puolisoni purkaa pahaa oloaan minuun, en enää tiedä miten käyttäytyä hänen seurassaan :(

Puolisoni toimii kuten ap. Puolison näkökulmasta hermostun aina turhasta, syyttelen, enkä osaa rationalisoida asioida. Puoliso tekee päivittäin kiusaa, mutta odottaa silti että pystyn harrastamaan seksiä ja olemaan muuten mukava.

Kun yritän kertoa mikä itseäni vaivaa puoliso ei ymmärrä tai usko, joskus jätän asian sikseen, mutta välillä siitä kehkeytyy riita. Puoliso yrittää sovitella, keskustella asiallisesti, huutaa jne. Ainoa mitä puoliso ei pysty tekemään on sen näkeminen, että on itse tehnyt mitään väärää, saati että minulla olisi oikeus olla vihainen.

Puoliso saattaa jopa itkeä kun ei vain sanojensa mukaan ymmärrä miksi puran pahaaoloani häneen. Olemme umpikujassa, puoliso luulee käsittelevänsä asioita, mutta koska ei pysty ottamaan vastuuta käytöksestään eivät asiat oikeasti muutu. Itse muutun kokoajan vain ahdistuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

Ehkä ap:n tapauksessa kyse ei ole tästä. Mutta kannattaa sitä miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni toimii kuten ap. Puolison näkökulmasta hermostun aina turhasta, syyttelen, enkä osaa rationalisoida asioida. Puoliso tekee päivittäin kiusaa, mutta odottaa silti että pystyn harrastamaan seksiä ja olemaan muuten mukava.

Kun yritän kertoa mikä itseäni vaivaa puoliso ei ymmärrä tai usko, joskus jätän asian sikseen, mutta välillä siitä kehkeytyy riita. Puoliso yrittää sovitella, keskustella asiallisesti, huutaa jne. Ainoa mitä puoliso ei pysty tekemään on sen näkeminen, että on itse tehnyt mitään väärää, saati että minulla olisi oikeus olla vihainen.

Puoliso saattaa jopa itkeä kun ei vain sanojensa mukaan ymmärrä miksi puran pahaaoloani häneen. Olemme umpikujassa, puoliso luulee käsittelevänsä asioita, mutta koska ei pysty ottamaan vastuuta käytöksestään eivät asiat oikeasti muutu. Itse muutun kokoajan vain ahdistuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

Ehkä ap:n tapauksessa kyse ei ole tästä. Mutta kannattaa sitä miettiä.

En ole ap, mutta minun puoliso on juuri sellainen kuin ap kuvaa omaa puolisoaan. Olen yrittänyt paljon miettiä, onko vika minussa, teenkö itse jotain väärin, onko minussa syy kun minulle suututaan. Joka kerta kun puoliso raivostuu kysyn hänen rauhoituttua että mistä suuttui ja onko jotain mitä hän haluaisi että tekisin toisin. Hän ei kertaakaan ole pystynyt/suostunut kertomaan jälkikäteen mistä suuttui eikä kertaakaan ole pyytänyt minulta että muuttaisin jotain tekemisissäni. Olen siispä ihan ymmälläni. En vilpittömästi tiedä tekeväni mitään väärin. Jos teen jotain väärin, niin miksi sitä ei minulle sanota. Enhän muuten voi muuttaa tilannetta mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Mun puoliso purkaa sokeasti omaa pahaa oloaan muhun. Olen vakuuttunut siitä, että hän ei oikeasti ymmärrä tekevänsä sitä minulle. Saattaa hermostua ihan milloin vaan, ihan mistä vaan. Minä olen yrittänyt kaikki keinot, miten tällaisesta pääsisi eroon. Olen ottanut kaiken hakkumisen, syyllistämisen ja uhkailun vastaan mukisematta, pyydellyt anteeksi, huutanut takaisin, lähtenyt pois, ollut hiljaa, yrittänyt kysyä mikä on, antanut sympatiaa, yrittänyt olla neutraali jne. Aivan sama miten käyttäydyn niissä tilanteissa kun puolisollani menee hermo, mikään ei auta. Syy on aina minun, ja minä olen toimnut ajattelemattomasti ja tyhmästi ja pahoittanut hänen mielensä. Käsi sydämellä vannon, että en todellakaan halua haastaa riitaa. Ja hänellä saattaa mennä hermo kesken aivan normaalin keskustelun, enkä ikinä ymmärrä miten hän voi hermostua jostain niin tavallisista asioista. Minua alkaa välillä itkettämään, koska en tiedä miten olisin tilanteessa ja mitä voisin sanoa, etten vaan pahenna tilannetta. Kiitos kun sain avautua tänne. En kehtaa puhua tästä kenellekään. Puolisolleni en missään nimessä voisi tästä sanoa, koska asia kääntyisi kuitenkin niin, että minä olen syyllinen, kamalan paska valehtelija ja epäluotettava kusipää.

Tällaista ei tietenkään ole koko aikaa, vaan aina silloin tällöin kimpaantuu jostain.

Sinä, vain sinä ja sinun iso oma napasi ... En edes ihan kaikkea tuossa lihavoinut, jossa korostat sinun omaa osuuttasi.

 Ethän se ole SINÄ joka siinä riitaa haastaa vaan mies!  Se on ihan oma valintasi, että SINÄ syyllistyt, SINÄ pelkäät, SINÄ yrität tehdä sitä, tätä ja tuota aivan turhaan eikä PUOLISOLLASI ole mitään vastuuta koko sirkuksessa.

