykenemättömyydestä? Myönnän, että oli aggressiivisesti sekä jyrkästi kirjoitettu, mutta niin oli sekin mitä lainasin. Kyse voi olla kummasta tahansa, kykenemättömyydestä tai haluttomuudesta, tai näiden yhdistelmästä. Me emme voi tietää kummasta kenenkin kohdalla on kyse, ja halusin tuoda esiin sen, ettei asia ole niin yksipuolinen. Yhtä lailla sinä et anna nyt tilaa tuolle minun kirjoittamalleni kokemukselle haluttomuudesta. Lisäksi tuon yhden kirjoituksen perusteella itse tuomitset minut tietynlaiseksi, ja minun toimivan tietyllä tavalla. Pata kattilaa soimaa. En kirjoita tätä siis ilkeilläkseni, vaan että itsekin huomaisit kuinka teet aivan samaa mistä muita syytät. Vasta kun itse asian huomaa, sille voi tehdä jotain, jos haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö se muka näy tekoina että katuu lastaan?

En ymmärrä teitä.

Kyllä se vaan näkyi ainakin äitini kohdalla.Hänen mukaansa kaikki lapsensa olivat ei-toivottuja, pakkopullia, joita hän katui avoimesti ja kaikki huostaanotettiin, eikä kenestäkään tullut "mitään".

Vierailija kirjoitti:

Lapset syntyvät nykyään entistä harvemmille, entistä pienempiin perheisiin, entistä vanhemmille ja koulutetuimmille vanhemmille, lapsia todella haluaville pariskunnille entistä toivotumpina. Samalla tiedämme entistä enemmän... kaikesta. Ravinnosta, psykologiasta, kemikaaleista jne. Vanhemmuuden standardit ovatyksinkertaisesti nousseet. Kun samalla tiedostamme, että lasten ja nuorten hyvinvointi on jakautunut ja selittävänä tekijänä juuri vanhemmat: heidän koulutus- ja tulotaso ja osallisuus lastensa elämässä (ja koulussa!), on aika vaikea rajata rajaa riittävälle vanhemmuudelle. On vaikea perustella itselle, etteivät lapset tarvitse harrastuksia, kun tutkimusten mukaan nimenomaan harrastukset suojasivat esimerkiksi viime laman lapsia ja teki eroa pärjääjiin ja tippujiin. Varmaan suurimmissa ristipaineissa onkin ne vanhemmat, jotka tiedostavat kaiken tämän tutkimustiedon ja ovat lisäksi vaativissa töissä. Se tuttu mantra itsekkäistä uraäideistä ei ainakaan minun tuttavapiirissäni pidä paikkaansa: juuri heillä riittää kiinnostus ja osallisuus lastensa tulevaisuuden satsaamiseen myös sen jälkeen, kun täyttävät kolme vuotta.

Jo lapset aikuiseksi saaneena olen huolestuneena katsellut nykyisiä äitejä, paineet tuntuvat olevan kovemmat kuin meillä aikoinaan. Tietoa on paljon mutta oli sitä jo 90-00-luvuilla kun omat lapset kasvatin. Ehkä suurin ero on jonkinlainen julkisuus mikä perheisiin on tullut somen myötä. Ennen oltiin julkisempia niille lähimmille, kylässä saatettiin piipahtaa ilman kutsua ja saatiin kahvikuppi (Ruotsissa jo tuohon aikaan oli tämä nykyinen ulkokohtaisempi vierailukulttuuri täydellisine tarjoamisineen). Ne tutut tupsahtivat lapsiperheeseen jossa se pöydälle jäänyt vaippa siivottiin nauraen kahvikupin alta. Hyvin harvoissa lapsiperheissä mietittiin paljoa miltä asiat näyttävät tai miltä niiden pitäisi näyttää, nyt fb ja insta tekevät siitä pakon, alkaa katsella omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin. Tietoon suhtauduttiin maanläheisesti, otettiin huomioon se mikä omaan perheeseen sopi. Harrastukset ovat lapsille tärkeitä, mutta niiden suhteen ei oltu vielä niin hysteerisiä kuin nykyään, vanhemmat kun olivat niitä ei-kuskattuja ja itse harrasteensa hankkinutta sukupolvea. Oli ehkä helpompaa olla omanlaisensa äiti ja isä, löytää se oma tapa elää perheenä ja yhdistää omia ja perheen tarpeita ja toiveita. Tuota jalat maassa asennetta kannattaa pohtia: kuka ne paineet äitiydelle tekee, eikö hyvä äiti voi olla monella lailla, eikö elämäänsä voi rakentaa ihan onnelliseksi myös lasten kanssa kun ne lapset on hankkinut? Ne paineet ja rajoitteet kun on paljolti omia ajatuksia, ei mikään maailman universaali totuuus.

