Eikö teitä yhtään ahdista avaruuden suuruus kun ajattelette asiaa? Tai kuolema?

Avaruutta ja tähtiä katsellessa tulee mukava tunne, minä olen pienen pieni osanen maailmankaikkeudessa ja minulla on osa siinä. Tiedän paikkani.

Kuolemassa ei pelota mikään paitsi ajatus kivuliaasta kuolemasta.

Asiassa surettaa se, että aika menee eteenpäin vaikka minä kuolen. Lapset kasvaa ja saa omia lapsia ja lopulta hekin kuolevat. Minua surraan ja kaivataan hetki kiihkeästi, sitten tuska muuttuu suruksi ja lopulta minua vain muistellaan. Sadan vuoden päästä kuolemastani olen vain nimi hautakivessä tai uurnalehdossa, jos sitäkään. Ja kaiken aikaa maailma menee eteenpäin ilman minua. Surullinen ajatus mutta tuskin itse enää välitän asiasta kuoltuani. Helpottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Sain tuossa hetki sitten varsin kummallisia unihalvauksia, siis monta peräkkäin. Välissä arviolta max. minuutti, kunnes uusi unihalvaus alkoi.

Ensimmäisessä unihalvauksessa näin hallusinaation, jonka mukaan sinkosin jollain ihan käsittämättömällä nopeudella avaruuden oloiseen tummaan tilaan, missä oli tummuuden lisäksi jotain kirkkaita ja sinkoilevia hippusia. Aloin sitten siinä unihalvauksen aikana miettimään, että avaruushan ihan oikeasti tuntuu olevan rajaton. Tuo hallusinaatio tuntui kirjaimellisesti sanottuna yhdeltä h*lvetiltä, kuin missään suunnassa mitään rajaa ei tullut vastaan. Ihan paniikki iski, vaikka tajusin sen olevan unihalvaus. Tai paniikki iski sen takia, että olemme oikeasti vain äärettömän pieniä jossain äärettömän suuren tuntuisessa tilassa. Sitten aloin kai jotenkin miettimään, että mitä jos kuollessa joutuukin jonnekkin avaruuteen. Voihan olla, että vain maadumme maan alla ja tietoisuus katoaa lopullisesti - MUTTA, mitä jos niin ei käykkään? Mitä jos meidän atomit tai energia muuttaavat vain jotenkin muotoaan (kerta enerigaa ei voi kadota?) Ei nyt ihan liity aiheeseen, mutta olen kerran elämässäni saanut unihalvauksen jossa koin "ruumiista irtautumisen." Siinä vaiheessa kun lähdin kohoamaan ylöspäin ja kykenin ajattelemaan ihan normaalisti, mutta olin käytännössä aineeton tai kroppani oli edelleen sängyn pohjalla niin luulin ihan oikeasti olevani kuollut. En voi sanoin kuvailla miltä ihan oikeasti tuntui luulla olevansa kuollut. Ajattelen kai sen takia näitä asioita keskivertoa enemmän, että tuntuu ylipäätään ahdistavalta kuinka paljon aistit voivat hämätä ihmistä. Jos ne hämäävät minua hetkellä x, niin mistä voin olla varma etteivät ne hämää minua hetkellä y?