SINÄKIN saat pahentaa tilannetta ihan mielin määrin, jospa se avaisi puolisosi silmät.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni toimii kuten ap. Puolison näkökulmasta hermostun aina turhasta, syyttelen, enkä osaa rationalisoida asioida. Puoliso tekee päivittäin kiusaa, mutta odottaa silti että pystyn harrastamaan seksiä ja olemaan muuten mukava.

Kun yritän kertoa mikä itseäni vaivaa puoliso ei ymmärrä tai usko, joskus jätän asian sikseen, mutta välillä siitä kehkeytyy riita. Puoliso yrittää sovitella, keskustella asiallisesti, huutaa jne. Ainoa mitä puoliso ei pysty tekemään on sen näkeminen, että on itse tehnyt mitään väärää, saati että minulla olisi oikeus olla vihainen.

Puoliso saattaa jopa itkeä kun ei vain sanojensa mukaan ymmärrä miksi puran pahaaoloani häneen. Olemme umpikujassa, puoliso luulee käsittelevänsä asioita, mutta koska ei pysty ottamaan vastuuta käytöksestään eivät asiat oikeasti muutu. Itse muutun kokoajan vain ahdistuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

Ehkä ap:n tapauksessa kyse ei ole tästä. Mutta kannattaa sitä miettiä.

Ei muutu, mutta oletko sinä riittävän selväsanaisesti ilmaissut, mistä on kyse.

Kirjoita vaikka paperille ihan yksityiskohtaisesti, mitä kiusaa päivittäin tekee. Tämä tapa on käytössä myös työpaikka- ja koulukiusaamisessa, ja toimii yhtä hyvin myös kotona. 

Ehkä ymmärtäisi paremmin, kun lukisi paperilta selkeästi " torstaina klo 10 ... ", mitä sitten tekikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun puoliso purkaa sokeasti omaa pahaa oloaan muhun. Olen vakuuttunut siitä, että hän ei oikeasti ymmärrä tekevänsä sitä minulle. Saattaa hermostua ihan milloin vaan, ihan mistä vaan. Minä olen yrittänyt kaikki keinot, miten tällaisesta pääsisi eroon. Olen ottanut kaiken hakkumisen, syyllistämisen ja uhkailun vastaan mukisematta, pyydellyt anteeksi, huutanut takaisin, lähtenyt pois, ollut hiljaa, yrittänyt kysyä mikä on, antanut sympatiaa, yrittänyt olla neutraali jne. Aivan sama miten käyttäydyn niissä tilanteissa kun puolisollani menee hermo, mikään ei auta. Syy on aina minun, ja minä olen toimnut ajattelemattomasti ja tyhmästi ja pahoittanut hänen mielensä. Käsi sydämellä vannon, että en todellakaan halua haastaa riitaa. Ja hänellä saattaa mennä hermo kesken aivan normaalin keskustelun, enkä ikinä ymmärrä miten hän voi hermostua jostain niin tavallisista asioista. Minua alkaa välillä itkettämään, koska en tiedä miten olisin tilanteessa ja mitä voisin sanoa, etten vaan pahenna tilannetta. Kiitos kun sain avautua tänne. En kehtaa puhua tästä kenellekään. Puolisolleni en missään nimessä voisi tästä sanoa, koska asia kääntyisi kuitenkin niin, että minä olen syyllinen, kamalan paska valehtelija ja epäluotettava kusipää.

Tällaista ei tietenkään ole koko aikaa, vaan aina silloin tällöin kimpaantuu jostain.

Sinä, vain sinä ja sinun iso oma napasi ... En edes ihan kaikkea tuossa lihavoinut, jossa korostat sinun omaa osuuttasi.

 Ethän se ole SINÄ joka siinä riitaa haastaa vaan mies!  Se on ihan oma valintasi, että SINÄ syyllistyt, SINÄ pelkäät, SINÄ yrität tehdä sitä, tätä ja tuota aivan turhaan eikä PUOLISOLLASI ole mitään vastuuta koko sirkuksessa.

SINÄKIN saat pahentaa tilannetta ihan mielin määrin, jospa se avaisi puolisosi silmät.

Ohhoh. No jopas.

Lohduttavaa huomata(mutta toisaalta ikävää), että samanlaisessa tilanteissa on muitakin kuin minä. Kärsin itsekin puolisoni kiukunpurkauksista, jotka vuosien myötä ovat lisääntyneet ja pahentuneet entisestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni toimii kuten ap. Puolison näkökulmasta hermostun aina turhasta, syyttelen, enkä osaa rationalisoida asioida. Puoliso tekee päivittäin kiusaa, mutta odottaa silti että pystyn harrastamaan seksiä ja olemaan muuten mukava.

Kun yritän kertoa mikä itseäni vaivaa puoliso ei ymmärrä tai usko, joskus jätän asian sikseen, mutta välillä siitä kehkeytyy riita. Puoliso yrittää sovitella, keskustella asiallisesti, huutaa jne. Ainoa mitä puoliso ei pysty tekemään on sen näkeminen, että on itse tehnyt mitään väärää, saati että minulla olisi oikeus olla vihainen.

Puoliso saattaa jopa itkeä kun ei vain sanojensa mukaan ymmärrä miksi puran pahaaoloani häneen. Olemme umpikujassa, puoliso luulee käsittelevänsä asioita, mutta koska ei pysty ottamaan vastuuta käytöksestään eivät asiat oikeasti muutu. Itse muutun kokoajan vain ahdistuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

Ehkä ap:n tapauksessa kyse ei ole tästä. Mutta kannattaa sitä miettiä.

Ei muutu, mutta oletko sinä riittävän selväsanaisesti ilmaissut, mistä on kyse.

