Lue keskustelun säännöt.
60-luvulla syntyneiltä köyhien perheiden lapsilta kysyisin...
13.12.2016 |
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana. Samanikäiset työkaverini tuntuvat olevan eri yhteiskuntaluokasta kuin minä, enkä nyt muutenkaan kehtaisi ihan kahvipöydässä tällaisista avautua.
Me sisarukset ollaan synnytty 60-luvun alusta 60-luvun puoliväliin mennessä. Äiti meni töihin, kun kuopus oli 3 v. Eli me alle kouluikäiset lapset oltiin siis päivät keskenämme kotona. Tätä ihmetellessäni äitini toteaa vaan, ettei ollut päiväkoteja silloin, mitä muuta olisi voinut tehdä.
Me saatiin aika usein piiskaa, remmiä ja tukkapöllyä, tasapuolisesti jokainen. Ekat hammasharjat saatiin koulusta ekaluokkalaisina. Ei saatu juurikaan hammastahnaa, äiti sanoi että suola puhdistaa ihan yhtä hyvin. Isä kielsi pesemästä hampaita turhaan, hammasharjat ja hampaat vaan kuluisi. Myöhemmin äitini selitti mm. että hammaskiven poisto tuhoaa hampaita, kun raaputtavat.
Lapsille ei puhuttu mitään ylimääräistä eikä lapset varsinkaan saaneet puhua mitään ylimääräistä. Kun isä käski "nyt nukkumaan" piti juosta jos ei halunnut lyöntiä.
Vanhempani eivät osallistuneet juuri mihinkään koulujen tapahtumiin, juhliin tai vanhempainiltoihin tai kyselleet koulusta. Se oli vain lasten asia. Kun vanhin olisi halunnut oppikouluun, ilmoitettiin, että se on rikkaiden kersoille eikä sinne ole tavallisilla mitään asiaa.
Meille opetettiin myös, että vain varakkaat voivat opiskella pidempään tai hankkia omistusasunnon tai kotivakuutuksen tms. Lapset eivät tarvitse mitään, ei vaatteita tai muuta turhaa, oppivat vain vaateliaiksi. Kaksi vaillinaista vaatekertaa riittää, siis yksi pusero pyykissä, toinen päällä jne. Sauna kerran viikossa riittää peseytymiseen (meillä ei ollut siis suihkua tai yleensäkään juoksevaa vettä).
Kun tulin teini-ikään, äitini antoi mulle sellaisia Perfekta-siteitä, ne kiinnitettiin vyötärön ympärille tulevaan kuminauhaan kiinni. Mä olen alkanut epäillä, että väkisinkin v. 1979 on ollut muitakin vaihtoehtoja, mutta äitini kieltää tän. Ken tietäis ja kertois? Ekoiksi rintsikoiksi sain äitini vanhat, ekat uudet sain sitten aikanaan kun menin itse töihin.
Mulla oli yksi kaveri, jonka sain pyytää meille leikkimään. Sitäkään ei kovin usein. Veljet ei saaneet tuoda ketään. Mäkään en saanut tuoda ketään enää sen jälkeen kun tulin teini-ikään. Me ei saatu soittaa puhelimella lainkaan, me ei saatu laittaa radiota päälle eikä kuunnella sillä kasetteja, siis ihan aikuisikään asti. Televisiota saatiin sentään katsella, sitten kun sellainen hankittiin.
Musta meillä ei ollut millään lailla normaalia, äidin mielestä muutkin eli juuri noin. Kertoisko joku, mielellään useampi 60-luvun köyhälistöstä, oliko teilläkin tällaista? Vai millaista?
Kommentit (169)
Olen syntynyt 64 ja siskoni 61. Minulla on erilaiset lapsuusmuistot kuin ap:lla. Kotimme oli maatila, jossa isä ja äiti työskentelivät. Ruoasta oli oikeastaan ylitarjontaa. Joka lauantai leivottiin rievää, pullaa, joskus piimälimppua. Minä ja siskoni leivoimme kakkuja pakkaseen. Pakaste oli pullollaan teurastamon palautuslihaa.äitini oli ruoalla rakastaja ja vieraavarainen ihminen.
Olen käyttänyt elämässäni vain kerran terveyssidettä, siirryin ob:n saman tein. Kaikki kuukautisiin liittyvä oli vaan niin noloa ja salamyhkäistä. Seksistä ei liiemmin puhuttu.
Hampaita pestiin pienestä pitäen ja mm. Äidilläni 79 v on edelleen kaikki omat hampaat suussa.
Eka kotini oli vanha päärakennus, jossa oli ulkovessa ja sauna piharakennuksessa. Kun olin 10-vuotias, meille valmistui moderni omakotitalo, jossa kaikki mukavuudet. Suihkuun kehotettiin menemään ja vkl saunottiin. Takassa paistettiin takkamakkaraa.
Äitini oli tarkka, että meillä oli hyvät kouluvaatteet. Ne käytiin ostamassa Sokokselta. Kun oli n 12-vuotias, sain ekan permanenttini, äidin ehdotuksesta. Toivoin ja sainkin joululahjaksi tuolloin höyrykihartimen;)
Vanhempi siskoni sai 70-luvun alussa radionauhurin, josta äänitimme kasetille nuorten sävellahjaa. Telkkari oli meillä aina, mustavalkoinen ja näkyin kaksi kanavaa. Lankapuhelin oli myös js sillä soitettiin ja siihen vastattiin kuka kerkesi.
