Lue keskustelun säännöt.
60-luvulla syntyneiltä köyhien perheiden lapsilta kysyisin...
13.12.2016 |
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana. Samanikäiset työkaverini tuntuvat olevan eri yhteiskuntaluokasta kuin minä, enkä nyt muutenkaan kehtaisi ihan kahvipöydässä tällaisista avautua.
Me sisarukset ollaan synnytty 60-luvun alusta 60-luvun puoliväliin mennessä. Äiti meni töihin, kun kuopus oli 3 v. Eli me alle kouluikäiset lapset oltiin siis päivät keskenämme kotona. Tätä ihmetellessäni äitini toteaa vaan, ettei ollut päiväkoteja silloin, mitä muuta olisi voinut tehdä.
Me saatiin aika usein piiskaa, remmiä ja tukkapöllyä, tasapuolisesti jokainen. Ekat hammasharjat saatiin koulusta ekaluokkalaisina. Ei saatu juurikaan hammastahnaa, äiti sanoi että suola puhdistaa ihan yhtä hyvin. Isä kielsi pesemästä hampaita turhaan, hammasharjat ja hampaat vaan kuluisi. Myöhemmin äitini selitti mm. että hammaskiven poisto tuhoaa hampaita, kun raaputtavat.
Lapsille ei puhuttu mitään ylimääräistä eikä lapset varsinkaan saaneet puhua mitään ylimääräistä. Kun isä käski "nyt nukkumaan" piti juosta jos ei halunnut lyöntiä.
Vanhempani eivät osallistuneet juuri mihinkään koulujen tapahtumiin, juhliin tai vanhempainiltoihin tai kyselleet koulusta. Se oli vain lasten asia. Kun vanhin olisi halunnut oppikouluun, ilmoitettiin, että se on rikkaiden kersoille eikä sinne ole tavallisilla mitään asiaa.
Meille opetettiin myös, että vain varakkaat voivat opiskella pidempään tai hankkia omistusasunnon tai kotivakuutuksen tms. Lapset eivät tarvitse mitään, ei vaatteita tai muuta turhaa, oppivat vain vaateliaiksi. Kaksi vaillinaista vaatekertaa riittää, siis yksi pusero pyykissä, toinen päällä jne. Sauna kerran viikossa riittää peseytymiseen (meillä ei ollut siis suihkua tai yleensäkään juoksevaa vettä).
Kun tulin teini-ikään, äitini antoi mulle sellaisia Perfekta-siteitä, ne kiinnitettiin vyötärön ympärille tulevaan kuminauhaan kiinni. Mä olen alkanut epäillä, että väkisinkin v. 1979 on ollut muitakin vaihtoehtoja, mutta äitini kieltää tän. Ken tietäis ja kertois? Ekoiksi rintsikoiksi sain äitini vanhat, ekat uudet sain sitten aikanaan kun menin itse töihin.
Mulla oli yksi kaveri, jonka sain pyytää meille leikkimään. Sitäkään ei kovin usein. Veljet ei saaneet tuoda ketään. Mäkään en saanut tuoda ketään enää sen jälkeen kun tulin teini-ikään. Me ei saatu soittaa puhelimella lainkaan, me ei saatu laittaa radiota päälle eikä kuunnella sillä kasetteja, siis ihan aikuisikään asti. Televisiota saatiin sentään katsella, sitten kun sellainen hankittiin.
Musta meillä ei ollut millään lailla normaalia, äidin mielestä muutkin eli juuri noin. Kertoisko joku, mielellään useampi 60-luvun köyhälistöstä, oliko teilläkin tällaista? Vai millaista?
Kommentit (169)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Eikös 60- luvun vanhemmat ole syntyneet n. 40- luvulla ja näiden vanhemmat ovat usein olleet niitä sodan käyneitä? Minä esim.olen syntynyt 70- luvulla(sisareni 60- luvulla), äitini 40- luvulla ja hänen vanhempansa n. 1915..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomi läksi valtavaan elintason nousuun vasta 60-lopulla ja 70-luvun alussa, sitä ennen rahat olivat menneet sotakorvauksien maksuun Neuvostoliitolle, nykyrahaksi muutettuna lähes 5 miljardia euroa. Näin muistelen jostain lukeneeni.
