Elän vanhempieni unelmaa, haluan pois

Mitäs jos alkaisit mennä niihin konserteihin ihan yksin, ilman miestä? Saisit ihan rauhassa nauttia ja tunteilla.

Mitäs jos lähtisit ihan yksin lomalle? Viikko tai pari vaikka jossai kartanossa voisi auttaa. Ajatusten tuuletusta. Tai ratsastusloma vaikka Virossa, Irlannissa, jotain. Googleta.

Tarviit nyt jotain ihan omaa. Pienikin muutos vois auttaa. Ei välttämättä tarvii koko elämää hajottaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitäs jos alkaisit mennä niihin konserteihin ihan yksin, ilman miestä? Saisit ihan rauhassa nauttia ja tunteilla.

Mitäs jos lähtisit ihan yksin lomalle? Viikko tai pari vaikka jossai kartanossa voisi auttaa. Ajatusten tuuletusta. Tai ratsastusloma vaikka Virossa, Irlannissa, jotain. Googleta.

Tarviit nyt jotain ihan omaa. Pienikin muutos vois auttaa. Ei välttämättä tarvii koko elämää hajottaa.

Kuulostaa ihanalta! Kavereiden kanssa ollaan menossa Skotlantiin kesällä, mutta voisinhan tehdä ennen sitä jotain yksin! Viikoksi en voi lasten takia lähteä, mutta viikonlopuksi kyllä. Onko Virossa jotain hyviä ratsastusvaellus/ täyshoitoloita?

Ap

Vierailija kirjoitti:

En siis tarkoittanut AMK:n olevan huonompi, vaan mielikuvani on, että siellä on nuorempia opiskelijoita kuin yliopistossa keskimäärin. Enkä tiedä mitä kaikkea siellä voisi hyväksi lukea.

Ap

Eihän sun sitä tarvitse tietääkään, sitä voi selvitellä ja kysyä AMK.sta.

AMK.ssa on paljon aikuisopiskelijoita ja alanvaihtajia. Lähipiirissänikin on kolme alanvaihtajaa ikähaarukassa 35-50 v.

Parempi niin kuin että eläisit Immosen #unelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tekee automaattisesti sen, ettei ole enää ok tanssia pöydällä ja lähteä opiskelukaverille jatkoille pyörän ristillä.

Jotenkin olisin kelvannut 2 sekoiluvuotta lisää. Mutta tässä sitä mennään. Meillä ei vielä edes omistusasuntoa 😓

Ikää 26, yllärivauva ja häät raskaana.. Mutta ehkä sitten nelikymppisenä... Mummona mohitoja.

Nuohan on ihan omia harhojasi,millä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vauva toki sitoo aika paljon, mutta lapsi kasvaa hyvin äkkiä. Jos nyt ei ihan pikkuvauvasta ole kyse, niin on ihan ok että äiti tanssii pöydällä tai lähtee opiskelukaverille jatkoille. Onhan lapsella isäkin. Et sinä loppuelämääsi sen vauvan kanssa kotona nyhjää. Minäkin olen käynyt jopa(iiiik!) vauvan äitinä lasillisella kaverini kanssa.

Lasta ei kiinnosta pätkääkään onko teillä omistusasuntoa vai ei. Perheitä asuu jatkuvasti vuokra-asunnoissa ja siinäkin asumisessa on paljon hyviä puolia.

Miten voi käsittää noin väärin? Olenhan nyt itsekin käynyt lasillisella ja kymmenellä lasillisella. Mutta en jatkoilla enää lasten jälkeen. En herää mistään sohvalta meikit naamalla, todellakaan. Mutta välillä olisi hauska tehdä niin. Tai elää vielä sitä aikaa.

Ja ei pikkulapsia varmaan vuokra-asunto haittaa, mutta kyllä jossain vaiheessa.

En kadehdi Ap:n elämää vaikka olen itse työtön, koskaan seurustellut ja muutenkin syrjäytynyt. Vaikka olisi mitä tilpehööriä ympärillä niin kyllä se ahdistaa jos siihen tilanteeseen on kahlittu. Elämään joka ei näytä omalta itseltä. Vaikka kuinka se olisi jonkun toisen unelma. Silloin voin kuvitellakin että saa sellaisia fiiliksiä että haluaa repäistä itsensä täysin pois ja elää jotain täysin toisenlaista elämää. Sillä tavalla ehkä löytäisi itsensä paremmin. Mutta pahin virhe tuossa sopassa on nuo lapset. Kaikkeen muuhun voi vaikuttaa paitsi niihin.

