Miten ihmeessä arki voi olla niin rankkaa niin monelle terveelle ja työssäkäyvälle kolmi- tai nelikymppiselle? :O

Minun stressini syntyy riittämättömyyden tunteesta: Työaika pitenee jatkuvasti. Ensin tuli puolen tunnin palkaton ruokatauko (hoitoala), kohta taas työaika pitenee. Kotona olen arkisin vasta viideltä (20 km työmatkaa - hyvä neuvo muuttaa työpaikan viereen, mutta sijaisena ei oikein voi ennustaa missä se työpaikka on parin vuoden päästä). Kouluikäiset lapset kaipaavat vanhempien läsnäoloa. Lasten harrastuksiin täytyy osin olla kuskaamassa, ettei tarvitse isoja soittimia kuljettaa kävellen. Enkä muutenkaan halua että kävelevät pari kilometriä iltakahdeksan jälkeen pilkkopimeässä kotiin keskustasta. Koulun juttuihin pitää osallistua, on arviointikeskustelut ja laajat terveystarkastukset. Kahdella lapsista oikomishoito, jossa on vanhemman hyvä olla käynneillä läsnä. Yhdellä erikoissairaanhoidossa seurantoja pari kertaa vuodessa, niitä varten tarvitaankin jo palkaton päivä töistä. Omaakin elämää haluaa ylläpitää ja harrastaa edes jotain, mutta siitä seuraa se, että arkena vain yhtenä iltana on koko perheen koti-ilta. Viikonloppuisin on usein lasten harrastusten esiintymisiä ja retkiä.

Tunnit eivät vain tunnu riittävän ja aina kokee, ettei ole riittävästi aikaa olla läsnä lapsille. Se tekee arjesta rankkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Akateeminen työ on vaativaa, työpäivät ja -matkat pitkiä.

Hah,entäpä fyysinen työ.. Itse teen osapäivä siivoustyötä enkä muuta jaksa työpäivän jälkeen.

T. Lapseton yli kolmekymppinen

No me perheelliset akateemiset teemme juurikin tuota siihen vaativan työpäivän päälle...

  Tuo hokeminen me akateemiset...ottaa kupoliin kun suuri osa muita täysiä työpäiviä tekeviä on paljon, yhtä paljon kuin akateemisiakin.  He tekevät pitkän työpäivän ja raskaan ja kotona on samat työt kuin ns. akateemisillakin.  Ja he ovat yhtä älykkäitä ja väsyvät samalla tavalla.  Kaikki työssäkäyvät väsyvät ja kaikilla on kotihommat.

Itse väitit että puolipäiväsiivoaminen väsyttää lapsetonta. Kohtuullisen kornia. Kun jokainen lapsiperheellinen siivoaa otona sen verran arjet ja pyhät. Ja kaikki ei muuten ole yhtä älykkäitä. Typerä väite.

Eniten ihmisiä väsyttää se, mitä vapaa-ajalla tekee: Syö huonoa lisäainehiilarihöttöruokaa, juo liikaa alkoholia, valvoo liikaa, ei liiku tarpeeksi, polttaa, syö karkkia ja juo limsaa, antaa itsensä luisua "boreoutiin". Turha sitä on työelämää syyttää kun yli 90-prosenttisesti vika on ihan omissa valinnoissa ja elintavoissa.

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmisiä väsyttää se, mitä vapaa-ajalla tekee: Syö huonoa lisäainehiilarihöttöruokaa, juo liikaa alkoholia, valvoo liikaa, ei liiku tarpeeksi, polttaa, syö karkkia ja juo limsaa, antaa itsensä luisua "boreoutiin". Turha sitä on työelämää syyttää kun yli 90-prosenttisesti vika on ihan omissa valinnoissa ja elintavoissa.

Ruuhkavuosia elävillä lapsiperheellisillä ongelma on kyllä se, että sitä vapaa-aikaa ei välttämättä ole moneen vuoteen lainkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko aloitus provo vai ei, mutta nimenomaan opiskeluaika oli henkisesti sitä helppoa aikaa.

Silloin hallitsi omaa elämäänsä ja pystyi vaikuttamaan siihen. Jos hoiti lukemiset ja tentit suunnitelman mukaan, niin se riitti. Aikaa jäi kaikkeen järjestöissä touhuamiseen, kavereiden kanssa olemiseen ja maailman parantamiseen aamuyöstä hyvässä seurassa.  Ja jos ryssi tentin, niin sitten homman pystyi hoitamaan seuraavalla kierroksella.

Nyt elämä on ajankäytöllistä nollasummapeliä työn, perheen, harrastusten ja puolison välillä.

Miksi ihmeessä tämä olisi provo? En ole suinkaan ainoa ihminen, jonka mielestä opiskeluaika oli kuormittavaa ja epämääräistä ja työelämä vastaavasti helpompaa ja selkeää.

Meidän eromme on kyllä siinä, että minulla on edelleen aikaa "järjestöissä touhuamiseen, kavereiden kanssa olemiseen ja maailman parantamiseen aamuyöstä hyvässä seurassa" sekä kaikkeen muuhunkin, mitä elämältä haluan. Mihin muuhunkaan sitä aikaansa käytäisi kuin siihen, mikä itselle on tärkeää? -ap

Ja käytät sen avlla notkumiseen se sitä itsellesi tärkeintä? Elämä on valintoja, hyvä jos kaikki ovat omistaan ylpeitä ja tyytyväisiä.