Sen lisäksi oli huolettavana sotaorvot ja lesket ja sodassa vammautuneet.Ja 60-luvalla kaupoissa oli vain Suomessa valmistettuja tuotteita, kunnes vienti vapautui. Ja siksi ihmettelen, miten jollain on ollut 60-luvulla kihartimet ja pakastimet kotona, kun kaupassakaan ei myyty pakasteita ja jäätelökin oli jäähileissä, samoin liha ja kalat, kun ei ollut kylmätiskiä.
Ja hedelminä oli appelsiinit ja omenat ja avokadot olivat täysin tuntemattomia hedelmiä.Oliko tämä sinun jostain lukemaa, vai itse koettua? Ainakaan itse en noin kokenut. Noin varmaankin oli vielä 50-luvulla, mutta ei kyllä enää 60-luvulla. Sotakorvausten maksaminenhan loppui jo 1952 ja toisaalta nehän oli merkittävä työllistäjä.
Kihartimista en osaa sanoa mitään ja pakastinkin varmasti vielä 60-luvulla oli aika harvinainen, meillekin tuli vasta 70-luvun puolivälin tienoilla, mutta kyllähän kaupassa jo tuolloin pakasteita oli ja ei ne jäätelöt ainakaan minun lapsuudessa mitään hileisiä olleet, vaan ihan tavallisia jäätelöitä. Omenoita ja appelsiineja muistan syöneeni aina, kuten banaanejakin ja minä olen 50-luvun lopulla syntynyt.
Siinä olet kyllä oikeassa, että kyllähän se elintaso kohisten kasvoi 70-luvulle tultaessa ja jatkoi vain nousuaan 80-luvulla.
En ole tuo aikaisempi kirjoittaja, mutta eikös maaseudun ja kaupunkien välillä ollut vielä todella isoja eroja tuohon aikaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Kyllä ainakin meidän omakotialueella, valtaosa vanhemmista oli syntynyt 30-luvulla, osa jopa 20-luvullaki. Toki lähiömmen lasten syntymävuodetkin painottui sinne 60-luvun alkuun ja osa 50-luvun lopullekin.
Omat vanhempani olivat molemmat karjalan evakkoja ja sen lisäksi molemmat myös sotalapsina Ruotsissa, joten kyllä he hyvin sota-ajan muistavat. Eivät kylläkään niistä ajoista mitenkään traumatisoituneita ole olleet, ainakaan tietoisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana...No juu ei todellakaan ollut tuollaista.
Olen 60-luvun alussa syntynyt ja meillä oli ihan tavallinen duunariperhe, isä tehtaalla töissä ja äiti kaupanmyyjä.
Ainut mitä noista voi jotenkin allekirjoittaa, oli puhelimen käyttö. Toki sitä käyttää saatiin, mutta kaukopuheluille piti erikseen pyytää lupa, eikä puhelimessa saanut pitkään juoruta. Aina tuli kuittia, jos puhui liian pitkään ja kerrottiin tarkka minuuttiaika, kuinka pitkä puhelu oli, eli sen käyttöä kytättiin. Ja helppoahan sitä oli kytätä, kun puhelin oli keskellä taloa, eli eteisessä.
Mutta muuten teillä on ollut kyllä aika erikoista menoa.
Minä kävin oppikoulun ja meidän luokan oppilaista suurin osa oli ihan tavallisten duunarien lapsia. Meillä oli myös omakotitalo, joka rakennettiin, kun olin muutaman vuoden ikäinen. Sillä alueella asui pelkästään duunareita, koska tehdas myi halvalla tontit työntekijöilleen. Ylipäätään pikkukaupungissamme valtaosa asui omakotitaloissa ja asukkaista valtaosa oli duunareita, teollisuuspaikkakunnalla kun asuttiin.
Kyllähän päiväkoteja (tuolloin lastentarha) oli jo 60-luvulla, ainakin meidän kaupungissa oli kansakouluni vieressä. Minä jotenkin kuvittelin pienenä, että lastentarhan lapset oli jotenkin varakkaammista perheistä, kun itse en koskaan tarhassa ollut. Mutta ei me silti koskaan pienenä keskenämme oltu. Minulla oli pienempänä naapurin nuori neiti lapsenlikkana ja kun muutettiin omaan taloon, niin olin naapurin kotirouvalla hoidossa. Hänellä minun ja kahden oman lapsensa lisäksi oli pari muutakin lasta hoidossa, eli oli siis jonkunlainen perhepäivähoitaja.