Onko jäänyt nuoruudessa rallit rälläämättä vai mikä mättää. Joskus mietin onko joillakin asiat vain liian hyvin kun ei arvosta sitä hyvää mitä on. Surulla, epäonnella ja vaikeuksissa on näköjään tarkoituksensa.

Vierailija kirjoitti:

On vaan pohjaton suru kun tuntuu etten kuulu tänne. Oikeastaan edes tähän elämään, nykyaikaan. Vaikea selittää. En ole ikinä tehnyt mitään omaa. Sitten on ihan hirveä ikäväntunne, vaikka en ole menettänyt ketään niin läheistä.

Ap

Ap:n ajatukset on tismalleen samanlaisia kuin omani. Olen eri elämäntilanteessa, mutta koen että olen jotenkin aina tehnyt "niinkuin kuuluu" ja mikä kelpaa vanhemmilleni. Aikaisemmin en edes ehtinyt ajatella asiaa, mutta viimevuosina on alkanut tuntua siltä, että elän jonkun muun elämää, en omaani. Tiedän, että asiat voisivat olla huonomminkin ja että pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä on, mutta jos kaikki sotii omia arvojani ja kiinnostuksia kohtaan, niin millaista elämää se on? Haluaisin asua kauempana kaupungista, jossain rauhallisessa ympäristössä, lähellä luontoa. Haluaisin tuntea eläväni.

Sanoit, ettet kuulu "nykyaikaan". Mulla on ihan sama olo! Tuntuu jotenkin että nykyään elämä katoaa jotenkin nettiin ja elektronisiin laitteisiin. Ihmiset ja luonto jää jotenkin etäisiksi ja ei pystytä pysähtymään tähän hetkeen.

No on jäänyt. Ensin keskityin lukioon ja silloiseen harrastukseen, sitten yliopistoon ja aika vähän juhlin. Lukiossa oli yksi poika ja yliopistossa kaksi. Olen aina elänyt niin kunnollisesti ja ehkä tunnollisesti. Kaikki hauska ja repäisevä tapahtui nykyisen miehen kanssa, mutta sitten tulin raskaaksi.

Tietenkin olen pari kertaa humalassa sekoillut, mutta aika harvoin. Nykyään sitten osaan kyllä juhlia, mutta se ei tunnu samalta. Eri miljöö ja eri ihmiset. Olisi pitänyt ehkä elää enemmän.

Pelkään oikeasti, että alkoholisoidun jossain vaiheessa. Viini ja skumppa maistuu ja odotan juhlia kuin teini bileitä. Tykkään myös juoda yksin. Haluaisin humaltua elämästä.

Ja on meillä hyviäkin hetkiä. Lapset tulivat tänään sänkyymme ja nauroimme kaikki hirveästi heidän jutuille.. Huomiset työt vaan ahdistaa jo nyt.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi tekee automaattisesti sen, ettei ole enää ok tanssia pöydällä ja lähteä opiskelukaverille jatkoille pyörän ristillä.

Jotenkin olisin kelvannut 2 sekoiluvuotta lisää. Mutta tässä sitä mennään. Meillä ei vielä edes omistusasuntoa 😓

Ikää 26, yllärivauva ja häät raskaana.. Mutta ehkä sitten nelikymppisenä... Mummona mohitoja.

Nuohan on ihan omia harhojasi,millä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vauva toki sitoo aika paljon, mutta lapsi kasvaa hyvin äkkiä. Jos nyt ei ihan pikkuvauvasta ole kyse, niin on ihan ok että äiti tanssii pöydällä tai lähtee opiskelukaverille jatkoille. Onhan lapsella isäkin. Et sinä loppuelämääsi sen vauvan kanssa kotona nyhjää. Minäkin olen käynyt jopa(iiiik!) vauvan äitinä lasillisella kaverini kanssa.

Lasta ei kiinnosta pätkääkään onko teillä omistusasuntoa vai ei. Perheitä asuu jatkuvasti vuokra-asunnoissa ja siinäkin asumisessa on paljon hyviä puolia.

