Alkoholistin tai alkoholin suurkuluttajan lapsi: millainen on suhteesi alkoholiin näin aikuisena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Absolutisti täälläkin. Päätin jo teininä, etten ikinä ala "ratkoa" ongelmiani juomalla. Siskoni käyttää alkoholia hyvin maltillisesti.

Oletko miettinyt, miksi te lapset käsittelette ongelmianne eri tavalla? Millaiset perhesuhteet teillä on vanhempiinne?

Suhde äitiin on lämmin, nyt jo raitistuneeseen isään taas aavistuksen väkinäinen ja etäinen. Minut ja siskoni "pelasti" juomiselta varmaan turvallinen äitisuhde, jollaista esimerkiksi isälläni ei koskaan ollut.

Mielenkiintoista. Yhdistän turvallisen suhteen vanhempiin, tai edes toiseen juuri noin, että on se tturvallinen suhde. Sulla on kyllä hyvin, lopulta. Isäsi ehkä on ollut koko elämänsä ajan vailla jotain, oletko sitä ajatellut? Ehkä hänellä on jo ikuisuusmuuri ympärillään, suojelee todellisuudessa itseään, raskas elämä sydämessään, joka ehkä kaipaa näkijää ja turvaa, johon on oppinut sisimmässään pitkällä elämänmatkallaan olemaan yksin.

Saunakalja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saunakalja kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa epäilykseni, ettei kohtuukäyttäjän kannata koskaan yrittää suhdetta alkoholivaurioisen absolutistin kanssa.

Absolutismi voi olla epäilyttävää, varsinkin jos on alkoholistiperheestä. Kertoo ennemminkin tunnepuolen vammoista, joista ei ole selvinnyt, edes ymmärtääkseen tai hyväksymään muiden tunnevammoja. Yhtälailla on tunnetraumoja alkoholistililla, syystä että tunteista puhumisesta lähes tapetaan, kuten kotonakin tapahtui.

Yritin joskus seurustella alkoholistin tyttären kanssa. Ei minua haitannut, ettei hän juonut. Mutta saunakalja sai hänet pelkäämään, että porttiteorian mukaan olen kohta katuojassa. Tai että "jos ei voi olla kuukautta ilman yhtään drinkkiä, on alkoholisti." Ja minun olisi tietysti pitänyt jatkuvasti todistaa hänelle, etten ole alkoholisti. No ero ja kännithän siitä tuli.

Todellinen syy ei varmaan ollut sun saunakaljat. Tytär saattoi opitusti puhua äitinsä kieltä, ymmärtämättä omaa suhtautumistaan omiin kokemuksiinsa.

"Absolutismi" on silleen vähän jännä asia.... omasta kokemuksestani osaan sanoa tämän: yksikään itseään absolutistiksi tituleeraava ihminen jonka olen tavannut, ei ole osannut suhtautua alkoholiin terveesti. Minulla on paljon kavereita jotka eivät käytännössä juo yhtään, mutta eivät sano olevansa absolutisteja tai ota oikeastaan kantaa koko asiaan. Ja sitten on niitä, joilla on lapsuuden traumoja alkoholin tiimoilta, ja julistavat olevansa absolutisteja.

Motiivit "absolutistina" olemiseen voi tietysti olla monet, enkä tarkoita että minun ystäväpiirini = kaikki ihmiset maailmassa. Mutta tavallaan tuntuu että jos alkoholi on saanut jonkun elämässä niin ison roolin, että siitä kieltäytymisestä tulee osa omaa identiteettiä, niin siinä on melkein aina taustalla joku trauma. (Ps. Voi olla ihan alkoholiin liittymätönkin trauma. Lapsena muilla tavoin kaltoin kohdeltu kaverini ihan selvästi hakee jonkinlaista "synninpäästöä" absolutismillaan, kun hänet on lapsena niin lytätty, nykyisin siis jotenkin kai yrittää todistella olevansa arvokas mm. tuolla absolutismilla, lisäksi muitakin asioita).