Joo, tykkään lomalla mm. surffailla netissä villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä, tekemättä mitään järkevää. Olen järjestänyt elämäni niin, että siihen on aikaa eikä se ole nommasummamaisesti pois mistään muusta. -ap

Tämä on täysin ok, ja hienoa että tunnet itsesi ja olet osannut tehdä itsellesi oikeat valinnat.

Mutta vielä yksi näkökulma sinulle: monet ihmiset voivat haluta elämässään asioita, jotka antavat paljon mutta myös stressaavat. Esimerkiksi monet voivat kokea esimiestyön tai muun vaativan työn palkitsevana, vaikka se myös stressaa. Etkö sinä itsekin sanonut, että tarvitset vaativan työsi jälkeen 4-5 tuntia vapaata aikaa päivittäin? Tai haluavat hyvin vilkkaan sosiaalisen elämän, ja sopivat paljon menoja ja järjestävät juhlia, ja nauttivat siitä, mutta myös rasittuvat tästä.

Useimmat eivät halua elää elämäänsä sillä päätavoitteella, että kunhan mikään ei koskaan rasittaisi tai stressaisi tai vaivaisi yhtään.

(Tietysti jos joku valittaa jatkuvasti elämästään niin on syytä kysyä onko hän tehnyt oikeat valinnat. Mutta joku rasittunut voi olla myös aidosti onnellinen).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmisiä väsyttää se, mitä vapaa-ajalla tekee: Syö huonoa lisäainehiilarihöttöruokaa, juo liikaa alkoholia, valvoo liikaa, ei liiku tarpeeksi, polttaa, syö karkkia ja juo limsaa, antaa itsensä luisua "boreoutiin". Turha sitä on työelämää syyttää kun yli 90-prosenttisesti vika on ihan omissa valinnoissa ja elintavoissa.

Ruuhkavuosia elävillä lapsiperheellisillä ongelma on kyllä se, että sitä vapaa-aikaa ei välttämättä ole moneen vuoteen lainkaan.

Jokaisella on vuorokaudessa sama määrä tunteja. Toist haluavat käyttää sen ruuhkaan, toiset johonkin muuhun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmisiä väsyttää se, mitä vapaa-ajalla tekee: Syö huonoa lisäainehiilarihöttöruokaa, juo liikaa alkoholia, valvoo liikaa, ei liiku tarpeeksi, polttaa, syö karkkia ja juo limsaa, antaa itsensä luisua "boreoutiin". Turha sitä on työelämää syyttää kun yli 90-prosenttisesti vika on ihan omissa valinnoissa ja elintavoissa.

Ruuhkavuosia elävillä lapsiperheellisillä ongelma on kyllä se, että sitä vapaa-aikaa ei välttämättä ole moneen vuoteen lainkaan.

Jokaisella on vuorokaudessa sama määrä tunteja. Toist haluavat käyttää sen ruuhkaan, toiset johonkin muuhun.

Niin? Olenko väittänyt muuta? Jos käyttää ruuhkiin, ei ole vapaa-aikaa, joten vapaa-ajan väärinkäyttö ei voi ollq ongelman syy. Liian "akateemista" eli loogista päättelyä sinulle?

Monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että elämä on raskasta. Johtuuko siitä, että nykyään kaiken tarttis olla niin fantastista ja ihanaa? Newsflash: elämä on edelleen hankalaa ja vaivalloista, hankaluudet ja vaivat vain ovat nyt hieman erilaisia kuin ennen eikä onneksi tarvitse taistella elämästä. Mutta kun ei sitten ymmärretä elämän olevan ihan oikeasti lähinnä ongelmanratkaisua ja pientä kriisiä täynnä, ei osata käsitellä ongelmia ja kriisejä. Enkä siis tarkoita mitään suuria ongelmia tai kriisejä, vaan niitä päivittäisiä arjen pieniä ongelmia jotka tuntuvat aiheuttavan stressiä (työmatkat, lasten kuljetukset, mitä tänään ruoaksi, anoppi yllätysvierailulle).

Ei ole pakko olla koko ajan fantastisen onnellinen. Välillä saa ottaa päähän ja useimmilla on lähes päivittäin joku hankala asia kohdattavana. Käsitelkää ne hankalilta tuntuvat asiat älkääkä uhriutuko, niin stressiäkin on vähemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmisiä väsyttää se, mitä vapaa-ajalla tekee: Syö huonoa lisäainehiilarihöttöruokaa, juo liikaa alkoholia, valvoo liikaa, ei liiku tarpeeksi, polttaa, syö karkkia ja juo limsaa, antaa itsensä luisua "boreoutiin". Turha sitä on työelämää syyttää kun yli 90-prosenttisesti vika on ihan omissa valinnoissa ja elintavoissa.

Ruuhkavuosia elävillä lapsiperheellisillä ongelma on kyllä se, että sitä vapaa-aikaa ei välttämättä ole moneen vuoteen lainkaan.

Jokaisella on vuorokaudessa sama määrä tunteja. Toist haluavat käyttää sen ruuhkaan, toiset johonkin muuhun.