Kirjoita vaikka paperille ihan yksityiskohtaisesti, mitä kiusaa päivittäin tekee. Tämä tapa on käytössä myös työpaikka- ja koulukiusaamisessa, ja toimii yhtä hyvin myös kotona. 

Ehkä ymmärtäisi paremmin, kun lukisi paperilta selkeästi " torstaina klo 10 ... ", mitä sitten tekikään.

Yritetty sitäkin. Ei vaikutusta. Puoliso on pitänyt kirjoittamista paperille vittuiluna. Olen myös sanonut selkeästi heti tai viimeistään kun jokin asia alkaa olla toistuva. Mutta ei vaan näe/myönnä toimivansa väärin, vaikka ei itse vastaavaa käytöstä sietäisi. Sitten myöhemmin itketään, ettei voi ymmärtää miksi sanon hänestä niin ikäviä asioita kun kerron mikä on vialla ja yrittää väkisin löytää syitä omasta hänestä riippumattomasta huonostaolostani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni toimii kuten ap. Puolison näkökulmasta hermostun aina turhasta, syyttelen, enkä osaa rationalisoida asioida. Puoliso tekee päivittäin kiusaa, mutta odottaa silti että pystyn harrastamaan seksiä ja olemaan muuten mukava.

Kun yritän kertoa mikä itseäni vaivaa puoliso ei ymmärrä tai usko, joskus jätän asian sikseen, mutta välillä siitä kehkeytyy riita. Puoliso yrittää sovitella, keskustella asiallisesti, huutaa jne. Ainoa mitä puoliso ei pysty tekemään on sen näkeminen, että on itse tehnyt mitään väärää, saati että minulla olisi oikeus olla vihainen.

Puoliso saattaa jopa itkeä kun ei vain sanojensa mukaan ymmärrä miksi puran pahaaoloani häneen. Olemme umpikujassa, puoliso luulee käsittelevänsä asioita, mutta koska ei pysty ottamaan vastuuta käytöksestään eivät asiat oikeasti muutu. Itse muutun kokoajan vain ahdistuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

Ehkä ap:n tapauksessa kyse ei ole tästä. Mutta kannattaa sitä miettiä.

En ole ap, mutta minun puoliso on juuri sellainen kuin ap kuvaa omaa puolisoaan. Olen yrittänyt paljon miettiä, onko vika minussa, teenkö itse jotain väärin, onko minussa syy kun minulle suututaan. Joka kerta kun puoliso raivostuu kysyn hänen rauhoituttua että mistä suuttui ja onko jotain mitä hän haluaisi että tekisin toisin. Hän ei kertaakaan ole pystynyt/suostunut kertomaan jälkikäteen mistä suuttui eikä kertaakaan ole pyytänyt minulta että muuttaisin jotain tekemisissäni. Olen siispä ihan ymmälläni. En vilpittömästi tiedä tekeväni mitään väärin. Jos teen jotain väärin, niin miksi sitä ei minulle sanota. Enhän muuten voi muuttaa tilannetta mitenkään. 

Ehkä teillä ei ole kyse samasta. Itse voin olla toisinaan niin vihainen, että en yksinkertaisesti pysty sanomaan mikä on vialla tai luovutan kun ei tunnu menevän perille. Osa asioista on myös mielestäni aika itsestäänselviä, sellaisia joita puolisoni ei hyväksyisi minulta. Usein tilanteita on kuitenkin edeltänyt se, että olen useita kertoja yrittänyt kertoa mikä on vialla. Puoliso ei esimerkiksi pysty pitämään lupauksiaan. Joten kun suutun siitä, että puoliso on pettänyt lupauksensa ja asia on puolison mielestä käsitelty, seuraavan kerran kun vastaavaa tapahtuu puoliso ei näe yhteyttä vanhojen lupausten pettämisten kanssa uuteen tilanteeseen vaan kaikki katsotaan erillisinä tilanteina, vaikka malli on toistuva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni toimii kuten ap. Puolison näkökulmasta hermostun aina turhasta, syyttelen, enkä osaa rationalisoida asioida. Puoliso tekee päivittäin kiusaa, mutta odottaa silti että pystyn harrastamaan seksiä ja olemaan muuten mukava.

Kun yritän kertoa mikä itseäni vaivaa puoliso ei ymmärrä tai usko, joskus jätän asian sikseen, mutta välillä siitä kehkeytyy riita. Puoliso yrittää sovitella, keskustella asiallisesti, huutaa jne. Ainoa mitä puoliso ei pysty tekemään on sen näkeminen, että on itse tehnyt mitään väärää, saati että minulla olisi oikeus olla vihainen.

Puoliso saattaa jopa itkeä kun ei vain sanojensa mukaan ymmärrä miksi puran pahaaoloani häneen. Olemme umpikujassa, puoliso luulee käsittelevänsä asioita, mutta koska ei pysty ottamaan vastuuta käytöksestään eivät asiat oikeasti muutu. Itse muutun kokoajan vain ahdistuneemmaksi ja vihaisemmaksi.

Ehkä ap:n tapauksessa kyse ei ole tästä. Mutta kannattaa sitä miettiä.

En ole ap, mutta minun puoliso on juuri sellainen kuin ap kuvaa omaa puolisoaan. Olen yrittänyt paljon miettiä, onko vika minussa, teenkö itse jotain väärin, onko minussa syy kun minulle suututaan. Joka kerta kun puoliso raivostuu kysyn hänen rauhoituttua että mistä suuttui ja onko jotain mitä hän haluaisi että tekisin toisin. Hän ei kertaakaan ole pystynyt/suostunut kertomaan jälkikäteen mistä suuttui eikä kertaakaan ole pyytänyt minulta että muuttaisin jotain tekemisissäni. Olen siispä ihan ymmälläni. En vilpittömästi tiedä tekeväni mitään väärin. Jos teen jotain väärin, niin miksi sitä ei minulle sanota. Enhän muuten voi muuttaa tilannetta mitenkään. 

