Lue keskustelun säännöt.
Äitini ei siedä heikkouden ilmaisemista
13.01.2017 |
Minäkin teen nyt avauksen, jossa ihmettelen äitini outoutta. Sehän on yksi palstan vakioaiheista :)
Ei äitini, joka on nyt n. 60-v, aina ole sietämättä heikkouden ilmaisemista, mutta säännönmukaisesti niin tapahtuu. Olen pistänyt sen merkille enkä ihan ole päässyt perille, miksi hän on sellainen.
Esimerkkinä vaikka se, että kerran kun yksi perheenjäsenemme oli ollut suht vakavan asian takia sairaalassa ja kotiin tultuaan alkoi itkeä kertoessaan, miten kauhea kokemus sairastaminen ja sairaalassa oleminen oli ollut, muut perheenjäsenet kuuntelivat ymmärtäväisesti, mutta äitini tuhahti ja marssi pois paikalta.
En ymmärrä. Äitini vaikutti vihaiselta, ja tämä on vain yksi esimerkki. Isäni asenne on aina se, että "äiti nyt on vähän tuollainen". Lapsesta lähtien olin minäkin tottunut äitini outouteen, ja vasta nyt kolmekymppisenä olen alkanut miettiä, että pakostihan siihenkin on joku syy. Mutta mikä syy se on?
Kommentit (45)
Onko äidilläsi joku sairaalakokemus, mikä on ollut hänelle ikävä? Siten voisi projisoida tunteitaan, sillä tavalla miten ihminen tekee, kun ei ole pystynyt tai halunnut käsitellä tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.
Vaikuttaisikohan tähän se, että sota-ajan eläneillä voi olla aika paljon puhumattomuutta ym. taustalla, kun ei ole koskaan saanut näyttää tunteitaan, on vain pitänyt mennä eteenpäin tunnekylmästi, vaikka kuinka sisällä myllertäisi.
Vierailija kirjoitti:
Empatiakyvytön. Oman tunnemaailman kehittyminen on kesken, olisi vielä oppimista.
Ei äitini kokonaan ole empatiakyvytön, koska hän mielellään auttaa apua tarvitsevia ja joskus liikuttuu kyyneliin toisen itkiessä. Hänellä tätä liikuttumista tapahtuu kuitenkin selvästi vähemmän kuin useimmilla perheenjäsenillämme. Minä, toinen siskoistani sekä isäni liikutumme herkästi, kun taas äitini, veljeni ja toinen siskoni liikuttuu harvemmin.
Ehkä äitini on selektiivisesti empatiakyvytön, eli jotkut tilanteet aiheuttavat sen, että empatiareaktio estyy ja tilalle tulee vihamielinen ja väheksyvä reaktio?
ap.
Kysy että eikö se uskalla näyttää tunteitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko äidilläsi joku sairaalakokemus, mikä on ollut hänelle ikävä? Siten voisi projisoida tunteitaan, sillä tavalla miten ihminen tekee, kun ei ole pystynyt tai halunnut käsitellä tunteitaan.
Äitini on itse asiassa perheessämme ainoa, jolla ei ole ikävää sairaalakokemusta. Me kaikki muut – minä, kaksi siskoani, veljeni ja isäni – olemme sairastaneet ja olleet sairaalassa, minä kaikkein eniten. Okei, voin nyt kertoa, että se aloituksessa mainitsemani perheenjäsen, joka oli ollut sairaalassa, olen minä itse.
Äitini on käynyt sairaalassa vain synnyttämässä meidät ilman mitään komplikaatioita.
ap.
Onko äitisi lapsuuden perheessään saanut ilmaista tunteitaan,miten siellänon reagoitu heikkouteen? On vaikea antaa toiselle jotain sellaista mitä itse ei ole saanut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minunkin äitini on juuri tuollainen. Yksi esimerkki on kun jouduin ambulanssilla sairaalaan, kun minulta repesi yllättäen mahassa ollut kasvain (onneksi hyvänlaatuinen), ja jouduin leikkaukseen. Kokemus oli ihan hirveä. Kun kerroin tästä, äiti vain tuhahteli tympeästi ja rupesi kertaamaan omia kovia kipukokemuksiaan ja paasaamaan kuin synnytys on paljon kauheampaa ja hän sentään on joutunut tekemään sen neljä kertaa. Ei mene koskaan katsomaan edes ystäviään sairaalaan, ei siedä heikkoutta missään muodossa, tiuski ja äyski kun me lapset olimme pienenä flunssassa jne. Suuttui aina jos satutimme itsemme ja aloimme itkeä, kipuun kun ei saanut edes pikkulapsena reagoida. Kuitenkin häntä itseään pitää ymmärtää ja kohdella kuin kukkaa kämmenellä, jos hänellä on jokin hätä. En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.