Ja kommenttina vielä tuohon eilen kirjoittamaani vastaukseen nuorelle tutkijalle joka suri uransa olevan ohi kun perheellisenä ei voi lähteä ulkomaille: kerroin erilaisia malleja millä me edellinen sukupolvi olemme vastaavan tilanteen ratkaisseet. Tuo näemmä irrotettiin asiayhteydestä (nuori tutkija ihmetteli kuinka kykenisi olemaan kaksi kuukautta ulkomailla lasten kanssa). Eli varmasti ihmisten osaaminen ja elämänhallinta on erilaista ja ihmisten oma itsetunto ja henkinen tasapaino on hyvin erilainen eikä kotikoulu yleensä ole mikään suositeltava juttu. Tulin vasta nyt piipahtamaan palstalla, en itse vastannut mihinkään noista voimakkaista kommenteista, joku muu teki sen. Muutenkin toivoisin, että palsta pysyisi asiallisena. Miksi toisten ajatukset ja toiset ihmisinä pitää teilata niin voimakkaasti eikö ole ihan kiinnostavaa kuinka eritavoin voimme samat asiat kokea? 

Vierailija kirjoitti:

Mä vaan mietin et miten ennenvanhaan jaksettiin kun nykyään on niin kauhean vaikeaa lasten kanssa....mun mummo synnytti ja hoiti 9 lasta, ukkini oli päivät pellolla ja saarnamiehenä kiertelemässä. Ei mitään kodinkoneita, mummo hoiti lapset, lehmät, ruat alusta loppuun, pyykit käsin jne.

Jaksaako ihmiset tänä päivänä vähemmän? Saako netti ja instagram-unelma-elämä vierottumaan todellisuudesta?

Silloin oli tavoitteena pitää muksut hengissä. Piste. Ja kun lapsi/a kuoli - se oli vain elämää. Ja elämä jatkui.

Mukuloille puuroa pöytään, kerran viikossa saunaan, vaatteet sai olla likaisia tai rikkinäisiä tai vääränkokoisia. Pihalle vaan koko porukka keskenään ja kädet ristiin ettei kukaan huku järveen. Sellasta.

Raskasta siis, mutta ilman tätä nykypäivän painetta, jossa lasulla uhataan jo kun ajattelet netissä "ääneen".

Tarkoitushan ei ollut kilpailla kenellä on raskainta, vaan ravistella ummehtuneita ajatusmalleja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinäpä taas tyypillinen Av-mamman puheenvuoro ja peukutukset sen mukaiset.  Suomi menee kohti tuhon tietä. Lapset ovat nimittäin tulevaisuus ja teidänkin inhokki-av-mammojen eläkkeiden maksajat.

Vierailija kirjoitti:

Useimmiten ne raskaat hetket johtuu itsestä. Lapsi reagoi vanhempien tunteisiin ja mielialoihin.

Kannattaa aina aloittaa katsomalla peiliin (ja asettua lapsen asemaan).

Kyllä, jos äidin naama on jatkuvasti norsun veellä, niin sitä se on lapsellakin. Tiuskit lapselle = lapsi tiuskii sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.

Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.

Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.

Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.

Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.

No, annat nyt vain ne toimivat ohjeet asiaintilan muuttamiseksi.

Asiasta kukkaruukkuun, mä tajusin unien, joita sattumalta näin viime yönä perusteella, että mä olen kateellinen kaikille ns. onnellisille, hyvinvoiville ja tasapainoisille ihmisille. Juuri nuo ovat ne asiat ja tunteet, joita minulla ei ole koskaan ollut. Ja se, että kärsin siitä yhä, johtuu äidistäni. Siksiköhän äitiyskin on minulle niin vaikeaa?

Ilmeisesti äidilleni oli jotenkin kamalaa, ettei minun tunneskaalani lapsuudessa ollut "täydellinen". (Meillä ei siis ilmeisesti ollut tarpeeksi Kodak-hetkiä?) kosk muistan äitini olleen minulle jotenkin vihainen, jos olin onneton tai surullinen. Se oli muka hänen vikansa. Pahoitin siis hänen mielensä. Muka tahallaan, tai jotain. Vaikka ENHÄN MÄ. Vitut mä hänen Kodak-hetkistään, mäkin olin ihminen.

Minua suunnattomasti raivostuttavat tämän ketjun "onnelliset" joilla on varaa ja otsaa tulle leveilemään meille muille ONNELLAAN. Tekisi mieli survoa heidät paskasäiliöön ja lukita sinne neuvomasta meitä muita "vain olemaan onnellinen".

Olen kade heille, olen varma, ettei heillä ole ollut samanlaisia lyttääviä vanhempia kuin minulla ja että heille on jäänyt rako tuntea surua tai vihaa tai suuttumusta silloin kun siltä tuntuu. Sen turvin he nytkin porskuttavat ja kuvittelevat kaikkea omaksi ansiokseen.

Menenkin tästä herättyäni miettimään, kenelle mä kostan tämän, miten mun elämäni on jo lapsuudessa pilattu niin, ettei minulla voi ikinä olla läheisiä. Koska kukapa haluaisi minusta läheisensä, kun en voi koskaan olla iloinen, onnellinen ja tyytyväinen, koska ne asiat on minulta ryöstetty kun on paheksuttu minun normaaleja tunteitani (suru, viha, kiukku).

