Lue keskustelun säännöt.
Mistä opettajan tekemästä/aikaansaamasta jutusta koulussa sinulle jäi pahimmat traumat?
31.12.2016 |
Minulla tuli siitä, kun meidän hyvin pienellä ala-asteella luokkien 3-6 matematiikkaa opetti sellainen opettaja, joka rakasti yllättäviä matematiikan/kertotaulun pistokokeita. Hän saattoi esimerkiksi maantiedon tunnin päätteeksi (pieni koulu, opetti montaa ainetta) pitää luokalle testin, jossa kysyi jokaiselta vuorollaan jonkun matematiikan laskun, ja oikein vastannut sai lähteä välitunnille/syömään, kun taas väärin vastanneen tai liian kauan miettineen piti jäädä paikalleen odottamaan, että toisella kierroksella kysytään uusi lasku, mihin piti vastata. Päässä laskettuna. Nopeasti. Koko luokan tuijottaessa. Moni tietenkin nauroi ja pyöritteli silmiään, kun olisi tiennyt vastauksen mitä toinen ei saanut suustaan. Ja ne tietyt matikassa/päässälaskussa hyvät oppilaat olivat aina ekana ulkona/ruokalassa. Itse olin paitsi ujo, myös oikeasti kaikkea muuta kuin matemaattisesti lahjakas, joten menin ihan lukkoon noissa tilanteissa, ja olin aina niitä, jotka istuivat kahdenkin kysymyskierroksen jälkeen vielä luokassa. Tässä kohtaa opettaja tietenkin jo sääli, ja kysyi jotain tyyliin 2x2, mihin häpeissäni sopersin vastauksen ja pakenin itku kurkussa ulos.
Ja kyseinen opettaja tosiaan teki näitä tosi monessa yhteydessä, saattoi esim. liikuntatunnilla (kyllä, opetti myös liikuntaa) pistää kaikki tekemään pururatalenkin, eikä päästänyt tietystä kohtaa pururataa eteenpäin ennen kuin vastasi laskuun oikein. Ja taas jono muita luokkalaisia takana pyörittelemässä silmiään, että vastaa nyt, niin mekin päästään.
Menen vielä aikuisiälläkin ihan lukkoon, jos joku kysyy minulta jossain yhteydessä jotain yksinkertaistakin päässälaskua.
Kommentit (101)
Osa näistä on ihan kauheita tilanteita. Ja aivan järkyttävää on, että jotkut näistä on tapahtuneet 2000-luvulla. Kyllä mietityttää mitä ihmettä senkin opettajan päässä liikkuu, joka antaa luokan poikien huoritella tai joka nykypäivänä pakottaa lapsen syömään?!? Pahimpiin tässä ketjussa kerrottuihin verrattuna omat kokemukseni esityksistä poisjättämisestä ainoana oppilaana ynm. syrjimiset tuntuvat tosi pieniltä, vaikka toki silloin kovasti lapsen sydämeen sattuivatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuvikset hoidin niin, että kävin hakemassa naapuriluokasta aina seinältä mallin mitä he oli tehneet ja sanoin että tehkää samanlainen, tai sanoin että piirtäkää kenkä tai lehmä...."ope me piirrettiin se viime viikolla".--"no piirtäkä mitä haluatte"---pojat pelasivat sillä aikaa takana jotain peliä ja kuvikset olikin mulal aina 30 minuutin mittaisia että päästiin syömään
naapurin opettajatar -nainen sitten kirjoitti lopulta kirjeen ja halusi sekstailla, samoin erään oppilaan äiti, joka kävikin joskus luonani kylässä kun olin kännissä
mitään pahaa en tehnyt
Ripuloin housuun luokassa, kun opettaja ei päästänyt vessaan. Olin neljännellä luokalla, vuonna -85.
Vierailija kirjoitti:
Teknisen työn tunneilla opettaja unohti pitää kiinni metallilevystä, johon oli pystyporalla (en muista oikeaa nimitystä) poraamassa reikää. Levyhän lähti terän mukana pyörimään ja sormet lenteli sinne tänne.