Maittaisi, mutta pysynyt hyvin kurissa. Vahtia saa itseään ja olla hyvin itsekriittinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan alkoholismi yhteydessä muihin riippuvuuksiin tai pakkomielteisiin?

Vältän alkoholia (juon harvoin, siten että se on erityisempi hetki eikä mikään arkinen asia) ja tupakkaa (isäni poltti sisällä ja autossa, ja se oli niin ärsyttävää, etten ole edes maistanut tupakkaa). Mutta silti tuntuu, että olen altis riippuvuuksille...

Minulla oli lähes koko peruskoulun ajan ja vielä lukion alussakin pakkomielle repiä naamasta finnejä ja muita epätasaisuuksia. Vaikka tiesin näyttäväni sen jälkeen hirveältä, piti saada sileä tunne naamaan. Revin siis muitakin pikku "kohoumia" kuin finnejä. En meinannut päästä siitä tavasta millään eroon.

Sitten tuli nenän kaivaminen. Se on ehkä vähän lieventynyt, mutta nykyään jonkinasteisena pakkomielteenä mulla on säästäminen/pihistely. Tuntuu että siitä alkaa tulla koko ajan tärkeämpää ja alan unohtaa asioiden tärkeysjärjestyksen. Yritän aina muistuttaa itseäni, että tärkeintä ei ole säästetty raha vaan se, että saa rahalla mahdollisimman suuren hyödyn, mutta tekee mieli unohtaa kaikki hyöty ja vain säästää lisää ja lisää. En edes tiedä mitä varten säästän. Teen jotain kivaa "sitten joskus"?

Näiden lisäksi mulla on ollut "sokeririippuvuus" pienestä pitäen. Onnekseni nyt viime aikoina tuo pihistely on päässyt uusiin ulottuvuuksiin ja pakottanut miettimään ostoksiani ja sitä kautta syömisiäni enkä ole syönyt sen takia viime aikoina paljon makeaa, vaikka mieli onkin tehnyt.

Kaikesta huolimatta olen onnellinen siitä, etten ole riippuvainen mistään päihteistä. Olen niin huojentunut aina välillä siitä, koska rahaa menisi aivan hirveästi silloin ja elämäänsä olisi vaikeampi hallita.

Toi naaman nyppiminen voi kieli ahdistuksesta. On ihan sellainen ahdistusiriökin, jossa pakkomielteenä on nyppiä ihoa/ihokarvoja.

Ai, no ahdistus kyllä kuvaa minua aika hyvin, vaikkakin mielestäni nykyään olen vielä enemmän ahdistunut kuin silloin, kun vielä nypin/revin naamaani. Ulkonäköni on ahdistavin asia elämässäni (monestakin syystä, joista en nyt rupea avautumaan, ettei menisi liikaa off topiciksi), joten onneksi en enää tunne halua pilata sitä tuolla repimisellä entisestään. Tässä vielä odotellaan vanhojen arpien ja punoitusten haalistumista... tosin tasaisen väristä ihoa en varmaan tulee koskaan saamaan.

Silloin tällöin muutama lasi viiniä tai olutta, ei koskaan perskännejä. Toinen vanhemmista alkoholisti. Viinaa (kirkas) tai muita väkeviä en em. syistä pysty edes haistamaan/maistamaan koska tulee niin pahat muistot mieleen ja paha olo niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Absolutisti ollut vuoden. Biologinen isäni on täysalkoholisti, näin hänet viimeksi 8-vuotiaana. Äidilläni oli alkoholin kanssa myös ongelmia ja liikakäyttöä, lopulta tekikin kännissä itsemurhan pari vuotta sitten.

Äidin kuoleman jälkeen oma alkoholinkäyttö alkoi karkaamaan käsistä kun rupesin sillä turruttamaan tuskaani. Pelästyin ja lopetin kokonaan mikä olikin elämäni paras päätös.