Niin? Olenko väittänyt muuta? Jos käyttää ruuhkiin, ei ole vapaa-aikaa, joten vapaa-ajan väärinkäyttö ei voi ollq ongelman syy. Liian "akateemista" eli loogista päättelyä sinulle?

Kuinka paljon sitä vapaa-aikaa sitten pitäisi olla, ettei elämä tuntuisi ylitsepääsemättömän hirveältä? Tämä taitaa olla täysin uusi ongelma, koska ennen ei ole ollut kenelläkään vapaa-aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi hankkia isoja omakotitaloja isoilla pihoilla, monta lasta,niille lapsille vaativia harrastuksia, lemmikkejä hoidettavaksi jne., jos ne aiheuttavat vain kiirettä ja stressiä? Elämä on juuri sellaista millaiseksi sen itse tekee.

Ja sitten vielä just tämä! Nykyinen meininki, että mistään, varsinkaan vaikeuksista lasten kanssa ei saa koskaan valittaa tai olla väsynyt. Heti on joku ilkkumassa että mitäs lähdit... Ihan sama kuin ei koskaan saisi työkiireistäkään puhua, kun "mitäs oot työpaikan hommannu, oma valinta!".

Ei tämä maa kuule pyöri jos ei ole myös meitä jotka jaksaa hoitaa ja kasvattaa seuraavaa sukupolvea ja tulevia veronmaksajia.

Kyse onkin juuri siitä miksi kaikki pitää saada yhtä aikaa. Ura, lapset, talot, maat ja mannut. Itse olen järjestänyt elämäni niin, että esimerkiksi varsinaisen uran vuoro tulee sitten kun lapset ovat kouluikäisiä. Teen 80% työviikkoa niin kauan kuin mahdollista. Uran rakentamisen kautta taloudellinen tilanteemme paranee ja panostamme asumiseen kun lapset kasvavat ja tarvitsevat enemmän omaa tilaa. Liikuntaa harrastamme lasten kanssa yhdessä vuoronperään, silloin toinen pääsee tekemään omaa treeniänsä. Vaihtoehtoja löytyy lukemattomia.

Se on se ajan henki tällä hetkellä. Kaikki pitäisi saada heti ja mielellään vähän enemmän kuin mihin olisi varaa. Sitten ihmetellään kun aika ja energia ei perhe- ja (yli)työelämän ristipaineessa riitä.

Vaihtoehtojakin on. Yksi kaveri on ihan tietoisesti downshiftannut jo parikymppisenä, elelee yksinkertaisesti ja "köyhästi", mutta ilmeisen onnellisesti mukuloineen ja vaimoineen vaikkei olekaan sitä valtavaa kivitaloa westendissä eikä sadan tonnin citymaastureita pihassa. Vuosiansiot lienee jossain kahden-kolmen kympin tietämillä ja tekee kolmepäiväistä viikkoa. Toinen taas painoi hulluna töitä vaille nelikymppiseksi, löysi vastavalmistuneen parikymppisen juristivaimon ja on nyt koti-isukkina pääomatulojen turvin kun vaimo luo uraa. Kumpikaan ei juuri valittele kiireitä eikä stressiä.

   Työssäkäymällä ei kivitaloa Westendissä saa ostettua.  Siinä pitää olla muutakin tuloa tai perintöä.   Ja vielä pääomatuloja.......

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eniten ihmisiä väsyttää se, mitä vapaa-ajalla tekee: Syö huonoa lisäainehiilarihöttöruokaa, juo liikaa alkoholia, valvoo liikaa, ei liiku tarpeeksi, polttaa, syö karkkia ja juo limsaa, antaa itsensä luisua "boreoutiin". Turha sitä on työelämää syyttää kun yli 90-prosenttisesti vika on ihan omissa valinnoissa ja elintavoissa.

Ruuhkavuosia elävillä lapsiperheellisillä ongelma on kyllä se, että sitä vapaa-aikaa ei välttämättä ole moneen vuoteen lainkaan.

Jokaisella on vuorokaudessa sama määrä tunteja. Toist haluavat käyttää sen ruuhkaan, toiset johonkin muuhun.

Niin? Olenko väittänyt muuta? Jos käyttää ruuhkiin, ei ole vapaa-aikaa, joten vapaa-ajan väärinkäyttö ei voi ollq ongelman syy. Liian "akateemista" eli loogista päättelyä sinulle?

Kuinka paljon sitä vapaa-aikaa sitten pitäisi olla, ettei elämä tuntuisi ylitsepääsemättömän hirveältä? Tämä taitaa olla täysin uusi ongelma, koska ennen ei ole ollut kenelläkään vapaa-aikaa.

Et siis tajunnut logiikkaa.

Kyllä ennen vanhaan nimenomaan oli vapaa-aikaa vanhemmilla.

Vierailija kirjoitti:

Monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että elämä on raskasta. Johtuuko siitä, että nykyään kaiken tarttis olla niin fantastista ja ihanaa? Newsflash: elämä on edelleen hankalaa ja vaivalloista, hankaluudet ja vaivat vain ovat nyt hieman erilaisia kuin ennen eikä onneksi tarvitse taistella elämästä. Mutta kun ei sitten ymmärretä elämän olevan ihan oikeasti lähinnä ongelmanratkaisua ja pientä kriisiä täynnä, ei osata käsitellä ongelmia ja kriisejä. Enkä siis tarkoita mitään suuria ongelmia tai kriisejä, vaan niitä päivittäisiä arjen pieniä ongelmia jotka tuntuvat aiheuttavan stressiä (työmatkat, lasten kuljetukset, mitä tänään ruoaksi, anoppi yllätysvierailulle).