Eikä harmita yhtään, vaikka sata "onnellista" tukehtuisi kyyneleihinsä minun taikka lasteni puolesta, auttakaa jollain konkreettisella tavalla, tai ette ole avuksi millään lailla. Ja mun suruni ei ole teidän surunne, mitä te siitä välitätte? Eikä tuska maailmasta lopu, vaikka miten mulle huutaisitte tai minua halveksisitte. Aivan varmasti maailmassa on minun lapsieni kohtaloa pahempiakin kohtaloita, mitä te niistäkään ajatuksen, kaksi uhraamista enempää välitätte, mitään ette kuitenkaan sielläkään maissa tai perheissä saa aikaiseksi.

Hei Kivikissaäiti, jos laitat heti keskusteluun tullessasi kommenttisi perään nimimerkkisi niin ihmiset eivät turhaaan ala neuvoa eivätkä puutu asioihisi. Hyvää päivää ja toivottavasti kykenet joskus olemaan onnellisempi, niin me monet olemme pystyneet kehnosta lapsuudesta huolimatta (en jää keskustelemaan kun olen sellainen onnellinen jota inhoat).

Varmasti olen ja menenkin silloin sata kilometriä tunnissa sinua nopeampaa ohitsesi onnellisuudessa ja pystyn sellaiseen onneen, mitä sä ressukka et ole tuntenut ikinä (kiva, että silti pystyt olemaan siitäkin iloinen ja sen turvin hyvä äiti) nyt kun näitä asioita nousee mielen syövereistä esille käsiteltäviksi, niin kuin tämäkin kateusasia, jonka äitini niin voimakkaasti minussa kielsi, vaikka on se silti olemassa, eikä mihinkään kadonnut, vaikka hän miten hoki mantraa, ettei sitä ole.

Sinä olet 45-v katkera, sairas, ilkeä ja kostonhimoinen ihminen. Se ei tule muutakuin pahenemaan.

Unohdit kateellisen ja laiskan.

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinä on taas esimerkki äidistä, jolla on vanhemmuus täysin hukassa. Kasvatetaan muksu päinkettua ja sitten ollaan hänelle vihaisia. Ja ilmeisesti näitä kädettömiä vanhempia on ainakin 520 käynyt tässä ketjussa. 

On totta, ettei ihan kaikkien pitäisi lisääntyä, jos ei ole mitään edellytyksiä kasvattaa niitä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Teillä on vuorovaikutuksessa jotain ongelmaa, kun on noin vaikeaa kaikki. Hae apua,älä pilaa lapsesikin elämää.

Kuules besserwisser, oletko uhmaiästä kuullut?

Voi hellanlettas sentään. Lapsella on useita erilaisia vaiheita elämässään ja vanhemmilla pitäisi olla tiedot ja taidot näiden tilanteiden käsittelyyn. Mutta isolla osalla vanhemmista ei tunnu olevan mitään käsitystä lasten kasvattamisesta. Ja sitten syytetään sitä lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä vaan mietin et miten ennenvanhaan jaksettiin kun nykyään on niin kauhean vaikeaa lasten kanssa....mun mummo synnytti ja hoiti 9 lasta, ukkini oli päivät pellolla ja saarnamiehenä kiertelemässä. Ei mitään kodinkoneita, mummo hoiti lapset, lehmät, ruat alusta loppuun, pyykit käsin jne.

Jaksaako ihmiset tänä päivänä vähemmän? Saako netti ja instagram-unelma-elämä vierottumaan todellisuudesta?

Silloin oli tavoitteena pitää muksut hengissä. Piste. Ja kun lapsi/a kuoli - se oli vain elämää. Ja elämä jatkui.

Mukuloille puuroa pöytään, kerran viikossa saunaan, vaatteet sai olla likaisia tai rikkinäisiä tai vääränkokoisia. Pihalle vaan koko porukka keskenään ja kädet ristiin ettei kukaan huku järveen. Sellasta.

Raskasta siis, mutta ilman tätä nykypäivän painetta, jossa lasulla uhataan jo kun ajattelet netissä "ääneen".

Tarkoitushan ei ollut kilpailla kenellä on raskainta, vaan ravistella ummehtuneita ajatusmalleja.

Löytyiskö sitten joku välimuoto keskustelu kun täydellisen perheidylliäketjujen vastapainoksi tarjotaan "kadun lapsiani" keskustelua? Miksi ei "lapsiperhearki on välillä raskasta"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on yksi AV historian ahdistavimmista ketjuista. Olen lukenut kaikki sivut ja avoimin sydämin piti ottaa osaa keskusteluun. Toivon todella, että tämä otanta lapsiaan katuvia äitejä on vain osa kokonaisuutta, muuten aiheesta ei ikinä tulla avoimesti keskustelemaan tai hyväksymään.

Sama. Mietin vain miten lasten elämä sujuu kun äiti päätti synnyttää isän painostuksesta/asiaa miettimättä ja alkoikin katumaan asiaa kun ei voinutkaan enää katsella netflixiä kaikki päivät rauhassa ja kahvitella ystävättärien kanssa. Kyllä se tahtomattaankin heijastuu äidin käytökseen jos inhoaa tai katuu lastaan. 

