Ai että olen tyytäväinen kun tein lapset ajoissa.

Niin no. Me tehtiin lapset 23- ja 25-vuotiaina keskelle opiskelu- ja rakennusvuosia. Vuosia puhuttiin samaa, että ihanaa, kun tehtiin lapset nuorena.

Mutta kuinkas kävikään. Lapset kasvoi ja tuli teini-ikään. Todettiin, että elämä ja arki lasten kanssa on sitä mitä me halutaan ja että muutama vuosi ja sitten lapset lähtee kotoa. Ei jotenkin osattu kaivata mitään sellaista elämää, mitä ei voisi elää lastenkin kanssa.

Niinpä 38- ja 39-vuotiaina saatiin vielä kaksi lasta. Kaikilla siis sama isä eli ei mikään uuden rakkauden kanssa tehdyt yhteiset lapset.

Olen ihan tosi onnellinen lapsistani, sekä noista liki aikuisista että näistä pienistä. Olen nauttinut äitiydestä ja lapsistani ihan täysillä niin nuorena äitinä kuin vanhanakin. En koe, että kummassakaan elämänvaiheessa olisin lasten vuoksi menettänyt mitään tai toinen vaihe olisi toistaan parempi.

Ai että kun olisin silloin kakskymppisenä tiennyt, että ilmeisesti lapsia pystyy vaan tehdä. Luulin, että kaikki tyssää siihen ettei ole partneria, jonka kanssa laittaa lapsia alulle, mutta se oliskin ilmeisesti ollut vaan tahtokysymys :(

Mitä sairauksia tai huonoja elämäntapoja teillä on, jotka ette esim. 35-vuotiaina muka enää jaksaisi äitiyttä? Olen ihmeissäni.

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa ei ärsytä muu kuin sitku-ihmiset.

Sitku lapset on isoja ni ehtii matkustella.

Sitku olen elänyt vapaan nuoruuden ni ehtii tehdä lapset.

Sitku on vakityö ja tutkinto ni on perheen aika.

Sitku olen eläkkeellä ni matkustan ja harrastan.

Sitku olen vasta 40v ja lapset on aikuisia ni on aikaa tehdä töitä, matkustaa ja viettää sitä omaa aikaa.

Newsflash: ei välttämättä ole. Läheiseni kuoli kauan odotetun eläkkeen kynnyksellä, aika loppui kesken. Toinen läheiseni käy nyt 40v lapsettomuushoitoja koska aika loppuikin kesken. Kolmas nosti opintolainaa päästäkseen nuorena ulkomaille vaikka omaa rahaa ei ollut, elää unelmaansa. Neljäs oli pienestä saakka haaveillut perheestä ja toteutti sen hyvin nuorena, elää nyt unelmaansa. Viides katsoi vierestä kun ystävät odottivat vakityötä vuositolkulla ennen perheen perustamista ja päätti itse toisin, aika olisi loppunut kesken. Nyt työtön pienen äiti, elää unelmaansa ja työllistyy kuukauden päästä.

Eli se aika tehdä asioita on nyt, ei "sitku". Henkilökohtaisesti mulle on ihan sama milloin matkustat tai teet lapsesi, kunhan et tee asioita "sitku". Se paras aika toteuttaa unelmasi on NYT.

Tämä on niin totta! 

Ja eniten kuulee kyllä nuorilta pienten lasten vanhemmilta tätä, että "sitku lapset on isoja niin mekin matkustellaan", "sitku ollaan eläkkeellä, sitten matkustellaan", "sitku lapset muuttaa kotoa, on aikaa toisillemme". 

No ei välttämättä mene näin! Ensinnäkin, musta on kurjaa kuunnella että vanhemmat odottavat eniten sitä aikaa kun pääsevät lapsistaan eroon! Ja toisekseen, on hyvä että on unelmia mutta pitäisi kyllä tosissaan miettiä mitä elämässään oikeasti haluaa toteuttaa ja tehdä se nyt. Jos kaikki unelmansa siirtää lasten muuttoon kotoa tai eläkeikään, voi pettyä karvaasti. Tiedän niin monia tapauksia joissa esim.puoliso on kuollut tai sairastunut tms.juuri ennen eläkeikää ja ne haaveet jäävät toteuttamatta. 

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että paras ikä itselle nähdä maailmaa on ennen lapsia. On vielä nuori ja energinen, jaksaa nähdä ja kokea ja on terve. Ja onpahan sitten tullut nähtyä ja koettua jos joskus sairastuu tms. Eli toteuttaa nyt niitä haaveita ettei tarvitse sitten kiikkustuolissa harmitella. 

