Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
60-luvulla syntyneiltä köyhien perheiden lapsilta kysyisin...
13.12.2016 |
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana. Samanikäiset työkaverini tuntuvat olevan eri yhteiskuntaluokasta kuin minä, enkä nyt muutenkaan kehtaisi ihan kahvipöydässä tällaisista avautua.
Me sisarukset ollaan synnytty 60-luvun alusta 60-luvun puoliväliin mennessä. Äiti meni töihin, kun kuopus oli 3 v. Eli me alle kouluikäiset lapset oltiin siis päivät keskenämme kotona. Tätä ihmetellessäni äitini toteaa vaan, ettei ollut päiväkoteja silloin, mitä muuta olisi voinut tehdä.
Me saatiin aika usein piiskaa, remmiä ja tukkapöllyä, tasapuolisesti jokainen. Ekat hammasharjat saatiin koulusta ekaluokkalaisina. Ei saatu juurikaan hammastahnaa, äiti sanoi että suola puhdistaa ihan yhtä hyvin. Isä kielsi pesemästä hampaita turhaan, hammasharjat ja hampaat vaan kuluisi. Myöhemmin äitini selitti mm. että hammaskiven poisto tuhoaa hampaita, kun raaputtavat.
Lapsille ei puhuttu mitään ylimääräistä eikä lapset varsinkaan saaneet puhua mitään ylimääräistä. Kun isä käski "nyt nukkumaan" piti juosta jos ei halunnut lyöntiä.
Vanhempani eivät osallistuneet juuri mihinkään koulujen tapahtumiin, juhliin tai vanhempainiltoihin tai kyselleet koulusta. Se oli vain lasten asia. Kun vanhin olisi halunnut oppikouluun, ilmoitettiin, että se on rikkaiden kersoille eikä sinne ole tavallisilla mitään asiaa.
Meille opetettiin myös, että vain varakkaat voivat opiskella pidempään tai hankkia omistusasunnon tai kotivakuutuksen tms. Lapset eivät tarvitse mitään, ei vaatteita tai muuta turhaa, oppivat vain vaateliaiksi. Kaksi vaillinaista vaatekertaa riittää, siis yksi pusero pyykissä, toinen päällä jne. Sauna kerran viikossa riittää peseytymiseen (meillä ei ollut siis suihkua tai yleensäkään juoksevaa vettä).
Kun tulin teini-ikään, äitini antoi mulle sellaisia Perfekta-siteitä, ne kiinnitettiin vyötärön ympärille tulevaan kuminauhaan kiinni. Mä olen alkanut epäillä, että väkisinkin v. 1979 on ollut muitakin vaihtoehtoja, mutta äitini kieltää tän. Ken tietäis ja kertois? Ekoiksi rintsikoiksi sain äitini vanhat, ekat uudet sain sitten aikanaan kun menin itse töihin.
Mulla oli yksi kaveri, jonka sain pyytää meille leikkimään. Sitäkään ei kovin usein. Veljet ei saaneet tuoda ketään. Mäkään en saanut tuoda ketään enää sen jälkeen kun tulin teini-ikään. Me ei saatu soittaa puhelimella lainkaan, me ei saatu laittaa radiota päälle eikä kuunnella sillä kasetteja, siis ihan aikuisikään asti. Televisiota saatiin sentään katsella, sitten kun sellainen hankittiin.
Musta meillä ei ollut millään lailla normaalia, äidin mielestä muutkin eli juuri noin. Kertoisko joku, mielellään useampi 60-luvun köyhälistöstä, oliko teilläkin tällaista? Vai millaista?
Kommentit (169)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästähän sukeutui hieno keskustelu!
Toivoisin, että vielä kertoisitte kokemuksia, paljonko lapsilla/nuorilla/aikuisilla oli vaatteita käytössään ja miten ne erosivat (lukumäärän lisäksi) nykymenosta.