Vaihdoin teknisen työn tekstiilityöhön enkä ole sen enempää ollut kiinnostunut isoista työkaluista.
Mites ne tekstiilityöt onnistui ilman sormia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Totaalinen välinpitämättömyys. Jostain syystä ajauduin ujon ja hiljaisen kiltin tytön rooliin ja sitä kautta kiusatuksi koulussa. Oikeasti en olisi halunnut tuota roolia, vaan tukea sosiaalisiin taitoihin, joita ei kotona opetettu ja ennen kaikkea kavereita.
Miten teillä ei sosiaalisia taitoja oppinut? Ajettiinko kaikki vieraat huutamalla pois vai muuten vain normeja vierastitte. Kun niitä taitoja ei opeteta erikseen, ne opitaan ja päätellään ihan itse.
Ilmeisesti niitä ei teilläkään opetettu, eikä näytä taivaasta tipahtaneen sinulle myöskään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heti ekaluokan alussa (olin 6v.) sain vesirokon ja olin viikon kotona. Tein ensin matikan läksyt mutta innostuttuani teinkin koko kirjan. Äitini tarkasti laskut ja kaikki oli oikein. Äiti oikein kehui ja sanoi että opettaja olisi mielissään.
VÄÄRIN. Opettaja oli todella, hyvin vihainen. Hän huusi minulle että mitä minä kuvittelen tekeväni koko lopun lukuvuotta? Jouduin kumittamaan kaikki vastaukset. Ei suostunut edes tarkastamaan onko ne oikein. Itkin ja kumitin.
Siitä lähtien olen vihannut matikkaa. Ja koulua. Ja kaikkia opettajia. Terveisiä Merja-opelle.
Ai katos toinen jolle käynyt näin. Minulle tämä kävi tosin matikassa ja äidinkielensä saman opettajan kanssa. Tein tosin kaikki tunnilla koska ne tehtävät oli aivan liian helppoja. Opettaja aina mollasi minua siitä että tein kaikki nopeammin ja vielä tylysti totesi että se on minun syy että muut oppilaat tuntee olevansa huonompia kun osaan jo kaiken.
Äidille kun kerroin niin tuli la kova pitkin koululle ja laittoi opettajan ruotuun. Lopulta opettaja antoi minulle kaksi luokkaa ylemmän tason kirjat jotta minulle riittäisi pähkäiltävää
Mulla oli onneksi fiksumpi ope ja tässä vastaaville opeille ilmainen vinkki: mun piti aina tehdä tunnilla sama kuin muidenkin (olin tehnyt ennakkoon tai en), mutta sen jälkeen sain aina tehdä vaativampia tehtäviä lopputunnin. Eka ja tokaluokalla sain välillä myös lukea open tuomia kirjoja.
Vierailija kirjoitti:
Heti ekaluokan alussa (olin 6v.) sain vesirokon ja olin viikon kotona. Tein ensin matikan läksyt mutta innostuttuani teinkin koko kirjan. Äitini tarkasti laskut ja kaikki oli oikein. Äiti oikein kehui ja sanoi että opettaja olisi mielissään.
VÄÄRIN. Opettaja oli todella, hyvin vihainen. Hän huusi minulle että mitä minä kuvittelen tekeväni koko lopun lukuvuotta? Jouduin kumittamaan kaikki vastaukset. Ei suostunut edes tarkastamaan onko ne oikein. Itkin ja kumitin.
Siitä lähtien olen vihannut matikkaa. Ja koulua. Ja kaikkia opettajia. Terveisiä Merja-opelle.