Piiskaa muistan saaneeni tasan kerran. En muista mitä oli hölmöillyt, mutta ihan pikkuasia se ei ollut. Tukkapöllyä varmaan sain useammin, mutta tuskin sekään mitään jokapäiväistä oli. Mutta ei mulla mielestäni mitään traumoja ole lapsuudestani jäänyt. Päinvastoin, muistelen kaiholla mahtavaa 70-lukua useinkin.
Uskon, että meillä oli melkolailla tavallinen duunariperhe. Meitä oli kaksi lasta, isoveljeni ja minä.
Päiväkoteja kutsuttiin lastenseimiksi ja niitä ylläpitivät
Työnantajat, joka oli vain yrityksen työntekijöiden lapsille.
Yksityiset lastenseimet, oli varakkaiden perheiden lapsille ja ne olivat kalliita, eikä sinne duunareiden lapsia huolittu. Esim. Sofia (?) Mannerheim.
Ja sitten oli kaupungin päiväkodit, jonne valittiin sosiaalisin ja tulotasojen mukaan esim.orvot, yh-lapsi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Eikös 60- luvun vanhemmat ole syntyneet n. 40- luvulla ja näiden vanhemmat ovat usein olleet niitä sodan käyneitä? Minä esim.olen syntynyt 70- luvulla(sisareni 60- luvulla), äitini 40- luvulla ja hänen vanhempansa n. 1915..
Minun äitini syntyi 1931 eikä hän edes ollut vanhin ikätoverieni äideistä. Kyllä pääsääntöisesti ne 40-lukulaiset sai omat lapsensa vasta 70-luvulla. Minun äitini oli sotaorpo joten sota kyllä heijastui meidän perheeseen ihan konkreettisesti. Ihan lapsillakin niin, ettei ollut mummolaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana...No juu ei todellakaan ollut tuollaista.
Olen 60-luvun alussa syntynyt ja meillä oli ihan tavallinen duunariperhe, isä tehtaalla töissä ja äiti kaupanmyyjä.
Ainut mitä noista voi jotenkin allekirjoittaa, oli puhelimen käyttö. Toki sitä käyttää saatiin, mutta kaukopuheluille piti erikseen pyytää lupa, eikä puhelimessa saanut pitkään juoruta. Aina tuli kuittia, jos puhui liian pitkään ja kerrottiin tarkka minuuttiaika, kuinka pitkä puhelu oli, eli sen käyttöä kytättiin. Ja helppoahan sitä oli kytätä, kun puhelin oli keskellä taloa, eli eteisessä.
Mutta muuten teillä on ollut kyllä aika erikoista menoa.
Minä kävin oppikoulun ja meidän luokan oppilaista suurin osa oli ihan tavallisten duunarien lapsia. Meillä oli myös omakotitalo, joka rakennettiin, kun olin muutaman vuoden ikäinen. Sillä alueella asui pelkästään duunareita, koska tehdas myi halvalla tontit työntekijöilleen. Ylipäätään pikkukaupungissamme valtaosa asui omakotitaloissa ja asukkaista valtaosa oli duunareita, teollisuuspaikkakunnalla kun asuttiin.
Kyllähän päiväkoteja (tuolloin lastentarha) oli jo 60-luvulla, ainakin meidän kaupungissa oli kansakouluni vieressä. Minä jotenkin kuvittelin pienenä, että lastentarhan lapset oli jotenkin varakkaammista perheistä, kun itse en koskaan tarhassa ollut. Mutta ei me silti koskaan pienenä keskenämme oltu. Minulla oli pienempänä naapurin nuori neiti lapsenlikkana ja kun muutettiin omaan taloon, niin olin naapurin kotirouvalla hoidossa. Hänellä minun ja kahden oman lapsensa lisäksi oli pari muutakin lasta hoidossa, eli oli siis jonkunlainen perhepäivähoitaja.
Piiskaa muistan saaneeni tasan kerran. En muista mitä oli hölmöillyt, mutta ihan pikkuasia se ei ollut. Tukkapöllyä varmaan sain useammin, mutta tuskin sekään mitään jokapäiväistä oli. Mutta ei mulla mielestäni mitään traumoja ole lapsuudestani jäänyt. Päinvastoin, muistelen kaiholla mahtavaa 70-lukua useinkin.