Nuorempi siskoni syntyi 71, ja hänen lapsuus oli jo tietysti erilainen.
Meillä kannustettiin koulunkäyntiin, kaikki tytöt olemme ylioppilaita. Vanhempi siskoni on terveydenhoitaja, minulla amk-tutkinto, nuorin on maisteri.
Minun lapsuuskodissa ei käytetty alkoholia eikä tupakoitu. Liikuntaan kannustettiin.
Kaiken kaikkiaan olen elänyt ihan mukavan lapsuuden. Ainoa mikä tuolloin ärsytti oli se, että maalaispenskana oltiin niin kiinni siinä tilan töissä kesät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tällaiset ketjut on niin antoisia ja varsinkin nuoremmille sukupolville. Miten hyvin meillä asiat nyt onkaan!! Suurimmalla osalla ainakin.. Ja tuo yleinen ilmapiirin muutos! Lapset ei ole saaneet lainkaan näkyä, ei kuulua! Ei ole ollut sosiaaliturvaa, kuten nykyään ym. ja köyhyys on ollut todellakin näkyvää ja tuntuvaa!
Suomi on kehittynyt miltei kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi todella nopeasti ja 60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä. Kyllä on iso ja hirvittävä muutos nykypäivään!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. tarina ei kuulosta lainkaan köyhällistön elämältä, vaan normaalilta 60-luvun elämältä. Sun vanhemmathan olivat työkykyisiä ja töissä. Oli radiot, puhelimet ja tv.joita köyhillä ei ollut.
Köyhät asuivat jossakin hökkelissä, jotka paloivat kun lämmitettiin pakkasella.
Monet 60-luvun vanhemmilla oli sodasta traumoja ja hermot menneet sodan kokemista julmuuksista ja kauheuksista. Alkoholilla lievennettiin pahaa oloa ja kiukut purettiin lapsiin.
Eikä silloin ollut sos.tukia tai työkyvyttömyyseläkkeitä.Kiitos kommentistasi, silti varmuudeksi oikaisen tekemäsi virhepäätelmät.
Isäni ei siis ollut koskaan päivääkään "oikeissa" töissä. Se oli lyhyitä pätkiä lusimassa ja työsiirtolassa. Välillä se tienasi kauppaamalla ihmisille tuotteita tai palveluita, jotka hyväuskoiset maksoivat, mutteivat saaneet maksamaansa.
Isäni vaan pyöri tien päällä tai kylillä. Välillä se toki oli kotona useita päiviä peräkkäin. Se makasi sängyllä silmät auki kattoon tuijottaen. Sitten se saattoi nousta ihan tavallisesti tupakalle tai kuselle. Mutta toisinaan se kimposi ylös, ja heitti ensimmäisen käteen osuvan esineen (lasin, tuhkakupin, kissanpennun) seinään tai meidän päähän. Sitten se joko kävi uudelleen makaamaan tai alkoi heittämään lisää tavaraa.
Äitini siis kävi töissä, oli baarin kassa. Tilipäivänä se toi tilin tilinauhoineen kotiin, ja kävi maksamassa vuokran. Sillä aikaa isä vei lähes kaiken käteisen, jättäen jotain kymppejä ruokarahaksi.
Ei meillä 60-luvulla ollut mitään laitteita, tietenkään! Esim. jääkaapin sijaan ruoat säilytettiin maakuopassa keittiön lattian alla. Nuo ylellisyystuotteet, puhelin, mankka ja tv (tässä järjestyksessä) hankittiin 70-luvun puolivälissä, kun isäni keksi tuottoisan liiketoimen: lestinheiton. Minä trokasin ekat flindat 15-vuotiaana, fillarilla kuljetin tilatut tuotteet asiakkaille;-)
Sun lapsuus on ollut todella vaikea ja näin on ollut myös monella ystävälläni, eikä minunkaan isä-tytär suhde ole kummoinen ja olet tehnyt paljon työtä ehyekseni itseni ja edelleen tunteet heittelevät. Mulle antoi helpotusta anteeksianto ja ymmärrys, kun tutustuin sen ajan historiaan ja tarinoihin.
Ja juuri äskettäin sain tietää, kuinka sen ajan miehet olivat lääkereiltä saaneet jotakin huumausaineita, vielä 70-luvulle saakka, jota olivat saaneet melko vapaasti sodan aikana, josta olivat tulleet riippuvaiseksi.
Onko sun isä elänyt sota-ajan? Ollut rintamalla tai varjostanut sodan pelko?
Joku on sanonut sodan julmuudet ja kauheudet vaikuttavan neljän sukupolven yli. Juuri väkivaltana.Täällä on ollut muutama todella hyvä kommentti, tämä on yksi niistä. On ollut mukava saada lukea "kohtalotovereiden" kirjoituksia, sekä näitä, jotka mainitsevat sodan jälkeiset traumat yms. Oikeastaan alun perinkin kirjoitin siksi, että pääsisin balanssiin oman jonkintasoisen osattomuuden kokemukseni kanssa. Kun mieluusti nauttisin äitinikin seurasta niin kauan kuin hän täällä vielä on, mutta sitten pukkaa vanhoja kaunoja tai traumoja sotkemaan kuvioita.