Suosin sitä että aiheesta puhutaan enemmän jotta muut naiset eivät tee samaa virhettä ja synnytä epätoivottua lasta jota kadutaan koko loppuelämä, jos elämäntilanne tai isä onkin väärä tai yksinkertaisesti ei vain sovellu äidin rooliin. Mutta en silti suostu säälimään tai tuntemaan myötätuntoa niitä äitejä kohtaan jotka sanovat katuvansa lastaan koska "ei voi enää sekstata miehen kanssa päivisin" tai "ärsyttää antaa koko ajan lapselle huomiota". Niille en voi sanoa muuta kuin että mitä helvettiä sitten odotit lastenhankinnan olevan? Lapsi olisi robotti joka pärjää heti omillaan ja elää itsenäistä elämää kohdusta tullessa? 

Mä taas ymmärrän tuon seksiharmituksen täydellisesti. Olen nainen joka alkoi nauttia seksistä vasta nelikymppisenä, joten todellakin tuntuu kurjalta, kun ei voi olla edes seksuaalisesti vapautunut tuollalailla nyt kun se muuten olisi mahdollista. Tosin vielä suurempi syy siihen on väärä mies, mutta se on toinen tarinansa. Mutta hyvä äiti ei eroa lasten isästä tällaisesta syystä.

Eiköhän kuka tahansa ymmärrä seksiharmituksen ja sen ettei voikkaan loikoilla rauhassa sohvalla netflixin kanssa tai kipaista kahville ystävien kanssa. Tottakai se on iso uhraus. Mutta se nyt on melko yksinkertainen asia ymmärtää ennen lastenhankintaa! Jos menee töihin, täytyy ymmärtää ettei voi enää mennä päivisin miten haluaa ja nukkua pitkään. Jos hankkii lapsen, pitää ymmärtää että olet vastuussa toisen, pitkälti avuttoman ihmisen elämästä jonka olet itse päättänyt tuoda maailmaan. 

Itse asiassa ei ole. Juuri nuo arjen uhraukset ovat niitä, joita peitellään "mutta se on kuitenkin niin palkitsevaa"-diskurssin alle. Jokainen keskustelu lapsiperhe-elämän haasteista ja vaikeuksista sisältää aina vähintään puolet näitä pehmennyksiä ("en ole katunut hetkeäkään", "lapset ovat parasta maailmassa" jne.).

Ja kun siihen lisätään vielä nämä ketjussakin esiintyneet ihmiset, joille kaikessa on kyse vain asenteesta ja järjestelyistä, saadaan luotua hyvinkin valheellinen kuva vanhemmuuden arjesta. Nämä ovat juuri niitä ihmisiä, jotka antavat ymmärtää, että seksielämän hoitaminen onnistuu mukavasti Pikku Kakkosen aikaan, lasten nukkuminen omissa sängyissä/koko yön/omatoimisesti on vaan kasvatuskysymys ja fine dining onnistuu helposti vaikka viiden lapsen kanssa, kunhan ravintolassa aletaan käydä heti vauvaiässä. Tai että kuka tahansa voi ottaa lapset mukaan ulkomaille ja pitää kotikoulua tutkimustyön (!!!) ohessa tuosta vaan, tai palkata au pairin.

Nämä ihmiset unohtavat, että me vanhemmat tai sellaiseksi haluavat olemme kaikki erilaisia kompetenssiltamme; kaikilla ei ole kärsivällisyyttä, jaksamista, taloudellisia mahdollisuuksia järjestää lastenhoitajaa tai koko perheen ravintolaillallisia tuosta vain. Lisäksi tähän ketjuun kirjoittaneiden joukossa on muun muassa vammaisten tai neuropsykologisesti poikkeavien lasten vanhempia, eikä myikään ole yhtä alentavaa kuin kertoa heille, että lasten hyvä käytös on vain kasvatuskysymys.

Kiitos! Niitä arjen uhrauksia joutuu tekemään monessa asiassa, vuosi toisensa jälkeen. Se on ymmärrettävää, hyväksyttävää ja etukäteen tiedossa. Se taas, miksi niistä täytyy väittää nauttivansa, vaikka se olisi silkka vale, on raivostuttavaa. Ympäristön huoli, sosiaalinen paine, normit jne. jne...Hirveän vähän äitiyteen saa mahtua negatiivisia tunteita, paitsi jos ne pehmentää johtuviksi valvomisesta vauvan kanssa tai jostakin muusta hyväksyttäväksi mielletystä syystä. Ja silloinkaan ei saa ylittää epämukavuusrajaa, ei kukaan oikeasti halua kuulla että pari kuukautta eskariuhmaisen kiukuttelua joka päivä kuunneltuaan äiti on muutakin kuin vaan vähän väsynyt.

Itse olen teini-ikäisen äiti, tiesin mihin olen ryhtymässä ja siitä huolimatta tämä vaihe kasvatustyössä on aivan täysin hanurista, näin lyhyesti ja rehellisesti muotoiltuna. Olisi älyllistä epärehellisyyttä väittää, ettenkö vaihtaisi moniakin päiviä matkan varrelta pois. En myöskään menisi väittämään kenestäkään ihmisestä, edes omasta lapsestani, että hän on parasta mitä minulle on tapahtunut. Vanhemmuuskaan ei ole parasta mitä minulle on tapahtunut. Se on ollut antoisaa, mutta kivuliasta. Pienet polkevat syliä, isot sydäntä, ja tieto siitä, ettei huoli lopu enää ikinä, ei täsmää määritelmääni parhaudesta. Tottakai sanon silti niin, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä.