Uskon, että meillä oli melkolailla tavallinen duunariperhe. Meitä oli kaksi lasta, isoveljeni ja minä.
Päiväkoteja kutsuttiin lastenseimiksi ja niitä ylläpitivät
Työnantajat, joka oli vain yrityksen työntekijöiden lapsille.
Yksityiset lastenseimet, oli varakkaiden perheiden lapsille ja ne olivat kalliita, eikä sinne duunareiden lapsia huolittu. Esim. Sofia (?) Mannerheim.Ja sitten oli kaupungin päiväkodit, jonne valittiin sosiaalisin ja tulotasojen mukaan esim.orvot, yh-lapsi
Höpönpöppö. Meillä oli ainakin ihan kaupungin ylläpitämä lastentarha jo 60-luvulla, eikä sitä todellakaan miksikään seimeksi kutsuttu, vaan nimenomaan tarhaksi.
Jossain Helsigissä on voinut ollakin jotain rikkaiden seimiä, mutta pienillä teollisuuspaikkakunnilla oli vähän eri meininki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Olen syntynyt v.58 ja vietin lapsuuteni 60-luvulla ja näin oli myös monella kaverillani.
Isäni oli eturintamalla ja joukonjohtajana. Ja kyllä, sodan kauheudet tulivat tutuksi, kun isä huusi nukkuessaan lähes joka yö ja nousi sängystä likomärkänä ja ravisteli päättään, eikä se voinut jäädä huomaamatta, kun isä pyyhki päätään ja hiuksiaan paidan reunaan. Eikä asiasta mitään puhuttu, joskus kavereiden kanssa ihmeteltiin, kun ei ymmärretty mistä on kysymys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Höpönpöppö. Meillä oli ainakin ihan kaupungin ylläpitämä lastentarha jo 60-luvulla, eikä sitä todellakaan miksikään seimeksi kutsuttu, vaan nimenomaan tarhaksi.
Seimet oli ihan pikkulapsille. Siellä oli alle vuoden ikäisiäkin, kun äitiyslomaa oli joku kolme kuukautta.
Tarhat sitten vähän vanhemmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Höpönpöppö. Meillä oli ainakin ihan kaupungin ylläpitämä lastentarha jo 60-luvulla, eikä sitä todellakaan miksikään seimeksi kutsuttu, vaan nimenomaan tarhaksi.
Seimet oli ihan pikkulapsille. Siellä oli alle vuoden ikäisiäkin, kun äitiyslomaa oli joku kolme kuukautta.
Tarhat sitten vähän vanhemmille.
Niin siis alunperinhän lastentarhojen nimi ylipäätän oli lastenseimi, mutta myöhemmin tuo lastentarha nimi otettiin käyttöön ja pienten puolesta alettiin käyttää seimi nimeä, mutta kyllä meillä ihan yleisesti ihan vaan lastentarhasta puhuttiin, liekö sitten mitään seimeä erikseen ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomi läksi valtavaan elintason nousuun vasta 60-lopulla ja 70-luvun alussa, sitä ennen rahat olivat menneet sotakorvauksien maksuun Neuvostoliitolle, nykyrahaksi muutettuna lähes 5 miljardia euroa. Näin muistelen jostain lukeneeni.
Sen lisäksi oli huolettavana sotaorvot ja lesket ja sodassa vammautuneet.Ja 60-luvalla kaupoissa oli vain Suomessa valmistettuja tuotteita, kunnes vienti vapautui. Ja siksi ihmettelen, miten jollain on ollut 60-luvulla kihartimet ja pakastimet kotona, kun kaupassakaan ei myyty pakasteita ja jäätelökin oli jäähileissä, samoin liha ja kalat, kun ei ollut kylmätiskiä.
Ja hedelminä oli appelsiinit ja omenat ja avokadot olivat täysin tuntemattomia hedelmiä.Oliko tämä sinun jostain lukemaa, vai itse koettu
a? Ainakaan itse en noin kokenut. Noin varmaankin oli vielä 50-luvulla, mutta ei kyllä enää 60-luvulla. Sotakorvausten maksaminenhan loppui jo 1952 ja toisaalta nehän oli merkittävä työllistäjä.Kihartimista en osaa sanoa mitään ja pakastinkin varmasti vielä 60-luvulla oli aika harvinainen, meillekin tuli vasta 70-luvun puolivälin tienoilla, mutta kyllähän kaupassa jo tuolloin pakasteita oli ja ei ne jäätelöt ainakaan minun lapsuudessa mitään hileisiä olleet, vaan ihan tavallisia jäätelöitä. Omenoita ja appelsiineja muistan syöneeni aina, kuten banaanejakin ja minä olen 50-luvun lopulla syntynyt.
