Eikö teitä yhtään ahdista avaruuden suuruus kun ajattelette asiaa? Tai kuolema?

Sain tuossa hetki sitten varsin kummallisia unihalvauksia, siis monta peräkkäin. Välissä arviolta max. minuutti, kunnes uusi unihalvaus alkoi.

Ensimmäisessä unihalvauksessa näin hallusinaation, jonka mukaan sinkosin jollain ihan käsittämättömällä nopeudella avaruuden oloiseen tummaan tilaan, missä oli tummuuden lisäksi jotain kirkkaita ja sinkoilevia hippusia. Aloin sitten siinä unihalvauksen aikana miettimään, että avaruushan ihan oikeasti tuntuu olevan rajaton. Tuo hallusinaatio tuntui kirjaimellisesti sanottuna yhdeltä h*lvetiltä, kuin missään suunnassa mitään rajaa ei tullut vastaan. Ihan paniikki iski, vaikka tajusin sen olevan unihalvaus. Tai paniikki iski sen takia, että olemme oikeasti vain äärettömän pieniä jossain äärettömän suuren tuntuisessa tilassa. Sitten aloin kai jotenkin miettimään, että mitä jos kuollessa joutuukin jonnekkin avaruuteen. Voihan olla, että vain maadumme maan alla ja tietoisuus katoaa lopullisesti - MUTTA, mitä jos niin ei käykkään? Mitä jos meidän atomit tai energia muuttaavat vain jotenkin muotoaan (kerta enerigaa ei voi kadota?) Ei nyt ihan liity aiheeseen, mutta olen kerran elämässäni saanut unihalvauksen jossa koin "ruumiista irtautumisen." Siinä vaiheessa kun lähdin kohoamaan ylöspäin ja kykenin ajattelemaan ihan normaalisti, mutta olin käytännössä aineeton tai kroppani oli edelleen sängyn pohjalla niin luulin ihan oikeasti olevani kuollut. En voi sanoin kuvailla miltä ihan oikeasti tuntui luulla olevansa kuollut. Ajattelen kai sen takia näitä asioita keskivertoa enemmän, että tuntuu ylipäätään ahdistavalta kuinka paljon aistit voivat hämätä ihmistä. Jos ne hämäävät minua hetkellä x, niin mistä voin olla varma etteivät ne hämää minua hetkellä y?

Meni hieman ohi aiheen. En vain yksinkertaisesti kykene elämään sillä tavalla, että keskityn arkeen ja suljen mielestäni kaikki "suuremmat kysymykset", kaiken eläimille tapahtuvan julmuuden, kuoleman ja muun. Tämän kaiken vatvominen aiheuttaa kuitenkin yhdelle yksilölle paljon ahdistusta, mutta toisaalta - mikäli kaikki menisivät massan mukana niin elämämme olisi aika erilaista. Pelkästä ahdistuneisuudesta eivät toki muutkaan hyödy.. Mutta kuitenkin, oletteko ikinä ahdistuneita kun tajuatte miten suuressa tilassa loppujen lopuksi olemme suhteessa kokoomme tai tuletteko ikinä todella ahdistuneiksi pidemmäksi aikaa kuolemaa ajatellessa? Elämän lopullisuus tuntuu käsittämättömältä, enkä vain kykene ajattelemaan: "No näinhän se luonnollisesti menee, palaampa tässä hyväntuulisena työpaikalle jatkamaan paperitöitä." En vain kykene olemaan onnellinen ja samaa aikaa tiedostamaan, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu ja miten kaikki loppuu aikanaan. Ja sitä ettemme edes tiedä miten isossa tilassa lopulta elämme ja olemmeko osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Toki nautin hyvistä hetkistä ja elämässäni on paljon asioita joita arvostan ja rakastan, mutta en kykene saamaan tätä melko jatkuvaa ahdistuneisuutta pois mielestäni sen varjolla että niin se vain menee eikä sille mitään voi. Olipa sekava teksti, mutta ehkä joku ymmärsi pointin. Lisättäköön loppuun vielä, että en tietenkään ole puhunut näistä asioista ystäville tms. Ei ole mitään diagnosoituja sairauksia, teen töitä, urheilen, olen sosiaalinen ja ns. täysin normaali.