Vammaisten lasten äitien tunteiden tuulettamisesta oli täällä joskus erittäin hyvä ketju, harmi kun en muista sen nimeä. Heidän paineensa ovat vielä kovemmat, ja ketjusta tuli selväksi, että vammaisten lasten kuuluisaa aurinkoisuutta on vaan pakko kehua. Minä sentään voin sanoa, että tänään oli teinillä pää ja persus vaihtanut paikkaa. Kunhan en sano sitä kodin ulkopuolella liian usein enkä väärällä äänensävyllä.

Siis sanotko sä niin, kodin ulkopuolella, muille, vaikka et tarkoita sitä? Mä en koskaan kehu äitiyttä tai sano, miten tykkään siitä, koska haluan minimoida sen puheen vanhemmudesta, mikä ei ole totta. Joskus saatan myötäillessäni sanoa nii-in, mutta että suustani tulisi töissä lause, miten ihanaa lasten kanssa on, on täysi mahdottomuus. En kerro miten kauheaa se on, koska muut huolestuisivat mielenterveydestäni, mutta se menisi panetteluksi. Muuten voisin kyllä kertoa. Ei minulla ole itseni vuoksi mitään tarvetta ylläpitää äitimyyttiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Siinä on taas esimerkki äidistä, jolla on vanhemmuus täysin hukassa. Kasvatetaan muksu päinkettua ja sitten ollaan hänelle vihaisia. Ja ilmeisesti näitä kädettömiä vanhempia on ainakin 520 käynyt tässä ketjussa. 

On totta, ettei ihan kaikkien pitäisi lisääntyä, jos ei ole mitään edellytyksiä kasvattaa niitä lapsia.

Niin, siksihän meillä on tämä ketju ja 39 sivua. Sitä lisääntymistä on nimittäin melkoisen vaikea perua, jos huomaa syystä tai toisesta vasta jälkikäteen, että edellytykset lasten kasvattamiseen ovat puutteelliset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Lakkaa suorittamasta äitiyttä.

Ja lennä Nykkiin? Lähde Kiinaan? Muutu itsekkääksi? Ala ituhipiksi? Entäs ne lapset?

Ei kun sano lapsille että pyöräilkää kirjastoon, tai mene mukana ja kun he valitsevat kirjoja, lue kahvilassa naistenlehteä tai kirjaa. Katso telkasta tallennuksesta omaa sarjaa kun he kokoavat legoja. Laita hakemaan kavereita ulos ja ota päiväunet. Vie luistelemaan ja mene itse käymään kaupassa tai salilla sillä välin. Voit olla rakastava ja huolehtiva äiti vaikka et ole kaveri etkä ammattileikittäjä. Se on ihan riittävä.

Hetkinen, eikö ketjussa juuri käsitelty ehkä kymmenen sivun verran äitiä, joka luetteli juuri noita samoja asioita ja jonka palstaraati tuomitsi ylisuorittajaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä vaan mietin et miten ennenvanhaan jaksettiin kun nykyään on niin kauhean vaikeaa lasten kanssa....mun mummo synnytti ja hoiti 9 lasta, ukkini oli päivät pellolla ja saarnamiehenä kiertelemässä. Ei mitään kodinkoneita, mummo hoiti lapset, lehmät, ruat alusta loppuun, pyykit käsin jne.

Jaksaako ihmiset tänä päivänä vähemmän? Saako netti ja instagram-unelma-elämä vierottumaan todellisuudesta?

Silloin oli tavoitteena pitää muksut hengissä. Piste. Ja kun lapsi/a kuoli - se oli vain elämää. Ja elämä jatkui.

Mukuloille puuroa pöytään, kerran viikossa saunaan, vaatteet sai olla likaisia tai rikkinäisiä tai vääränkokoisia. Pihalle vaan koko porukka keskenään ja kädet ristiin ettei kukaan huku järveen. Sellasta.

Raskasta siis, mutta ilman tätä nykypäivän painetta, jossa lasulla uhataan jo kun ajattelet netissä "ääneen".

Tarkoitushan ei ollut kilpailla kenellä on raskainta, vaan ravistella ummehtuneita ajatusmalleja.

Löytyiskö sitten joku välimuoto keskustelu kun täydellisen perheidylliäketjujen vastapainoksi tarjotaan "kadun lapsiani" keskustelua? Miksi ei "lapsiperhearki on välillä raskasta"?

Onhan niitä. Tämän ketjun otsikko alkaa kuitenkin sanoilla "sinä, joka olet katunut lasten saamista", joten tämä ketju ei ole juuri se ketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Nämä kaikki katuvan äidin kuvaukset pitää paikkaansa.

Äidissä on jotain vialla. Todennäköisesti on ollut itse kylmän äidin lapsi.

Psyyke on kehittymätön, on kykenemätön kantamaan aikuisen vastuuta myös toisesta ihmisestä.

Lapsi tuntee tämän nahoissaan. Jokainen haluaisi olla vanhempiensa ilo. Ja kun äiti katuu lastaan, se on lapselle osoitus ettei hän ole tärkeä. Se kokemus leimaa loppuelämää.