Äitini oli 5 v. kun isänsä kuoli talvisodassa. Isäni joutui jo nuorena silloisiin koulu- ja poikakoteihin. Sotavuosilta löysin yhden hänen lähettämänsä postikortin jostain pohjoisen poikakodista. Siinä hän anelee, että lähettäkää leipää, hakkaavat täällä ja pitävät nälässä. No sitä korttia en vieläkään pysty lukemaan itkemättä, mutta se lienee ainoa asia, joka herättää minussa isääni kohtaan säälin ja ymmärryksen tunteita. Niin joo, mummi kertoi aikanaan, että isä joutui poikakotiin, kun jatkuvasti varasteli ja viimeinen niitti oli, kun vei 7 henkisen perheen koko kuukauden ruokarahat.
Mulla oli äitini kanssa sama, aina se kauna vain jostain silloin tällöin tuli ja vasta kun hän sairastui ja viimeisinä hänen elinvuosinaan aloin ymmärtää peilata itseäni ja elämääni vanhempieni kautta, niihin olosuhteisiin ja ympäristöön missä he elivät, ymmärsin, etten itsekkään ehkä olisi pystynyt parempaan, jolloin anteeksianto oli helppo ja sain rauhan.
Vanhempamme kasvatti ja hoitivat niillä voimavaroilla ja ympäristössä mitä heillä oli käytössään ja niillä eväillä ja ymmärryksellä mitä olivat omilta vanhemmiltaan tai syntymähetkellä saaneet.
Sodan traumat varmasti heijastuvat vanhempiemme käytökseen ja elämään. Muistan lapsena, kuinka isäni, joka kuoli melko nuorena, näki painajaisia myöhäisemmän elinikänsä ja kauhuhuudot tarttuivat meihin lapsiin.
Isäsi lapsuus on ollut hyvin traumaattinen ja sen ajan moni poika koki saman kohtalon ja vasta viime vuosina on tullut poika- ja lastenkotien julmuudet esille. Ja myös tyttöjen kohtelu sijaisperheissä. Miten kukaan eläväolento pystyisi sen jälkeen viettämään tasapainoista elämää tai antamaan jotakin jälkipolville. Eikä siihen aikaan saanut terapiaa tai keskusteluapua. Ainoa joka saattoi lohduttaa oli viina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. tarina ei kuulosta lainkaan köyhällistön elämältä, vaan normaalilta 60-luvun elämältä. Sun vanhemmathan olivat työkykyisiä ja töissä. Oli radiot, puhelimet ja tv.joita köyhillä ei ollut.
Köyhät asuivat jossakin hökkelissä, jotka paloivat kun lämmitettiin pakkasella.
Monet 60-luvun vanhemmilla oli sodasta traumoja ja hermot menneet sodan kokemista julmuuksista ja kauheuksista. Alkoholilla lievennettiin pahaa oloa ja kiukut purettiin lapsiin.
Eikä silloin ollut sos.tukia tai työkyvyttömyyseläkkeitä.Kiitos kommentistasi, silti varmuudeksi oikaisen tekemäsi virhepäätelmät.
Isäni ei siis ollut koskaan päivääkään "oikeissa" töissä. Se oli lyhyitä pätkiä lusimassa ja työsiirtolassa. Välillä se tienasi kauppaamalla ihmisille tuotteita tai palveluita, jotka hyväuskoiset maksoivat, mutteivat saaneet maksamaansa.
Isäni vaan pyöri tien päällä tai kylillä. Välillä se toki oli kotona useita päiviä peräkkäin. Se makasi sängyllä silmät auki kattoon tuijottaen. Sitten se saattoi nousta ihan tavallisesti tupakalle tai kuselle. Mutta toisinaan se kimposi ylös, ja heitti ensimmäisen käteen osuvan esineen (lasin, tuhkakupin, kissanpennun) seinään tai meidän päähän. Sitten se joko kävi uudelleen makaamaan tai alkoi heittämään lisää tavaraa.
Äitini siis kävi töissä, oli baarin kassa. Tilipäivänä se toi tilin tilinauhoineen kotiin, ja kävi maksamassa vuokran. Sillä aikaa isä vei lähes kaiken käteisen, jättäen jotain kymppejä ruokarahaksi.
Ei meillä 60-luvulla ollut mitään laitteita, tietenkään! Esim. jääkaapin sijaan ruoat säilytettiin maakuopassa keittiön lattian alla. Nuo ylellisyystuotteet, puhelin, mankka ja tv (tässä järjestyksessä) hankittiin 70-luvun puolivälissä, kun isäni keksi tuottoisan liiketoimen: lestinheiton. Minä trokasin ekat flindat 15-vuotiaana, fillarilla kuljetin tilatut tuotteet asiakkaille;-)
Sun lapsuus on ollut todella vaikea ja näin on ollut myös monella ystävälläni, eikä minunkaan isä-tytär suhde ole kummoinen ja olet tehnyt paljon työtä ehyekseni itseni ja edelleen tunteet heittelevät. Mulle antoi helpotusta anteeksianto ja ymmärrys, kun tutustuin sen ajan historiaan ja tarinoihin.
Ja juuri äskettäin sain tietää, kuinka sen ajan miehet olivat lääkereiltä saaneet jotakin huumausaineita, vielä 70-luvulle saakka, jota olivat saaneet melko vapaasti sodan aikana, josta olivat tulleet riippuvaiseksi.
Onko sun isä elänyt sota-ajan? Ollut rintamalla tai varjostanut sodan pelko?