Sattuu ihan vietävästi, erään alkoholisti- enon toive. Hän oli perheestä aina ollut syrjäytetty, lapsesta pitäen. Ei kummemmin puhunut vanhemmistaan, mutta kaipasi niin vietävästi sisartaan ja siskon lapsia. Sisar oli hänen mukaansa väheksynyt veljeään ja oli toiminut veljeään vastoin, oli helppoa, kun veli oli ollut jo vanhempien puolelta syrjitty. Veljeä ei kiinnostanut sisaren mätistykset, hän oli jo oppinut lapsuudesta asti, että hän on kuitenkin ihminen, lapsi, mutta ei saa jotenkin olla. Sisar jatkoi aikuisuuteen asti, kotona opittua. Silti, tämä veli aidosti rakasti siskoaan, puhui hänestä kuin kestään ikinä voi puhua, rakkaudella. Tämä ihminen, joka halusi vain olla vain olla aidosti rakastettu, edes jonkun perheenjäsenen puolelta, edes joskus, kuoli. Hän toivoi palliatiivisessa hoidossa, että voisin tehdä asialle jotain hyvää, koska oli elämässään tavannut yhden luotettavan ja "normaalin", hänelle epänormaalin ihmisen, joka on rohkea puhumaan tunteista, ihmisyydestä. Ja joka ymmärtää, välittää aidosti. Tämä oli X-nimeltään alkoholistin toive: koska minulle ei ole ketään sellaista, jota olisin viimeisimpänä vuosina tuntenut, on kavereita kyllä ja hyviä kavereita onkin, läsnä. Haluaisin välittää tuntemukseni siskoni lapsille, jotta he joskus vanhempina saisivat tuntea sukulaistaan, siskon veljeä. Rakastan teitä. Sama viesti siskolleni. Pahoittelen, että olen tällainen. (Muutakin hän kertoi ja pitkään, hyviä toiveita, sitä en tänne kirjoita). Sattuu ihan vietävästi, millainen ihmisrakkaus tuolla miehellä oli, varsinkin niistä siskon lapsistaan puhui, kaipasi. Kaipauksen lisäksi, arvomaailma ja mitä hän todella oli, ottaisin enoksi tai isoisäksi, veljekseni, isäksi, toivoisin, suurempi oli ihmisyys kuin allkoholi. Väitän, että siinä meni sellainen eno, että harvoin tapaa, ei tapaa ei, versus.

Satttuu. Tietääkseni kyseisen henkilön kohdalla sisar ja joku toinen kiistelivät perinnöstä, osakeasunnosta, siitä vain kuulopuheet. Mutta tämä viesti olkoon heille, ja heidän lapsilleen, että aitoa rakkautta on alkoholistilapsien sydämissä. Sattuu.

Onko alkoholistin lapsi jotenkin yksinkertainen, kun reagaoinnit on vaan että joo en ottanut.

Vierailija kirjoitti:

Saunakalja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saunakalja kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa epäilykseni, ettei kohtuukäyttäjän kannata koskaan yrittää suhdetta alkoholivaurioisen absolutistin kanssa.

Absolutismi voi olla epäilyttävää, varsinkin jos on alkoholistiperheestä. Kertoo ennemminkin tunnepuolen vammoista, joista ei ole selvinnyt, edes ymmärtääkseen tai hyväksymään muiden tunnevammoja. Yhtälailla on tunnetraumoja alkoholistililla, syystä että tunteista puhumisesta lähes tapetaan, kuten kotonakin tapahtui.

Yritin joskus seurustella alkoholistin tyttären kanssa. Ei minua haitannut, ettei hän juonut. Mutta saunakalja sai hänet pelkäämään, että porttiteorian mukaan olen kohta katuojassa. Tai että "jos ei voi olla kuukautta ilman yhtään drinkkiä, on alkoholisti." Ja minun olisi tietysti pitänyt jatkuvasti todistaa hänelle, etten ole alkoholisti. No ero ja kännithän siitä tuli.