Jokainen voisi miettiä miltä tuntuisi olla se lapsi.

Älä jauha sontaa. Kykenemättömyydestä tässä ei ole kyse, vaan haluttomuudesta. Ymmärrätkö eron? Olen täysin kykenevä tiskaamaan, mutta olen haluton tekemään sitä, vaikka pakko onkin. 

Tai pikemminkin kuin opitko tuon asenteesi äidiltäsi, niin eikö sinua ole kotona opetettu kunnioittamaan toisten kokemuksia? Miten sinä voit väittää, että jotakuta ei vain huvita, jos hän itse sanoo, ettei kykene johonkin? Eikö ole opetettu kunnioittamaan muiden kokemuksia? Sinäkö sen tiedätkin, millälailla muut tuntee ja kokee? Onko sinulla lapsia? Kamalaa jos on, et anna siis tilaa lapsesi omille kokemuksille, jos ne ovat riittävän ristiriidassa omiesi kanssa, vaan väität lapsesi tunteita joiksikin muiksi, kuin mitä ne ilmeisesti ovat. Olet vaarallinen. Älä hanki lapsia. Ainakaan "erilaisia" ja kovin eri tavoin kuin sinä ajattelevia tai kokevia lapsia.

t.kivikissaäiti

Otitko huomioon, että lainaamasi kommentti oli vastaus tuolle, jonka mielestä kyse on vain kykenemättömyydestä? Myönnän, että oli aggressiivisesti sekä jyrkästi kirjoitettu, mutta niin oli sekin mitä lainasin. Kyse voi olla kummasta tahansa, kykenemättömyydestä tai haluttomuudesta, tai näiden yhdistelmästä. Me emme voi tietää kummasta kenenkin kohdalla on kyse, ja halusin tuoda esiin sen, ettei asia ole niin yksipuolinen. Yhtä lailla sinä et anna nyt tilaa tuolle minun kirjoittamalleni kokemukselle haluttomuudesta. Lisäksi tuon yhden kirjoituksen perusteella itse tuomitset minut tietynlaiseksi, ja minun toimivan tietyllä tavalla. Pata kattilaa soimaa. En kirjoita tätä siis ilkeilläkseni, vaan että itsekin huomaisit kuinka teet aivan samaa mistä muita syytät. Vasta kun itse asian huomaa, sille voi tehdä jotain, jos haluaa.

Joo, kiitos huomiosta, mutta ymmärsinkö oikein, että sinustakin on mahdollista, että tässä ketjussa on ihmisiä, jotka eivät vain halua hoitaa/rakastaa/innostua lapsistaan, koska eivät viitsi?

Jos ymmärsin oikein, että olet tätä mieltä, niin en voi kuin ihmetellä (tyhmyyttäsi). Miksi kukaan käyttäysi aikaansa sitten murehtiessaan asiain tilaa tässä ketjussa? Vastaat ehkä, ettet ole nähnyt murehtimista, mutta minä uskon, että murhe on sen takana, että ketjuun avaudutaan. Olet epälooginen ja olet kuin äitini. Et tiedä, miltä tuntuu kasvaa 20 vuotta tuollaisen ihmisen vaikutuksen alla, jolle kaikki heikkoutesi ovat ilkeää haluttomuutta toimia oikein, koska et viitsi. Vai, ymmärsinkö väärin?

t.kivikissaäiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset syntyvät nykyään entistä harvemmille, entistä pienempiin perheisiin, entistä vanhemmille ja koulutetuimmille vanhemmille, lapsia todella haluaville pariskunnille entistä toivotumpina. Samalla tiedämme entistä enemmän... kaikesta. Ravinnosta, psykologiasta, kemikaaleista jne. Vanhemmuuden standardit ovatyksinkertaisesti nousseet. Kun samalla tiedostamme, että lasten ja nuorten hyvinvointi on jakautunut ja selittävänä tekijänä juuri vanhemmat: heidän koulutus- ja tulotaso ja osallisuus lastensa elämässä (ja koulussa!), on aika vaikea rajata rajaa riittävälle vanhemmuudelle. On vaikea perustella itselle, etteivät lapset tarvitse harrastuksia, kun tutkimusten mukaan nimenomaan harrastukset suojasivat esimerkiksi viime laman lapsia ja teki eroa pärjääjiin ja tippujiin. Varmaan suurimmissa ristipaineissa onkin ne vanhemmat, jotka tiedostavat kaiken tämän tutkimustiedon ja ovat lisäksi vaativissa töissä. Se tuttu mantra itsekkäistä uraäideistä ei ainakaan minun tuttavapiirissäni pidä paikkaansa: juuri heillä riittää kiinnostus ja osallisuus lastensa tulevaisuuden satsaamiseen myös sen jälkeen, kun täyttävät kolme vuotta.

