puolisoni purkaa pahaa oloaan minuun, en enää tiedä miten käyttäytyä hänen seurassaan :(

Ap, myöntääkö puolisosi olevansa väärässä ja paska vai tulkitsetko sinä itse, että syy käytökseen on rankka menneisyys?

Vierailija kirjoitti:

Ap, myöntääkö puolisosi olevansa väärässä ja paska vai tulkitsetko sinä itse, että syy käytökseen on rankka menneisyys?

En ole ap mutta samanlaisessa tilanteessa. Ei myönnä olevansa väärässä. Rankka menneisyys (eikä sinänsä ole mitenkään poikkeuksellisen rankka) on omaa tulkintaani eikä välttämättä ole mikään syy, ehkä kuitenkin käytöksen taustalla. Puolison perheessä vanhemmilla on ollut ehdoton sananvalta, vastaan ei ole saanut sanoa ja vanhempia pitää kunnioittaa. Minusta taas lapsi saa kyllä sanoa oman mielipiteensä ja vastustaa vanhemman päätöstä.

Samaa kokenut.

Tottakai olen mielelläni tukenut. Jossain vaiheessa vaan tuntuu siltä että kaikki on kaadettu päälleni niin moneen kertaa että ei vaan yksinkertaisesti enää jaksa.

Olen kertonut millä tavalla minut saa paremmin ymmärtämään mikä on ongelma. Suosittelen ammattiapua jos en itse koe pystyväni enää auttamaan tai vastaanottamaan. Tosin eipä siellä ammattiauttajallakaan ole mitään kiukkuterapiaa missä olisi tarkoitus muka mennä eteenpäin kiukkuamalla psykologille väärään suuntaan aukeavasta ovesta, liian myöhäisestä vastaanottoajasta, rytyssä olevasta matonkulmasta, liian kovasta tuolista jne jne.

Pelkkä tyhjä kiukkuaminen tekee sellaisen olon kuin olisi tekemisissä uhmaikäisen kanssa. Sen tajusin, kun aikani ihmettelin että miksi olen tällaisen kohteena, minulle raivotaan jatkuvasti asioista joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mysteeriksi jää miksi toinen ei halua käyttäytyä ikänsä mukaisella tavalla, pääsääntöisesti. Tätä kannattaisi siellä terapiassa miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Ap, myöntääkö puolisosi olevansa väärässä ja paska vai tulkitsetko sinä itse, että syy käytökseen on rankka menneisyys?

Ei tietenkään myönnä olevansa väärässä, kaikki on aina minun syytäni, ja minun tulisi tarkastella omaa käyttäytymistäni. Se jos hän hermostuu, johtuu siitä että minä olen toiminut väärin. Hänen syytään ei ole koskaan mikään. En tulkitse että hänen käytöksensä johtuisi pelkästään rankasta menneisyydestä, mutta uskon että sillä on jotain vaikutusta. Yritän ymmärtää häntä, jotta osaisin ottaa kiukut vastaan, itse turhaan hermostumatta. Ei sekään mitään auta, että molemmat hermostuvat.

t.ap

Tuuppaa sika pellolle. Itse en katsoisi päivääkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuttua juttua. Olen ukkosenjohdatin. Itse en vastaa samalla mitalla koskaan koska sellaisten asioiden sanominen, jotka olisivat hänen kommenttiensa kanssa vaaterissa tarkoittaisi, että vihaisin ja halveksisin häntä syvästi.

Hän ei osaa kontrolloida sanomisiaan suuttuessaan muutoin kuin siten miten voisi sanoa mahdollisimman tuhoisasti ja samalla vielä toteaa voivansa olla paljon ilkeämpikin, mutta jättää sen tekemättä. Hän myös jatkaa "riitaa" (=riita on meillä 9 tapauksessa kymmenestä se kun hän käy sanallisesti kimppuuni jonkin vastoinkäymisen tai pettymyksen takia) siitä mihin on viimeksi jäänyt eli nyt ollaan sitten joka kerran eroamassa vaikka kaikki olisi ennen purkausta ollut muuten kunnossa. Hän myös nostaa joka kerran uudelleen esille jo sovitut ja käsitellyt asiat. Näitähän on vuosien varrella kertynyt, joten tällaisen keskustelun aikana syntilistani on pitkä ja musta ja kaikki ongelmat kasaantuneen paljoutensa takia mahdottomia ratkaista.