:O Minulle kävi aivan samalla tavalla ekalla luokalla ja opettajan nimikin natsaa! Sukunimeä en muista kuollaksenikaan koska tuosta on ainakin 20 vuotta aikaa, olisiko alkanut T:llä. Olin todella innoissani koulusta ja osasin jo lukea, kirjoittaa ja laskea sujuvasti, ja tein tehtäväkirjasta ison osan etukäteen. Opettaja huusi koko luokan edessä minulle siitä että en kunnioita yhteisiä sääntöjä ja etenemisen pitää tapahtua muun luokan tahdissa. Oma-aloitteisuus kuoli siihen koska säikähdin niin kovasti noin aggressiivista reaktiota. Ko. opettaja teki kaikkea muutakin nöyryyttävää josta jäi lapsille traumoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni pelkkä hyvää sanottavaa opettajistani - asiansa osaavia, hyviä pedagogeja. Lämmöllä muistan. Muualle muuttaneena totesin että tällä seudulla opetuksen taso on jotain aivan muuta, eikä opetusta ehkä juuri siksi arvostetakaan. Omien lasten kohdalla sitten oikein järkytyin: alakoulun miesope oli täysin ammattiinsa sopimaton. Myöhästyi joka aamu vartin (missä rehtorin valvonta työaikojen noudattamisesta?), huusi pää punaisena lapsille (valituksista huolimatta jatkoi tätä), jätti epäselväksi mitä tulikaan läksyksi (ei kirjoittanut taululle esim. eka- tai tokaluokkalaisille, vaan siinä jutun keskellä totesi "tää tulee sit läksyksi"). Jos joltain joku tehtävä sitten jäi tekemättä, huuto oli hurja. Tunteja ei koskaan valmisteltu, oli välillä sitä ja välillä tätä. Nauroi ja ivasi väärin vastanneille. Edesauttoi kiusaamistilanteiden syntyä. Harvat kokepaperit saapuivat kotiin kahvikupin jälkien kera. Enpä ole tainnut päästä yli vieläkään kaikesta, mutta mihin tästäkään voisi nimettömänä valittaa???
Vierailija kirjoitti:
Oikeastiko joku saa TRAUMOJA siitä että valitaan viimeisenä/viimeisten joukossa liikuntatunneilla joukkueeseen?
Olen aina luullut että se on sellainen vitsi. Voi tuntua pahalta hetken, mutta oikein TRAUMOJA.
Anna mä arvaan: susta tuli liikkaope.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskaltauduin kertomaan opettajalle, että minua kiusataan. Oli kiusattu jo useamman vuoden ja olin hyvin yksinäinen.
Opettaja vastasi, että kuvittelen koko jutun.
Tässä langassa raiskataan sanaa "trauma" aika voimakkaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kasarilla naisope halusi kait tottelevaisemman oppilaan ja simputti 2 lk luokkatoveriani. Heitti liidun lattialle ja käski tytön noutamaan sen konttaamalla. Tyttö itki ja nouti.
Mulla kävi sama, mutta vasta 2000-luvun puolella. Neljännen luokan uskonnonopettajamme oli patavanhoillinen simputtaja, joka turvautui kyseenalaisiin keinoihin juurruttaakseen meihin herran pelkoa ja auktoriteetin kunnioitusta. Tarinoita olisi enemmänkin, mutta kyseiseen lainaukseen liittyen mieleen tuli tapaus, jossa hän kerran liidun pudotessa kääntyi luokkaan päin ja kysyi eikö kukaan meistä tiedä, mitä tulee tehdä liidun pudotessa opettajalta. Me lapset tuijotimme opettajaa vain kysymysmerkkinä, jolloin hän suuttui ja patisti minut tulemaan luokan eteen ja nostamaan liidun hänelle tämän jalkojen juuresta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ala-asteella kasarilla opettajani oli kiihkouskovainen tapaus, joka siekailematta käytti erityisesti uskonnontunteja maallikkosaarnaamiseen, tulta ja tulikiveä sai jokainen osakseen, minä uppiniskaisuuttani muita enemmän. Jossain vaiheessa viidennellä nousin avoimeen kapinaan koska mielestäni oli väärin että osa porukasta suorastaan itki noiden tuntien jälkeen.