Ehkä teillä ei ole kyse samasta. Itse voin olla toisinaan niin vihainen, että en yksinkertaisesti pysty sanomaan mikä on vialla tai luovutan kun ei tunnu menevän perille. Osa asioista on myös mielestäni aika itsestäänselviä, sellaisia joita puolisoni ei hyväksyisi minulta. Usein tilanteita on kuitenkin edeltänyt se, että olen useita kertoja yrittänyt kertoa mikä on vialla. Puoliso ei esimerkiksi pysty pitämään lupauksiaan. Joten kun suutun siitä, että puoliso on pettänyt lupauksensa ja asia on puolison mielestä käsitelty, seuraavan kerran kun vastaavaa tapahtuu puoliso ei näe yhteyttä vanhojen lupausten pettämisten kanssa uuteen tilanteeseen vaan kaikki katsotaan erillisinä tilanteina, vaikka malli on toistuva.

Ok. Lupausten pettäminen on konkreettinen asia, josta minäkin suuttuisin. Mutta minä pidän itse lupaukseni, meillä puolison raivostuminen ei liity lupauksiin. Minun puoliso raivostuu minulle esim jos en osaa jotain, jota en ole ennen tehnyt. Mutta tätä "vikaa" minun on vähän vaikea muuttaa itsessäni, en ole täydellinen, niin ärsyttävää kuin se varmaan onkin. Ehkä puolisoni mielestä minun itsestäänselvästi pitäisi aina osata ihan kaikki. Viikon päästä suuttumisestaan, ollessaan rauhallinen, hän ei kuitenkaan suostu sanomaan mikä se minun vika tai väärin tekeminen on, ymmärtää kai rauhallisena että odotuksensa on kohtuuttomia.

t. Se, jolle vastasit (ei ap)

Puolisoni syyttelee minua milloin mistäkin. Olen yleensä ajatellut, että vikaa on kyllä hänessäkin. Nyt synkimpinä hetkinä olen kuitenkin alkanut ajatella, että ehkä hän sittenkin on oikeassa. Ehkä tosiaan olen kelvoton kasvattaja, joka ei osaa asettaa lapsille rajoja ja joka on itsekäs ja epäkohtelias. Ehkä tosiaan olen pilannut paitsi hänen elämänsä myös lasteni elämän. Mutta mitä tässä nyt enää voi tehdä?

Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita kirje ja jätä se kotiin odottamaan puolisoasi. Mene itse vaikka ostoksille tai kahvilaan tai kaverille sillä aikaa. Puoliso saa aikaa sulatella omaa käytöstään ja puhutte asiasta sitten kotona rauhassa. Näin vältytte riidalta ja syyttelyltä, jos tunnevammainen puolisosi ottaisi nokkiinsa "syytöksistä".

Minä tein kirjeen, samasta asiasta ja mustasukkaisuudesta ym. Sanoin että lähden jos muutosta ei tule tai ei hae apua ongelmiinsa. Kun tulin kotiin, itkimme tunteja keittiön lattialla, koska emme halunneet toisillemme pahaa mutta asioiden oli muututtava. Sovimme asiamme, ja puolisoni hakeutui kuin hakeutuikin hoitoon.

Tsemppiä ja hyvää joulun odotusta! ❤️

Vierailija kirjoitti:

Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita kirje ja jätä se kotiin odottamaan puolisoasi. Mene itse vaikka ostoksille tai kahvilaan tai kaverille sillä aikaa. Puoliso saa aikaa sulatella omaa käytöstään ja puhutte asiasta sitten kotona rauhassa. Näin vältytte riidalta ja syyttelyltä, jos tunnevammainen puolisosi ottaisi nokkiinsa "syytöksistä".

Minä tein kirjeen, samasta asiasta ja mustasukkaisuudesta ym. Sanoin että lähden jos muutosta ei tule tai ei hae apua ongelmiinsa. Kun tulin kotiin, itkimme tunteja keittiön lattialla, koska emme halunneet toisillemme pahaa mutta asioiden oli muututtava. Sovimme asiamme, ja puolisoni hakeutui kuin hakeutuikin hoitoon.

Tsemppiä ja hyvää joulun odotusta! ❤️

En usko että ainakaan minun tapauksessani mitään rauhallista keskustelua syntyisi. Veikkaan että syy olisi edelleen minussa. Ja avun hakeminen on ihan vihoviimeinen juttu, siinä kuitenkin syyteltäisiin puolison omaa lapsuutta ja vanhempia ja puolison omaa käytöstä lapsia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua juttua. Olen ukkosenjohdatin. Itse en vastaa samalla mitalla koskaan koska sellaisten asioiden sanominen, jotka olisivat hänen kommenttiensa kanssa vaaterissa tarkoittaisi, että vihaisin ja halveksisin häntä syvästi.