Joku on sanonut sodan julmuudet ja kauheudet vaikuttavan neljän sukupolven yli. Juuri väkivaltana.Täällä on ollut muutama todella hyvä kommentti, tämä on yksi niistä. On ollut mukava saada lukea "kohtalotovereiden" kirjoituksia, sekä näitä, jotka mainitsevat sodan jälkeiset traumat yms. Oikeastaan alun perinkin kirjoitin siksi, että pääsisin balanssiin oman jonkintasoisen osattomuuden kokemukseni kanssa. Kun mieluusti nauttisin äitinikin seurasta niin kauan kuin hän täällä vielä on, mutta sitten pukkaa vanhoja kaunoja tai traumoja sotkemaan kuvioita.
Äitini oli 5 v. kun isänsä kuoli talvisodassa. Isäni joutui jo nuorena silloisiin koulu- ja poikakoteihin. Sotavuosilta löysin yhden hänen lähettämänsä postikortin jostain pohjoisen poikakodista. Siinä hän anelee, että lähettäkää leipää, hakkaavat täällä ja pitävät nälässä. No sitä korttia en vieläkään pysty lukemaan itkemättä, mutta se lienee ainoa asia, joka herättää minussa isääni kohtaan säälin ja ymmärryksen tunteita. Niin joo, mummi kertoi aikanaan, että isä joutui poikakotiin, kun jatkuvasti varasteli ja viimeinen niitti oli, kun vei 7 henkisen perheen koko kuukauden ruokarahat.
Mulla oli äitini kanssa sama, aina se kauna vain jostain silloin tällöin tuli ja vasta kun hän sairastui ja viimeisinä hänen elinvuosinaan aloin ymmärtää peilata itseäni ja elämääni vanhempieni kautta, niihin olosuhteisiin ja ympäristöön missä he elivät, ymmärsin, etten itsekkään ehkä olisi pystynyt parempaan, jolloin anteeksianto oli helppo ja sain rauhan.
Vanhempamme kasvatti ja hoitivat niillä voimavaroilla ja ympäristössä mitä heillä oli käytössään ja niillä eväillä ja ymmärryksellä mitä olivat omilta vanhemmiltaan tai syntymähetkellä saaneet.
Sodan traumat varmasti heijastuvat vanhempiemme käytökseen ja elämään. Muistan lapsena, kuinka isäni, joka kuoli melko nuorena, näki painajaisia myöhäisemmän elinikänsä ja kauhuhuudot tarttuivat meihin lapsiin.
Isäsi lapsuus on ollut hyvin traumaattinen ja sen ajan moni poika koki saman kohtalon ja vasta viime vuosina on tullut poika- ja lastenkotien julmuudet esille. Ja myös tyttöjen kohtelu sijaisperheissä. Miten kukaan eläväolento pystyisi sen jälkeen viettämään tasapainoista elämää tai antamaan jotakin jälkipolville. Eikä siihen aikaan saanut terapiaa tai keskusteluapua. Ainoa joka saattoi lohduttaa oli viina.
Minä ryhdyin tästä pohtimaan, että mitenhän paljon suomalaisten yleinen puhumattomuus ja ns. "synkkyys" kantaa vielä tuolta ajalta hedelmää? Mm. juuri nuo sotatraumat aivan varmasti jatkuvat ties kuinka monta sukupolvea eteenpäin. Eikös sodan jälkeen usein vielä oikein kielletty puhumasta ikävistä asioista, tyyliin että niitä ei ole kun niistä ei puhuta?
Hampaiden pesemisestä sen verran (syntynyt 1967), että meillä ei siihen asiaan kiinnitetty huomiota. Muistan, että koko perheen harjat oli yhdessä mukissa tiskipöydällä mutta en muista, että kukaan niitä olisi käyttänyt. Olen tyytyväinen, että on omat hampaat vielä suussa, vaikkakin paikattuina. Omilla vanhemmillani oli silloin jo tekarit.
Olen kyllä jälkeenpäin ihmetellyt tätä. Kyllähän silloin jo jotain valistusta oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ihan köyhistä oloista, mutta kertomuksessasi on silti jotain tutun kuuloista. Tosiaan kummoisia äitiyslomia tuolloin ei ollut. Esim. äitini oli kasvanut maalla talossa, jossa alaikäiset isommat sisarukset huolehtivat pienemmistään. Jos teillä ei ole ollut varaa kotiapulaiseen ja äitisi on ollut pakko käydä töissä, niin en ihmettele jos hän on ajatellut että kyllä ne lapset keskenään pärjää. Muutenkaan tuolloin ei ollut tapana niin huolehtia ja varjella lapsia kuin nykyään; itse esim. kävin kaupassa alle kouluikäisenä (asuimme kaupungin keskustassa), avustin keittiöhommissa jne.
Hammashoito oli meilläkin mitä sattuu, vanhemmat sitä tekarit rippilahjaksi -sukupolvea. Muistan kuinka minusta oli itsestään selvää, että reikiä tulee ja jossakin vaiheessa on hankittava tekohampaan. Mutta kuukautissideasian muistan toisin: Juuri 70-luvulla alkoi vähitellen tulla teippikiinnitteisiä kertakäyttösiteitä ts. näitä nykymallisia, jotka pysyvät teipillä kiinni missä tahansa alushousuissa, eli ei tarvittu enää erityisiä kuukautispöksyjä tai mitään vyöviritelmiä. Pääsin yläasteelta vuonna 1979, ja muistan selvästi kuinka yläasteen tyttöjen vessassa luokkakaverini kehui Mimosept Anatomic -siteitä, jotka eivät olleet mitään tuollaisia aloittajan kuvaamia kuminauhavirityksiä. Eli kyllä muuta silloin jo varmasti oli.