Yhdet siistit käyttövaatteet sai syksyllä. Yhdet kengät. Ja kaikki mahdollinen kiersi isommilta sisaruksilta.
No eron nykyiseen tajunnet itsekin.
Joo noin se kokolailla meni. Tosin meillä ei kyllä vaatteet kiertäneet, kun oli vain kaksi lasta ja molemmat eri sukupuolta.
Tässä ketjussa olen havainnut, että aika monella on ollut useampia lapsia, jollain jopa viisikin, joka tuohon aikaan oli kyllä jo harvinaisuus. Meidän vanhempammehan olivat varmaan lähes kaikki erittäin monilapsisista perheistä, mutta itse eivät enää lähellekään samalaisia lapsimääriä tehneet ja me sitten vieläkin vähemmän. Isälläni oli 4 sisarusta ja äidilläni 6 ja olivat molemmat varmaan 30-luvulla lapsimäärässä melko keskiverto perheitä.
Tuossa pikaisesti laskin omakotialueemme lapsimäärän keskiarvon ja se oli 2,3. Lapset syntyneet pääosin 58-65 ja painottuen 60-luvun alkuun. Ei yhtään 5 lapsista, muutama nelilapsinen ja muutama yksilapsinen, mutta valtaosa 2, tai 3 lapsisia perheitä, joista useimmat 2 lapsisia, kuten meilläkin. Ja olimme siis omakotitaloalue, eli kerrostaloalueilla ei varmaan keskiarvo ihan tuotakaan. Ja pikkukaupungista siis kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaatteita oli vähän. Verkkapuku, kouluvaatteet sai syksyllä eli pari paitaa ja yhdet housut, joko kaupasta tai ommeltuna. Juhlavaatteet tosin olivat aina oikean kokoiset, ne saatiin aina ennen kevät-ja joulujuhlaa. Yhdet talvikengät, kumisaappaat ja monot. Kesällä varvastossut ja kumitossut. Sadetakki, se verkkatakki ja talvitakki mutta itselläni oli myös poplarimallisia niiden juhlavaatteiden kanssa pidettäväksi. Aluspaita oli aina, laamapaita talvella. Villahousut ja villapaita ajoivat toppavaatteiden asiaa, takit olivat villakangasta ennen enstexin keksimistä. Ja miten ihanaa oli saada uudet villasukat kerran vuodessa.
Vierailija kirjoitti:
Tästähän sukeutui hieno keskustelu!
Toivoisin, että vielä kertoisitte kokemuksia, paljonko lapsilla/nuorilla/aikuisilla oli vaatteita käytössään ja miten ne erosivat (lukumäärän lisäksi) nykymenosta.
Ainakin meillä oli tosi vähän vaatteita ja vaatteita kierrätettiin. Samoin kenkiä. Äitini ja naapurin rouvat lainasivat toisiltaan mekkoja, jos jollakin oli häät tai hautajaiset perhepiirissä. Ja huulipunaa ja käsilaukkuja.
Meillä lapsilla oli yhdet siistimmät vaatteet, joita käytettiin koulussa ja kylässä. Ja ne piti heti riisua pois, kun tultiin kotiin. Tämä perinne on säilynyt vielä aikuisikään saakka. Ja rönttävaatteissa oltiin muu aika.
Muistan vieläkin, kuinka ihastelin Anttilan postimyyntiluettelosta hienoja vaatteita ja kuvittelin omistavani ne kaikki.
Koulun kevätjuhlaan sain yleensä uuden kesämekon (retonkisen) jota pidettiin siten koko kesä. Ja ehkä jotkut kangaskengät.
Alusvaatteena oli laamakerrostat ja "mummomallia" olevat lahkeelliset alushousut. Ja keinokuituiset sukkahousut, jotka oli sähköiset ja aivan kivikovat kun niitä oli pesty ja käytetty niin paljon. Usein sukkahousuissa oli ukkovarpaan kohdalla reikä, kun pituus ei riittänyt, mutta ei ollut muutakaan.