Erinäisten värikkäiden vaiheiden jälkeen reksi alkoi istua meidän tunneillamme, järjestäen uskonnon ja joskus yllärinä muiden aineiden tunneilla. Ala-asteelta lähtiessäni opettaja piti minulle huutopuhuttelun kuinka minusta perkeleen riivaamasta itsepäisestä aasista ei tule mitään muuta kuin alkoholistirikollinen...
Toisen erävoiton sain peruskoulun päätyttyä, kun menin ala-asteelta hakemaan nuoremmat sisarukseni ja tuo hyväkäs halusi nähdä ysin päästötodistukseni - lähes puhdas rivi kymppejä. Äijällä alkoi kädet täristä....."tää...tää ei ole sinun todistuksesi....". Vastaavia hänen kiroustaan vasten tulevia osui eteen pari lisääkin, mm hänen kiihkouskonnollisuuteen liittyi myös rrrrrautaaaarajalle-isänmaallisuus. Olipa gubella kiukussa pitelemistä kun kohtasi minut kaupungilla varusmiespalvelukseni lopulla (lomakuteet päälläni) ja ihan joka jampasta ei nyt vaan tule salmiakkilutia karhunpäämiesten joukkoon vaikka kuinka haluaisi. Hänen maailmankatsomuksessaan kun kaikki vähänkin upseeriin viittaavat olivat raamatullisista pyhimyksistä seuraavia eikä voinut olla kommentoimatta kuinka olin saavuttanut "asemani" viekkaudella ja vääryydellä :D
Jäikö traumoja - no ei varsinaisesti, mutta perkeleenmoinen herraapelkäämättömyys ja muodollisen aseman halveksunta, joka on työelämässä ollut sekä eduksi että haitaksi, enemmän kuitenkin eduksi.
Vähän värityskynää mukana?
Ole onnellinen, jos sun koulussasi ei ollut tällaisia opettajia. Meillä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kerran jouduin opettajana rehtorin puhutteluun (taas kerran), oltiin leikkimässä tietokoneluokassa 5.. luokan älykääpiöiden kanssa ja pojat oli keksineet pelata homontappopeliä jossa homo yrittää raiskata ja ammutaan näitä haulikolla (sinänsä vekkuli idea pelille), no sanoin sitten että nyt nämä homot lähtee täältä, pistin pelit kiinni ja ohjasin pojat ulos välitunnille.
rehtorille menivät kertomaan että olen haukkunut homoksi. Rehtori sitten kysyi että olenko haukkunut ? kerroin tilanteen ja hän ymmärsi mistä oli kyse.
selkään pitäs noille homo-ipanoille antaa, sen verran röyhkeitä ovat nykyään
Meillä oli uinnissa ekalla sijaisena miesopettaja, joka istui meidän kanssa pukuhuoneessa. Kun kaikki tytöt olivat riisuutuneet hän piti nimenhuudon, jossa piti nousta seisomaan oman nimen kuultuaan. Siinä sitten vuorotellen seistiin alastomina miesopettajan edessä. Lapsena tuosta ei traumaa syntynyt, vaikka käytäntö oudolta tuntuikin. Aikuisempana järkytyin suuresti kun ymmärsin miten pervoa tuollainen oikeastaan on.
Todellinen lapsuuden trauma syntyi, kun sijaisopettaja pakotti syömään kukkakaaligratiinia kunnes oksensin. Hän siis väkisin tunki haarukalla ruokaa suuhuni, vaikka itki ja yökkäilin. Tämä tapahtui 90-luvun alussa enkä vieläkään voi edes ajatella kukkakaaligratiinia tuntematta kuvotusta.
Vierailija kirjoitti:
Ei mistööb. Onneksi mua ei kasvatettu pillittäväksi kermaperseeksi, joka traumatisoituisi vähästä.
Muun yhteiskunnan kannalta olisi parempi, jos olisi. Saisit vähemmän haittaa aikaan.
Vierailija kirjoitti:
Ala-asteella oli jälkiruokana vadelma sorbettia. Minusta se oli inhottavan limaista ja makeaa, kaikkien oli pakko ottaa ja pois ei saanut lähteä ennen kuin oli kaiken saanut nieleskeltyä. Vihaan sorbettia edelleen.