Siinä olet kyllä oikeassa, että kyllähän se elintaso kohisten kasvoi 70-luvulle tultaessa ja jatkoi vain nousuaan 80-luvulla.
Se olin minä joka niistä kihartimista kirjoitteli. Sain sen joululahjaksi 12-vuotiaana, eli 1976 vuonna. Arkkupakastin meillä oli jo 70-luvun alussa. Eihän sinne nyt mitään valmista pakastetta ostettu, vaan sinne kerättiin metsästä marjat, omat leivonnaiset ja jäätelöpaketit kaupasta.
Automaattipesukone kotiimme ilmestyi 1971, kun pikkusiskoni syntyi, ja äitillä oli vauvanpyykkiä. Astianpesukone tuli vasta 1980- luvun alkuvuosina, kun isovanhempani lahjoittivat sen äidille.
Rva 52 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomi läksi valtavaan elintason nousuun vasta 60-lopulla ja 70-luvun alussa, sitä ennen rahat olivat menneet sotakorvauksien maksuun Neuvostoliitolle, nykyrahaksi muutettuna lähes 5 miljardia euroa. Näin muistelen jostain lukeneeni.
Sen lisäksi oli huolettavana sotaorvot ja lesket ja sodassa vammautuneet.Ja 60-luvalla kaupoissa oli vain Suomessa valmistettuja tuotteita, kunnes vienti vapautui. Ja siksi ihmettelen, miten jollain on ollut 60-luvulla kihartimet ja pakastimet kotona, kun kaupassakaan ei myyty pakasteita ja jäätelökin oli jäähileissä, samoin liha ja kalat, kun ei ollut kylmätiskiä.
Ja hedelminä oli appelsiinit ja omenat ja avokadot olivat täysin tuntemattomia hedelmiä.Oliko tämä sinun jostain lukemaa, vai itse koettu
a? Ainakaan itse en noin kokenut. Noin varmaankin oli vielä 50-luvulla, mutta ei kyllä enää 60-luvulla. Sotakorvausten maksaminenhan loppui jo 1952 ja toisaalta nehän oli merkittävä työllistäjä.Kihartimista en osaa sanoa mitään ja pakastinkin varmasti vielä 60-luvulla oli aika harvinainen, meillekin tuli vasta 70-luvun puolivälin tienoilla, mutta kyllähän kaupassa jo tuolloin pakasteita oli ja ei ne jäätelöt ainakaan minun lapsuudessa mitään hileisiä olleet, vaan ihan tavallisia jäätelöitä. Omenoita ja appelsiineja muistan syöneeni aina, kuten banaanejakin ja minä olen 50-luvun lopulla syntynyt.
Siinä olet kyllä oikeassa, että kyllähän se elintaso kohisten kasvoi 70-luvulle tultaessa ja jatkoi vain nousuaan 80-luvulla.
Se olin minä joka niistä kihartimista kirjoitteli. Sain sen joululahjaksi 12-vuotiaana, eli 1976 vuonna. Arkkupakastin meillä oli jo 70-luvun alussa. Eihän sinne nyt mitään valmista pakastetta ostettu, vaan sinne kerättiin metsästä marjat, omat leivonnaiset ja jäätelöpaketit kaupasta.
Automaattipesukone kotiimme ilmestyi 1971, kun pikkusiskoni syntyi, ja äitillä oli vauvanpyykkiä. Astianpesukone tuli vasta 1980- luvun alkuvuosina, kun isovanhempani lahjoittivat sen äidille.
Nyt kuulostaa tutulta, jos eletään 70-lukua, eikä 60-lukua. Elintaso nousi huimasti ja teknologia, kaupat olivat pullollaan tavaraa ja sai mistä valita. Meille automaattinen pyykinpesukone tuli v. 1971. Ja oli sähkökäyttöinen grilli ja leivänpaahdin. Ja kaupat notkuivat grillatuista kanoista, joita ihmiset osti. Myös autokanta yleistyi ja kotimainen Saab oli yleinen automerkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomaan olleeni monissa asioissa hyväosainen, vaikka koti sinänsä oli hyvin vaatimaton.