Ja sitten oli banlon-paitoja ja nekin oli kokonaan keinokuitua. Ja ne oli todella hienoja, kun sai sellaisen. Ja se kuului parempiin vaatteisiin.
60-luvun lapsille oli myös tyypillistä, että heiltä vaadittiin myös nuorempia lapsia kohtaan vanhemmuutta. Ja odotettiin kyllä aikuistuvan tosi aikaisin. Kesätöihin mentiin 13-vuotiaina, teininä oltiin pieniä aikuisia ja minullekin sanottiin, että pitäisi muuttaa omilleen, kun olin 16. Nuoremman siskon suhteen olin jonkinlaisessa huoltovastuussa aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästähän sukeutui hieno keskustelu!
Toivoisin, että vielä kertoisitte kokemuksia, paljonko lapsilla/nuorilla/aikuisilla oli vaatteita käytössään ja miten ne erosivat (lukumäärän lisäksi) nykymenosta.
Ainakin meillä oli tosi vähän vaatteita ja vaatteita kierrätettiin. Samoin kenkiä. Äitini ja naapurin rouvat lainasivat toisiltaan mekkoja, jos jollakin oli häät tai hautajaiset perhepiirissä. Ja huulipunaa ja käsilaukkuja.
Meillä lapsilla oli yhdet siistimmät vaatteet, joita käytettiin koulussa ja kylässä. Ja ne piti heti riisua pois, kun tultiin kotiin. Tämä perinne on säilynyt vielä aikuisikään saakka. Ja rönttävaatteissa oltiin muu aika.
Muistan vieläkin, kuinka ihastelin Anttilan postimyyntiluettelosta hienoja vaatteita ja kuvittelin omistavani ne kaikki.
Koulun kevätjuhlaan sain yleensä uuden kesämekon (retonkisen) jota pidettiin siten koko kesä. Ja ehkä jotkut kangaskengät.
Alusvaatteena oli laamakerrostat ja "mummomallia" olevat lahkeelliset alushousut. Ja keinokuituiset sukkahousut, jotka oli sähköiset ja aivan kivikovat kun niitä oli pesty ja käytetty niin paljon. Usein sukkahousuissa oli ukkovarpaan kohdalla reikä, kun pituus ei riittänyt, mutta ei ollut muutakaan.
Ja sitten oli banlon-paitoja ja nekin oli kokonaan keinokuitua. Ja ne oli todella hienoja, kun sai sellaisen. Ja se kuului parempiin vaatteisiin.
Juu, heti koulusta tultua piti vaihtaa "kotivaatteet". Yksi juhlamekko oli ja sillä mentiin kaikki kyläreissut ja koulujuhlat.
Muistan nuo Anttilan kuvastot ja 70-luvun alun ns. emännänpuvut eli pitkä mekko, jota hienot rouvat käytti emännöidessään. Haaveilin että minullakin olisi isona sellainen.
Äideillä oli yleensä kotona ns. kotitakki, joka päällä tehtiin kotityöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
61 syntyneenä ei kuulosta yhtään tutulta. Materiaa oli toki vähemmän kuin nykyään mutta ei se noin kurjaa ollut. Koulunkäyntiä vanhemmat pitivät erityisen tärkeänä kun eivät kumpikaan olleet ylioppilaita, toki opistotason koulutuksen hankkineita.
Fyysistä kuritusta ei ollut, kaverit sai tulla ja mennä vaatettakin ihan riittävästi, joskaaan ei kalliimpia merkkivaatteita, tosin ei ne paljon kiinnostaneet. Kotimaassa matkailtiin, ulkomaan matkoihin ei ollut varaa. Mökillä oltiin kesäisin paljon, moponraatokin oli rassattavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästähän sukeutui hieno keskustelu!
Toivoisin, että vielä kertoisitte kokemuksia, paljonko lapsilla/nuorilla/aikuisilla oli vaatteita käytössään ja miten ne erosivat (lukumäärän lisäksi) nykymenosta.