En halua mitenkään väheksyä kokemustasi, mutta on tässä pieni koominenkin vivahde: kouluajan suurin trauma on se, että joutui syömään vadelmasorbettia :)
Vierailija kirjoitti:
Tässä langassa raiskataan sanaa "trauma" aika voimakkaasti.
No kyllä minä jonkinasteiseksi traumaksi kutsuisin sitä etten vielä aikuisenakaan pysty harrastamaan ryhmäliikuntaa ala-asteen jättämien muistojen vuoksi. Kun ajattelen ryhmäliikuntaa, tulee mieleen kaikki liikuntatunnit kun minua syrjittiin: valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, palloteltiin oikein kapteenien välillä että kumpi "joutuu" ottamaan minut joukkueeseen... Naurettiin kaikille epäonnistumisille ja pilkattiin siitä miltä näytin kun kömpelönä lapsena yritin parhaani mukaan pysyä pelissä mukana. Ei tuollainen luo mitään kannustavaa pohjaa tuleville liikuntaharrastuksille. Nykyään miltei ainoa liikunta mitä pystyn harrastamaan, on sellainen jonka aikana saan olla täysin yksin eikä kukaan näe. Joogaan kotona youtubevideoiden kanssa tai muuta vastaavaa. Mihinkään salille tai ryhmäjoogaan menemisen ajatteleminenkin saa aikaan pakokauhunomaisen paniikin.
Miltei 30-vuotiaana pystyin ensimmäisen kerran menemään (hyvin syrjäiselle) lenkkipolulle kokeilemaan juoksemista, ja silloinkin aina kun joku tuli vastaan piti pysähtyä tai hidastaa kävelyvauhtiin, etten näyttäisi typerältä vastaantulijan silmissä. Eikö tuota muka lasketa traumaksi? Tai jos ei ihan traumaksi, niin ainakin liikuntatunnit ovat laskeneet itsetuntoni niin pohjamutiin että oikeasti kuvittelen ihmisten vieläkin nauravan jos näkevät minun juoksevan. (Rationaalisesti tiedän ettei ketään oikeasti kiinnosta hittoakaan miltä näytän puuskuttaessani vastaan lenkkipolulla, mutta noita ala-asteenaikaisia muistoja on todella vaikea sivuuttaa.) Mielestäni tämä täyttää lievän trauman kriteerit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä langassa raiskataan sanaa "trauma" aika voimakkaasti.
No kyllä minä jonkinasteiseksi traumaksi kutsuisin sitä etten vielä aikuisenakaan pysty harrastamaan ryhmäliikuntaa ala-asteen jättämien muistojen vuoksi. Kun ajattelen ryhmäliikuntaa, tulee mieleen kaikki liikuntatunnit kun minua syrjittiin: valittiin aina viimeisenä joukkueeseen, palloteltiin oikein kapteenien välillä että kumpi "joutuu" ottamaan minut joukkueeseen... Naurettiin kaikille epäonnistumisille ja pilkattiin siitä miltä näytin kun kömpelönä lapsena yritin parhaani mukaan pysyä pelissä mukana. Ei tuollainen luo mitään kannustavaa pohjaa tuleville liikuntaharrastuksille. Nykyään miltei ainoa liikunta mitä pystyn harrastamaan, on sellainen jonka aikana saan olla täysin yksin eikä kukaan näe. Joogaan kotona youtubevideoiden kanssa tai muuta vastaavaa. Mihinkään salille tai ryhmäjoogaan menemisen ajatteleminenkin saa aikaan pakokauhunomaisen paniikin.