Ja hankkii ne lapsetkin sitten kun on elänyt ja kokenut että voi rauhassa keskittyä perhe-elämään ilman, että on kiirettä jo seuraavaan elämänvaiheeseen. 

Sain lapset saman ikäisenä kuin sinä valmistuttuani ensin sairaanhoitajaksi. Meillä on ollut hyvä elämä, lapset nyt parikymppisiä opiskelijoita. Ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia, kaikille ei sovi samanlainen elämäntapa eikä lasten hankinta missään iässä.

Vierailija kirjoitti:

Sain lapset saman ikäisenä kuin sinä valmistuttuani ensin sairaanhoitajaksi. Meillä on ollut hyvä elämä, lapset nyt parikymppisiä opiskelijoita. Ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia, kaikille ei sovi samanlainen elämäntapa eikä lasten hankinta missään iässä.

Samaa mieltä. Ihmiset on erilaisia, elämäntilanteet vaihtelee, ja kyllähän siihen lapsen elämään se isäkin tarvitaan. Minusta on sama milloin lapsia saa tai vaikkei haluakaan, niin sekin on ihan ok. Parasta on jos lapsi on toivottu ja rakastettu, ja vanhemmat haluavat ottaa vastuun ja hoitaa lapsiaan rakkaudella.

Nämä ovat näitä mielipide asioita, ei ole oikeaa tai väärää tapaa toimia.

Toiset eivät missään nimessä halua tehdä lapsia vanhana, toiset taas eivät nuorena. Kukin tehkööt lapset silloin, kun itsestään parhaalta tuntuu ja elämä on kunnossa. :)

Itse halusin saada lapset nuorena. Onni oli myötä, että löysin mainion kumppanin ja tämä onnistui. Minulla on monta ystävää, jotka vielä etsivät "sitä oikeaa" ja täten lapsi unelmat ovat vaan unelmia, eivät halua lapsia tehdä ennenkuin on se puoliso, jonka kanssa perustaa se perhe.

Itse en ole koskaan ollut bilettäjä, joten en koe menettäneeni mitään perustaneeni perheeni nuorena. Esikoisemme syntyi ollessani 24v ja toivottu kuopus tuli vuotta myöhemmin. On ihanaa olla nuori ja energiaa riittää. Olen ainoa äiti, joka päiväkodissa lasten haun yhteydessä juoksen aina ottamaan lapset kiinni. Sitä hymyn määrää, kun äiti juoksee ja rutistaa ja pussaa, kun saa kiinni, se on korvaamatonta nähdä lapsen ilo. :) Muut vanhemmat eivät juokse lastensa perässä, jotkut jopa eivät edes kysy lapsiltansa päivän kuulumisia... Toki tähän ei ikä liity, luonne/asenne asiahan tämä, että miten käyttäytyy vanhempana, mutta eipä tuolla näy muuallakaan äitejä tai isejä pahemmin leikkimässä lastensa kanssa ja se on sääli. :(

Minusta lapsista täytyy nauttia, oli itse minkä ikäinen tahansa ja viettää heidän kanssaan aikaa. Pelatkaa lautapelejä, kootkaa palapelejä, käykää retkillä, mitä vain kunhan vietätte aikaa lastenne kanssa. Lapset kasvavat niin nopeasti, nauttikaa yhteisistä ajoistanne ja ottakaa arjestakin ilo irti. :)

Terkuin kahden rasavillin lapsen onnellinen äiti

Vierailija kirjoitti:

Ai että kun olisin silloin kakskymppisenä tiennyt, että ilmeisesti lapsia pystyy vaan tehdä. Luulin, että kaikki tyssää siihen ettei ole partneria, jonka kanssa laittaa lapsia alulle, mutta se oliskin ilmeisesti ollut vaan tahtokysymys :(

Jep. Mistähän ne lapset pitäis vaan tekaista jos on ikisinkku eikä pääse edes yksille treffeille kaksi- tai kolmekymppisenäkään? Helppo se on niiden huudella joilla on ollut partnereita jonoksi asti. Kiva surra lapsettomuuden lisäksi myös puolisottomuutta (joka on vieläkin pahempi suru).

Miksi pitää korostaa omaa valintaa vähättelemällä muiden valintoja? Ei se ole iästä kiinni jos on oikea elämäntilanne ja kumppani.