Yhdet siistit käyttövaatteet sai syksyllä. Yhdet kengät. Ja kaikki mahdollinen kiersi isommilta sisaruksilta.
No eron nykyiseen tajunnet itsekin.
Joo noin se kokolailla meni. Tosin meillä ei kyllä vaatteet kiertäneet, kun oli vain kaksi lasta ja molemmat eri sukupuolta.
Tässä ketjussa olen havainnut, että aika monella on ollut useampia lapsia, jollain jopa viisikin, joka tuohon aikaan oli kyllä jo harvinaisuus. Meidän vanhempammehan olivat varmaan lähes kaikki erittäin monilapsisista perheistä, mutta itse eivät enää lähellekään samalaisia lapsimääriä tehneet ja me sitten vieläkin vähemmän. Isälläni oli 4 sisarusta ja äidilläni 6 ja olivat molemmat varmaan 30-luvulla lapsimäärässä melko keskiverto perheitä.
Tuossa pikaisesti laskin omakotialueemme lapsimäärän keskiarvon ja se oli 2,3. Lapset syntyneet pääosin 58-65 ja painottuen 60-luvun alkuun. Ei yhtään 5 lapsista, muutama nelilapsinen ja muutama yksilapsinen, mutta valtaosa 2, tai 3 lapsisia perheitä, joista useimmat 2 lapsisia, kuten meilläkin. Ja olimme siis omakotitaloalue, eli kerrostaloalueilla ei varmaan keskiarvo ihan tuotakaan. Ja pikkukaupungista siis kyse.
Yhdet hyvät kouluvaatteet oli yleisesti, ja kerran vuodessa juhlamekko tytöille. Pojista en tiedä, meillä kun kaikki lapset olivat tyttöjä.
Äiti ne itse yleensä ompeli, harvoin ostettiin kaupasta. Vanhemmilta sukulaislapsilta niitä myös saatiin, jopa rintaliivit teininä.
Äitini muisti vanhoilla päivillään, kuinka harmitti kuin joutui pitämään lapsilla kuluneita ja huonoja vaatteita, kun ei ollut varaa parempiin. Oli ollut suorastaan vihainen vielä silloinkin, kun oli niitä polttanut pois lasten aikuistuttua.
Kyllä 1960-luvulla oli monilapsisia perheitä, sillä ehkäisy tuli yleiseen käyttöön vasta 1970-luvulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
103. "Miten ihanaa oli saada villasukat kerran vuodessa"
Muistan lapsuudesta tuon onnen tunteen ja elämyksen, kun jotakin uutta sai. Siitä todella osattiin iloita ja nauttia, pitkän ajan. Ja jos sai uudet sukset tai polkupyörän, se oli ainutkertaista ja voi niitä elämyksiä ja onnen hetkiä ja jo pelkkä pitkä odotus oli palkitsevaa ja antoisaa.
Itselläni saamisenilo on kärsinyt, kun tavaraa on niin paljon, eikä mikään enää tunnu ainutkertaiselta.
Vastasin tuolla jo aiemminkin, olen syntynyt 1960. Meillä oli tv ja puhelin, myöskin kotiapulainen, kun äitikin kävi töissä. Tehtiin ulkomaanmatkojakin jo -luvun alussa, käytiin Tukholmassa ja Lyypekissäkin. Jo 1967 tehtiin ensimmäinen "etelän matka", Mallorcalle.
Laivoilla oli siihen aikaan myymälät semmoisia kioskeja, joihin ei päässyt edes sisälle, luukun kautta tehtiin ostokset.
Muistan ihmetelleeni, kun menin kouluun, kun niin monella luokkatoverilla ei vielä vesi tullut sisälle ja oli ulkohuussi, siis ihan kaupungissa (Tampereella). Opettaja joutui näitä neuvomaan vesihanan käytössä. Oli meilläkin mökillä huussi, mutta että ihan kotona... Vielä oppikoulussakin kävin kylässä kaverilla, joilla oli vain ulkohuussi eikä suihkua, sauna vaan.