Miten voi käsittää noin väärin? Olenhan nyt itsekin käynyt lasillisella ja kymmenellä lasillisella. Mutta en jatkoilla enää lasten jälkeen. En herää mistään sohvalta meikit naamalla, todellakaan. Mutta välillä olisi hauska tehdä niin. Tai elää vielä sitä aikaa.

Ja ei pikkulapsia varmaan vuokra-asunto haittaa, mutta kyllä jossain vaiheessa.

No sehän on ihan oma päätöksesi sitten, ei se lastensaannista johdu. Minä olen kyllä ollut jatkoilla, vaikka perheellinen olenkin. Toki harvemmin kuin lapsettomana, mutta eipä se haittaakaan. 

Siis millä tavalla kuvittelet, että lapsia haittaa vuokra-asunnossa asuminen? Ainoa haitta mitä voin kuvitella, on se jos perhe asuu jossain levottomassa kaupungin vuokra-asunnossa jossa spurgut oksentelee käytävillä. Vuokra-asuntoja on kuitenkin ihan siistejäkin ja sellaisissa taloissa, joissa asuu normaaleja, työssäkäyviä ihmisiä. 

Oletko yrittänyt jutella sun ahdistuksesta miehellesi? Jos miehesi on fiksu, rakastava, ja välittävä, niin ehkä kuuntelis ja koittais ees vähän ymmärtää? Toisaalta jos sua ärsyttää miehes, niin sitten ei ehkä tee mieli ees yrittää jutella hänelle, ymmärrän. Hyvät ystävät on erittäin tärkeitä, juuri ne keille voit avautua sun ahdistuksista. Yritä järjestää mahdollisimman paljon aikaa juuri niille tärkeimmille ystävillesi. Toki perhe ja työ vie paljon aikaa, mutta entä jos koittaisit vaihtaa työpaikkaa, jos ei onnistu että jättäisit työt kokonaan hetkeksi,  ja tekisit jotain omia juttuja jonku aikaa? Mulla itselläni on mennyt elämä juuri päinvastoin kuin sinulla. Tulen keskiluokkaisesta perheestä, ja rahat olivat hyvinkin tiukilla välillä 80-90- lukujen tienoilla, mutta silti koin että sain kaiken mitä tarvitsin, ja sain elää aika vapaata lapsuutta. Valitsin omasta tahdostani amiksen, koska halusin ammatin ja nopeasti työelämään tienaamaan omaa rahaa. Kun valmistuin, niin muutin pois kotoa ihan toiseen kaupunkiin 17- vuotiaana, ja vanhemmat tukivat tässäkin minua. Opin nuorena elämään itsenäistä elämää, ja tein paljon töitä, mutta myös biletin paljon sen jälkeen kun täytin 21, ja erosin ensimmäisestä poikaystävästäni. Sain siis todellakin elää nuoruuttani juuri niinkuin halusin, ja ystäviä on aina ollut todella paljon. Minulla oli pari pidempää parisuhdetta, mutta en kokenut olevani valmis vielä perhe- elämään, joten lapsia ei tullut tehtyä. Nyt olen 35.v, hyvän ja hauskan nuoruuden elänyt, ja valmis äidiksi elämäni miehen kanssa, jonka kanssa ollaan oltu yhdessä melkein 7 vuotta. Lopetin työnikin jokin aika sitten joksikin aikaa, koska alkoi liikaa stressaamaan, ja se ei tee hyvää sille jos haluaa lapsen, eli nyt keskitytään siihen, ja elän mahdollisimman stressitöntä elämää. Sua nyt ei varmaan kiinnosta tää mun tarina, mutta mitäs jos vaan rohkeasti tekisit kerrankin mitä itse haluat, ja jos jotkut ei sitä voi käsittää, niin älä välitä! Vanhempasi, ja miehesi tulisi ymmärtää ja tukea, jos kerrot että voit huonosti! Tsemppiä ja voimia sinulle. Toivon sinulle hyvää! :) 

Voi voi. 

Ja samaan aikaan sadat tuhannet suomalaiset ei löydä kumppania vaikka haluaisivat. Moni ei kelpaa edes seksiin. Mietipä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vihaan meidän varjoista pihaa ja teennäisiä ystäviä jotka puhuvat keskenään pahaa kaikista. Vihaan kateellisia ihmisiä, ja miestäni joka valittaa kavereideni olevan liian meluisia, kun lapset nukkuu.