Meillä on juuri tuollaista. Yrittää (tahattomasti tai tahallisesti?) sanoa minulle mahdollisimman pahasti (tietää "heikot" kohtani), korostaa sitä kuinka idioottimainen minä olen ja kuinka TAAS syy on minun. Jotkin asiat nostaa kerta toisensa jälkeen uudelleen esiin. Kaikki mitä hänelle näissä tilanteissa sanon (hyväa tai pahaa, normaalisti puhuen, nöyrästi tai pää punaisena huutaen), on väärin, ei kelpaa, todistaa vain kuin paska minä itse olen. Asiat kääntyvät aina niin, että syy on minun, minussa on jotain vikaa. 

Minäkin aikaisemmin luulin, että riitaan tarvitsee aina kaksi henkilöä, mutta nykyään tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Korostaisin vielä, että muuten puolisoni on ihana, mutta näissä tilanteissa ahdistukseni on suuri. Rakastan häntä, ja sen vuoksi oikeasti haluan selvittää nämä tilanteet, loukkaamatta häntä tai itseäni. En ole marttyyri ja uhriutuja, miksi helvetissä "uhriutuisin" yhtään mistään, kun haluan vain selvittää asiat? En mä sille mitään voi, että mua joskus alkaa itkettään. Mua vituttaa se, että mua alkaa itkettään, kun toinen vaan lisää vettä myllyyn. Haluaisin osata olla oikein ja selvittää nämä tilanteet.

t.ap

Ja tämäkin on sama myös täällä. Lisäksi myös se, että yritän vain olla hiljaa ja kuunnella on väärin.

Niin, hiljaa oleminen on väärin myös. Huutaminen on väärin (tästä olen kyllä samaa mieltä), asioiden perustelu on väärin, kyseleminen on väärin, vastaukseni eivät kelpaa. Siis oikeasti ne eivät kelpaa. Jos hän kysyy minulta että voisitko nyt omin sanoin sanoa että mitä vastasit äsken minulle kun kysyin miksi pahoitit mielesi äsken. Vastaan: "pahoitin mieleni, koska sanoit minulle että olen kusipäinen idiootti, ja et halua olla sellaisten kanssa missään tekemisissä". Niin hän voisi hyvin vastata että "tuo ei ole mikään vastaus, nyt kysyn viimeisen kerran MISTÄ PAHOITIT MIELESI?!?!". Siis välillä on niin sekavaa että itse menen aivan sekaisin ja koen parhaaksi vaan pyytää anteeksi, koska en tiedä enää mistä hän puhuu ja mitä tarkoittaa.

t.ap

Siis ihanko oikeasti joku kattelee sellaista ihmistä joka kutsuu toista kusipääksi ja idiootiksi? Itseasiassa miehesi taitaa olla oikeassa, ei kukaan selväjärkinen katselisi tuollaista.. Idiootti kylläkin

No, tiesinhän minä että ei tänne olisi kannattanut avautua, tai ainakaan tulla lukemaan vastauksia. Mutta tässä sitä nyt ollaan. En koe itseäni idiootiksi. En halua luovuttaa, koska välitän toisesta ihmisestä. Haluan hänelle hyvää. Ymmärrän, että hänellä on jonkinlaisia vihanhallintaongelmia tai sellaisia käyttäytymismalleja jotka ovat haitallisia. Puolisoni lapsuus ja nuoruus ovat olleet vaikeita. En haluaisi yhden ongelman takia heittää kaikkea hyvää romukoppaan, vaikka se taitaa nykyään olla tapana. Sitäpaitsi, itsepähän olen tällainen herkkänahkainen. Jos olisin toisenlainen, kestäisin ja handlaisin varmasti nämä riitatilanteet paljon paremmin (eli en itkisi ja olisi ahdistunut). Yritän kyllä muuttaa itseäni.

Kiitos kaikille asiallisille vastaajille :)

t.ap

Tämä kylmäisi, voisi hyvin olla puolisoni suusta. Puolisoni haluaa pelkkää hyvää, kestää kiukutteluani tiettyyn pisteeseen, ymmärtää sitä että itselläni on ollut vaikea nuoruus ja hakee sieltä syytä käytökselleni. Puolisoni mielestä en myöskään näe oman käytökseni haitallisuutta tai myönnä reaktioitani vääriksi eli en näe vikaa itsessäni.