Vaikuttaisikohan tähän se, että sota-ajan eläneillä voi olla aika paljon puhumattomuutta ym. taustalla, kun ei ole koskaan saanut näyttää tunteitaan, on vain pitänyt mennä eteenpäin tunnekylmästi, vaikka kuinka sisällä myllertäisi.
aina tätä sotaa syytetaan, mutta esim oma isovanhempi vältti sodan kun vaihtoi naapurin kanssa sylkinäytteitä ja tuberkellin vuoksi jäi kotiin. isosetä oli 4 vuotta eturintamalla ja on empaattinen ihminen. Toki nyt jo tosi iäkäs, mutta sostaidot tallella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toi on ihan höpöhöpöä että olisi empatiakyvytön, niinkuin joku ehdotti. Olisipa kiva jos elämä olisi noin mustavalkoista. Mä olen todella empaattinen ihminen, mutta myöskin jotenkin selektiivisesti, koska itselläni on tuo sama että heikkoutta en siedä. Se tulee joissain tilanteissa selkeämmin esiin kuin toisissa. Tietenkin pidän sen suurimmaksi osaksi salassa ja käyttäydyn kuten hyviin tapoihin kuuluu. Tiedän myös mistä omalla kohdallani se juontaa juurensa... Se on "perittyä", isäni ei sietänyt heikkoutta.
Vierailija kirjoitti:
Onko äitisi lapsuuden perheessään saanut ilmaista tunteitaan,miten siellänon reagoitu heikkouteen? On vaikea antaa toiselle jotain sellaista mitä itse ei ole saanut...
Äitini äiti oli saman tyyppinen kuin äitini. Saatat siis hyvin osua oikeaan. Myös äitini äiti oli selektiivisesti empatiakyvytön tai sellainen, jolle tulee empatian osoittamisen sijaan joissain tilanteissa hermostunut ja vihamielinen reaktio.
Mutta vaikka minunkin äitini on sellainen, niin ei minusta silti ole tullut sellaista.
ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.
Vaikuttaisikohan tähän se, että sota-ajan eläneillä voi olla aika paljon puhumattomuutta ym. taustalla, kun ei ole koskaan saanut näyttää tunteitaan, on vain pitänyt mennä eteenpäin tunnekylmästi, vaikka kuinka sisällä myllertäisi.
Sota-aika ei vaikuta tuohon. Mistä ihmeestä tuo sota-ajan vaikutusperuste on tullut? Jos jolloin, niin sota-aikana välitettiin perheenjäsenistä ja ihmisistä. Teoria kääntyy siten itseään vastaan. Tunnekylmyys on perhekohtaista. Vanhemmat kohtelevat lapsiaan siten, miten heitä on aikoinaan kasvatettu. Siten tunnekylmyys periytyy, pinttyneissä tavoissa. Tunnekylmyytta on yhtälailla tämän päivän nuorissa, kasvatusmetodien muuttuessa työ-ja menestysorientoiduiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko äitisi lapsuuden perheessään saanut ilmaista tunteitaan,miten siellänon reagoitu heikkouteen? On vaikea antaa toiselle jotain sellaista mitä itse ei ole saanut...
Äitini äiti oli saman tyyppinen kuin äitini. Saatat siis hyvin osua oikeaan. Myös äitini äiti oli selektiivisesti empatiakyvytön tai sellainen, jolle tulee empatian osoittamisen sijaan joissain tilanteissa hermostunut ja vihamielinen reaktio.
Mutta vaikka minunkin äitini on sellainen, niin ei minusta silti ole tullut sellaista.
ap.