Miltei 30-vuotiaana pystyin ensimmäisen kerran menemään (hyvin syrjäiselle) lenkkipolulle kokeilemaan juoksemista, ja silloinkin aina kun joku tuli vastaan piti pysähtyä tai hidastaa kävelyvauhtiin, etten näyttäisi typerältä vastaantulijan silmissä. Eikö tuota muka lasketa traumaksi? Tai jos ei ihan traumaksi, niin ainakin liikuntatunnit ovat laskeneet itsetuntoni niin pohjamutiin että oikeasti kuvittelen ihmisten vieläkin nauravan jos näkevät minun juoksevan. (Rationaalisesti tiedän ettei ketään oikeasti kiinnosta hittoakaan miltä näytän puuskuttaessani vastaan lenkkipolulla, mutta noita ala-asteenaikaisia muistoja on todella vaikea sivuuttaa.) Mielestäni tämä täyttää lievän trauman kriteerit.
En ole koskaan jotenkin tajunnutkaan tuota, mutta minulla aivan sama juttu. Halusin parantaa kestävyyskuntoani ja aloitin varovaisen hölkkä/juoksuharjoittelun ja se oli todella vaikeaa. Ajatuskin siitä, että joku näkisi minun juoksevan oli aluksi kauhea. Ongelma helpottui kun hankin koiran ja nykyisin hölkkäilenkin koiran kanssa sujuvasti, koska nythän mulla on joku "oikea" syy juosta ja näyttää tyhmältä.
Minäkin olen siis koululiikunnassa aikoinani kovia kokenut.
ala-asteella ja yläasteella minun aikaan eli 80-luvulla (synt1971) liikunnanopettajat pyrkivät tekemään luokan läskeistä aina naurun kohteita vaatimalla heiltä mahdottomia urheilusuorituksia, esim. pukille hyppäämistä tai narulla kiipeämistä kattoon. eihän sellainen luoka läski koskaan pystynyt hyppäämään pukille, joten hänen piti yrittää aina ja aina uudestaan ja juoksu toppasi aina pukkiin, muut nauroi ja opettaja vaati vaan yrittämään."kyllä sinä pystyt"....sama kiipeilyssä, kuinkahan kauan sitä sai aina odottaa kun luokan läskille hoettiin.."kiipeä kiipeä". ihan mahdoton fyysisesti tehdä
itsekin olinn ala asteen opena v 2004-2006, olin oppilaidden mielestä koulun paras ope koska olin laiskin ja luokassa sai örveltää ja silti huonoin koska en opettanut mitään vaan laitoin oppilaat tekemään tehtäviä, naapurin opettaja-akka sitten huusikin minulle että juuri oli järjestänyt luokkani kuntoon ja nyt se on jo sotkussa. Yksi oppilas sai kuulemma paniikkihäiriön heti syksylää kun tuli luokalleni, myöhemmin kuulin ja kun olin sanonut että" ei saa jäädä tuleen makaamaan", hän oli tällä ohjeella kuulemma selvinnyt läpi vuoden, myöhemmin kuulin äidiltään että oli paniikihäiriössä usein, itse en huomannut mitään
sitten oli 4-tason oppilas, aina matikassa 4. eikä vienyt vanhemmilleen koskaan tuloksia, enkä välittänyt tarkistaa, jouluna vasta sain kuulla että hän onkin erityisoppilas, pistin sitten muka tukiopetukseen jossa sai itse tehdä tehtäviä, samoin toisen 6 tason oppilaan joka nostikin tuloksiaan ihan itse 9 saakka, muilla tulokset laskivat 1--2 numerolla kun en jaksanut opettaa. Koskaan en valmistanut yhtään tuntia, käskin vain tehdä tehtäviä, pääasia että päivä oli suoritettu, pääsi puntille ja kotiin kaljalle.
Varmaan aiheutin traumoja ainakin yhdelle 6- luokan oppilaalle joka ei ollut luokallani.. Hän oli päätänyt muiden oppilaiden edessä aina sanoa minua pinokkioksi, kun on pitkä nenäkin. Suutuin ipanalle tästä ja kerran välitunnin jälkeen, otin niskasta kiinni ja kävelytin lumihangessa lenkin oppilaalla vain sukat jalassa. Sen jälkeen ei puhunut mitään, eli nöyrtyi ipana.