Hän ei osaa kontrolloida sanomisiaan suuttuessaan muutoin kuin siten miten voisi sanoa mahdollisimman tuhoisasti ja samalla vielä toteaa voivansa olla paljon ilkeämpikin, mutta jättää sen tekemättä. Hän myös jatkaa "riitaa" (=riita on meillä 9 tapauksessa kymmenestä se kun hän käy sanallisesti kimppuuni jonkin vastoinkäymisen tai pettymyksen takia) siitä mihin on viimeksi jäänyt eli nyt ollaan sitten joka kerran eroamassa vaikka kaikki olisi ennen purkausta ollut muuten kunnossa. Hän myös nostaa joka kerran uudelleen esille jo sovitut ja käsitellyt asiat. Näitähän on vuosien varrella kertynyt, joten tällaisen keskustelun aikana syntilistani on pitkä ja musta ja kaikki ongelmat kasaantuneen paljoutensa takia mahdottomia ratkaista.

Kauheaa, tunnistin tuosta itseni :( Erona tosin etten koskaan ole uhkaillut erolla ja 'riidoista' (eli minun kilahtelusta) puhutaan aina jalkeenpain. Nama riidat juontuu mun omista ongelmista itsetunnon kanssa (en koe etta olen rakkauden arvoinen). En tieda miten naita asioita voisi kasitella ja tuntuu todella ahdistavalta kun tiedan noissa tilanteissa olevani ihan taysi mulkku, mutta en saa tilannetta katkaistua. Yleensa auttaa etta mies jattaa mut omiin oloihin rauhoittumaan ja tulen sitten hanta koipien valissa juttelemaan hetken kuluttua. 

Ap, koita puhua sille miehelle ei-syyttavaan savyyn. Jos et saa vastakaikua, eli mies kieltaytyy keskustelemasta tai saa kohtauksen niin mieti eroa. Ei ole sinun tehtavasi olla sylkykuppina kenellekaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita kirje ja jätä se kotiin odottamaan puolisoasi. Mene itse vaikka ostoksille tai kahvilaan tai kaverille sillä aikaa. Puoliso saa aikaa sulatella omaa käytöstään ja puhutte asiasta sitten kotona rauhassa. Näin vältytte riidalta ja syyttelyltä, jos tunnevammainen puolisosi ottaisi nokkiinsa "syytöksistä".

Minä tein kirjeen, samasta asiasta ja mustasukkaisuudesta ym. Sanoin että lähden jos muutosta ei tule tai ei hae apua ongelmiinsa. Kun tulin kotiin, itkimme tunteja keittiön lattialla, koska emme halunneet toisillemme pahaa mutta asioiden oli muututtava. Sovimme asiamme, ja puolisoni hakeutui kuin hakeutuikin hoitoon.

Tsemppiä ja hyvää joulun odotusta! ❤️

En usko että ainakaan minun tapauksessani mitään rauhallista keskustelua syntyisi. Veikkaan että syy olisi edelleen minussa. Ja avun hakeminen on ihan vihoviimeinen juttu, siinä kuitenkin syyteltäisiin puolison omaa lapsuutta ja vanhempia ja puolison omaa käytöstä lapsia kohtaan.

Ikävä kuulla, että puolisosi on noin "hankala" tapaus... Suosittelisin kuitenkin, ettet siedä tuollaista käytöstä, sillä siinä menee mielenterveys. Suosittelen yrittää puhumista, kirjeellä tai ilman, ehtona että jos asiat eivät muutu niin LÄHDET. Ja tosissasi sitten lähdet. Olet arvokkaampi kuin suhteesi joka tukahduttaa sinut.

- 51

Kuulostaa mun exältä. Suhde jäi lyhyeksi kun alkoi olemaan pelkkää toisen kiukuttelua, raivoamista ja hänen suuttuessaan kaatoi syyt aina mun niskaani. Oli myös kamalan mustasukkainen ja vainoharhainen. Seksiä ei halunnut koskaan. Liian pitkään yritin helpottaa toisen pahaa oloa ja koittaa ymmärtää, mutta onneksi lopulta ymmärsin arvostaa itseäni lähtemällä suhteesta. Tämä exä oli rikkinäisestä lapsuudestaan oppinut helvetin huonot käyttäytymismallit, joita ei ollut kypsä alkaa muuttamaan.

Jätä se. Maailmassa on rakkautta ja tuo ei kuulosta siltä että kumppanisi arvostaa sua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua juttua. Olen ukkosenjohdatin. Itse en vastaa samalla mitalla koskaan koska sellaisten asioiden sanominen, jotka olisivat hänen kommenttiensa kanssa vaaterissa tarkoittaisi, että vihaisin ja halveksisin häntä syvästi.

Hän ei osaa kontrolloida sanomisiaan suuttuessaan muutoin kuin siten miten voisi sanoa mahdollisimman tuhoisasti ja samalla vielä toteaa voivansa olla paljon ilkeämpikin, mutta jättää sen tekemättä. Hän myös jatkaa "riitaa" (=riita on meillä 9 tapauksessa kymmenestä se kun hän käy sanallisesti kimppuuni jonkin vastoinkäymisen tai pettymyksen takia) siitä mihin on viimeksi jäänyt eli nyt ollaan sitten joka kerran eroamassa vaikka kaikki olisi ennen purkausta ollut muuten kunnossa. Hän myös nostaa joka kerran uudelleen esille jo sovitut ja käsitellyt asiat. Näitähän on vuosien varrella kertynyt, joten tällaisen keskustelun aikana syntilistani on pitkä ja musta ja kaikki ongelmat kasaantuneen paljoutensa takia mahdottomia ratkaista.

Meillä on juuri tuollaista. Yrittää (tahattomasti tai tahallisesti?) sanoa minulle mahdollisimman pahasti (tietää "heikot" kohtani), korostaa sitä kuinka idioottimainen minä olen ja kuinka TAAS syy on minun. Jotkin asiat nostaa kerta toisensa jälkeen uudelleen esiin. Kaikki mitä hänelle näissä tilanteissa sanon (hyväa tai pahaa, normaalisti puhuen, nöyrästi tai pää punaisena huutaen), on väärin, ei kelpaa, todistaa vain kuin paska minä itse olen. Asiat kääntyvät aina niin, että syy on minun, minussa on jotain vikaa. 