Hyvä ettei sinusta ole tullut samanlaista. Syynä voi olla, että olet alkanut tietoisesti pohtimaan toimintatavan vääryyttä. Moni vain menee sokeasti elämässä eteenpäin ja toistaa samoja virheitä/tapoja/asioita kuin lapsuudenperheestä on opittu, jos ei tule ajatelleeksi niitä sen enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlainen on oma äitini... Edes lapsena ei saanut itkeä mistään syystä. Asenne oli aina, poikkeuksetta vähättelevä "ei se nyt niin kipeää käynyt", "ei se nyt ole niin iso asia, että märistä tarvii" jnejne. Pahinta oli, jos itki tai kiukkusi MUIDEN NÄHDEN, kun mitä nekin ajattelee, herranjumala! Jopa mummon (isänäiti) hautajaisissa veti sivummalle ja käski kuivata naaman. Oli kamalaa, kun mun silmätkin oli ihan turvonneet... Tietenkin kaikkien muidenkin tunteenpurkaukset oli halveksittavia ja niitä jaksettiin selän takana muistella loputtomiin...
Kesti pitkään aikuisikään, että opin olemaan muutakin kuin aina täysin hillitty ja liian kiltti kaikille.
Ja aluksi oli myös TODELLA vaikeaa toimia omien lasten itkujen yms. kanssa. Mut oli aina komennettu pois tai olemaan hiljaa, mutta tiedostin, ettei niitä asioita niin kuulu hoitaa... Piti alkuun taaperon kanssa ihan pohtia, että voiko mä nyt oikeasti vain pitää tätä tässä sylissä ja hyssytellä hiljakseen :D Taustalla oli koko ajan tunne, että itku/huuto pitää saada loppumaan nyt eikä kohta tai kaikki tuijottaa ja tuomitsee mut ja lapsen mielessään. Edelleen huomaan välillä, että tämä tunne hiipii pintaan, mutta yritän olla erilainen äiti kuin omani oli, enkä toimi sen mukaan.
Olen ajatellut, että ehkä mun äidilläkin oli omasta lapsuudestaan tällainen toiminta- ja ajatusmalli opittuna eikä koskaan tullut sitä kyseenalaistaneeksi. Tai ehkä jotain perustavanlaatuista vikaa empatiakyvyssä.... tod.näk. molempia...
Kuin meidän äiti, paitsi ettei edes liikutu kyyneliin, ainakaan meidän lasten seurassa. En ole ikinä nähnyt itkevän, edes veljensä hautajaisissa. Vaikka tiedän että koville otti.
No, tämän mahtavan kasvatuksen seurauksena olen mestari itsekin peittämään heikkouden tunteet. Esim. yksin kotona itkeä vollotan koirapentujen kuville, mieheni läsnäollessa peitän tunteeni. Itkeminen ja liikuttuminen tuntuu jotenkin tosi nöyryyttävältä , vaikka tiedän että se on tunne muiden joukossa. Ja sitten kun en enää pysty peittämään tunteitani vaan itken, niin itken ihan hysteerisesti ja menetän suunnilleen kontrollin. Äidin seurassa peitän kuitenkin tunteeni viimeisen asti. Sääli!
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen on oma äitini... Edes lapsena ei saanut itkeä mistään syystä. Asenne oli aina, poikkeuksetta vähättelevä "ei se nyt niin kipeää käynyt", "ei se nyt ole niin iso asia, että märistä tarvii" jnejne. Pahinta oli, jos itki tai kiukkusi MUIDEN NÄHDEN, kun mitä nekin ajattelee, herranjumala! Jopa mummon (isänäiti) hautajaisissa veti sivummalle ja käski kuivata naaman. Oli kamalaa, kun mun silmätkin oli ihan turvonneet... Tietenkin kaikkien muidenkin tunteenpurkaukset oli halveksittavia ja niitä jaksettiin selän takana muistella loputtomiin...
Kesti pitkään aikuisikään, että opin olemaan muutakin kuin aina täysin hillitty ja liian kiltti kaikille.Ja aluksi oli myös TODELLA vaikeaa toimia omien lasten itkujen yms. kanssa. Mut oli aina komennettu pois tai olemaan hiljaa, mutta tiedostin, ettei niitä asioita niin kuulu hoitaa... Piti alkuun taaperon kanssa ihan pohtia, että voiko mä nyt oikeasti vain pitää tätä tässä sylissä ja hyssytellä hiljakseen :D Taustalla oli koko ajan tunne, että itku/huuto pitää saada loppumaan nyt eikä kohta tai kaikki tuijottaa ja tuomitsee mut ja lapsen mielessään. Edelleen huomaan välillä, että tämä tunne hiipii pintaan, mutta yritän olla erilainen äiti kuin omani oli, enkä toimi sen mukaan.
Olen ajatellut, että ehkä mun äidilläkin oli omasta lapsuudestaan tällainen toiminta- ja ajatusmalli opittuna eikä koskaan tullut sitä kyseenalaistaneeksi. Tai ehkä jotain perustavanlaatuista vikaa empatiakyvyssä.... tod.näk. molempia...