Meni hieman ohi aiheen. En vain yksinkertaisesti kykene elämään sillä tavalla, että keskityn arkeen ja suljen mielestäni kaikki "suuremmat kysymykset", kaiken eläimille tapahtuvan julmuuden, kuoleman ja muun. Tämän kaiken vatvominen aiheuttaa kuitenkin yhdelle yksilölle paljon ahdistusta, mutta toisaalta - mikäli kaikki menisivät massan mukana niin elämämme olisi aika erilaista. Pelkästä ahdistuneisuudesta eivät toki muutkaan hyödy.. Mutta kuitenkin, oletteko ikinä ahdistuneita kun tajuatte miten suuressa tilassa loppujen lopuksi olemme suhteessa kokoomme tai tuletteko ikinä todella ahdistuneiksi pidemmäksi aikaa kuolemaa ajatellessa? Elämän lopullisuus tuntuu käsittämättömältä, enkä vain kykene ajattelemaan: "No näinhän se luonnollisesti menee, palaampa tässä hyväntuulisena työpaikalle jatkamaan paperitöitä." En vain kykene olemaan onnellinen ja samaa aikaa tiedostamaan, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu ja miten kaikki loppuu aikanaan. Ja sitä ettemme edes tiedä miten isossa tilassa lopulta elämme ja olemmeko osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Toki nautin hyvistä hetkistä ja elämässäni on paljon asioita joita arvostan ja rakastan, mutta en kykene saamaan tätä melko jatkuvaa ahdistuneisuutta pois mielestäni sen varjolla että niin se vain menee eikä sille mitään voi. Olipa sekava teksti, mutta ehkä joku ymmärsi pointin. Lisättäköön loppuun vielä, että en tietenkään ole puhunut näistä asioista ystäville tms. Ei ole mitään diagnosoituja sairauksia, teen töitä, urheilen, olen sosiaalinen ja ns. täysin normaali.

Olet sukulaissieluni sillä minäkin ajattelen joka ikinen päivä samoja kysymyksiä . En voisi elää ellen ajattelisi ja suhteuttaisi tekemisiäni tuohon tosiasiaan että kuolemme . Tai siihen että eläimiinkin sattuu . Että olemme vastuussa joka hetki.

Jumala on aina suurempi, ja pitää koko systeemiä koossa. Uskon, että on tarkoituskin, että ihminen miettii elämää suurempia ja etsii vastauksia. Voisiko Jumalan kuvaksi luodulta vähempää odottaakaan?

Itseäni ahdistaa kuolemassa se, että sitten ei ole enää mitään ikinä. IKINÄ. En ole enää ikinä olemassa. 

Onnea, AP. Koit jonkinlaisen dissosiatiivisen kokemuksen psykedeelisellä vivahteella. Merkittävää tuossa on se, että jonkinlainen rajoitin päässäsi naksahti pois päältä ja yht'äkkiä koit monta realisaatiota samaan aikaan universumin todellisesta olemuksesta. Olemme tosiaan eliölajeina vain pienen pilkahduksen universumin oikean olemassaolon ajan täällä seuraamassa tätä uskomattoman suurta näytelmää, puhumattakaan tietenkin yhdestä ihmiselämästä.

Minäkin koin samanlaisen realisaation jossain vaiheessa elämääni ja aloin tuskastumaan siihen kuinka turhalta oma paperinpyörittelyni töissä tuntuikaan. Sitä ei montaa vuotta kestänyt, ja nyt syksyllä koin burn outin ja päätin lähteä yliopistoon opiskelemaan ja tutkimaan psykologiaa, biologiaa ja mahdollisesti neurologiaa. Ajatusmallini mikä auttoi pääsemään ahdistuksestani sataprosenttisesti on tämä: "Elämämme on isossa mittakaavassa vain pieni mitätön pilkahdus. Me kaikki jotka elämme koemme kärsimystä, ymmärsimme tämän asian tai emme, ja siksi aion jättää tämän maailman parempana paikkana jälkeeni kuin mitä se oli tänne tullessani jotta muiden ei tarvitsisi kärsiä niin paljon kuin minä."

Suosittelen lukemaan Richard Dawkinsin kirjan The Selfish Gene. 

Vierailija kirjoitti:

Onnea, AP. Koit jonkinlaisen dissosiatiivisen kokemuksen psykedeelisellä vivahteella. ... 

Ai niin, vielä tämä: olen koko elämäni kokenut olevani jonkinlainen yksinäinen haaveilija. Ei sinänsä yllätä ettei mikään duunariammatti ollutkaan loppujen lopuksi minua varten vaan minun on saatava haaveilla ja tulkita asioita joita koen abstraktiksi; pelkästään siten saan mielenrauhan ja tuon meille kaikille jotain sellaista joka voi helpottaa olemassaoloamme. Haaveilijoissa on suuri voima sisällä ja kaikilla teilläkin on valtava potentiaali joka vain odottaa löytämistään!