Ei ole pakko olla koko ajan fantastisen onnellinen. Välillä saa ottaa päähän ja useimmilla on lähes päivittäin joku hankala asia kohdattavana. Käsitelkää ne hankalilta tuntuvat asiat älkääkä uhriutuko, niin stressiäkin on vähemmän.

Olet täysn oikeassa siinä, että ihmisen kyky selviytyä päivittäisistä esteistä ja hankaluuksista määrittää pitkälti sitä, kuinka raskaalta elämä tuntuu. Psykologisesti joustava selviytyy noista vauhtia menettämättä, jäykempi lyyhistyy. Minusta perimmäinen ongelma ei ole kuitenkaan siinä, etteivätkö ihmiset tietäisi vaikeuksien kuuluvan elämään. Pikemminkin ihmiset luulevat elämän raskassoutuisuuden olevan väistämätön asia, johon ei voi mitenkään vaikuttaa omilla valinnoillaan. Kuitenkin terveellä, työssäkäyvällä aikuisella on nykyisin ennennäkemättömän hyvät mahdollisuudet tehdä elämästään helppoa ja mukavaa.

Ja kuten on moneen kertaan todettu, kun arki on sujuvaa, energiaa jää enemmän niiden Mount Everestin valloitusten suunnitteluun, suuren suomalaisen romaanin kirjoittamiseen, sivutoimiseen yrittämiseen tai mihin isoihin, vaivannäköä vaativiin projekteihin sitten haluaakaan ryhtyä. -ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että elämä on raskasta. Johtuuko siitä, että nykyään kaiken tarttis olla niin fantastista ja ihanaa? Newsflash: elämä on edelleen hankalaa ja vaivalloista, hankaluudet ja vaivat vain ovat nyt hieman erilaisia kuin ennen eikä onneksi tarvitse taistella elämästä. Mutta kun ei sitten ymmärretä elämän olevan ihan oikeasti lähinnä ongelmanratkaisua ja pientä kriisiä täynnä, ei osata käsitellä ongelmia ja kriisejä. Enkä siis tarkoita mitään suuria ongelmia tai kriisejä, vaan niitä päivittäisiä arjen pieniä ongelmia jotka tuntuvat aiheuttavan stressiä (työmatkat, lasten kuljetukset, mitä tänään ruoaksi, anoppi yllätysvierailulle).

Ei ole pakko olla koko ajan fantastisen onnellinen. Välillä saa ottaa päähän ja useimmilla on lähes päivittäin joku hankala asia kohdattavana. Käsitelkää ne hankalilta tuntuvat asiat älkääkä uhriutuko, niin stressiäkin on vähemmän.

Olet täysn oikeassa siinä, että ihmisen kyky selviytyä päivittäisistä esteistä ja hankaluuksista määrittää pitkälti sitä, kuinka raskaalta elämä tuntuu. Psykologisesti joustava selviytyy noista vauhtia menettämättä, jäykempi lyyhistyy. Minusta perimmäinen ongelma ei ole kuitenkaan siinä, etteivätkö ihmiset tietäisi vaikeuksien kuuluvan elämään. Pikemminkin ihmiset luulevat elämän raskassoutuisuuden olevan väistämätön asia, johon ei voi mitenkään vaikuttaa omilla valinnoillaan. Kuitenkin terveellä, työssäkäyvällä aikuisella on nykyisin ennennäkemättömän hyvät mahdollisuudet tehdä elämästään helppoa ja mukavaa.

Ja kuten on moneen kertaan todettu, kun arki on sujuvaa, energiaa jää enemmän niiden Mount Everestin valloitusten suunnitteluun, suuren suomalaisen romaanin kirjoittamiseen, sivutoimiseen yrittämiseen tai mihin isoihin, vaivannäköä vaativiin projekteihin sitten haluaakaan ryhtyä. -ap

Ei pidä paikkaansa. Työelämä on raaempaa kuin koskaan, koulut alasajettu, päivähoito kaaoksessa. Eikä edes lasten terveyspalvelut pelaa. Lapsiperheiden vanhemmat ei ole kosaan olleet näin tiukoilla kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko aloitus provo vai ei, mutta nimenomaan opiskeluaika oli henkisesti sitä helppoa aikaa.

Silloin hallitsi omaa elämäänsä ja pystyi vaikuttamaan siihen. Jos hoiti lukemiset ja tentit suunnitelman mukaan, niin se riitti. Aikaa jäi kaikkeen järjestöissä touhuamiseen, kavereiden kanssa olemiseen ja maailman parantamiseen aamuyöstä hyvässä seurassa.  Ja jos ryssi tentin, niin sitten homman pystyi hoitamaan seuraavalla kierroksella.

Nyt elämä on ajankäytöllistä nollasummapeliä työn, perheen, harrastusten ja puolison välillä.

Miksi ihmeessä tämä olisi provo? En ole suinkaan ainoa ihminen, jonka mielestä opiskeluaika oli kuormittavaa ja epämääräistä ja työelämä vastaavasti helpompaa ja selkeää.