Todellinen syy ei varmaan ollut sun saunakaljat. Tytär saattoi opitusti puhua äitinsä kieltä, ymmärtämättä omaa suhtautumistaan omiin kokemuksiinsa.

Nyt en oikein ymmärtänyt. Voistko selventää?

Normaali suhtautuminen. Viime aikoina oon huomannu juovani ehkä liian usein, mutta määrät pysyy pieninä kuitenkin. Kännistä saan vaan huonon olon ja sydämentykytyksiä.

Lapsuuteni pullon varjossa on vaikuttanut elämääni ehkä muuten. Olen nuoresta saakka hakeutunut vanhempien miesten seuraan, sekä ystävänä että muussa mielessä. Ei, en tarkoita mitään sairasta seksijuttuja tai muuta sellaista. Isänkorviketta etsin. Lievää masennusta on koko ajan. Suhde omiin lapsiin on jotenkin etäinen, tajuan ongelman, mutta en vaan osaa tehdä oikein... Vaikka aikoinaan päätin, etten ikinä niinkuin vanhempani, niin muilta osin olen just kun he, mutta kännää en.

Vierailija kirjoitti:

Olen absolutisti. En kestä katsoa juopuneita ihmisiä.

Sama täällä.

Aloitin 15 -vuotiaana kaljan juonnin, kerran kuukaudessa juotiin kaveriporukassa. Joskus n. 17 - vuotiaana pidin vuoden tauon, ja 18 - vuotiaasta viisi vuotta eteenpäin join aika säännöllisesti joka toinen vkl, (enemmän tai vähemmän pään täyteen.) Sitten 23-vuotiaana sain yhdellä reissulla kunnolla turpaan minulle ennalta tuntemamattomalta "tätiltä." Se oli käännekohta, ja olin juomatta melkein kaksi vuotta. Muutaman kerran kävin sitten ulkona, mutta aloin inhota humalaisia ihmisiä. Nyt 30-vuotias perheellinen äiti, ulkona käyn kerran-kaksi vuodessa. Ei ole sekoiluja ikävä. Lukion ja AMK:n olen käynyt, ja töitä olen tehnyt 15-vuotiaasta. Isäni alkoholin suurkulutus ei ole mielestäni vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni mitenkään, äitini on ollu aina absolutisti.

Saunakalja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saunakalja kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saunakalja kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa epäilykseni, ettei kohtuukäyttäjän kannata koskaan yrittää suhdetta alkoholivaurioisen absolutistin kanssa.

Absolutismi voi olla epäilyttävää, varsinkin jos on alkoholistiperheestä. Kertoo ennemminkin tunnepuolen vammoista, joista ei ole selvinnyt, edes ymmärtääkseen tai hyväksymään muiden tunnevammoja. Yhtälailla on tunnetraumoja alkoholistililla, syystä että tunteista puhumisesta lähes tapetaan, kuten kotonakin tapahtui.

Yritin joskus seurustella alkoholistin tyttären kanssa. Ei minua haitannut, ettei hän juonut. Mutta saunakalja sai hänet pelkäämään, että porttiteorian mukaan olen kohta katuojassa. Tai että "jos ei voi olla kuukautta ilman yhtään drinkkiä, on alkoholisti." Ja minun olisi tietysti pitänyt jatkuvasti todistaa hänelle, etten ole alkoholisti. No ero ja kännithän siitä tuli.

Todellinen syy ei varmaan ollut sun saunakaljat. Tytär saattoi opitusti puhua äitinsä kieltä, ymmärtämättä omaa suhtautumistaan omiin kokemuksiinsa.

Nyt en oikein ymmärtänyt. Voistko selventää?