En yleensä kommentoi näin, mutta voi kunpa minulla olisi ollut sinunlaisesi äiti, joka kyseenalaistaa omien vanhempiensa väärät tavat ja haluaa toimia oman lapsen kohdalla oikein. Ei olisi tarvinnut kärsiä lapsena niin paljon. Lapsesi on onnekas, kun hänellä on sinut.
Hänen vanhempansa ovat kuitenkin sodan käyneitä. Kyllä se on sukupolvi joka ei heikkoutta saanut näyttää.
Luulen että on eri asia näyttää sympatiaa vieraammalle kun se ei ole itseä lähellä.
Minun samanikäinen äiti on muuten samanlainen. Olen myöhemmin ajatellut että kun hän pelästyy oikein todella niin se hänen huoli, pelko ja epävarmuus purkautuu niin että se näyttää vihastumiselta, tai siis onkin hetken sitä. Esimerkiksi kun ajoin nuorena kolarin, hän raivosi minulle vaikka olin jo valmiiksi ihan järkyttynyt, näitä on muitakin. Hän ei mielestäni ole ikinä oppinut näyttämään tunteita, ja ne purkautuvat aika lailla miten sattuu.
Luulen että äitisi oli niin järkyttynyt ja pelästynyt ettei tiennyt miten olla ja vaan pakeni tilannetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.
Vaikuttaisikohan tähän se, että sota-ajan eläneillä voi olla aika paljon puhumattomuutta ym. taustalla, kun ei ole koskaan saanut näyttää tunteitaan, on vain pitänyt mennä eteenpäin tunnekylmästi, vaikka kuinka sisällä myllertäisi.
aina tätä sotaa syytetaan, mutta esim oma isovanhempi vältti sodan kun vaihtoi naapurin kanssa sylkinäytteitä ja tuberkellin vuoksi jäi kotiin. isosetä oli 4 vuotta eturintamalla ja on empaattinen ihminen. Toki nyt jo tosi iäkäs, mutta sostaidot tallella.
WhaT :D, mielenkiintoista kuulla sylkinäytteiden vaihdosta. Meilläkin oli isoisät empaattisia lapsenlapsille ja meidän lasten silmien edessä lapsilleen. Vaan todellisuus oli toista, mitä suku avautui isovanhempien kuoltua. Muija ja mukulat pihalle talvipakkasilla, kun isä otti viinaa. Hakkaamista ja jatkuvaa vaimon ja lasten haukkumista, alistamista sellaisin keinoin, etten tänne kirjoita. Mukaan lähti anoppi, kukas muukaan kuin hän, joka oli lapsestaan tehnyt jatkeensa. Muut sisarukset olivat eri maata, veljet, jotka olivat sodassa olleet. Että se siitä sodasta ja sen verukkeella selityksistä.
Vierailija kirjoitti:
Hänen vanhempansa ovat kuitenkin sodan käyneitä. Kyllä se on sukupolvi joka ei heikkoutta saanut näyttää.
Luulen että on eri asia näyttää sympatiaa vieraammalle kun se ei ole itseä lähellä.
Minun samanikäinen äiti on muuten samanlainen. Olen myöhemmin ajatellut että kun hän pelästyy oikein todella niin se hänen huoli, pelko ja epävarmuus purkautuu niin että se näyttää vihastumiselta, tai siis onkin hetken sitä. Esimerkiksi kun ajoin nuorena kolarin, hän raivosi minulle vaikka olin jo valmiiksi ihan järkyttynyt, näitä on muitakin. Hän ei mielestäni ole ikinä oppinut näyttämään tunteita, ja ne purkautuvat aika lailla miten sattuu.
Luulen että äitisi oli niin järkyttynyt ja pelästynyt ettei tiennyt miten olla ja vaan pakeni tilannetta.
Miten selität tämän päivän perheongelmat, lisääntyvät huostaanotot? Ongelmana on, että perheissä kohdellaan epätasa-arvoisesti lapsia ja sitä myöden lapsenlapsia. Eikö kyse ole vain tunnetason oppimisesta, aidosta tai epäaidosta rakkaudesta, joka liittyy myös empatiakykyyn? Opittua kasvatuksessa.
Empatiakyvytön. Oman tunnemaailman kehittyminen on kesken, olisi vielä oppimista.