Meidän eromme on kyllä siinä, että minulla on edelleen aikaa "järjestöissä touhuamiseen, kavereiden kanssa olemiseen ja maailman parantamiseen aamuyöstä hyvässä seurassa" sekä kaikkeen muuhunkin, mitä elämältä haluan. Mihin muuhunkaan sitä aikaansa käytäisi kuin siihen, mikä itselle on tärkeää? -ap

Ja käytät sen avlla notkumiseen se sitä itsellesi tärkeintä? Elämä on valintoja, hyvä jos kaikki ovat omistaan ylpeitä ja tyytyväisiä.

Joo, tykkään lomalla mm. surffailla netissä villasukat jalassa ja kahvikuppi kädessä, tekemättä mitään järkevää. Olen järjestänyt elämäni niin, että siihen on aikaa eikä se ole nommasummamaisesti pois mistään muusta. -ap

Tämä on täysin ok, ja hienoa että tunnet itsesi ja olet osannut tehdä itsellesi oikeat valinnat.

Mutta vielä yksi näkökulma sinulle: monet ihmiset voivat haluta elämässään asioita, jotka antavat paljon mutta myös stressaavat. Esimerkiksi monet voivat kokea esimiestyön tai muun vaativan työn palkitsevana, vaikka se myös stressaa. Etkö sinä itsekin sanonut, että tarvitset vaativan työsi jälkeen 4-5 tuntia vapaata aikaa päivittäin? Tai haluavat hyvin vilkkaan sosiaalisen elämän, ja sopivat paljon menoja ja järjestävät juhlia, ja nauttivat siitä, mutta myös rasittuvat tästä.

Useimmat eivät halua elää elämäänsä sillä päätavoitteella, että kunhan mikään ei koskaan rasittaisi tai stressaisi tai vaivaisi yhtään.

(Tietysti jos joku valittaa jatkuvasti elämästään niin on syytä kysyä onko hän tehnyt oikeat valinnat. Mutta joku rasittunut voi olla myös aidosti onnellinen).

Minulla on tosin vaativa työ ja aikaa vieviä harrastuksia, ja lisäksi käytän paljon energiaa sosiaalisen elämän ylläpitoon, vaikka se onkin kaltaiselleni introvertille aika kuormittavaa. En silti koe, että elämäni olisi rankkaa. Päinvastoin: koska elämäni ei ole rankkaa, minulla riittää paukkuja näihin asioihin. -ap

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lapseton nelikymppinen, jolla ei ole edes lemmikkejä, mutta olen ihan loppu työni kanssa. Yhden burnoutin olen jo aiemmin kokenutkin. Olen it-alalla, koodari / ohjelmistoarkkitehti suuressa kv. yrityksessä. 

Tahti on aivan hullu nykyisin: nytkin teen 4:ää eri agile  / scrum projektia yhtä aikaa. Jokaisesta on päivittäiset daily-palaverit joissa käydään läpi mitä eilisen jälkeen on saanut aikaan, ja kun tosiaan päivät pitää jakaa neljän projektin kesken, mistään ei tulisi mitään, jos en jatkaisi työpäivää työstä lähdettyäni 4-6 tunnilla kotona. Viikonlopuistakin menee aina vähintään toinen päivä työn parissa, joskus molemmat. Jatkuvasti on päällä tiukat deadlinet ja ainainen riittämättömyyden tunne, vaikka toisaalta ymmärrän että vika EI ole minussa ja myös uuvahtaneissa kollegoissani jotka saikuttaakin usein, vaan epäinhimilliseksi menneessä työelämässä. 

Mitä tulee noihin nukkumisiin, kuntoiluihin ja terveellisiin syömisiin, niin itse en ole aikoihin jaksanut niistäkään välittää. Aikoinaan olin kyllä vähän oikein terveysintoilijakin, eikä se burnoutilta suojellut. Sittemmin on aina mennyt niin, että kun paha stressikausi tulee, ruokavalioksi muodostuu pizza, kebab, energiajuoma ja keskikalja sekä unilääkkeet + rauhoittavat. Niillä olen pärjäillyt, toivoen että pian taas tulisi helpompi kausi. Nyt kyllä tsaas ollut maaliskuulta asti yhtä hullunmyllyä, enkä ole saanut edes kesälomaa pitää.

   Sinun on vaihdettava työpaikkaa ennenkuin olet aivan loppu, sillä tällämenolla olet loppu.  En ymmärrä miten työnantajat kuvittelevat että työntekijät kestävät ja viihtyvät heillä töissä kun vaatimukset ovat tätä luokkaa.  Olen kuullut kyllä että muillakin on, mutta he koettavat vaihtaa työtä koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että elämä on raskasta. Johtuuko siitä, että nykyään kaiken tarttis olla niin fantastista ja ihanaa? Newsflash: elämä on edelleen hankalaa ja vaivalloista, hankaluudet ja vaivat vain ovat nyt hieman erilaisia kuin ennen eikä onneksi tarvitse taistella elämästä. Mutta kun ei sitten ymmärretä elämän olevan ihan oikeasti lähinnä ongelmanratkaisua ja pientä kriisiä täynnä, ei osata käsitellä ongelmia ja kriisejä. Enkä siis tarkoita mitään suuria ongelmia tai kriisejä, vaan niitä päivittäisiä arjen pieniä ongelmia jotka tuntuvat aiheuttavan stressiä (työmatkat, lasten kuljetukset, mitä tänään ruoaksi, anoppi yllätysvierailulle).

