Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei siedä heikkouden ilmaisemista
13.01.2017 |
Minäkin teen nyt avauksen, jossa ihmettelen äitini outoutta. Sehän on yksi palstan vakioaiheista :)
Ei äitini, joka on nyt n. 60-v, aina ole sietämättä heikkouden ilmaisemista, mutta säännönmukaisesti niin tapahtuu. Olen pistänyt sen merkille enkä ihan ole päässyt perille, miksi hän on sellainen.
Esimerkkinä vaikka se, että kerran kun yksi perheenjäsenemme oli ollut suht vakavan asian takia sairaalassa ja kotiin tultuaan alkoi itkeä kertoessaan, miten kauhea kokemus sairastaminen ja sairaalassa oleminen oli ollut, muut perheenjäsenet kuuntelivat ymmärtäväisesti, mutta äitini tuhahti ja marssi pois paikalta.
En ymmärrä. Äitini vaikutti vihaiselta, ja tämä on vain yksi esimerkki. Isäni asenne on aina se, että "äiti nyt on vähän tuollainen". Lapsesta lähtien olin minäkin tottunut äitini outouteen, ja vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut miettiä, että pakostihan siihenkin on joku syy. Mutta mikä syy se on?
Kommentit (45)
Onpa surullista luettavaa tämä ketju. Ei kyllä yllätä silti, näkeehän tämän päivittäin kun kovaksi kasvatetut jatkaa samalla linjalla ja herkimmät jää sitten kokonaan jalkoihin, kiva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.
Vaikuttaisikohan tähän se, että sota-ajan eläneillä voi olla aika paljon puhumattomuutta ym. taustalla, kun ei ole koskaan saanut näyttää tunteitaan, on vain pitänyt mennä eteenpäin tunnekylmästi, vaikka kuinka sisällä myllertäisi.
Kuusikymppiset eivät ole sota-aikaa nähneet. Olen 60 ja synnyin toistakymmentä vuotta sodan jälkeen.
Hän on itse liian heikko ottaakseen vastaan heikkoutta. Vain vahve ihminen pystyy olemaan heikko ja ottamaan sitä vastaan muilta.
Onpa helpottavaa lukea tätä ketjua. Olen ensimmäisen lapseni synnyttyä ja tultua tahtoikään käynyt läpi hirmuista kiukkua, surua ja häpeääkin siitä, että äitini pitää lapsesta lähinnä silloin, kun se on kiltti ja rauhallinen. Hän sai melkein opetettua 1-vuotiaalle jo, että jos kaatuu ja satuttaa itsensä, niin "ei sattunut ja ei tarvitse itkeä". Ja omissa tunteissa on äidin kanssa niin kovasti pidättelemistä. Hyvä kuulla, että löytyy vastaavia kokemuksia.
Tyhmää olettaa kuitenkaan, että virheiden toistuessa olisi aina kyse siitä, että niitä ei olisi miettinyt. Aina ei voi itseään parantaa, vaikka tietäisikin heikkoutensa. Se ei ole tietenkään puolustus sille, että muiden pitää kärsiä hiljaisina, mutta syyttäminen ei johda mihinkään.