Minäkin aikaisemmin luulin, että riitaan tarvitsee aina kaksi henkilöä, mutta nykyään tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Korostaisin vielä, että muuten puolisoni on ihana, mutta näissä tilanteissa ahdistukseni on suuri. Rakastan häntä, ja sen vuoksi oikeasti haluan selvittää nämä tilanteet, loukkaamatta häntä tai itseäni. En ole marttyyri ja uhriutuja, miksi helvetissä "uhriutuisin" yhtään mistään, kun haluan vain selvittää asiat? En mä sille mitään voi, että mua joskus alkaa itkettään. Mua vituttaa se, että mua alkaa itkettään, kun toinen vaan lisää vettä myllyyn. Haluaisin osata olla oikein ja selvittää nämä tilanteet.

t.ap

Ja tämäkin on sama myös täällä. Lisäksi myös se, että yritän vain olla hiljaa ja kuunnella on väärin.

Niin, hiljaa oleminen on väärin myös. Huutaminen on väärin (tästä olen kyllä samaa mieltä), asioiden perustelu on väärin, kyseleminen on väärin, vastaukseni eivät kelpaa. Siis oikeasti ne eivät kelpaa. Jos hän kysyy minulta että voisitko nyt omin sanoin sanoa että mitä vastasit äsken minulle kun kysyin miksi pahoitit mielesi äsken. Vastaan: "pahoitin mieleni, koska sanoit minulle että olen kusipäinen idiootti, ja et halua olla sellaisten kanssa missään tekemisissä". Niin hän voisi hyvin vastata että "tuo ei ole mikään vastaus, nyt kysyn viimeisen kerran MISTÄ PAHOITIT MIELESI?!?!". Siis välillä on niin sekavaa että itse menen aivan sekaisin ja koen parhaaksi vaan pyytää anteeksi, koska en tiedä enää mistä hän puhuu ja mitä tarkoittaa.

t.ap

Siis ihanko oikeasti joku kattelee sellaista ihmistä joka kutsuu toista kusipääksi ja idiootiksi? Itseasiassa miehesi taitaa olla oikeassa, ei kukaan selväjärkinen katselisi tuollaista.. Idiootti kylläkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua juttua. Olen ukkosenjohdatin. Itse en vastaa samalla mitalla koskaan koska sellaisten asioiden sanominen, jotka olisivat hänen kommenttiensa kanssa vaaterissa tarkoittaisi, että vihaisin ja halveksisin häntä syvästi.

Hän ei osaa kontrolloida sanomisiaan suuttuessaan muutoin kuin siten miten voisi sanoa mahdollisimman tuhoisasti ja samalla vielä toteaa voivansa olla paljon ilkeämpikin, mutta jättää sen tekemättä. Hän myös jatkaa "riitaa" (=riita on meillä 9 tapauksessa kymmenestä se kun hän käy sanallisesti kimppuuni jonkin vastoinkäymisen tai pettymyksen takia) siitä mihin on viimeksi jäänyt eli nyt ollaan sitten joka kerran eroamassa vaikka kaikki olisi ennen purkausta ollut muuten kunnossa. Hän myös nostaa joka kerran uudelleen esille jo sovitut ja käsitellyt asiat. Näitähän on vuosien varrella kertynyt, joten tällaisen keskustelun aikana syntilistani on pitkä ja musta ja kaikki ongelmat kasaantuneen paljoutensa takia mahdottomia ratkaista.

Meillä on juuri tuollaista. Yrittää (tahattomasti tai tahallisesti?) sanoa minulle mahdollisimman pahasti (tietää "heikot" kohtani), korostaa sitä kuinka idioottimainen minä olen ja kuinka TAAS syy on minun. Jotkin asiat nostaa kerta toisensa jälkeen uudelleen esiin. Kaikki mitä hänelle näissä tilanteissa sanon (hyväa tai pahaa, normaalisti puhuen, nöyrästi tai pää punaisena huutaen), on väärin, ei kelpaa, todistaa vain kuin paska minä itse olen. Asiat kääntyvät aina niin, että syy on minun, minussa on jotain vikaa. 

Minäkin aikaisemmin luulin, että riitaan tarvitsee aina kaksi henkilöä, mutta nykyään tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Korostaisin vielä, että muuten puolisoni on ihana, mutta näissä tilanteissa ahdistukseni on suuri. Rakastan häntä, ja sen vuoksi oikeasti haluan selvittää nämä tilanteet, loukkaamatta häntä tai itseäni. En ole marttyyri ja uhriutuja, miksi helvetissä "uhriutuisin" yhtään mistään, kun haluan vain selvittää asiat? En mä sille mitään voi, että mua joskus alkaa itkettään. Mua vituttaa se, että mua alkaa itkettään, kun toinen vaan lisää vettä myllyyn. Haluaisin osata olla oikein ja selvittää nämä tilanteet.

t.ap

Ja tämäkin on sama myös täällä. Lisäksi myös se, että yritän vain olla hiljaa ja kuunnella on väärin.