Kyllä, ap. Avaruuden suuruus fyysisenä ilmiönä ahdistaa . Toisaalta myös kiehtoo. 

Kuolema ahdistaa myös, jos se koskee läheisiäni.  En varsinaisesti pelkää omaa kuolemaani ja minua helpottaa se, ettei sen jälkeen ole mitään. Ei mitään. Vihdoinkin KAIKKI loppuu minun osaltani.

 Olen ajatellut näitä asioita itkukohtaukseen saakka, mutta nykyään yritän suhtautua kuten Scarlett O´Hara:

"En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna" .

  Tämä siksi, että tiedän, etten osaa enkä pysty vetämään näistä kahdesta asiasta mitään lohduttavaa johtopäätöstä. 

   Silti nämä asiat hiipivät mieleen kl 04.12.

Vierailija kirjoitti:

Avaruuden suuruus ei ahdista. Kuolema tai se mitä kuollessa tapahtuu, ei myöskään ahdista. Sen sijaan mua ahdistaa se, mitä tapahtuu ennen kuolemaa. Eikä siitäkään se fyysinen puoli niin, vaan henkinen luopuminen kaikista rakkaista ja huoli heidän puolestaan.

Kun elää tarpeeksi vanhaksi, huomaa että olet joutunut luopumaan koko elinpiiristäsi jo ennen kuolemaasi. Tällöin kuoleminen ei ole kovin ikävä juttu ollenkaan.

Esim. maailman vanhimmalla ihmisillä ei ole tässä maailmassa enää yhtään niitä kanssaihmisiä, joiden kanssa elämä käytiin läpi. Ei ole kavereita, luokkakavereita, ei ole eksiä, ei ole entisiä pomoja, ei ole kiusaajia, ei ole mitään... koko elämä on kiinni seuraavissa sukupolvissa ja satavuotiaalla ei välttämättä ole enää edes lapset elossa.

Luopuminen  on osa elämää. Me kaikki menetämme kaiken, eikä mikään ollut meidän alun perinkään. Me olemme vain entropian väliprosessi, energian tasoittumisen järjestämä väliaikainen tila. Jopa jok'ikinen tähti sammuu joskus. Kuoleminen on olemisen olennaisin osa.

Mikäs avaruudessa ahdistaisi? Siellähän mekin olemme pienenä palasena, mutta mukana kumminkin.

Avaruus ei siis ole siellä jossakin vaan me olemme koko ajan avaruudessa.

Mun mielestä on aina helpottavaa ajatella kuinka pieni hiekanjyvä (jos sitäkään) olemme tässä kaikkeudessa. Se saa omat pienet murheet tuntumaan mitättömiltä, mitä ne lopulta ovatkin. Muistuttaa siitä kuinka yksi ihminen on vain vähän aikaa tässä muodossa, kaikki aistien luoma kärsimys on väliaikaista.

Kuolemaa en pelkää. Se on osa tätä kokemusta. Ei ole huolta läheisistä, sillä he pärjäävät kyllä. Suru ja tuska on vaan tunteita, yhtälailla kuin ilo ja rakkauskin. Ei negatiivisia tai positiivisia, vaan tunteita joita jokainen varmasti jossain vaiheessa käy läpi.

Tähtitaivaan katsominen rauhoittaa ja tekee minut onnelliseksi. Minulla on jotenkin selittämätön tunne, että minulla on ystäviä jossain avaruudessa tai olen jopa sieltä kotoisin. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä ihminen, enkä ikinä kerro tällaisia höpö-höpö juttuja kenellekään.

Niin, ja kun miettii miten pieni tämä meidän maailma onkaan, ja miten päin persettä monet asiat, niin siitä vasta outo fiilis tulee. Meille on annettu tosi pieni pläntti, mutta tätäkään ei ihmiskunta pysty kunnialla hoitamaan. Jollain tavalla toivon, että saadaan kaikki vielä ansiomme mukaan.