Inhoan olla näin lapsellinen. Mutta olen. Vihaan sitä kun mies tuijottaa minua jos olen konsertissa silmät kiinni tai itken. Vihaan kun mies ei ymmärrä empatiaani tuntemattomia kohtaan. Hän ei tajua oikeastaan mistään mitään. Mies on syntynyt kultalusikka perseessä ja käyttäytyy usein kuin idiootti.

Ap

Missä ihmeen kommuunissa te elätte, jos kaverisi meluavat siellä yökaudet?

Oletko sinä joku ammattivalittajan tai jonkun muun provoajan vastakohta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs jos alkaisit mennä niihin konserteihin ihan yksin, ilman miestä? Saisit ihan rauhassa nauttia ja tunteilla.

Mitäs jos lähtisit ihan yksin lomalle? Viikko tai pari vaikka jossai kartanossa voisi auttaa. Ajatusten tuuletusta. Tai ratsastusloma vaikka Virossa, Irlannissa, jotain. Googleta.

Tarviit nyt jotain ihan omaa. Pienikin muutos vois auttaa. Ei välttämättä tarvii koko elämää hajottaa.

Kuulostaa ihanalta! Kavereiden kanssa ollaan menossa Skotlantiin kesällä, mutta voisinhan tehdä ennen sitä jotain yksin! Viikoksi en voi lasten takia lähteä, mutta viikonlopuksi kyllä. Onko Virossa jotain hyviä ratsastusvaellus/ täyshoitoloita?

Ap

google

Vierailija kirjoitti:

Miehellä oli hymykuopat, leveä hymy ja röyhkeyttä sanoa merkittäville ihmisille takaisin, hän ei nuollut kenenkään persettä, ja palvoi minua ihan uskomattomalla tavalla. Se riitti silloin. Nyt hän vaan ärsyttää ja esitän kivaa, koska hän ei yksinkertaisuudessaan ymmärtäisi ongelmaani.

Ap

Ja olihan se ihan varakaskin.

No olen kyllä maksanut yli puolet meidän talosta. Ei tarvinut naida rahasta, todellakaan. Olen myös aina tehnyt töitä tai opiskellut ja käyttänyt aivojani.

Mies on nyt tulossa mukaani ratsastamaan, tai siis haluaa vuokrata huvilan ja tuoda lapset ja itsensä sinne, eli taukoa heistä on se 5+5h 😩😩😩😩😩😩 Se siitä lomasta!

Mies on kai jotenkin riippuvainen minusta, koska kyselee olenko kyllästynyt häneen/ onko minulla toinen.

Se entinen elämä houkuttelisi. Kiitos teille ihanille, asiallisesti vastanneille 💗

Ap

Tee hyvää.

Siis moni sanoi mullekin, että mulla on kaikki! Peruskoulu läpi kympin todistuksella, lukio tuosta noin vain läpi, yliopistoon ekalla kerralla. Seurustelu opiskeluaikoina. Mieskin suorastaan unelmien täyttymys: huippu tyyppi, persoonallinen, ihana, huomaavainen, komea, älykäs, hyvätuloinen. Valmistuminen 25-vuotiaana, suoraan hyväpalkkaiseen työhön ja vakituinen virka 27-vuotiaana. Sen jälkeen 2 lasta. Rakennettiin unelmien talo hyvämaineiselle alueelle suureen kaupunkiin.

Sit 32-vuotiaana tajusin, että ei vittu, mitä paskaa oikein elän. Otin eron miehestä, talo myyntiin. Työpaikkakin vaihtui siinä samassa.

Moni voisi sanoa, että olen kaiken saanut. Tuntuu vain juuri siltä, että kaikki muutokset, mitä tein, olivat oikein. Ei jestas, mitä keskiluokkaista paskaa koko elämä oli.

En nyt vaan oikein ymmärrä. Työstressin ym. voin ymmärtää, mutta että hankit lapsia ja ystäviä, koska vanhemmat niin halusivat?? Pidät itseäsi jotensakin herkkänä, mutta kohtelet läheisiäsi rumasti? No kai ihminen voi ajautua johonkin kulissielämään tms., mutta esim. ne lapsesi ovat kyllä ihan totta ja eläviä ja tuntevia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

En voi erota ja muuttaa ja jättää lapsia. Ei se vain mene niin.

Ap

Hanki isomunainen väkivaltainen jännämies narsisti ja päihdeongelma niin loppuu valitus ja vikinä.