Jo lapset aikuiseksi saaneena olen huolestuneena katsellut nykyisiä äitejä, paineet tuntuvat olevan kovemmat kuin meillä aikoinaan. Tietoa on paljon mutta oli sitä jo 90-00-luvuilla kun omat lapset kasvatin. Ehkä suurin ero on jonkinlainen julkisuus mikä perheisiin on tullut somen myötä. Ennen oltiin julkisempia niille lähimmille, kylässä saatettiin piipahtaa ilman kutsua ja saatiin kahvikuppi (Ruotsissa jo tuohon aikaan oli tämä nykyinen ulkokohtaisempi vierailukulttuuri täydellisine tarjoamisineen). Ne tutut tupsahtivat lapsiperheeseen jossa se pöydälle jäänyt vaippa siivottiin nauraen kahvikupin alta. Hyvin harvoissa lapsiperheissä mietittiin paljoa miltä asiat näyttävät tai miltä niiden pitäisi näyttää, nyt fb ja insta tekevät siitä pakon, alkaa katsella omaa elämäänsä ulkopuolisen silmin. Tietoon suhtauduttiin maanläheisesti, otettiin huomioon se mikä omaan perheeseen sopi. Harrastukset ovat lapsille tärkeitä, mutta niiden suhteen ei oltu vielä niin hysteerisiä kuin nykyään, vanhemmat kun olivat niitä ei-kuskattuja ja itse harrasteensa hankkinutta sukupolvea. Oli ehkä helpompaa olla omanlaisensa äiti ja isä, löytää se oma tapa elää perheenä ja yhdistää omia ja perheen tarpeita ja toiveita. Tuota jalat maassa asennetta kannattaa pohtia: kuka ne paineet äitiydelle tekee, eikö hyvä äiti voi olla monella lailla, eikö elämäänsä voi rakentaa ihan onnelliseksi myös lasten kanssa kun ne lapset on hankkinut? Ne paineet ja rajoitteet kun on paljolti omia ajatuksia, ei mikään maailman universaali totuuus.

Ja kommenttina vielä tuohon eilen kirjoittamaani vastaukseen nuorelle tutkijalle joka suri uransa olevan ohi kun perheellisenä ei voi lähteä ulkomaille: kerroin erilaisia malleja millä me edellinen sukupolvi olemme vastaavan tilanteen ratkaisseet. Tuo näemmä irrotettiin asiayhteydestä (nuori tutkija ihmetteli kuinka kykenisi olemaan kaksi kuukautta ulkomailla lasten kanssa). Eli varmasti ihmisten osaaminen ja elämänhallinta on erilaista ja ihmisten oma itsetunto ja henkinen tasapaino on hyvin erilainen eikä kotikoulu yleensä ole mikään suositeltava juttu. Tulin vasta nyt piipahtamaan palstalla, en itse vastannut mihinkään noista voimakkaista kommenteista, joku muu teki sen. Muutenkin toivoisin, että palsta pysyisi asiallisena. Miksi toisten ajatukset ja toiset ihmisinä pitää teilata niin voimakkaasti eikö ole ihan kiinnostavaa kuinka eritavoin voimme samat asiat kokea? 

Olen kanssasi samaa mieltä. Kun itse on kasvanut aikana, jolloin ei tullut mieleenkään, että aikuiset käyttävät kaiket illat ja viikonloput lastensa kuskaamiseen sinne ja tänne, tai käyttävät lapsen harrastukseen perheen kaikki rahat, ei voi ymmärtää, miksi nykyvanhemmat ensin ryhtyvät siihen ja sitten valittavat ettei ole muuta elämää. Lapsen elämä on lapsen elämä, jos hän haluaa harrastaa jotain, hankkiutuu sinne. Jos se on liian kaukana tai liian kallis, sitä ei sitten harrasteta, mene vaikka partioon. Jos ei viitsi kävellä luistelemaan, motivaatio ei selvästi ole kauhean kova, miksi kenenkään muun pitäisi jaksaa enemmän.

Ei vanhemman täydy suorittaa lapsen elämää tämän puolesta, eikä yrittää tehdä tästä ja tämän lapsuudesta täydellistä projektia. Jos me olisimme täydellisiä, meidän lapset musertuisi mahdottoman esikuvan edessä. Nyt he saavat esimerkin, että tämä on ihan riittävä lapsuus ja vanhemmuus, heidänkään ei tarvitse olla sen täydellisempiä kelvatakseen ihmisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on velana ollut mielenkiintoisinta se joidenkin naispuolien kognitiivinen dissonanssi, joka puskee vailla mitään hillintää päälle, kun sanon, että en halua lapsia. Se ei siis uppoa joidenkin ihmisten kalloon, ei sitten mitenkään. Itse asiaan sanotaan vain, että "kaikki naiset haluaa lapsia/oot niin nuori/kyllä se mieli muuttuu vanhana". Sitten kun lapsensaanti-ikä alkaa olla ohi, niin juttu muuttuu kutakuinkin niin, että kyllä kaikki NORMAALIT naiset haluaa lapsia :D

Mulle myös on tuputettu sitä, että "ei se äitiys ole niin rankkaa/väsyttävää kun luulet" jne. "Kyllä ne hyvät ajat tulee". Sitten kun yritän selittää, että jos ei halua lapsia, niin tuollaisilla asioilla ei ole mitään väliä. Että haluan lapsia täsmälleen yhtä paljon, kuin haluan syöpää, ja vaikka se syöpä voisikin sitten hoitojen jälkeen avata silmäni ja tehdä musta hienon uuden ihmisen, niin en halua syöpää.