Synnyin -58 ja asuimme pienessä, noin kolmenkymmenen neliön mökissä. Sähköä lukuunottamatta mitään mukavuuksia ei ollut ja oma saunakin rakennettiin vasta, kun olin noin seitsemän vanha. Minulla on yksi veli.
Äiti oli monta vuotta kotona meidän kanssamme, isä oli rakennuksilla. Rahaa oli vaihtelevasti, riippui isän juomaputkista. Meillä oli kuitenkin aina ruokaa säännöllisesti ja koti oli hyvin siisti. Myös meistä lapsista huolehdittiin hyvin niin, että elämä oli säännöllistä ja meillä oli aina hyvät ja puhtaat vaatteet. Vaatteita ei ollut paljon, mutta kouluaikoina esimerkiksi oli yhdet tai korkeintaan kahdet kouluvaatteet, jotka vaihdettiin kotivaatteisiin heti, kun tultiin kotiin. Juhlia varten oli aina juhlavaatteet ja -kengät, vaikka mitään koulun joulujuhlia kummempia kemuja ei ollutkaan. Jouluna koko perhe pukeutui parhaimpiinsa, isäkin valkoiseen paitaan ja solmioon. Joulu vietettiin lähes aina vain oman perheen kesken.
Vaatteista vielä sen verran, että meillä kaikilla oli aina oma aamutakki ja saunaa varten kylpytakki erikseen. Minäkin totuin ihan pienestä vetämään aamutakin päälleni kun nousin sängystä ja menin keittiöön syömään.
Meillä luettiin paljon, arvostettiin kirjailijoita ja kirjallisuutta ja käytiin ahkerasti kirjastossa. Hyviä käytöstapoja opetettiin ja edellytettiin, kun mentiin ihmisten ilmoille. Joskus lähdimme koko perhe kaupunkiin syömään ravintolan seisovasta pöydästä, tosin vain muutamia kertoja.
Kun luin näitä tarinoita täältä, oma kotini alkoi vaikuttaa jopa herraskaiselta. Silti, vaikka meilläkin se likaämpäri seisoi keittiön nurkassa ja siihen sekä kaadettiin tiskivedet että tehtiin pienemmät tarpeet jos oli yö tai liian kylmä mennä huussiin. Tosin minun äitini ei ikimaailmassa olisi käyttänyt likaämpäriä lattianpesussa, kuten joku täällä kertoi äitinsä tehneen.
Meillä lapsilla oli suksia ja luistimia ja polkupyöriä, usein jonkun vanhoja. Olin hevoshullu ja pääsin ratsastustunneille joskus 11-vuotiaana. Puhelinta meillä ei ollut koskaan, ei myöskään autoa. Läksyjen tekoa valvottiin sillä tavalla, että kysyttiin, onko ne tehty. Äiti kuunteli mielellään minun tarinoitani koulusta ja koulukavereista. Kaverit eivät juuri saaneet tulla meille sisälle leikkimään, mutta muuten kavereitten kanssa sai olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen syntynyt vuonna 1960. Kolmas neljästä lapsesta. Vaatteet periytyivät, joskus sain uusia. Kerran viikossa saunaan. Sisävessaa, suihkua tms. ei ollut. Ruoka oli aika tyypillistä kotiruokaa, paljon perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hedelmiä saimme jouluna, jolloin ruokakomeroon tuli sekä iso laatikko omenoita että appelsiineja.
Vain lukeminen harrastuksena. Ei todellakaan mitään maksullisia harrastuksia. Kerran pääsin talleille katsomaan, kun naapurin tyttö ratsasti. Siis vain katsomaan toisen ratsastamista.
Opiskeluja kyllä arvostettiin, mutta koulussa ei autettu ikinä missään ja koulumatka oli kamala. Lähdin 6.30 ehtiäkseni kouluun, joka alkoi 8.20. Iltapäivällä toisinpäin. Muistan että olin aina viluissani ja väsynyt.
Lapsia ei kuunneltu. Tai ainakaan minua.
