Äitini ei siedä heikkouden ilmaisemista

Vierailija kirjoitti:

Toi on ihan höpöhöpöä että olisi empatiakyvytön, niinkuin joku ehdotti. Olisipa kiva jos elämä olisi noin mustavalkoista. Mä olen todella empaattinen ihminen, mutta myöskin jotenkin selektiivisesti, koska itselläni on tuo sama että heikkoutta en siedä. Se tulee joissain tilanteissa selkeämmin esiin kuin toisissa. Tietenkin pidän sen suurimmaksi osaksi salassa ja käyttäydyn kuten hyviin tapoihin kuuluu. Tiedän myös mistä omalla kohdallani se juontaa juurensa... Se on "perittyä", isäni ei sietänyt heikkoutta.

Sinä et ole empatiaa nähnytkään.

Vierailija kirjoitti:

Hänen vanhempansa ovat kuitenkin sodan käyneitä. Kyllä se on sukupolvi joka ei heikkoutta saanut näyttää.

Luulen että on eri asia näyttää sympatiaa vieraammalle kun se ei ole itseä lähellä.

Minun samanikäinen äiti on muuten samanlainen. Olen myöhemmin ajatellut että kun hän pelästyy oikein todella niin se hänen huoli, pelko ja epävarmuus purkautuu niin että se näyttää vihastumiselta, tai siis onkin hetken sitä. Esimerkiksi kun ajoin nuorena kolarin, hän raivosi minulle vaikka olin jo valmiiksi ihan järkyttynyt, näitä on muitakin. Hän ei mielestäni ole ikinä oppinut näyttämään tunteita, ja ne purkautuvat aika lailla miten sattuu.

Luulen että äitisi oli niin järkyttynyt ja pelästynyt ettei tiennyt miten olla ja vaan pakeni tilannetta.

Näin minäkin tulkitsin aikoinani, mutta totuus oli totuutta. Paskaakaan välittänyt vaikka olisin kuollut siihen paikkaan. Vihastuminen liittyy ylimääräiseen vaivaan ja siiihen, mitä naapurit sanovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hänen vanhempansa ovat kuitenkin sodan käyneitä. Kyllä se on sukupolvi joka ei heikkoutta saanut näyttää.

Luulen että on eri asia näyttää sympatiaa vieraammalle kun se ei ole itseä lähellä.

Minun samanikäinen äiti on muuten samanlainen. Olen myöhemmin ajatellut että kun hän pelästyy oikein todella niin se hänen huoli, pelko ja epävarmuus purkautuu niin että se näyttää vihastumiselta, tai siis onkin hetken sitä. Esimerkiksi kun ajoin nuorena kolarin, hän raivosi minulle vaikka olin jo valmiiksi ihan järkyttynyt, näitä on muitakin. Hän ei mielestäni ole ikinä oppinut näyttämään tunteita, ja ne purkautuvat aika lailla miten sattuu.

Luulen että äitisi oli niin järkyttynyt ja pelästynyt ettei tiennyt miten olla ja vaan pakeni tilannetta.

Näin minäkin tulkitsin aikoinani, mutta totuus oli totuutta. Paskaakaan välittänyt vaikka olisin kuollut siihen paikkaan. Vihastuminen liittyy ylimääräiseen vaivaan ja siiihen, mitä naapurit sanovat.

Esimerkiski mulla oli outo pelo, että jos minut esim. raiskataan niin minut hylätään. Tämä todentui kun sukulaistyttö raiskattiin, ei ollut enää mukava sukulainen. Ei ole kyse tunteiden "näyttämisestä" vaan vaikea-asteisista itsetunnon ongelmista yms.

On tossa jotain muuta kuin sota ja lapsuus. Ihminen voi muuttaa omaa käytöstään siinä hetkessäkin vielä. Joku itsetuntovamma sillä on. En tiiä. Mun äiti oli selektiivnen miehiin päin. Niille niin hunajainen ja minulle äyski.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko äitisi lapsuuden perheessään saanut ilmaista tunteitaan,miten siellänon reagoitu heikkouteen? On vaikea antaa toiselle jotain sellaista mitä itse ei ole saanut...

Äitini äiti oli saman tyyppinen kuin äitini. Saatat siis hyvin osua oikeaan. Myös äitini äiti oli selektiivisesti empatiakyvytön tai sellainen, jolle tulee empatian osoittamisen sijaan joissain tilanteissa hermostunut ja vihamielinen reaktio.

Mutta vaikka minunkin äitini on sellainen, niin ei minusta silti ole tullut sellaista.

ap.

Onko sinulla jo omia lapsia? Niiden kanssa vasta itse jouduin painimaan näiden ei-hyväksyttyjen tunteiden kanssa,muiden kanssa ei ongelmaa.