Niin, mutta eihän minua siinä kuolemassa ahdista pelkkä oma kuolema. Sekin ahdistaa, että kaikille rakkaille ja muillekkin tapahtuu jotain mistä kukaan ei tiedä yhtään mitään.

Pelkään sitäkin, mitä joku fiksumpi yksilö tänne kirjoitti. Mikäli me havaitsemme vain 5% maailmankaikkeudesta ja on varmasti lukuisia asioita, joita emme kykene meidän aisteilla aistimaan niin tuota.. Sekään ei tunnu kovin mukavalta ajatukselta, että ihminen suljetaan hautaan ja hauta-arkku menee syvälle maan alle. Mitä jos ihmisen elossa olemista ei voidakkaan määrittää ainoastaan verenkiertojärjestelmän sekä keskus- ja ääreishermoston toimintoja tarkastelemalla? Mitä jos on olemassa jokin keskeinen aine tai muu, jota me emme vielä tänä päivänä kykene havaitsemaan? Jo nyt tiedetään, että on olemassa paljon asioita mitä on olemassa, mutta mitä ihminen ei aisti: esim. infrapunasäteily. Kalkkarokäärme kykenee havaitsemaan infrapunasäteilyn, mutta ihmisen silmäreseptorit eivät riitä havaitsemaan infrapunasäteilyn taajuustasoa. Onko ihmisten taajustasojen havaitsemisessa ylipäätään suuria eroja? Jos ajatellaan geenivirheitä, niin miksi mutaatiota ei voisi olla myös kys. geenissä. Tällöin jokin ihminen kykenisi havaitsemaan jotain, mitä suurin osa ei. Tai voiko jokin kemiallinen reaktio saada elektronit virittymään eri energiatasoille, jolloin voi havaita jotain muuta kuin perustilassa ollessa? Jos ajatellaan asiaa käänteisesti, niin yksinkertaisten eliöiden hermokeskukset havaitsevat vain murto-osan siitä mitä me havaitsemme. Eikö olisi ihan loogista, tai ainakin hyvin epätodennäköistä, että ihminen olisi se kaikkein monimutkaisin eliö ja ns. kaiken keskipiste? Haluaisin kovasti päästä tarkastelemaan avaruutta ja painamaan loitonna -nappia, aivan kuten reittikarttaa käyttäessä ;)

Joku mainitsi kuinka mukava on katsella tähtiä taivaalla. Niitä on mukava tarkastella niin pitkään, kun pysyy tukevasti täällä maanpinnalla. Mutta jos ajatellaan, että kuolleena sattuisikin käymään niin köpelösti, että singahtaa jollain valonnopeudella äärettömään tilaan niin tuskin olisi enää niin seesteinen olo tähtiä katsellessa. Eihän mistään tällaisesta tarvitsisi olla huolissaan, jos voisi saada 100% varmuuden siitä että kuollessa kaikki tietoisuus katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sehän olisi huojentavaa eikä kuolemaa tarvitsisi silloin pelätä. Se olisi haikeaa ja surullista, mutta ei pelottavaa.

Tuntuu ylipäätään niin kummalliselta, että varmaan jo tulevan parinsadan vuoden aikana voisit käydä töissä (jos töitä enää silloin tehdään) Aasian mantereella, parin tunnin päästä kahvilla Euroopassa ja palata sen jälkeen kotiin Austraaliaan.