Opittu mielipide, eikä ole muuta vahvaa ympäristöä ollut, joka opettaisi fiksua alkoholinkäyttöä, johon liittyy jokunen olut tai konjamiini, fiksusti. Ei ole siis normaalia kilahtaa saunakaljoista. Paitsi jos kaljoista tai konjamiineista aletaan yllättäen aggressiiviseksi. Syy on jossain muualla ja olis syytä katsoa peiliin, jos syy olis muka alkoholi. Peiliin tai sitten elämänvalintoihin, peiliin silleen, että käsittäis oman elämän ja ettei se kaikki mikä tuntuu tulevan säälinä vastaan, ei ole se, mitä sä halusit. Helposti tulee latistettuna langettua paskaan, mutta kun pitäisi käsittää arvioida oma arvokkuus, pään sisältönä, yhtä samanlailla kun mukamas juomattamot snobit- kuten minäkin - juon.

Olin absolutisti 33v asti, sitten vapauduin ja nyt tissuttelen liikaa.

Juon harvoin. Viime vuonna peräti 6x. Kahtena kertana meni kännin puolelle. Oli hyvä porukka ja ihan extemporee. En juo saunaoluita tai viinilaseja koskaan pitkin viikkoa. Lasten nähden en ikinä ole ollut humalassa. Itsellä jäi lapsuudesta niin kamala muisto äidin kännäilystä. Nykyään täys rapajuoppo. Siskon kanssa vain odotellaan viimeistä päivää. Tulen hautajaisissa luultavammin itkemään enempi helpotusta, kun ikävää. Jos jollain tavalla on pakko puolustaa äitiä, niin hänen äitinsä eli mummoni oli tyylipuhdas narsisti. Kaikilla äidin sisaruksilla ongelmia. Joko MT tai AA.

Äiti juonut läpi lapsuuteni, maannut lattialla, käynyt miesten luona. Muutin isäni luokse. Olen nyt nätti nuori nainen ja juopottelen salaa pari kertaa viikossa. Selviän silti aamulla joka paikkaan eikä kukaan tiedä todellisia määriä mitä juon, ei edes mieheni. Olen nytkin humalassa.

Isä joi usein aika paljon, kun asuin vielä porukoilla. Alkoholistiksi en sanoisi, osaa kuitenkin olla ottamatta eikä tee tiukkaa, mutta kun otti, joskus meni täysin överiksi. Muistan kerrankin kun äiti oli iltavuorossa perjantaina ja isä joi itsensä hirveään humalaan jo ennen iltakahdeksaa. Tuli ulkoa tupakalta ja sitten rysähti eteisessä. Isä maassa makaamassa ja sammaltaa jotain. Jouduttiin siskon kanssa laittamaan isä nukkumaan ja itkettiin yhdessä loppuilta äidin tuloon asti.

Itse en juuri juo. Joskus otan, mutta sekin pysyy kohtuudessa. Jos lähden baariin, koko illan alkoholiannokset on yleensä max 6.

Vierailija kirjoitti:

Äiti juonut läpi lapsuuteni, maannut lattialla, käynyt miesten luona. Muutin isäni luokse. Olen nyt nätti nuori nainen ja juopottelen salaa pari kertaa viikossa. Selviän silti aamulla joka paikkaan eikä kukaan tiedä todellisia määriä mitä juon, ei edes mieheni. Olen nytkin humalassa.

Voi ziizuz, et ole ainoa, yksin, siitä selvisi. Nättiys ja kauneus, se voi olla jopa riena, kun olosuhteet on mitä on. Sillä ei ole merkitystä, vaikka muut ajattelee kauniista ihmisestä niin. Jotenkin jos nuori on nätti tai komea, tuntuu että muiden on jotenkin vaikea käsittää, että ihan samat kotiolot sillä on, kun sillä luokan angsteimmallakin.

Miksi tähän aiheesee liittyen moni suhtautuu vain "alistuen", ilman tunteita tai mielipiteitä. Kuin alistetut, jotka vain toteaa että juon vähän tai en ollenkaan.