Itse en ole koskaan ollut bilettäjä, joten en koe menettäneeni mitään perustaneeni perheeni nuorena. Esikoisemme syntyi ollessani 24v ja toivottu kuopus tuli vuotta myöhemmin. On ihanaa olla nuori ja energiaa riittää. Olen ainoa äiti, joka päiväkodissa lasten haun yhteydessä juoksen aina ottamaan lapset kiinni. Sitä hymyn määrää, kun äiti juoksee ja rutistaa ja pussaa, kun saa kiinni, se on korvaamatonta nähdä lapsen ilo. :) Muut vanhemmat eivät juokse lastensa perässä, jotkut jopa eivät edes kysy lapsiltansa päivän kuulumisia... Toki tähän ei ikä liity, luonne/asenne asiahan tämä, että miten käyttäytyy vanhempana, mutta eipä tuolla näy muuallakaan äitejä tai isejä pahemmin leikkimässä lastensa kanssa ja se on sääli. :(

Mä sain lapseni 39 v, ja kyllä olin edelleen kykene juoksemaan. Tosin en päiväkodin pihalla juossut, koska en halunnut törmät leikkiviin lapsiin, pienet lapset kun liikkuu arvaamattomasti. Olen huomannut, että se lapsen huomioiminen ei ole iästä kiinni. Kyllä niin moni vanhempi tului hakemaan lastaan kännykkä korvalla, tai ainakin pitää selata uusia viestejä. Itse koin että lapsen harrasturymissä, urheiluharrastuksissa, vanhempainyhdistyksen järjestämissä juhlissa ja myöhemmin leirikoukutouhuissa oli aktiivisissa vanhemmissa hiukan iäkkäämmät yliedustettuna. Ei kovin nuoria vanhempia lapsineen juuri uimahalleissa, luontopoluilla tai pyöräretkillä tullut vastaan, enemmän ostoskeskuksissa...

Vierailija kirjoitti:

Niin no. Me tehtiin lapset 23- ja 25-vuotiaina keskelle opiskelu- ja rakennusvuosia. Vuosia puhuttiin samaa, että ihanaa, kun tehtiin lapset nuorena.

Mutta kuinkas kävikään. Lapset kasvoi ja tuli teini-ikään. Todettiin, että elämä ja arki lasten kanssa on sitä mitä me halutaan ja että muutama vuosi ja sitten lapset lähtee kotoa. Ei jotenkin osattu kaivata mitään sellaista elämää, mitä ei voisi elää lastenkin kanssa.

Niinpä 38- ja 39-vuotiaina saatiin vielä kaksi lasta. Kaikilla siis sama isä eli ei mikään uuden rakkauden kanssa tehdyt yhteiset lapset.

Olen ihan tosi onnellinen lapsistani, sekä noista liki aikuisista että näistä pienistä. Olen nauttinut äitiydestä ja lapsistani ihan täysillä niin nuorena äitinä kuin vanhanakin. En koe, että kummassakaan elämänvaiheessa olisin lasten vuoksi menettänyt mitään tai toinen vaihe olisi toistaan parempi.

Mä olen ajatellut että just tuollainen ois voinut olla hyvä vaihtoehto; ois ollut sitä lapsiperhe-elämään mahdollisimman kauan mutta niin että lapsikatraiden välillä ois pidempi aika > ei isoa määrää pikkulapsia kerralla!  Omat lapset syntyivät just siinä puolivälissä kolmenkympin kieppeillä joten ei meillä mahdollista tämä vaihtoehto. Mutta kun miehen kanssa löydettiin toisemme vasta lähempänä kolmeakymppiä, ei päästy aiemmin perhettä perustamaan. :P Mutta hyvä näinkin. :)

Sit ap saa kivasti otettua avioeron ennen viittäkymppiä, ostaa kasan liian pieniä teinivaatteita ja riehuu baarissa iskemässä nuoria miehiä ja vihaa katkerasti niitä nuorempia ja kauniimpia naisia jotka elää juuri sitä elämää mikä häneltä jäi aikanaan väliin. Kunnon uraakaan ei koskaan kerennyt juomasn, mutta pääasia että nyt kerkee bailaan!

Ethän sä ap oo edes erityisen nuorena niitä lapsia tehnyt.

Minä sain ekan 19 vuotiaana ja seuraavan 26 vuotiaana. Sitten halusin vielä iltatähden 32 vuotiaana. Mutta sitä ei sitten koskaan syntynyt ja nyt olen 37. Ja lapsista toinen jo aikuinen. Hyvä että olin ajoissa liikkeellä. Olisin jäänyt +30 vuotiaana lapsettomaksi jos olisin silloin vasta aloittanut ensimmäisen yrityksen..