Mitä taas unihalvauksiin tulee, niin niillä ei ole mitään tekemistä unien kanssa. Vireystilasi on täysin sama kuin hereillä ollessa ja näin ollen voit unihalvauksen aikana ajatella esim. menisitkö ensin kauppaan vai lenkille. Ensin tulee vain sellainen tietynlainen painava olo ja sen jälkeen alkaa usein jokin sairas hallusinaatio etkä kykene liikuttamaan raajojasi vaikka kuinka suurella voimalla yrität potkaista jalkaa tai liikuttaa sormea. Pystyn itse nipistämään itseäni estääkseni unihalvauksen, mutta jos haluan nukkua niin joudun kuitenkin "ottamaan" sen ennen kuin voin nukahtaa. Voin siis vain siirtää sitä eteenpäin. Unihalvauksen aikana tiedostaa täysin olevansa unihalvaustilassa ja näkevänsä hallusinaatioita. Unien kohdalla tajuaa vasta herättyään nähneensä unta. Unissa vireystila ei muutenkaan vastaa sitä mitä se on hereillä ollessa etkä luonnollisesti ole halvaustilassa. Olen oikeastaan käynyt unihalvausten takia lääkärissäkin, koska minulla niitä on poikkeuksellisen paljon. Eilen esim. viisi ja haluan varmuuden vuoksi ottaa aivoistani magneetin, vaikka taustalta harvemmin löytyykään aivokasvainta tms. Jos unihalvauksia on kuitenkin vain harvakseltaan eikä muita oireita ole, niin ei pidä huolestua.

Kuolema ahdistaa välillä paljonkin. Avaruus ei. Se ei todennäköisesti ole edes ääretön, mutta tietysti ihan tarpeeksi suuri.

Vierailija kirjoitti:

Niin, mutta eihän minua siinä kuolemassa ahdista pelkkä oma kuolema. Sekin ahdistaa, että kaikille rakkaille ja muillekkin tapahtuu jotain mistä kukaan ei tiedä yhtään mitään.

Pelkään sitäkin, mitä joku fiksumpi yksilö tänne kirjoitti. Mikäli me havaitsemme vain 5% maailmankaikkeudesta ja on varmasti lukuisia asioita, joita emme kykene meidän aisteilla aistimaan niin tuota.. Sekään ei tunnu kovin mukavalta ajatukselta, että ihminen suljetaan hautaan ja hauta-arkku menee syvälle maan alle. Mitä jos ihmisen elossa olemista ei voidakkaan määrittää ainoastaan verenkiertojärjestelmän sekä keskus- ja ääreishermoston toimintoja tarkastelemalla? Mitä jos on olemassa jokin keskeinen aine tai muu, jota me emme vielä tänä päivänä kykene havaitsemaan? Jo nyt tiedetään, että on olemassa paljon asioita mitä on olemassa, mutta mitä ihminen ei aisti: esim. infrapunasäteily. Kalkkarokäärme kykenee havaitsemaan infrapunasäteilyn, mutta ihmisen silmäreseptorit eivät riitä havaitsemaan infrapunasäteilyn taajuustasoa. Onko ihmisten taajustasojen havaitsemisessa ylipäätään suuria eroja? Jos ajatellaan geenivirheitä, niin miksi mutaatiota ei voisi olla myös kys. geenissä. Tällöin jokin ihminen kykenisi havaitsemaan jotain, mitä suurin osa ei. Tai voiko jokin kemiallinen reaktio saada elektronit virittymään eri energiatasoille, jolloin voi havaita jotain muuta kuin perustilassa ollessa? Jos ajatellaan asiaa käänteisesti, niin yksinkertaisten eliöiden hermokeskukset havaitsevat vain murto-osan siitä mitä me havaitsemme. Eikö olisi ihan loogista, tai ainakin hyvin epätodennäköistä, että ihminen olisi se kaikkein monimutkaisin eliö ja ns. kaiken keskipiste? Haluaisin kovasti päästä tarkastelemaan avaruutta ja painamaan loitonna -nappia, aivan kuten reittikarttaa käyttäessä ;)

Joku mainitsi kuinka mukava on katsella tähtiä taivaalla. Niitä on mukava tarkastella niin pitkään, kun pysyy tukevasti täällä maanpinnalla. Mutta jos ajatellaan, että kuolleena sattuisikin käymään niin köpelösti, että singahtaa jollain valonnopeudella äärettömään tilaan niin tuskin olisi enää niin seesteinen olo tähtiä katsellessa. Eihän mistään tällaisesta tarvitsisi olla huolissaan, jos voisi saada 100% varmuuden siitä että kuollessa kaikki tietoisuus katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sehän olisi huojentavaa eikä kuolemaa tarvitsisi silloin pelätä. Se olisi haikeaa ja surullista, mutta ei pelottavaa.