Sitten huudetaan kurkku suorana että "VERTAATKO TOISTEN IHMISEN RAKKAINTA ASIAA SYÖPÄÄN SENKIN SAIRAS VELA"

Huoh. No en. Kun yritän kertoa sitä, miten mussa ei ole sitä tunnetta, mikä sussa on, jota niin kovasti yrität muhun tunkea. Ja että jos pystyisit hetken tämän analogian avulla kuvittelemaan, miltä lapsen saanti minusta tuntuisi, niin ehkä tavoittaisit jotain koko ajatuksesta.

Mutta ei.

Ja sama näyttää tosiaan jatkuvan tässä ketjussa. Jostain syystä äidit (?) eivät näytä kestävän ajatusta siitä, että jossain on toinen äiti, joka - todennäköisesti vastoin odotuksiaan - ei nauti äitiydestä pätkääkään ja katuu valintaansa. Miksi tätä mahdollisuutta ei voida ymmärtää? Että lapsiaan voi ihan aidosti katua, ja asialle ei ole muuta tehtävissä kuin hyväksyä tuo virhe. Osa ketjun kommenteista on sitä luokkaa, ettei edes haluta yrittää ymmärtää, mistä koko asiassa on kyse. Tässä vielä kooste:

- Katuvalla äidillä on lapsuustrauma oman äidin kylmyydestä.

- Katuva äiti on valinnut väärän puolison, joka ei kanna osuuttaan vanhemmuudesta ja on painostanut hankkimaan lapsia.

- Katuva äiti ei ole ottanut kunnolla selvää vanhemmuudesta ennen lasten hankkimista (tämähän on helppoa, kun vanhemmuuden haasteista puhuessa korostetaan aina sitä kuinka OMA ASENNE RATKAISEE ja lasten kasvattaminen on kuitenkin niiiiiin palkitsevaa)

- Katuva äiti on tehnyt lapset liian nuorena eikä ole saanut tarpeeksi omaa aikaa (ihan kuin kyse olisi jostain ulkomaanmatkoista ja vaihto-oppilasvuosista, kun koko vanhemmuuden vastuu yleensä ahdistaa)

- Katuva äiti on vastuuton ja huono äiti

- Katuva äiti pitää telkkaria lapsenvahtina ja velloo itsesäälissä sekä syyttelee lapsiaan omasta masennuksestaan päivät pitkät

- Katuvalla äidillä on mielenterveysongelmia

- Katuvan äidin pitäisi *mikä tahansa self help -lässynlää tähän*

- Katuva äiti pilaa lapsensa

- Katuva äiti on suorittajaäiti

- Katuva äiti on vaan väsynyt eikä ymmärrä mistä puhuu

- Katuva äiti on itsekäs ahdistuessaan lasten riippuvuudesta

- Katuva äiti ei ole ymmärtänyt nukuttaa lapsia pienestä pitäen omaan sänkyyn ja tehdä elämästä tällaisilla ratkaisuilla helpompaa (en sano mitään, terv. ADHD-lapsen äiti...)

Ja mitäs muuta?

Niin, joku ihme siinä on että pitää yrittää jotenkin selittää, ettei äiti oikeasti kadu vanhemmuutta. Tai vaihtoehtoisesti että äidissä itsessään jotain perustavanlaatuista vikaa tai että tämä on tehnyt vanhemmuuden väärin.

Äidin katumus on uhka. Kenelle? Miksi? Jostakinhan kumpuaa tarve selittää se oireeksi jostakin muusta. Se ei kertakaikkiaan ole vaihtoehto, että joku äiti voisi kokea äitiytensä virheeksi. Erehtyminen on inhimillistä ja ketjun katuvat äidit elävät tekojensa seurausten kanssa...ja tuntevat itsensä huonoiksi äideiksi.

Katumuksen olemassaolosta ei haluta edes kuulla. Olisiko jopa niin, että vanhemmuuden täydelliseen onneen tulee särö, jos antaa tietoisuuteensa mahtua senkin vaihtoehdon, että kaikki eivät koskaan samoin?

No minusta se, että nainen jumittuu katumaan äitiyttään on lähinnä uhka lapsen itsetunnolle. Jos jumittuu tuohon ajatukseen: elämäni olisi ollut paljon onnellisempaa ilman lapsia, niin siinähän alitajuisesti syyttää viattomia lapsiaan omasta virheestään. Aikuisempaa olisi pilkkoa tuo vanhemmuus osiin, miettiä mikä siinä vastenmielisintä on ja mikä mukavinta ja yrittää noin löytää oma tapa olla vanhempi. Ja jos vaan inhoaa koko hommaa ihan liikaa ei se ero ja etävanhemmuus ole huono vaihtoehto. MIkä asia tässä maailmassa menee just oman halun mukaan? Ja on älyllistä epärehellisyyttä syyttää lasten hankkimista esteeksi esim. urakehitykselle, matkoille jne. Jopa se tv:n katselu onnistuu lasten kanssa. Mutta jatkakaa, ketju menee koko ajan yksiäänisemmäksi kun elämäänsä tyytyväiset kyllästyvät lukemaan valitusta.

Tämä.

Päivitys