Ei ole pakko olla koko ajan fantastisen onnellinen. Välillä saa ottaa päähän ja useimmilla on lähes päivittäin joku hankala asia kohdattavana. Käsitelkää ne hankalilta tuntuvat asiat älkääkä uhriutuko, niin stressiäkin on vähemmän.

Olet täysn oikeassa siinä, että ihmisen kyky selviytyä päivittäisistä esteistä ja hankaluuksista määrittää pitkälti sitä, kuinka raskaalta elämä tuntuu. Psykologisesti joustava selviytyy noista vauhtia menettämättä, jäykempi lyyhistyy. Minusta perimmäinen ongelma ei ole kuitenkaan siinä, etteivätkö ihmiset tietäisi vaikeuksien kuuluvan elämään. Pikemminkin ihmiset luulevat elämän raskassoutuisuuden olevan väistämätön asia, johon ei voi mitenkään vaikuttaa omilla valinnoillaan. Kuitenkin terveellä, työssäkäyvällä aikuisella on nykyisin ennennäkemättömän hyvät mahdollisuudet tehdä elämästään helppoa ja mukavaa.

Ja kuten on moneen kertaan todettu, kun arki on sujuvaa, energiaa jää enemmän niiden Mount Everestin valloitusten suunnitteluun, suuren suomalaisen romaanin kirjoittamiseen, sivutoimiseen yrittämiseen tai mihin isoihin, vaivannäköä vaativiin projekteihin sitten haluaakaan ryhtyä. -ap

Ei pidä paikkaansa. Työelämä on raaempaa kuin koskaan, koulut alasajettu, päivähoito kaaoksessa. Eikä edes lasten terveyspalvelut pelaa. Lapsiperheiden vanhemmat ei ole kosaan olleet näin tiukoilla kuin nyt.

Toisaalta lapsettomuus ei ole koskaan ollut yhtä helppo ja hyväksytty vaihtoehto kuin nyt. Isovanhempieni sukupolvella ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista tehdä elämästään helppoa ja mukavaa, ellei sitten sattunut syntymään rikkaaseen sukuun. Meillä tämä mahdollisuus on. "Elämä on valintoja" pätee meihin ihan eri lailla kuin aikaisempiin polviin. -ap

Kohtuuttomuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monelle tuntuu tulevan yllätyksenä, että elämä on raskasta. Johtuuko siitä, että nykyään kaiken tarttis olla niin fantastista ja ihanaa? Newsflash: elämä on edelleen hankalaa ja vaivalloista, hankaluudet ja vaivat vain ovat nyt hieman erilaisia kuin ennen eikä onneksi tarvitse taistella elämästä. Mutta kun ei sitten ymmärretä elämän olevan ihan oikeasti lähinnä ongelmanratkaisua ja pientä kriisiä täynnä, ei osata käsitellä ongelmia ja kriisejä. Enkä siis tarkoita mitään suuria ongelmia tai kriisejä, vaan niitä päivittäisiä arjen pieniä ongelmia jotka tuntuvat aiheuttavan stressiä (työmatkat, lasten kuljetukset, mitä tänään ruoaksi, anoppi yllätysvierailulle).

Ei ole pakko olla koko ajan fantastisen onnellinen. Välillä saa ottaa päähän ja useimmilla on lähes päivittäin joku hankala asia kohdattavana. Käsitelkää ne hankalilta tuntuvat asiat älkääkä uhriutuko, niin stressiäkin on vähemmän.

Olet täysn oikeassa siinä, että ihmisen kyky selviytyä päivittäisistä esteistä ja hankaluuksista määrittää pitkälti sitä, kuinka raskaalta elämä tuntuu. Psykologisesti joustava selviytyy noista vauhtia menettämättä, jäykempi lyyhistyy. Minusta perimmäinen ongelma ei ole kuitenkaan siinä, etteivätkö ihmiset tietäisi vaikeuksien kuuluvan elämään. Pikemminkin ihmiset luulevat elämän raskassoutuisuuden olevan väistämätön asia, johon ei voi mitenkään vaikuttaa omilla valinnoillaan. Kuitenkin terveellä, työssäkäyvällä aikuisella on nykyisin ennennäkemättömän hyvät mahdollisuudet tehdä elämästään helppoa ja mukavaa.

Ja kuten on moneen kertaan todettu, kun arki on sujuvaa, energiaa jää enemmän niiden Mount Everestin valloitusten suunnitteluun, suuren suomalaisen romaanin kirjoittamiseen, sivutoimiseen yrittämiseen tai mihin isoihin, vaivannäköä vaativiin projekteihin sitten haluaakaan ryhtyä. -ap

Ei pidä paikkaansa. Työelämä on raaempaa kuin koskaan, koulut alasajettu, päivähoito kaaoksessa. Eikä edes lasten terveyspalvelut pelaa. Lapsiperheiden vanhemmat ei ole kosaan olleet näin tiukoilla kuin nyt.