Vierailija kirjoitti:

Itse en ole koskaan ollut bilettäjä, joten en koe menettäneeni mitään perustaneeni perheeni nuorena. Esikoisemme syntyi ollessani 24v ja toivottu kuopus tuli vuotta myöhemmin. On ihanaa olla nuori ja energiaa riittää. Olen ainoa äiti, joka päiväkodissa lasten haun yhteydessä juoksen aina ottamaan lapset kiinni. Sitä hymyn määrää, kun äiti juoksee ja rutistaa ja pussaa, kun saa kiinni, se on korvaamatonta nähdä lapsen ilo. :) Muut vanhemmat eivät juokse lastensa perässä, jotkut jopa eivät edes kysy lapsiltansa päivän kuulumisia... Toki tähän ei ikä liity, luonne/asenne asiahan tämä, että miten käyttäytyy vanhempana, mutta eipä tuolla näy muuallakaan äitejä tai isejä pahemmin leikkimässä lastensa kanssa ja se on sääli. :(

Mä sain lapseni 39 v, ja kyllä olin edelleen kykene juoksemaan. Tosin en päiväkodin pihalla juossut, koska en halunnut törmät leikkiviin lapsiin, pienet lapset kun liikkuu arvaamattomasti. Olen huomannut, että se lapsen huomioiminen ei ole iästä kiinni. Kyllä niin moni vanhempi tului hakemaan lastaan kännykkä korvalla, tai ainakin pitää selata uusia viestejä. Itse koin että lapsen harrasturymissä, urheiluharrastuksissa, vanhempainyhdistyksen järjestämissä juhlissa ja myöhemmin leirikoukutouhuissa oli aktiivisissa vanhemmissa hiukan iäkkäämmät yliedustettuna. Ei kovin nuoria vanhempia lapsineen juuri uimahalleissa, luontopoluilla tai pyöräretkillä tullut vastaan, enemmän ostoskeskuksissa...

Et tainnut lukea koko viestiä? Siinä juuri kerroin, että iällä ei ollut merkitystä vaan asenteella/omalla luonteellaan. :) Ja jos sinä et kykenisi juoksemaan enää 39 vuotiaana niin se olisi huolestuttavaa minun mielestäni. Terve aikuinen juoksee vaikka kuinka vanhana, ei juokseminen ole missään nimessä mikään kakskymppisten juttu.

Itselläni on tavoitteenani juoksennella vielä +60 vuotiaana. Pitää vain pitää huolta itsestään, että kunto pysyy hyvänä ja syödä fiksusti, ei se sen ihmeellisempiä asioita vaadi. En myöskään polta tupakkaa niin keuhkot pysyvät terveinä. Elämänvalinnoilla voi vaikuttaa paljonkin omaan elämänlaatuunsa. :)

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa ei ärsytä muu kuin sitku-ihmiset.

Sitku lapset on isoja ni ehtii matkustella.

Sitku olen elänyt vapaan nuoruuden ni ehtii tehdä lapset.

Sitku on vakityö ja tutkinto ni on perheen aika.

Sitku olen eläkkeellä ni matkustan ja harrastan.

Sitku olen vasta 40v ja lapset on aikuisia ni on aikaa tehdä töitä, matkustaa ja viettää sitä omaa aikaa.

Newsflash: ei välttämättä ole. Läheiseni kuoli kauan odotetun eläkkeen kynnyksellä, aika loppui kesken. Toinen läheiseni käy nyt 40v lapsettomuushoitoja koska aika loppuikin kesken. Kolmas nosti opintolainaa päästäkseen nuorena ulkomaille vaikka omaa rahaa ei ollut, elää unelmaansa. Neljäs oli pienestä saakka haaveillut perheestä ja toteutti sen hyvin nuorena, elää nyt unelmaansa. Viides katsoi vierestä kun ystävät odottivat vakityötä vuositolkulla ennen perheen perustamista ja päätti itse toisin, aika olisi loppunut kesken. Nyt työtön pienen äiti, elää unelmaansa ja työllistyy kuukauden päästä.

Eli se aika tehdä asioita on nyt, ei "sitku". Henkilökohtaisesti mulle on ihan sama milloin matkustat tai teet lapsesi, kunhan et tee asioita "sitku". Se paras aika toteuttaa unelmasi on NYT.