Koulussa ei minusta tuohon aikaan kummemmin edes ollut mitään vanhempainiltoja tai muuta sellaista. Muutenkin sieltä oltiin yhteydessä kotiin vain jos oli jotain erityistä ongelmaa, pinnaamista tms. Eikä meilläkään vanhemmat lasten kanssa juuri mistään puhuneet. Radiota ei kuunneltu, ei se ollut mitenkään kai kiellettyä, mutta ei vain ollut tapana. Kavereita sai kyllä käydä.
Ja se vielä että likikään kaikilla ei ollut joka lapselle omaa huonetta. Itse jaoin pienen huoneen veljeni kanssa aina 13-vuotiaaksi asti, sitten vasta sain oman pienestä melkein ikkunattomasta varastohuoneesta. Jos olisin ollut poika niin olisi varmaan veljeni kanssa asuttu samassa koko teini-ikäni.
Minä olen syntynyt vuonna 1960. Kolmas neljästä lapsesta. Vaatteet periytyivät, joskus sain uusia. Kerran viikossa saunaan. Sisävessaa, suihkua tms. ei ollut. Ruoka oli aika tyypillistä kotiruokaa, paljon perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hedelmiä saimme jouluna, jolloin ruokakomeroon tuli sekä iso laatikko omenoita että appelsiineja.
Vain lukeminen harrastuksena. Ei todellakaan mitään maksullisia harrastuksia. Kerran pääsin talleille katsomaan, kun naapurin tyttö ratsasti. Siis vain katsomaan toisen ratsastamista.
Opiskeluja kyllä arvostettiin, mutta koulussa ei autettu ikinä missään ja koulumatka oli kamala. Lähdin 6.30 ehtiäkseni kouluun, joka alkoi 8.20. Iltapäivällä toisinpäin. Muistan että olin aina viluissani ja väsynyt.
Lapsia ei kuunneltu. Tai ainakaan minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
48 jatkaa että minulla oli ekalla luokalla 11 reikää hampaissa...
Vierailija kirjoitti:
Minä olen syntynyt vuonna 1960. Kolmas neljästä lapsesta. Vaatteet periytyivät, joskus sain uusia. Kerran viikossa saunaan. Sisävessaa, suihkua tms. ei ollut. Ruoka oli aika tyypillistä kotiruokaa, paljon perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hedelmiä saimme jouluna, jolloin ruokakomeroon tuli sekä iso laatikko omenoita että appelsiineja.
Vain lukeminen harrastuksena. Ei todellakaan mitään maksullisia harrastuksia. Kerran pääsin talleille katsomaan, kun naapurin tyttö ratsasti. Siis vain katsomaan toisen ratsastamista.
Opiskeluja kyllä arvostettiin, mutta koulussa ei autettu ikinä missään ja koulumatka oli kamala. Lähdin 6.30 ehtiäkseni kouluun, joka alkoi 8.20. Iltapäivällä toisinpäin. Muistan että olin aina viluissani ja väsynyt.
Lapsia ei kuunneltu. Tai ainakaan minua.
2 tuntia koulumatkaan yhteen suuntaan?! On ne ajat vaan muuttuneet paljon ja hyvään suuntaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen syntynyt vuonna 1960. Kolmas neljästä lapsesta. Vaatteet periytyivät, joskus sain uusia. Kerran viikossa saunaan. Sisävessaa, suihkua tms. ei ollut. Ruoka oli aika tyypillistä kotiruokaa, paljon perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hedelmiä saimme jouluna, jolloin ruokakomeroon tuli sekä iso laatikko omenoita että appelsiineja.
Vain lukeminen harrastuksena. Ei todellakaan mitään maksullisia harrastuksia. Kerran pääsin talleille katsomaan, kun naapurin tyttö ratsasti. Siis vain katsomaan toisen ratsastamista.
Opiskeluja kyllä arvostettiin, mutta koulussa ei autettu ikinä missään ja koulumatka oli kamala. Lähdin 6.30 ehtiäkseni kouluun, joka alkoi 8.20. Iltapäivällä toisinpäin. Muistan että olin aina viluissani ja väsynyt.
Lapsia ei kuunneltu. Tai ainakaan minua.
2 tuntia koulumatkaan yhteen suuntaan?! On ne ajat vaan muuttuneet paljon ja hyvään suuntaan!
Itse asiassa ei ne tuolla paikkakunnalla ole. Bussivuorot on edelleen samat. Ja lähempänä ollut lukio lopetettiin kokonaan.
Minä olen syntynyt 70- luvulla ja elin todella hyvissä olosuhteissa edellisiin kertomuksiin verrattuna, mutta meilläkään ei juuri harrastettu hampaiden pesua..pestiin jos muistettiin ja kaikilla lapsilla paljon reikiä hampaissa! Milloinhan se hammasvalistus on vihdoin tehnyt tehtävänsä..vasta 80-90 luvuilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vuonna 1960 syntyneenä vastaan, vaikka olenkin varakkaasta perheestä. Kyllä tuolloin oli päivähoitoa, itse olin ns. lastentarhassa, ihan pieni ollessani meillä oli kotiapulainen, joka asui meillä alakerran huoneessa.