Toisaalta lapsettomuus ei ole koskaan ollut yhtä helppo ja hyväksytty vaihtoehto kuin nyt. Isovanhempieni sukupolvella ei kerta kaikkiaan ollut mahdollista tehdä elämästään helppoa ja mukavaa, ellei sitten sattunut syntymään rikkaaseen sukuun. Meillä tämä mahdollisuus on. "Elämä on valintoja" pätee meihin ihan eri lailla kuin aikaisempiin polviin. -ap

Suomen syntyvyysluvut ovatkin romahtaneet 1800-luvun nälkävuosien (nälkää näkevä ei kykene lisääntymään enää) tasolle.

Vierailija kirjoitti:

 Veikkaan, että syynä on näiden henkilöiden lapsuus. Eli oma äiti on aina passannut heitä, eikä ole odottanut muuta kuin koulussakäyntiä. Sitten kun nämä muuttavat omilleen ja haluavat samanlaisen perheen ja arjen kuin omassa lapsuudessa, iskeekin päin naamaa se, ettei sitä voi toteuttaa telkkaria katsellen. Yhtäkkiä elämään kuuluukin koiran lenkitystä, ruuanlaittoa ja siivousta, kun aiemmin koira vain oli söpönä kaverina, ruoka tuli valmiina eteen ja kämppä siivoutui itsestään. Koska ei ole aiemmin joutunut tekemään mitään, ei myöskään tiedetä omia rajoja vaan haalitaan liikaa lapsia, lemmikkejä, harrastuksia, liian iso talo siivottavaksi. Sitten väsyttää koko ajan.

Niillä, jotka ovat lapsesta asti tottuneet tekemään kotitöitä ja olemaan kesätöissä, arki hoituu täysin kivuttomasti. He myös tietävät, mistä selviävät.

No en nyt tiedä. Mä olen lapsesta lähtien tehnyt kaiken itse, koska toinen vanhemmistani oli alkoholisoitunut. Nyt kolmikymppisenä uuvuttaa, kun en edelleenkään osaa pyytää apua enkä luota siihen, että sitä saan, vaan edelleenkin teen kaiken itse. Asiat kasaantuu ja stressitaso nousee.

Ehkä ihmisiä uuvuttaa eniten epävarmuudesta johtuva stressi. Työsopimukset on pätkittäisiä, maailma on turvaton kaikkine uutisineen sodasta, pakolaisista ja taloudellisesta epävarmuudesta. kai sitä jokainen vähän miettii, että miten pärjää tai miten lapset tulevat pärjäämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omia valintoja tietysti suurin osa, mutta silti sellaisia, mistä en luopua haluaisi tai vaihtaisi elämääni muuhun. Mutta itseäni väsyttää jatkuva kiire ja se että vaikka mitä tekee niin aina tuntuu joku asia jäävän tekemättä. Kiirettä töissä aiheuttaa se, että minulla on töistä kiire aina lasten harrastuksiin (työajan lisäksi käytännössä siis menisi monta tuntia työpaikalla suunnitteluun ja valmisteluun ja ne tehtävä sitten vähän turhan kiireellä). Töiden jälkeen:

-neljä lasta ja neljän lapsen harrastukset, joista useampi tarvitsee kuskausta/talkoita/harrastuksiin liittyviä työtehtäviä/välineiden hankkimista/huoltamista jne jne

-lasten koulu, lähinnä siis kokeisiin kuulustelu, läksyissä auttaminen

-kotityöt, joka päivä tehtävä ruoka (vaikka on kiertävä ruokalista ja tarkkaan suunniteltu kaikki, niin SILTI se ruoka on taiottava jossain välissä), pyykkiä tulee paljon kun on monta ihmistä jne

-omat harrastukset aiheuttavat kiirettä myös joskus

-lasten muut menot:kampaajat, hammaslääkärit (kahdella raudat), neuvolat/lääkärit jne

-parisuhteelle ei ole kovin paljon aikaa

Eniten kuitenkin stressaa se, että tietyssä paikassa olisi oltava tiettyyn aikaan ja ei meinaa ehtiä.

Tuossa on monta kohtaa, joista itse tinkisin (lue: jotka järkeistäisin):

- tolkku lasten harrastuksiin. Jos noin monta lasta, niin max. 1 harrastus per viikko/lapsi, johon tarvitsee aikuisen kuljetusta. Muutoin harrastukset kodin läheltä niin että lapsi voi itse kulkea niihin jos harkkoja useampi kerta viikossa. Mihinkään mokkapalojen leivontatalkoisiin ja myyjäisiin (jotka ovat kaiken lisäksi yleensä viikonloppuisin) en suostu. Oma aika/perheen yhteinen aika on liian arvokasta.

-en ole koskaan ymmärtänyt säännöllistä koululaisten läksyjen kuulustelua tai niissä auttamista. Toki ajoittain voi auttaa jos lapsi tarvitsee tukea, mutta koulu ja opettaja ovat pääsääntöisesti lapsen opettamista varten, eivät vanhemmat.

-einekset on päästetty pannasta jo ajat sitten. En näe mitään syytä siihen, että kahden työssäkäyvän perheessä jonkun täytyy vielä joka päivä käyttää aikaa ruoanlaittoon, suunnitteluun ja jälkien korjaukseen. Eihän teillä ole ketään kotonakaan jos lasten harrastukset vie noin paljon aikaa viikosta.

-siivooja kerran viikossa ja ruokaostokset netissä kotiinkuljetettuna kerran viikossa.