Minulla oli vaatteita vaikka kuinka. Kurahousut oli sellaiset järkyttävän kovat. Ja sain tuollaisen "emännänpuvunkin", se oli kyllä hieno. Mulla laamapaita oli ja villahousut, pojat naureskeli villahousuille.
Pizzaa opin syömään ulkomaanmatkoilla. Kotona tosiaan sitten tehtiin peltipizzaa, jauhelihaa toki. Ja minäkin olen käynyt Tampereen Tavastiassa pizzalla, siellä oli sellainen pizza kuin Tavastiano, salamia ja anjovista ja valkosipulia.
Eriarvoisuus on ollut suurta, tosin sitähän se on nyt taas, toki eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
60-luvun lapsille oli myös tyypillistä, että heiltä vaadittiin myös nuorempia lapsia kohtaan vanhemmuutta. Ja odotettiin kyllä aikuistuvan tosi aikaisin. Kesätöihin mentiin 13-vuotiaina, teininä oltiin pieniä aikuisia ja minullekin sanottiin, että pitäisi muuttaa omilleen, kun olin 16. Nuoremman siskon suhteen olin jonkinlaisessa huoltovastuussa aina.
Juuri näin. Olin jotain 12v. kun koulun kesäloman ajan hoidin naapurin muutaman kuukauden ikäistä vauvaa, ihan yksin ja vauvan äiti kävi imettämässä ruokatunnin aikana. Muistan vielä ehtineeni keittää vauvan vaipatkin emalikattilassa ja ripustaa ulos kuivumaan. Eikä ollut edes puhelinta käytössä, jos jotakin olisi sattunut.
Vierailija kirjoitti:
Muuten vähä tuommosta, mutta köyhempää. Ei ollut äite töissä, kun ei niitä riittänyt aina isällekään. Muuten kunnollisia, mutta äiti oli uskovainen. Mutta oli pari lehmänkantturaa, joilla ei maito tahtonu talvella riittää. Oli kyläkirjasto, josta sai käydä luettavaa. Kuitenkin kiellettiin lukemasta, kun lampun polttaminen kallista.
Pienviljelijäperheiden olot olivat sellaisia yleisesti, vasta -70 luvulla vähitellen sitten maaltamuuton myötä tilanne koheni.
Mikko Niskanen dokumentoi Pineviljelijöitä sarjassa heidän elämänsä ja osaansa yhteiskunnassa. YLE:n elävä arkistossa on siitä katkelmia.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/07/19/mikko-niskanen-pienviljelijoita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normielämää 60-luvulla.
Yritettiin vielä toipua sodista.
Vierailija kirjoitti:
61 syntyneenä ei kuulosta yhtään tutulta. Materiaa oli toki vähemmän kuin nykyään mutta ei se noin kurjaa ollut. Koulunkäyntiä vanhemmat pitivät erityisen tärkeänä kun eivät kumpikaan olleet ylioppilaita, toki opistotason koulutuksen hankkineita.
Fyysistä kuritusta ei ollut, kaverit sai tulla ja mennä vaatettakin ihan riittävästi, joskaaan ei kalliimpia merkkivaatteita, tosin ei ne paljon kiinnostaneet. Kotimaassa matkailtiin, ulkomaan matkoihin ei ollut varaa. Mökillä oltiin kesäisin paljon, moponraatokin oli rassattavaksi.
Juu sama vika täälläkin ja sama vuosikerta. Tuntuu, että tänne nyt kirjoittelee ne kaikkein köyhimmistä ja ankeimmista oloista kotoisin olevat. Minä olen työläisperheestä ja sekä isä, että äiti aivan rutiköyhistä oloista ja molemmat aloitti työelämän heti 15 vuotiaina kansakoulusta päästyään. Silti minä en kokenut kurjuutta tai puutetta laisinkaan. Tottakai meillä oli ainakin 60-luvun puolella vielä tiukkaa, mutta en silloinkaan muista, että minulta olisi jotain olennaista puuttunut.