Päivähoitoa oli, mutta sinne ei noin vain päästy. Paikkoja ei riittänyt likikään kaikille halukkaille. Niinpä aika monella vähänkään varakkaammasta väestä oli kotiapulainen. Meilläkin oli, kunnes lopulta sain tarhapaikan. Kotiapulaisia toisaalta oli hyvin saatavilla, kun se katsottiin sopivaksi tehtäväksi tuollaiselle kansalaiskoulusta juuri päässeelle teini-ikäiselle likalle. Köyhemmän väen lapset saattoivat joutua olemaan keskenään, tai perään vähän katsoi äkäinen naapurinmummo tai pihan talkkari. Silloinhan saivat vieraat aikuiset komentaa lapsia ihan eri tapaan kuin nykyään.
Muistan kun Tamara Lund kirjoitti muistelmissaan, miten hän nelivuotiaana paineli yksin ratikalla päivähoitoon.
Meillä viisi vuotta vanhempi siskoni kaitsi muut. Minut lähinnä niin, että minä istuin leikkikehässä ja hän sitten vahti siinä ulkopuolella. En muista vanhempieni ikinä leikkineen kanssani. Tai yleensä jutelleen kanssani niin, että olisi puhuttu vain minulle. Me neljä lasta oltiin könttä.
48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana...
No juu ei todellakaan ollut tuollaista.
Olen 60-luvun alussa syntynyt ja meillä oli ihan tavallinen duunariperhe, isä tehtaalla töissä ja äiti kaupanmyyjä.
Ainut mitä noista voi jotenkin allekirjoittaa, oli puhelimen käyttö. Toki sitä käyttää saatiin, mutta kaukopuheluille piti erikseen pyytää lupa, eikä puhelimessa saanut pitkään juoruta. Aina tuli kuittia, jos puhui liian pitkään ja kerrottiin tarkka minuuttiaika, kuinka pitkä puhelu oli, eli sen käyttöä kytättiin. Ja helppoahan sitä oli kytätä, kun puhelin oli keskellä taloa, eli eteisessä.
Mutta muuten teillä on ollut kyllä aika erikoista menoa.
Minä kävin oppikoulun ja meidän luokan oppilaista suurin osa oli ihan tavallisten duunarien lapsia. Meillä oli myös omakotitalo, joka rakennettiin, kun olin muutaman vuoden ikäinen. Sillä alueella asui pelkästään duunareita, koska tehdas myi halvalla tontit työntekijöilleen. Ylipäätään pikkukaupungissamme valtaosa asui omakotitaloissa ja asukkaista valtaosa oli duunareita, teollisuuspaikkakunnalla kun asuttiin.
Kyllähän päiväkoteja (tuolloin lastentarha) oli jo 60-luvulla, ainakin meidän kaupungissa oli kansakouluni vieressä. Minä jotenkin kuvittelin pienenä, että lastentarhan lapset oli jotenkin varakkaammista perheistä, kun itse en koskaan tarhassa ollut. Mutta ei me silti koskaan pienenä keskenämme oltu. Minulla oli pienempänä naapurin nuori neiti lapsenlikkana ja kun muutettiin omaan taloon, niin olin naapurin kotirouvalla hoidossa. Hänellä minun ja kahden oman lapsensa lisäksi oli pari muutakin lasta hoidossa, eli oli siis jonkunlainen perhepäivähoitaja.
Piiskaa muistan saaneeni tasan kerran. En muista mitä oli hölmöillyt, mutta ihan pikkuasia se ei ollut. Tukkapöllyä varmaan sain useammin, mutta tuskin sekään mitään jokapäiväistä oli. Mutta ei mulla mielestäni mitään traumoja ole lapsuudestani jäänyt. Päinvastoin, muistelen kaiholla mahtavaa 70-lukua useinkin.
Uskon, että meillä oli melkolailla tavallinen duunariperhe. Meitä oli kaksi lasta, isoveljeni ja minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen syntynyt vuonna 1960. Kolmas neljästä lapsesta. Vaatteet periytyivät, joskus sain uusia. Kerran viikossa saunaan. Sisävessaa, suihkua tms. ei ollut. Ruoka oli aika tyypillistä kotiruokaa, paljon perunaa ja ruskeaa kastiketta. Hedelmiä saimme jouluna, jolloin ruokakomeroon tuli sekä iso laatikko omenoita että appelsiineja.
Vain lukeminen harrastuksena. Ei todellakaan mitään maksullisia harrastuksia. Kerran pääsin talleille katsomaan, kun naapurin tyttö ratsasti. Siis vain katsomaan toisen ratsastamista.
Opiskeluja kyllä arvostettiin, mutta koulussa ei autettu ikinä missään ja koulumatka oli kamala. Lähdin 6.30 ehtiäkseni kouluun, joka alkoi 8.20. Iltapäivällä toisinpäin. Muistan että olin aina viluissani ja väsynyt.
Lapsia ei kuunneltu. Tai ainakaan minua.
2 tuntia koulumatkaan yhteen suuntaan?! On ne ajat vaan muuttuneet paljon ja hyvään suuntaan!
Itse asiassa ei ne tuolla paikkakunnalla ole. Bussivuorot on edelleen samat. Ja lähempänä ollut lukio lopetettiin kokonaan.
No asuuko siellä enää lapsiperheitä lainkaan? Vaikea uskoa, että kukaan lapsi enää nykyisin joutuisi matkustamaan noin pitkiä matkoja kouluun.