2 tuntia koulumatkaan yhteen suuntaan?! On ne ajat vaan muuttuneet paljon ja hyvään suuntaan!
60-luvulla pitkämatkalaiset majoittuivat yleensä asuntolassa eivätkä matkustaneet kahta tuntia yhteen suuntaan päivittäin. Itse lähdin kävellen linja-autolle kilometrin päähän vähän seitsemän jälkeen, ja koulu alkoi vähän ennen yhdeksää. Ja se auto oli täynnä ainakin maanantaisin ja lauantaisin, kun asuntolassa olevat oppilaat olivat kyydissä. Kansakoululaisissakin oli niitä, jotka pääsivät kotiin vain pitempien lomien ajaksi eikä edes joka viikonloppu.
Äitiyslomat lyhyitä, ja maalla oli kodinhoitaja hoitamassa niin perheen kuin navetan äidin ollessa synnytyslaitoksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon edellisen kirjoittajan pyöräkommenttiin on pakko lisätä.
Meilläkin ensimmäinen pyörä periytyi isosiskolta ja se oli pikkulasten pyörän kokoinen. Muistan pyöräilleeni sillä kouluun ekaluokalle. Seuraava pyörä oli aina aikuisten kokoinen pyörä. Muistan erään luokallani olleem pienikokoisen pojan, joka polki aikuisten pyörää seisaaltaan, kun ei ylettynyt istuen polkemaan. Minunkin oma pyöräni oli mummopyörä-mallia. Pikkusiskoni sai jopon tyylisen pyörän, mutta ne tulivat markkinoille joskus myöhemmin 70-luvulla. Pyöriä ei todellakaan uusittu lapsen kasvaessa montaa kertaa kuten nykyään.
luistimet ja sukset toki maalaislapsilla piti olla ja pulkkamäessä käytiin laskemassa myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Eikös 60- luvun vanhemmat ole syntyneet n. 40- luvulla ja näiden vanhemmat ovat usein olleet niitä sodan käyneitä? Minä esim.olen syntynyt 70- luvulla(sisareni 60- luvulla), äitini 40- luvulla ja hänen vanhempansa n. 1915..
Minä olen syntynyt 1965, äitini 1936 ja äidinäiti 1897. Meidän suvussa synnytysikä on vain nuorentunut, kun minä sain esikoiseni 25-vuotiaana.
Meillä haettiin maitokin naapurin navetasta maitokannuun joka päivä 70-luvun lopulle asti. Lypsytuoreena siis.
Kavereiden vanhempia niin kunnioitettiin kuin arvostettiinkin. En kyllä tuntenut ketään, joka olisi sanonut vanhemmilleen millään lailla vastaan - saati korottanut vanhemmille ääntään. Itse pelkäsin muiden isiä aika kovastikin. Naapurin maatilan isäntä oli mukava ja leppoisa, samoin yhden kaverin isä, se oli sellainen hevosmies. Suurin osa isistä ei juuri puhunut edes omille lapsilleen, saati sitten vieraiden kakaroille. Jostain syystä nämä kaksi isää olivat ihan erilaisia. Se isäntä oli rauhallinen ja vähäsanainen, mutta jutteli lapsillekin oma-aloitteisesti. Ja se hevosmies oli taas vikkelä liikkeissään ja puheissaan, naureskeli ja kertoili vitsejäkin. Musta oli ihan käsittämätöntä, että sellaisiakin miehiä oli olemassa.
Kun kaverin piti mennä kotiin syömään, odoteltiin pihalla, jos ei sitten erikseen sen äiti sanonut, että saa tulla porstuaan oottamaan. Yleensä ei sanoneet, mutta joskus huonolla ilmalla sai tulla. Yhden äiti pyysi ihan sisäänkin, aina. Joskus kysyi, että haluaako tulla syömään. Jos keksiä tai karkkia tarjottiin, ei tietenkään kukaan ottanut kuin yhden - eihän muuten olisi tarjottu enää koskaan uudelleen.
Kun synnyin -63 meillä ei ollu juoksevaa vettä tai sähköä, oli asuntona pieni yksiö. Mutta tuosta elintaso nousi huimasti kun isä pääsi työelämässä eteenpäin ja myöhemmin peri oman isänsä.