Asiat mistä puolisoni kanssa ei voi jutella, ovat ne syyt miksi olen oikeasti vihainen. Kun pitäisi keskustella kaikesta mitätöinnistä, lupausten pettämisistä tai ilkivallasta, puoliso keskustelee ainoastaan käyttäytymisestäni ja "ymmärtää" lapsuuttani.

Puoliso myös kokee että yrittää muuttaa itseään, mutta todellisuudessa muuttaa ainoastaan suhtautumistaan reaktioihini.

Puoliso uskoo keskustelevansa ja minulle jää se näkyvä kiukuttelijan rooli.

Toivon ettet ole puolisoni ja kyse on jostakin muusta.

Ihmiset, koittakaa tajuta että rupeaminen ja suostuminen puolison terapeutiksi on parisuhteen tuho. Kukaan ei voi kehittää itseään tilanteessa, jossa on päällä sairas vuorovaikutus tai vääränlainen vuorovaikutus. Se nimittäin vie kaiken sen energian mitä kehittyminen vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, myöntääkö puolisosi olevansa väärässä ja paska vai tulkitsetko sinä itse, että syy käytökseen on rankka menneisyys?

Ei tietenkään myönnä olevansa väärässä, kaikki on aina minun syytäni, ja minun tulisi tarkastella omaa käyttäytymistäni. Se jos hän hermostuu, johtuu siitä että minä olen toiminut väärin. Hänen syytään ei ole koskaan mikään. En tulkitse että hänen käytöksensä johtuisi pelkästään rankasta menneisyydestä, mutta uskon että sillä on jotain vaikutusta. Yritän ymmärtää häntä, jotta osaisin ottaa kiukut vastaan, itse turhaan hermostumatta. Ei sekään mitään auta, että molemmat hermostuvat.

t.ap

Kysyin siksi, että hukkasin vuosia ahdistavassa suhteessa, koska ymmärsin kumppanin käytöksen johtuvan tietystä tapahtumasta. Hän kuitenkaan ei itse koskaan ilmaissut itse tajuavansa käyttäytyvänsä väärin saati mistä se johtuu. Vuosien saatossa olin sairastunut masennukseen ja paniikkihäiriöön ja elämäni oli onnetonta ja kumppanin käytös paheni vuosi vuodelta. Lopulta tajusin, ettei minun ymmärrykseni auta pätkän vertaa eikä toisella ole mitään aietta parantaa itseään. Jos joku pyysi anteeksi, se olin aina minä. Ja vikoja löytyi riitojen ulkopuolellakin, huomautettavaa siitä ja tästä. Onneksi ymmärsin lopulta olla enää ymmärtämättä ja lähdin.

Dissosioi?

Kiitos täatä ketjusta . Sain varmistuksen että lähteminen tällaisesta suuhteesta oli oikein. Hän kanssa kilahti ihme asioista ja alkoi räyhäämää todella ikävästi mitätöiden aina mun tunteet ja minuuden. Jos oisin jäänyt oisin tuhoutunut henkisesti. Koskaan ei pahoitellut käytöstään tms, ei osannut ottaa vastuuta käytöksestään . Sattuihan se ja sattuu vieläkin koska rakastin niin paljon. Mutta olin velkaa itelleni, ettei mua kohdella noin, olen arvokkaampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, myöntääkö puolisosi olevansa väärässä ja paska vai tulkitsetko sinä itse, että syy käytökseen on rankka menneisyys?

Ei tietenkään myönnä olevansa väärässä, kaikki on aina minun syytäni, ja minun tulisi tarkastella omaa käyttäytymistäni. Se jos hän hermostuu, johtuu siitä että minä olen toiminut väärin. Hänen syytään ei ole koskaan mikään. En tulkitse että hänen käytöksensä johtuisi pelkästään rankasta menneisyydestä, mutta uskon että sillä on jotain vaikutusta. Yritän ymmärtää häntä, jotta osaisin ottaa kiukut vastaan, itse turhaan hermostumatta. Ei sekään mitään auta, että molemmat hermostuvat.

t.ap

Joku varmaan luulee, että minä tämän aloituksen kirjoitin. No, ei ihan noin täydellistä sentään. Aina ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta tässä tiesin:  " Pidä kiinni se ovi!" mies huusi kun minä olin juuri menossa siitä kantamuksien kanssa. Huomautin ihan ystävällisesti, että en ole vielä siinä kunnossa, että voin kulkea suljettujen ovien läpi. 

Jahas, johan meni viikko ilman isompia kiukutteluita. Nyt kilahti, kun ostin lapselle lapsen haluamat värilliset jouluvalot.