Nämä psyykkiset defenssit on joskus monimutkaisia. Osittain taitaa olla empatiakyvytön. Näiden kanssa pärjää kun ei odota mitään.

No sota- aika ei kyllä mitenkään ole voinut vaikuttaa 60-vuotiaaseen äitiin, kun hän on syntynytkin vasta viisi vuotta sodan päättymisen jälkeen

Vaikuttaa siltä, että ilmiö on uht yleinen, kun ketjuun tuli lyhyessä ajassa noinkin paljon vastauksia, joissa kerrotaan omasta äidistä saman tapaista.

Tuli vielä mieleen sellainen, että äitini kaikesta päätellen pitää itseään sellaisena ihmisenä, jolle voi puhua vapaasti ja ilmaista heikkoutta! Vaistoni sanoo, että hän hämmästyisi ja saattaisi alkaa inttää vastaan, jos kertoisin hänelle suoraan sen, mitä olen tässä ketjussa kertonut. Nämä defenssit lienevät siis aika syvällä.

ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli samanlainen. Hän ei voinut sietää heikkoutta, koska ei pystynyt käsittelemään sitä. Ainoa tapa reagoida siihen oli viha ja raivo. Lapsena en käsittänyt, mistä on kysymys, mutta opin pitämään oman heikkouteni ja herkkyyteni piilossa. Siitä kyllä sitten valitettavasti seurasi se, että en pystynyt näyttämään oikeastaan kenellekään todellisia tunteitani. Tiedän, että minua on pidetty kovana ihmisenä, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, sillä kysehän on vain kuoresta. Toivoin nuorena, että tapaisin jonkun, joka osaisi murtaa kuoreni, mutta eipä niitä juuri kohdalleni osunut. Vihalla ja raivolla en kuitenkaan ole heikkouteen tai herkkyyteen äitini tavoin reagoinut. Vasta nyt vanhemmiten "annan" itseni liikuttua. Olen myös alkanut pohtia, oliko äitini taustassa jotakin, mikä oli kasvattanut hänet sellaiseksi kuin hän oli. Sen verran tiedän, että koko hänen perheensä oli vähemmän tunteellinen. Toisaalta kyllä lähisukulaiset olivat ihan toista maata. Ihmismieli on kyllä kummallinen.

Vaikuttaisikohan tähän se, että sota-ajan eläneillä voi olla aika paljon puhumattomuutta ym. taustalla, kun ei ole koskaan saanut näyttää tunteitaan, on vain pitänyt mennä eteenpäin tunnekylmästi, vaikka kuinka sisällä myllertäisi. 

Vietnamin sotaako muistelet? Harvalla meistä äiti on syntynyt 1930-luvulla. Tai varmaan palstan vanhimmilla on, mutta iso osa palstalasia lienee syntynyt 1980-luvulla ja vanhempansa sotien jälkeen.

Miksi sen äidin pitäisi mennä mukaan kauhisteluun? Perheenjäsen on ollut sairaalassa ja valittaa, että olipa kamalaa ja muu perhe yhdessä kuorona hymiseen, että niiiiinpä ooooonkin. Entä jos se äiti on sitä mieltä, että on turha jäädä valittamaan, nyt mennään eteenpäin. SE ap:n kertoma heikkoudenosoitus onkin jotain muuta kuin heikkoutta.

Itse en kykene menemään mukaan valitteluun siitä, että ei jaksa, on paha olla, masentaa. Totean näille ihmisille, että mitä olet tehnyt, että tuosta pääsisi eroon ja saanut siksi empatiakyvyttömän maineen. Mutta kun en ymmärrä, miksi valitetaan (ollaan heikkoja), jos ei ole mitään aiettakaan päästä tilanteesta eroon. Ihan turha itkeä jotain jo tapahtunutta, sitä ei voi muuttaa. Suru on jotain muuta kuin heikkoudenosoitus, joten suremisen ymmärrän. Turhaa valitusta en.

Vierailija kirjoitti:

Miksi sen äidin pitäisi mennä mukaan kauhisteluun? Perheenjäsen on ollut sairaalassa ja valittaa, että olipa kamalaa ja muu perhe yhdessä kuorona hymiseen, että niiiiinpä ooooonkin. Entä jos se äiti on sitä mieltä, että on turha jäädä valittamaan, nyt mennään eteenpäin. SE ap:n kertoma heikkoudenosoitus onkin jotain muuta kuin heikkoutta.