Niin, hiljaa oleminen on väärin myös. Huutaminen on väärin (tästä olen kyllä samaa mieltä), asioiden perustelu on väärin, kyseleminen on väärin, vastaukseni eivät kelpaa. Siis oikeasti ne eivät kelpaa. Jos hän kysyy minulta että voisitko nyt omin sanoin sanoa että mitä vastasit äsken minulle kun kysyin miksi pahoitit mielesi äsken. Vastaan: "pahoitin mieleni, koska sanoit minulle että olen kusipäinen idiootti, ja et halua olla sellaisten kanssa missään tekemisissä". Niin hän voisi hyvin vastata että "tuo ei ole mikään vastaus, nyt kysyn viimeisen kerran MISTÄ PAHOITIT MIELESI?!?!". Siis välillä on niin sekavaa että itse menen aivan sekaisin ja koen parhaaksi vaan pyytää anteeksi, koska en tiedä enää mistä hän puhuu ja mitä tarkoittaa.

t.ap

Siis ihanko oikeasti joku kattelee sellaista ihmistä joka kutsuu toista kusipääksi ja idiootiksi? Itseasiassa miehesi taitaa olla oikeassa, ei kukaan selväjärkinen katselisi tuollaista.. Idiootti kylläkin

No, tiesinhän minä että ei tänne olisi kannattanut avautua, tai ainakaan tulla lukemaan vastauksia. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En koe itseäni idiootiksi. En halua luovuttaa, koska välitän toisesta ihmisestä. Haluan hänelle hyvää. Ymmärrän, että hänellä on jonkinlaisia vihanhallintaongelmia tai sellaisia käyttäytymismalleja jotka ovat haitallisia. Puolisoni lapsuus ja nuoruus ovat olleet vaikeita. En haluaisi yhden ongelman takia heittää kaikkea hyvää romukoppaan, vaikka se taitaa nykyään olla tapana. Sitäpaitsi, itsepähän olen tällainen herkkänahkainen. Jos olisin toisenlainen, kestäisin ja handlaisin varmasti nämä riitatilanteet paljon paremmin (eli en itkisi ja olisi ahdistunut). Yritän kyllä muuttaa itseäni.

Kiitos kaikille asiallisille vastaajille :)

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua juttua. Olen ukkosenjohdatin. Itse en vastaa samalla mitalla koskaan koska sellaisten asioiden sanominen, jotka olisivat hänen kommenttiensa kanssa vaaterissa tarkoittaisi, että vihaisin ja halveksisin häntä syvästi.

Hän ei osaa kontrolloida sanomisiaan suuttuessaan muutoin kuin siten miten voisi sanoa mahdollisimman tuhoisasti ja samalla vielä toteaa voivansa olla paljon ilkeämpikin, mutta jättää sen tekemättä. Hän myös jatkaa "riitaa" (=riita on meillä 9 tapauksessa kymmenestä se kun hän käy sanallisesti kimppuuni jonkin vastoinkäymisen tai pettymyksen takia) siitä mihin on viimeksi jäänyt eli nyt ollaan sitten joka kerran eroamassa vaikka kaikki olisi ennen purkausta ollut muuten kunnossa. Hän myös nostaa joka kerran uudelleen esille jo sovitut ja käsitellyt asiat. Näitähän on vuosien varrella kertynyt, joten tällaisen keskustelun aikana syntilistani on pitkä ja musta ja kaikki ongelmat kasaantuneen paljoutensa takia mahdottomia ratkaista.

Meillä on juuri tuollaista. Yrittää (tahattomasti tai tahallisesti?) sanoa minulle mahdollisimman pahasti (tietää "heikot" kohtani), korostaa sitä kuinka idioottimainen minä olen ja kuinka TAAS syy on minun. Jotkin asiat nostaa kerta toisensa jälkeen uudelleen esiin. Kaikki mitä hänelle näissä tilanteissa sanon (hyväa tai pahaa, normaalisti puhuen, nöyrästi tai pää punaisena huutaen), on väärin, ei kelpaa, todistaa vain kuin paska minä itse olen. Asiat kääntyvät aina niin, että syy on minun, minussa on jotain vikaa. 

Minäkin aikaisemmin luulin, että riitaan tarvitsee aina kaksi henkilöä, mutta nykyään tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Korostaisin vielä, että muuten puolisoni on ihana, mutta näissä tilanteissa ahdistukseni on suuri. Rakastan häntä, ja sen vuoksi oikeasti haluan selvittää nämä tilanteet, loukkaamatta häntä tai itseäni. En ole marttyyri ja uhriutuja, miksi helvetissä "uhriutuisin" yhtään mistään, kun haluan vain selvittää asiat? En mä sille mitään voi, että mua joskus alkaa itkettään. Mua vituttaa se, että mua alkaa itkettään, kun toinen vaan lisää vettä myllyyn. Haluaisin osata olla oikein ja selvittää nämä tilanteet.

t.ap

Ja tämäkin on sama myös täällä. Lisäksi myös se, että yritän vain olla hiljaa ja kuunnella on väärin.

Niin, hiljaa oleminen on väärin myös. Huutaminen on väärin (tästä olen kyllä samaa mieltä), asioiden perustelu on väärin, kyseleminen on väärin, vastaukseni eivät kelpaa. Siis oikeasti ne eivät kelpaa. Jos hän kysyy minulta että voisitko nyt omin sanoin sanoa että mitä vastasit äsken minulle kun kysyin miksi pahoitit mielesi äsken. Vastaan: "pahoitin mieleni, koska sanoit minulle että olen kusipäinen idiootti, ja et halua olla sellaisten kanssa missään tekemisissä". Niin hän voisi hyvin vastata että "tuo ei ole mikään vastaus, nyt kysyn viimeisen kerran MISTÄ PAHOITIT MIELESI?!?!". Siis välillä on niin sekavaa että itse menen aivan sekaisin ja koen parhaaksi vaan pyytää anteeksi, koska en tiedä enää mistä hän puhuu ja mitä tarkoittaa.