Suomi läksi valtavaan elintason nousuun vasta 60-lopulla ja 70-luvun alussa, sitä ennen rahat olivat menneet sotakorvauksien maksuun Neuvostoliitolle, nykyrahaksi muutettuna lähes 5 miljardia euroa. Näin muistelen jostain lukeneeni.
Sen lisäksi oli huolettavana sotaorvot ja lesket ja sodassa vammautuneet.
Ja 60-luvalla kaupoissa oli vain Suomessa valmistettuja tuotteita, kunnes vienti vapautui. Ja siksi ihmettelen, miten jollain on ollut 60-luvulla kihartimet ja pakastimet kotona, kun kaupassakaan ei myyty pakasteita ja jäätelökin oli jäähileissä, samoin liha ja kalat, kun ei ollut kylmätiskiä.
Ja hedelminä oli appelsiinit ja omenat ja avokadot olivat täysin tuntemattomia hedelmiä.
Minun elämäni muistutti paljon tuota, paitsi vanhempani eivät lyöneet tai antaneet tukkapöllyä. Äitini oli aina kotiäiti ja olin ainoa lapsi. Kyllä kertomasi muuten pitää paikkansa, saunoja ja perfekta-siteitä myöten. Siteistä tms. ei kotona puhuttu vaan kaverit kertoivat ja liikanope jakoi vaivihkaa kuukautisista kertovan pikku-vihkosen. Lapsella ei ollut juuri sananvaltaa asioihin, vaan vanhempia oli toteltava. Olin siis ainoa lapsi, mutta kavereistani muistan, että he olivat keskenään kotona loma-aikaan, kun vanhemmat olivat töissä. Isommat (kouluikäiset) katsoivat siis pikku-sisarustensa perään.
Vierailija kirjoitti:
60- luvuilla syntyneillä vanhemmat ovat olleet vielä niitä sodan kokeneita ja traumatisoituneita ihmisiä.
Täytyy nyt täsmentää, että harvemmalla 60-luvun lapsen vanhemmalla omia muistoja sota-ajasta on. Ovat voineet syntyä sota-aikaan, mutta ovat siis olleet sodan ajan ihan pieniä, eikä vertauskohtaa edeltävään rauhan aikaan ole ollut. 60-luvulla kun vielä oli tapana avioitua ja hankkia ensimmäiset lapset nuorena, vähän päältä kaksikymppisenä, ja sitten tulivatkin jo e-pillerit ja lisääntymisen pakko jäi.
Tietysti 60-lukulaisissa jonkin verran on niitä, joiden isä on jo nuorena joutunut sotaan ja vielä nelissäkymmenissä saanut lapsen, mutta nämä ovat vuosikymmenen ikäluokassa vähemmistöä. Tämän näin väestötilastoja työnikin puolesta penkoneena totean.
Muistan kuinka minua nuorena jotenkin hävetti, kun äitini on saanut minut, ensimmäisen lapsensa, niin kauhean vanhana kuin 25-vuotiaana vasta. Olen siis 60-luvulla syntyneitä minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. tarina ei kuulosta lainkaan köyhällistön elämältä, vaan normaalilta 60-luvun elämältä. Sun vanhemmathan olivat työkykyisiä ja töissä. Oli radiot, puhelimet ja tv.joita köyhillä ei ollut.
Köyhät asuivat jossakin hökkelissä, jotka paloivat kun lämmitettiin pakkasella.
Monet 60-luvun vanhemmilla oli sodasta traumoja ja hermot menneet sodan kokemista julmuuksista ja kauheuksista. Alkoholilla lievennettiin pahaa oloa ja kiukut purettiin lapsiin.
Eikä silloin ollut sos.tukia tai työkyvyttömyyseläkkeitä.Kiitos kommentistasi, silti varmuudeksi oikaisen tekemäsi virhepäätelmät.
Isäni ei siis ollut koskaan päivääkään "oikeissa" töissä. Se oli lyhyitä pätkiä lusimassa ja työsiirtolassa. Välillä se tienasi kauppaamalla ihmisille tuotteita tai palveluita, jotka hyväuskoiset maksoivat, mutteivat saaneet maksamaansa.
Isäni vaan pyöri tien päällä tai kylillä. Välillä se toki oli kotona useita päiviä peräkkäin. Se makasi sängyllä silmät auki kattoon tuijottaen. Sitten se saattoi nousta ihan tavallisesti tupakalle tai kuselle. Mutta toisinaan se kimposi ylös, ja heitti ensimmäisen käteen osuvan esineen (lasin, tuhkakupin, kissanpennun) seinään tai meidän päähän. Sitten se joko kävi uudelleen makaamaan tai alkoi heittämään lisää tavaraa.
Äitini siis kävi töissä, oli baarin kassa. Tilipäivänä se toi tilin tilinauhoineen kotiin, ja kävi maksamassa vuokran. Sillä aikaa isä vei lähes kaiken käteisen, jättäen jotain kymppejä ruokarahaksi.