Itse en kykene menemään mukaan valitteluun siitä, että ei jaksa, on paha olla, masentaa. Totean näille ihmisille, että mitä olet tehnyt, että tuosta pääsisi eroon ja saanut siksi empatiakyvyttömän maineen. Mutta kun en ymmärrä, miksi valitetaan (ollaan heikkoja), jos ei ole mitään aiettakaan päästä tilanteesta eroon. Ihan turha itkeä jotain jo tapahtunutta, sitä ei voi muuttaa. Suru on jotain muuta kuin heikkoudenosoitus, joten suremisen ymmärrän. Turhaa valitusta en.

Ymmärsit suunnilleen kaiken väärin kuvaamastani tilanteesta. Ei kyse ollut mistään valittamisesta, vaan sairaalassa olleelta perheenjäseneltä (eli minulta) kysyttiin, miten voin, ja alkaessani vastata aloin itkeä.

ap.

Oma äitini on samanlainen kuin ap:n hänellä on todella traumaattinen kotitausta. Vieläkin, 45-vuotiaana, koen itkemisen muiden nähden vaikeana, kun lapsena oppi siihen, että se on paha asia ja minun pitäisi hävetä heikkouttani. Suoraan tätä ei sanottu, mutta viesti lapselle on aika selvä, jos vanhempi poistuu niskojaan nakellen pienen lapsen itkiessä. Opin jonkun aiemmin kirjoittaneen tavoin tosi nuorena piilottamaan kaiken heikkouden itsessäni, hyvissä ihmissuhteissa olen sitten pikkuhiljaa opetellut normaalia suhtautumista. Lapsia kohtaan olen aivan erilainen kuin äitini, eli tosiaan ei ole periytyvää, jos haluaa tehdä asialle jotain. 

Minun äitini ei edes siedä kuulla, jos hänelle kerrotaan jonkun vaikeuksista. Hän yleensä vain hymähtää ja on hiljaa, katsoo muualle. En ikinä ole ymmärtänyt sitä. Muuten äitini on ihan normaali.

Mun äiti on syntynyt heti sotien perään ja on aika monessa tilanteessa varsinainen kivikasvo, ei siis itke ollenkaan niin herkästi kuin me muut perheenjäsenet. Omasta sisarusparvestaankin hän on vähiten liikuttuva, on myös sisaruksista vanhin.

Olen kyllä nähnyt hänen itkevän useastikin, mutta hän itkee sellaisia omia pettymyksiään, väsymystään tai jotain muuta, mutta ei liikutuksen tai surun vuoksi ole herkkä itkemään.

Itse olen herkkis. En muista, että kotona olisi kielletty itkemästä, mutta ei meillä myöskään hirveästi halittu. Omia lapsiani halin ja pussailen päivittäin, en halua, että he kokisivat, ettei äiti hyväksy tai rakasta.

Mutta tunnistan itsessäni myös sen, etten aina jaksa ns. turhasta itkemistä. Saatan ensin lohdutella, mutta jos märiseminen jatkuu, sanon, että "Sori, äiti ei nyt jaksa kuunnella, tule sitten kun olet vähän rauhoittunut" ja menen itse toiseen huoneeseen. Mun lapset ei oo enää ihan pikkuisia, ovat siis koulussa jo, mutta varmasti olen monen mielestä kamala äiti, koska en raskaan työpäivän päätteeksi jaksa kuunnella vieressä, kun lapsi huutaa mun mielestä jotain turhaa asiaa. Väsymystään purkaa siis itkemällä.

Mulle tulee mieleen, että äitisi ei kestä jos hänen lähimmilleen ja varsinkaan omille lapsilleen tapahtuu jotain pahaa. Ja tapahtuuhan teille, sellaista elämä on. Eli hän ikäänkuin ahdistuu liikaa, koska kokee jotenkin, että teidän kärsimyksenne on jotenkin jännällä tavalla hänen syytään. En tiedä saako tästä mun ajatusrakennelmasta kukaan muu kiinni, mutta kuitenkin. 

Omassa perheessä samanlaista menoa. Äidin läsnäollessa pitää olla reipas, osaava ja pystyvä. Äiti ei mene vihaiseksi, mutta ahdistuu niin voimakkaasti, että olen itse oppinut pienestä pitäen patoamaan omat pelkoni, tuskani ja epävarmuuteni sisimpääni. Ja siitähän ei tunnetusti hyvä seuraa, mutta se on sitten jo ihan eri tarina.

On hyvä, että silti kerrot omasta tuskastasi. Voi olla, että äitisi ei koskaan tule muuttumaan tässä asiassa, mutta se on hänen ongelmansa ja kehityshaasteensa, ei sinun. Kannattaa ajan myötä oppia siihen, että lohtu kannattaa hakea tuttavapiiristä empaattisilta henkilöiltä. Et ole tehnyt mitään väärin ja olet arvokas. 