-yksi päivä viikossa oltava vapaa kaikesta suorittamisesta, tapaamisista, tehtävistä (ainakin minulle, muut perheenjäsenet juoskoot jos haluavat) ym.

-puolisostasi et sano mitään, mutta kun sellainen oletettavasti on, niin kunnollinen, selkeä työnjako vaikka seinäkalenteriin auttaa kummasti. Meillä vaimo esim. hoitaa lasten harrastuskuljetukset pääsääntöisesti ja minä puolestani neuvolat, kampaajat ja synttärilahjat kavereille. Auttaa paljon.

Koulunkäynti on nykyöän erilaista. Vanhempien on pakko osallistua.

No täytyy olla erityislapsia ja oppimisvaikeuksia jos näin on. Meillä on kolme lasta, nuorin 10-vuotias, vanhin lukion ekalla. Välillä kuulustelen sanoja kielissä ja mies katsoo nuorimman kanssa joskus matikkaa ennen kokeita. Mitään sen kummempaa ei ole tarvittu. En usko että lopputulos olisi kauheasti kummempi jos olisin suorittanut lasten koulua päivittäin. he ovat suorittaneet sitä ihan itse. Vanhin meni lukioon 9,3 keskiarvolla, seuraava menee ensi vuonna, keskiarvo keikkuu n. ysin tienoilla.

En kyllä todellakaan koe koulun kauheasti arkea kuormittavan, jos nyt on normaalilla ajanhallinnalla varustettu ihminen ja terveet lapset.

Niin jos tuollainen taso välttää. Helsingissä sillä ei pääse kunnon lukioon.

No samoilla papereilla ne yliopistoon kuitenkin hakevat, aika usein se ns. parhaiten kirjoittanut on jostain pikkukaupungin lukiosta ja ihan hyvä tulevaisuus myös useimmilla tavallisten lukioiden kasvateilla on, Helsingissä ja muualla. Aika iso osa vaikka nyt eniten tienanneista tai muuten ansioituneista on lopultakaan jostain Helsingin eliittilukiosta lähtöisin. Ihmisestä itsestään se on kiinni. helsingissäkin ihan varmasti pääsee ysin keskiarvolla ihan hyvään lukioon.

Oma valinta tietty jos haluaa prepata lapsensa tähtäimessä Ressu tai Sykki, mutta se on nimenomaan oma valinta ja silloin on tehnyt sen oman kiireensä itse. Ei sen lapsen elämää kuitenkaan pysty elämään loputtomiin. Jos lapsi tarvitsee loputtoman paljon apua koulunkäyntiin saavuttaakseen niitä äidin himoitsemia kymppejä, kannattaa miettiä onko se ihan fiksua kuitenkaan. Kun ei se äiti enää sitten vaikka jatko-opinnoissa voi olla preppaamassa, eikä työlelämässä.

Sama on harrastusten kanssa. Harvasta piltistä nyt kuitenkaan tulee mitään taiteen tai urheilun huippunimeä ja heistä joista tulee, sen näkee yleensä jo tosi pienenä. Mutta on siistimpää ja katu-uskottavampaa että tenava pelaa HJK:ssa tai Jokereissa kuin Kirkkonummen IF:ssä tai Keravan kiekossa (en edes tiedä onko tollaisia seuroja). Ja sitten ollaan niiiiiin väsyneitä, kun joka päivä menee monta tuntia kuskatessa ja samalla pitäisi vääntää luomua ruokaa niille kolmelle lapselle, jotka nekin oli pakko tehdä, koska se on uusi normi Helsingissä. Vasemmalla kädellä sörssää soseita ja oikealla kuulustelee Micon biologian läksyä. Eipä ihme että uupuu.

Helsingissä huippulukioiden rajat on 9,5 ja hyvien lukioiden 8,85 - 9,3. Sitten on muutama rupulukio. Tänne tunkee oppilaita Oulua mylten mikä on vääristänyt nuo pääsyrajat.

Ja ihan perusharrastukdiin pitää kuskata, siis uimskouluun, luistelukouluun, jumppakerhoon. Ei-tavoitteellisiin, perustaitoja tuoviin harrastuksiin.

Miksi perustaitoja pitää opetella ihan "koulussa"? Ennen pennuille laitettiin 3v:nä luistimet jalkaan ja he alkoivat luistelemaan. Ei siinä kouluja tarvittu:D Eri asia sitten jos vanhemmat (!) halusivat lapsestaan ammattiluistelijan mutta näin oli ehkä 1/100000. Uimakouluun joo menee useimmat lapset, osa kesämökin paikkakunnalla kesäloman aikana, osa lähimmässä uimahallissa. Olisko tuo ollut 10x? Hirveä rasite jos vielä itsekin kävi samalla uimassa oman kunnon takia.

Kouluikäiset kävi meillä jo itsekseen uimassa, luistelemassa ja muissakin treeneissä. Tästä syystä esim jääkiekkoa ei harrastettu koska kamojen piti kulkea bussissa tai fillarin tarakalla. Oppivat omatoimisiksi samalla.

Kattelin tossa yks päivä töistä tullessani, että joku napero polki lätkäharkoista kotiin ja pyörillä varustettu varustekassi oli sidottu pyörän perään. Maila tuli mukana tangon vieressä. Kekseliästä :)