Tuntuu ylipäätään niin kummalliselta, että varmaan jo tulevan parinsadan vuoden aikana voisit käydä töissä (jos töitä enää silloin tehdään) Aasian mantereella, parin tunnin päästä kahvilla Euroopassa ja palata sen jälkeen kotiin Austraaliaan.

Mielenkiitoista ja älykästä pohdintaa. Ihminen kyllä aistii osan infrapunasäteilystä, nimittäin lämpönä ja jotkut ihmiset näkevät enemmän ultraviolettia kuin suurin osa ihmisistä.

Avaruuden äärettömyys ei ahdista vaan lähinnä kiehtoo, mutta kuolema ahdistaa. En tosin usein ajatella omaa kuolemaani, mutta kyllähän sitä joskus erehtyy pohtimaan. Kuolemassa ei niinkään ahdista se itse kuolema, vaan se että joutuu luopumaan rakkaistaan. En kylläkään usko että kuolemani jälkeen olen tietoinen mistään, joten en joudu koskaan olla ilman läheisiäni. Silti se ahdistaa.

Tekstisi oli juuri kuin minun kynästäni, ihan samoja asioita  olen miettinyt itsekkin. Tsemppiä sinulle!

Kuolemassa ahdistaa sesn vääjäämättömyys ja lopullisuus. Avaruudessa ahdistaa sen ääreettömyys.

Olen aina rakastanut tähti taivasta. Kerran yksin kävelyllä laitoin maate järven jäälle ihastellakseni oikein kunnolla, näkökentässä ei maatessa näkynyt muuta kuin se taivas ja yhtäkkiä iski ihan uskomattoman mitättömän pieni olo ja alkoi ahdistaa mielettömästi.

Itselleni asia oli ahdistava niin kauan, ku ajatteli sitä pienessä mittakaavassa. Sitten se helpotti ku tajus, että kuolema, elämän menetykset, elämän saavutukset, elämä itsessään, sinä itse, kaikki ja mitä ikinä onkaan on suuressa mittakaavassa täysin mitätöntä ja millään ei ikinä ole tai tule olemaan väliä. Vaikka koko linnunrata posahtaisi huomenna, sillä ei ole huomattavaa merkitystä yhtikäs mihinkään. Universumi jatkaa eloaan, aina ja ikuisesti. Eli toisin sanoen, jos sä et nyt päässy siihen sun unelma duuniin, jos susta ei tuukkaan uutta amerikan presidenttiä tai jos sä oot kaikinpuolin kamala ja laiska ihminen ei sun arvo muutu universumille yhtään mihinkään. Sä oot sille yhtä arvokas, kuin ihminen, joka saa ja tekee kaiken niin hyvin kuin vain voi. Eli sulla on syytä rentoutua, koska sun ei tarvi todistaa yhtään mitään.  Suuressa mittakaavassa presidentilläkään ei ole mitään arvoa. Sun ei tarvi maailmaa parantaa, koska sillä ei loppupeleissä ole mitään arvoa. Keskity tekemään omasta elämästäsi elämän arvoista, ja elä stressaa jos et mitään "saavuta". Elämässä tärkeintä on elämä itse. Sun elämä. Perhe, rakkaus, tunteet, koska raha ja saavutukset on maailmankaikkeuden turhin asia. Tunteet, rakkaus jne. on asia joka ei ole maailmankaikkeudessa (vielä) todistetusti yleistä, eli se on harvinaisuudessaan arvokasta...vaikkakin yhtä turhaa kuin mikä tahansa muukin asia. 

Tuska ja kipu on elämässä asia mitä ei koskaan saa pois. Ihmiskunta on järkyttävän sadistinen. Sie et voi tai pysty sitä pysäyttään. Keskity asioihin mihin voit vaikuttaa saman tien ihan itse. Oli se sitten roskan laitto roskiin, tai muu pieni teko. Teon suuruudella ei ole väliä, sillä miten sinä tunnet asiasta on.