Vierailija kirjoitti:
Suomi läksi valtavaan elintason nousuun vasta 60-lopulla ja 70-luvun alussa, sitä ennen rahat olivat menneet sotakorvauksien maksuun Neuvostoliitolle, nykyrahaksi muutettuna lähes 5 miljardia euroa. Näin muistelen jostain lukeneeni.
Sen lisäksi oli huolettavana sotaorvot ja lesket ja sodassa vammautuneet.Ja 60-luvalla kaupoissa oli vain Suomessa valmistettuja tuotteita, kunnes vienti vapautui. Ja siksi ihmettelen, miten jollain on ollut 60-luvulla kihartimet ja pakastimet kotona, kun kaupassakaan ei myyty pakasteita ja jäätelökin oli jäähileissä, samoin liha ja kalat, kun ei ollut kylmätiskiä.
Ja hedelminä oli appelsiinit ja omenat ja avokadot olivat täysin tuntemattomia hedelmiä.
Milloin sinä olet syntynyt, 1980-luvullako? 1960-luku oli sitä aikaa, jolloin suomalaisia muutti Ruotsiin paremman elintason toivossa. Ja kyllä vielä 1970-luvulla oli selvä se ero suomalaisilla ja ruotsalaisilla mm. kodinkoneissa ja autoissa. Ei ollut Ruotsissa niin paljon Ladoja ja siellä olivat nauraneet, kun mentiin hakemaan varaosia Wartburgiin.
Oma äitini oli syntynyt välirauhan aikaan ja muisti ainakin evakkoajan. Hän oli kaveripiirini nuorin äiti, josta toiset olivat kateellisia. Kaikkien muiden vanhemmat olivat ennen sotaa syntyneitä, moni heistä oli perheensä nuorin.
Mihin perustuu käsityksesi, että vienti ja tuonti vapautui vasta noin myöhään? Neuvostoliiton kanssa käytiin bilateraalista kauppaa, ja kyllä sieltäkin tuotiin tavaraa jo 1960-luvulla. Puutavaraa vietiin maailmalle jo 1800-luvulla. Avokadot ja muut eksoottisemmat hedelmät ovat tulleet yleisesti kauppoihin vasta 1980-luvulla, mutta pakasteita ostin kauppa-autosta jo 1960-luvun puolivälissä.
Ehkäisypillerit tulivat yleiseen käyttöön vasta aborttilain aikaan 1970-luvulla. Niitä ei annettu vielä nuorille kolmen lapsen äideille vaan todellisempaan "tarpeeseen".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Eikös 60- luvun vanhemmat ole syntyneet n. 40- luvulla ja näiden vanhemmat ovat usein olleet niitä sodan käyneitä? Minä esim.olen syntynyt 70- luvulla(sisareni 60- luvulla), äitini 40- luvulla ja hänen vanhempansa n. 1915..
Minä olen syntynyt 1965, äitini 1936 ja äidinäiti 1897. Meidän suvussa synnytysikä on vain nuorentunut, kun minä sain esikoiseni 25-vuotiaana.
Mun isovanhemmat on syntyneet kaikki vuosina 1900 - 1903. Äitini on syntynyt 1934, isä taas 1929. Mulla on kaksi 50-luvulla syntynytta sisaruspuolta (isän kautta, eri äideille), meitä täyssisaruksia 3 kpl 60-luvulla syntyneitä ja yks velipuoli vuosimallia 1989.
Oliko tämä sinun jostain lukemaa, vai itse koettua? Ainakaan itse en noin kokenut. Noin varmaankin oli vielä 50-luvulla, mutta ei kyllä enää 60-luvulla. Sotakorvausten maksaminenhan loppui jo 1952 ja toisaalta nehän oli merkittävä työllistäjä.
Kihartimista en osaa sanoa mitään ja pakastinkin varmasti vielä 60-luvulla oli aika harvinainen, meillekin tuli vasta 70-luvun puolivälin tienoilla, mutta kyllähän kaupassa jo tuolloin pakasteita oli ja ei ne jäätelöt ainakaan minun lapsuudessa mitään hileisiä olleet, vaan ihan tavallisia jäätelöitä. Omenoita ja appelsiineja muistan syöneeni aina, kuten banaanejakin ja minä olen 50-luvun lopulla syntynyt.
Siinä olet kyllä oikeassa, että kyllähän se elintaso kohisten kasvoi 70-luvulle tultaessa ja jatkoi vain nousuaan 80-luvulla.