Ei meillä 60-luvulla ollut mitään laitteita, tietenkään! Esim. jääkaapin sijaan ruoat säilytettiin maakuopassa keittiön lattian alla. Nuo ylellisyystuotteet, puhelin, mankka ja tv (tässä järjestyksessä) hankittiin 70-luvun puolivälissä, kun isäni keksi tuottoisan liiketoimen: lestinheiton. Minä trokasin ekat flindat 15-vuotiaana, fillarilla kuljetin tilatut tuotteet asiakkaille;-)
Sun lapsuus on ollut todella vaikea ja näin on ollut myös monella ystävälläni, eikä minunkaan isä-tytär suhde ole kummoinen ja olet tehnyt paljon työtä ehyekseni itseni ja edelleen tunteet heittelevät. Mulle antoi helpotusta anteeksianto ja ymmärrys, kun tutustuin sen ajan historiaan ja tarinoihin.
Ja juuri äskettäin sain tietää, kuinka sen ajan miehet olivat lääkereiltä saaneet jotakin huumausaineita, vielä 70-luvulle saakka, jota olivat saaneet melko vapaasti sodan aikana, josta olivat tulleet riippuvaiseksi.
Onko sun isä elänyt sota-ajan? Ollut rintamalla tai varjostanut sodan pelko?
Joku on sanonut sodan julmuudet ja kauheudet vaikuttavan neljän sukupolven yli. Juuri väkivaltana.Täällä on ollut muutama todella hyvä kommentti, tämä on yksi niistä. On ollut mukava saada lukea "kohtalotovereiden" kirjoituksia, sekä näitä, jotka mainitsevat sodan jälkeiset traumat yms. Oikeastaan alun perinkin kirjoitin siksi, että pääsisin balanssiin oman jonkintasoisen osattomuuden kokemukseni kanssa. Kun mieluusti nauttisin äitinikin seurasta niin kauan kuin hän täällä vielä on, mutta sitten pukkaa vanhoja kaunoja tai traumoja sotkemaan kuvioita.
Äitini oli 5 v. kun isänsä kuoli talvisodassa. Isäni joutui jo nuorena silloisiin koulu- ja poikakoteihin. Sotavuosilta löysin yhden hänen lähettämänsä postikortin jostain pohjoisen poikakodista. Siinä hän anelee, että lähettäkää leipää, hakkaavat täällä ja pitävät nälässä. No sitä korttia en vieläkään pysty lukemaan itkemättä, mutta se lienee ainoa asia, joka herättää minussa isääni kohtaan säälin ja ymmärryksen tunteita. Niin joo, mummi kertoi aikanaan, että isä joutui poikakotiin, kun jatkuvasti varasteli ja viimeinen niitti oli, kun vei 7 henkisen perheen koko kuukauden ruokarahat.
Mulla oli äitini kanssa sama, aina se kauna vain jostain silloin tällöin tuli ja vasta kun hän sairastui ja viimeisinä hänen elinvuosinaan aloin ymmärtää peilata itseäni ja elämääni vanhempieni kautta, niihin olosuhteisiin ja ympäristöön missä he elivät, ymmärsin, etten itsekkään ehkä olisi pystynyt parempaan, jolloin anteeksianto oli helppo ja sain rauhan.
Vanhempamme kasvatti ja hoitivat niillä voimavaroilla ja ympäristössä mitä heillä oli käytössään ja niillä eväillä ja ymmärryksellä mitä olivat omilta vanhemmiltaan tai syntymähetkellä saaneet.
Sodan traumat varmasti heijastuvat vanhempiemme käytökseen ja elämään. Muistan lapsena, kuinka isäni, joka kuoli melko nuorena, näki painajaisia myöhäisemmän elinikänsä ja kauhuhuudot tarttuivat meihin lapsiin.
Isäsi lapsuus on ollut hyvin traumaattinen ja sen ajan moni poika koki saman kohtalon ja vasta viime vuosina on tullut poika- ja lastenkotien julmuudet esille. Ja myös tyttöjen kohtelu sijaisperheissä. Miten kukaan eläväolento pystyisi sen jälkeen viettämään tasapainoista elämää tai antamaan jotakin jälkipolville. Eikä siihen aikaan saanut terapiaa tai keskusteluapua. Ainoa joka saattoi lohduttaa oli viina.
Minä ryhdyin tästä pohtimaan, että mitenhän paljon suomalaisten yleinen puhumattomuus ja ns. "synkkyys" kantaa vielä tuolta ajalta hedelmää? Mm. juuri nuo sotatraumat aivan varmasti jatkuvat ties kuinka monta sukupolvea eteenpäin. Eikös sodan jälkeen usein vielä oikein kielletty puhumasta ikävistä asioista, tyyliin että niitä ei ole kun niistä ei puhuta?
En ole uskovainen, mutta tulkitsen raamatun lauseen: Isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen... koskevan juuri sodan tapahtumia, ei siksi, että Jumala siitä rankaisisi, vaan me ihan itse siirrämme sen omalla käytöksellä ja asenteellamme tuleville sukupolville, kukin vuorollaan. Sen sodan kauheudet ja julmuudet. Ellei sitten ole ymmärrystä tietoisesti katkaista sitä.
Isäsi kuulostaa sosiopaatilta. Oma lapsuuteni 90-luvun alussa muistutti jossain määrin sinun lapsuuttasi. (Huono hammashoito, väkivalta ja arvaamattomuus, äiti sulki silmänsä hyväksikäytöltä, pornolaulut, piti pysyä omassa huoneessa, ei ollut urheiluvälineitä, ei viety lääkäriin, joutui näkemään nälkää.) Syynä omalla kohdallani oli vanhempien luonnevikaisuus ja mielenterveysongelmat sekä pienet tulot.