Äidilläsi on trauma joka aktivoituu aina kun hän näkee heikkoutta?

Heikkouden myöntäminen on vahvuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko äidilläsi joku sairaalakokemus, mikä on ollut hänelle ikävä? Siten voisi projisoida tunteitaan, sillä tavalla miten ihminen tekee, kun ei ole pystynyt tai halunnut käsitellä tunteitaan.

Äitini on itse asiassa perheessämme ainoa, jolla ei ole ikävää sairaalakokemusta. Me kaikki muut – minä, kaksi siskoani, veljeni ja isäni – olemme sairastaneet ja olleet sairaalassa, minä kaikkein eniten. Okei, voin nyt kertoa, että se aloituksessa mainitsemani perheenjäsen, joka oli ollut sairaalassa, olen minä itse.

Äitini on käynyt sairaalassa vain synnyttämässä meidät ilman mitään komplikaatioita.

ap.

No niin. Pelko. Hän on pelännyt joka kerta puolestanne.

Tunnistan tämän itsessäni. Mulla on yksi elämän/tunne-elämän osa-alue, johon liittyy paljon pelkoa. Niin paljon, että kun kohtaan tätä esim. läheisteni kertomana, reaktioni voi olla kylmyys. En pysty käsittelemään asiaa enkä osoittamaan empatiaa, koska noissa tilanteissa sisälleni kasvaa kylmä kivi nimeltä pelko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko äidilläsi joku sairaalakokemus, mikä on ollut hänelle ikävä? Siten voisi projisoida tunteitaan, sillä tavalla miten ihminen tekee, kun ei ole pystynyt tai halunnut käsitellä tunteitaan.

Äitini on itse asiassa perheessämme ainoa, jolla ei ole ikävää sairaalakokemusta. Me kaikki muut – minä, kaksi siskoani, veljeni ja isäni – olemme sairastaneet ja olleet sairaalassa, minä kaikkein eniten. Okei, voin nyt kertoa, että se aloituksessa mainitsemani perheenjäsen, joka oli ollut sairaalassa, olen minä itse.

Äitini on käynyt sairaalassa vain synnyttämässä meidät ilman mitään komplikaatioita.

ap.

Jospa ei sitten oman kokemuksen puuttuessa pysty asettumaan sun asemaan? Ei vaan pysty ymmärtämään ettei ole vain pikku juttu? Ei noin tulisi tietenkään silti toimia, mutta todella monen tuntuu olevan vaikea asettua toisen asemaan.

Meillä täysin sama. Olen 34-vuotias ja äitini 60v. Kasvoin lapsuuteni ilmapiirissä jossa heikkouden ilmaiseminen oli noloa, halveksuttavaa ja suorastaan typerää äidin mielestä. Jos vaikka katselit surullista elokuvaa ja liikutuit siitä, äiti oikein kyttäsi näkyykö silmissä kyyneliä ja jos näkyy niin pilkkasi avoimesti asiasta. Mitään empatiakykyyn viittaavaakaan äidiltä ei ropissut. Mielestäni hirveintä oli että olisi sallinut muilta, esim. meiltä lapsilta tunteiden näyttämisen ja empatian, mutta ei. Hammasta piti purra ettei vaan koskaan, ikinä, missään tilanteessa itkenyt. Vanhemmiten tämä piirre on äidissä alkanut ärsyttää oikein kunnolla, varsinkin se että jos äidille kertoo esim.  jostain ikävästä tapahtumasta, joka on käynyt jollekin tutulle (avioero esim.), ei äidiltä heru empatiaa tai ymmärrystä vaan saattaa tokaista jotain tyyliin että " eivät olisi juosseet niin paljon baarissa niin ei olisi tullut eroa!" tai vaivio selitys kaikkien epäonneen: olisivat eläneet kuten Raamattu opettaa. Hiukan ristiriitaista että äiti on harras uskovainen vailla lämpöä ja empatiaa.

Äitini äiti on täysin samanlainen, mutta vielä sillä erotuksella että jos hän kuulee jostain ikävästä tapahtumasta esim. puhelimessa, hän lyö luurin korvaan. Hän ei kestä mitään negatiivisia uutisia mistään.

Itse olen tietoisesti joutunut opettelemaan pois tuosta kylmästä käytösmallista. Nykyisen mieheni kanssa olen vuosien varrella oppinut ja uskaltanut näyttää tunteitani, olemaan herkkä ja itkemään jos siltä tuntuu. Silti ajoittain tulee tyhmä olo jos tirautan kyyneleet vaikka jotain herkkää leffaa katsoessa :(