t.ap

Siis ihanko oikeasti joku kattelee sellaista ihmistä joka kutsuu toista kusipääksi ja idiootiksi? Itseasiassa miehesi taitaa olla oikeassa, ei kukaan selväjärkinen katselisi tuollaista.. Idiootti kylläkin

No, tiesinhän minä että ei tänne olisi kannattanut avautua, tai ainakaan tulla lukemaan vastauksia. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En koe itseäni idiootiksi. En halua luovuttaa, koska välitän toisesta ihmisestä. Haluan hänelle hyvää. Ymmärrän, että hänellä on jonkinlaisia vihanhallintaongelmia tai sellaisia käyttäytymismalleja jotka ovat haitallisia. Puolisoni lapsuus ja nuoruus ovat olleet vaikeita. En haluaisi yhden ongelman takia heittää kaikkea hyvää romukoppaan, vaikka se taitaa nykyään olla tapana. Sitäpaitsi, itsepähän olen tällainen herkkänahkainen. Jos olisin toisenlainen, kestäisin ja handlaisin varmasti nämä riitatilanteet paljon paremmin (eli en itkisi ja olisi ahdistunut). Yritän kyllä muuttaa itseäni.

Kiitos kaikille asiallisille vastaajille :)

t.ap

Ap, älä nyt ala tuolle tielle syyttelemään itseäsi. KUKAAN ei kestä sitä että puoliso haukkuu idiootiksi. Se sattuu jokaiseen. Et ole herkkänahkainen, olet ihan normaali. 

Vierailija kirjoitti:

Jos puhuminen on vaikeaa, kirjoita kirje ja jätä se kotiin odottamaan puolisoasi. Mene itse vaikka ostoksille tai kahvilaan tai kaverille sillä aikaa. Puoliso saa aikaa sulatella omaa käytöstään ja puhutte asiasta sitten kotona rauhassa. Näin vältytte riidalta ja syyttelyltä, jos tunnevammainen puolisosi ottaisi nokkiinsa "syytöksistä".

Minä tein kirjeen, samasta asiasta ja mustasukkaisuudesta ym. Sanoin että lähden jos muutosta ei tule tai ei hae apua ongelmiinsa. Kun tulin kotiin, itkimme tunteja keittiön lattialla, koska emme halunneet toisillemme pahaa mutta asioiden oli muututtava. Sovimme asiamme, ja puolisoni hakeutui kuin hakeutuikin hoitoon.

Tsemppiä ja hyvää joulun odotusta! ❤️

Sulla olikin terve puoliso. Mun puoliso ei palannut muutamaan kirjeeseeni koskaan, ainoastaan oli kirjoittanut sinne tekstin lomaan omia ivallisia kommenttejaan. No, toki sekin auttoi muutokseen, kun tajusin lähteä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luultavasti aloittaj olet nainen. Vain naiselta voi odottaa tuon tasoista uhriutumista. Miski olet paaskasankona miehellesi? Eikö sinulla ole yhtään itsekunnioitusta. Normaali ihminen katkaisee kaikki yhteydet tuollaiseen alistavaan ihmiseen. Kasvata itsellesi selkäranka ja lopeta yhteydenpito tähän alistajaan. On olemassa parempiakin ihmisiä.

Tuo uhrautuminen ja itkun vääntäminen eivät tilannettasi auta. Nyyh olen uhri auttakaa yhyy. Mieheni pahoinpitelee minua henkisesti nyyh nyyh kyynel.

Kysymys kuuluu: miksi olet tuollaisen ihmisen kanssa tekemisissä? Voisit yhtä hyvin ampua itseäsi jalkaan ja valittaa kuinka kipeää se tekeekään kun jalkaan ammutaan. Se on oma vikasi! Älä tee niin!

Mikä tämä uhriutumisjuttu on? Puolisoni myös tykkää tuota mulle hokea. Silloin kun tunnen olevani umpikujassa, kun mikään mitä teen tai sanon ei auta, kaikki menee vaan enemmän päin vittua, niin kyllä multa iktu tulee. Se ei ole mikään "yhyy mua sorretaan voi voi nyyh", vaan silkkaa ahdistusta, kun rakastami ihminen käyttäytyy minua kohtaan kohtuuttomasti enkä tiedä mitä tehdä.

t.ap

Ei tuossa tilanteessa itku auta. Sanot miehelle, että VITTu sinä et mulle tuolla tavalla puhu onko selvä! Ei auta mitään jos tyydyt vain hiljaa kuuntelemaan miehen alistamista ja pahan olon tuottamista sinulle. Miehesi saa sinun itkustasi nautintoa. Kasvata selkäranka ja opi sanomaan vastaan.

Tässä olet ihan oikeassa. Muutaman kerran olenkin menettänyt täysin malttini ja huutanut, että vittu nyt riittää. Siis oikeasti huutanut kunnolla, hävettää oikein itseäni, koska en halua hoitaa asioita huutamalla. Toisaalta ongelma on osittain minussakin, koska en vaan henkisesti kestä tuollaisia suuria tappeluita, missä huudetaan kilpaa ja kylvetään vaan lisää pahaa oloa ympärille. En vain ikinä ole oppinut sellaiseen riitelyyn, en ymmärrä miten se voisi parantaa asioita (eihän lapsillekaan huudeta ja karjuta). Ahdistun siitä suunnattomasti. Pyrinkin myös itse muuttamaan omaa ajatteluani ja käytöstäni. Muutos ei kuitenkaan tapahdu ihan sormia napsauttamalla. Pyrin kasvamaan ihmisenä.

t.ap