No musta näin se pitää tehdä. Mielellään niin ettei kadu valintojaan jälkikäteen. Mulla muutama tuttu jotka tekivät lapset nuorina, heille jäänyt ihmeellinen katkeruus "kun ei saanut tehdä sitä tai tätä". Itse elin tyytyväisenä pitkään ilman lapsia, koin, tein ja pidin elämästäni. Sitten sain 34+ v lapset, silloin taas koin ja elin lapsiperhearkea tyytyväisenä. Nyt nuorten aikuisten vanhempana tyytyväinen miehen kanssa uuteen elämänvaiheeseen, ihan kiva kun saa mennä eikä vielä tarvitse kokea syyllisyyttä etei lapsenlapsia hoida kun tuo aika vielä edessä. Mutta miksi ihmeessä omia valintoja pitää muillekin ainoina oikeina tuputtaa? Ainut, mikä säälittää on nuo parikymppiset yksinhuoltajat. Minulle koulutus ja hyvä ammatti on tuonut vapautta valita, valinta tehdä lapset hyvin nuorina voi syödä tuota taloudellista vapautta.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kenellekin sopii...minä en ainakaan tehnyt lapsia sillä mielellä, että lähtisivät mahdollisimman aikaisin kotoa pois, että itsekin saisi taas elää vapaasti. Päinvastoin nautin perhe-elämästä niin paljon että haluan sen ajan kestävän mahdollisimman pitkään. Pitkän vapaan nuoruuden sain elää aikoinani ja vähän päälle kolmekymppisenä oli perheen aika.

Onko muuten melkein kaikilla joku ihmeen "vapaa nuoruus" -vaihde elämässä, koska minulla ei ainakaan ollut? Kaikista parasta ja tavallaan vapainta aikaa elämässä oli asua kotona, sen jälkeen on ollut vaan tylsää aikuisuutta. Nyt 35-vuotiaana olen sama tylsä aikuinen kuin 21-vuotiaana olin.

Vierailija kirjoitti:

Mikä kenellekin sopii...minä en ainakaan tehnyt lapsia sillä mielellä, että lähtisivät mahdollisimman aikaisin kotoa pois, että itsekin saisi taas elää vapaasti. Päinvastoin nautin perhe-elämästä niin paljon että haluan sen ajan kestävän mahdollisimman pitkään. Pitkän vapaan nuoruuden sain elää aikoinani ja vähän päälle kolmekymppisenä oli perheen aika.

Tämä. Jotenkin käy sääliksi lapsia jotka syntyvät perheeseen jossa "lapset täytyy tehdä pois alta". Käy tosin sääliksi myös niitä vanhempia jotka ilmeisesti suorittavat elämää, unohtaen nauttia. Perhe-elämä on ihanaa, mutta jollei siitä pidä, niin miksi tehdä lapsia.

Ite koen lähempänä pariakymppiä olleeni vielä niin keskenkasvuinen, että en todellakaan olisi jaksanut kaikenmaailman valvomista ym. Vanhempana ja vähän kypsempänä ymmärrän nyt syyn minkä vuoksi valvoo ja osaa arvostaa enemmän asioita ym. :) Voin rehellisesti väittää olevan parempi vanhempana ja onnellisempi ettei ennen kolmeakymppiä iskenyt vauvakuumetta. Ja jaksaa sitten vetreempänäkin pidempään kun lapset pitää liikkeellä, ei vaan sammaloidu kotia nelikymppisenä kun lentävät pesästä pois. ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää mua aina naurattaa kun nelikymppiset oottaa että lapset lähtee kotoo ja hehkuttaa sit voivansa tehdä niitä juttuja mistä jäivät paitsi parikymppisinä. Ette voi. Sitä menetettyä nuoruutta ei enää siinä iässä voi saada takaisin, ja ne jutut on aivan erilaisia keski-ikäisenä kuin mitä ne olisivat olleet nuorena.

Mitä menetettyä nuoruutta? Kuten tuossa aiemminkin todettu, kaikille lasten saaminen ei merkitse vapauden menettämistä ja nuoruuden loppumista.

No sehän riippuu varmaan siitä mikä itselle riittää ja mitä haluaa tehdä. Kyllä mulla olis nuoruus jäänyt elämättä jos olisin tehnyt lapset aikaisin, tosin oon ottanut siitä varmasti enemmän irti kuin perustyypit joten ehkä en voi verrata. Mutta niin huikeita kokemuksia ei tuu kukaan kokemaan enää neljänkympin jälkeen vapauduttuaan.