Kuri oli ihan normaali, eli tukkapöllyä, jos teki jotain tyhmää ja kerran sain selkääni. Kaverit saivat tulla ihan niin paljon kuin lystäsi, samoin minä kävin naapureissani niin paljon kuin halusin. En muista, että koskaan olisi kenelläkään kielletty tulemasta. Ulkona oltiin todella paljon ja pihapelit ja leikit moninaisia. Mopon sain rippilahjaksi ja se oli uusi. Tosin itse jouduin siitä rahoittamaan liki puolet, eli kaikki rippilahajksi saamani rahat ja vähän säästöjäkin päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ollut kai taloudellisesti tiukkaa, mutta henkisesti kyllä. Joskus parikymppisenä kysyin, onko äiti tehnyt laskelmia ruokabudjettia varten, niin sanoi naurahtaen, että ei ole sellaista tarvinut tehdä. Syötiin samalla tavalla , kuin siihen aikaan oli tapana (verrattuna nykyaikaan) eli ruokaa oli ja se oli hyvää - mutta ei sitä riittävästi ollut. Aina oli koulun jälkeen nälkä, mutta syöminen oli kielletty.
Olen vm 66 ja muistan, miten vaikeaa minulle oli löytää hoitopaikkaa. Asuimme uudessa kerrostalossa ja kaikki kahden naapurierrotalonkin mahdolliset hoitajat käytiin läpi, jotta löytyisi joku, joka voisi hoitaa. Muistan kai kesällä olleeni yhden perheen teini-ikäisen tyttären hoteissa. Yksi toinen naapuri tuumasi päivän jälkeen, ettei jaksa minua katsella. Olin riehunut hoitopaikassa aika huolella. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, mistä se on johtunut. (ei ollut edes eka kerta) Kun kotona oli kirjoittamattomat säännöt, että pitää olla kuin kusi sukassa, vieraspaikoissa otin sitten ilon irti.
Pääsin onneksi myöhemmin kunnalliseen hoitopaikkaan eikä naapuriapuun tarvinut turvautua.
Meille ei koskaan saanut tulla kukaan kaveri kylään. Synttäreitä ei vietetty. Tai saattoi olla kakkua, mutta ei mitään sellaista, mistä muistaisin yhtään mitään.
Siteiden ja tamponien kanssa oli ongelmia, koska ei niitä minulle ostettu muistaakseni ja kun en osannut rahaksikaan muuttua, varastin K-kaupasta. Siitä tunsin kauheita tunnontuskia ja ajattelin, että isona sitten maksan kaiken korkoineen takaisin. Rahaa en pyytänyt koskaan. Kai tiesin, etten sitä saisi.
Väkivallalla uhkailua oli (saat keppiä). Myös valehtelusta eli omien mokien peittelystä rangaistiin. Veljeni sai selkäänsä sitten ihan oikeasti ja monta kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Tästähän sukeutui hieno keskustelu!
Toivoisin, että vielä kertoisitte kokemuksia, paljonko lapsilla/nuorilla/aikuisilla oli vaatteita käytössään ja miten ne erosivat (lukumäärän lisäksi) nykymenosta.
Vain yksi ulkovaatekerta ja muutenkin hyvin vähän vaatetta. Joskus käytettynä serkuilta sain parempia housuja ja ajattelin, että onpa erilaista menoa heillä. Tulotaso on varmaan ollut kuitenkin sama.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten vähä tuommosta, mutta köyhempää. Ei ollut äite töissä, kun ei niitä riittänyt aina isällekään. Muuten kunnollisia, mutta äiti oli uskovainen. Mutta oli pari lehmänkantturaa, joilla ei maito tahtonu talvella riittää. Oli kyläkirjasto, josta sai käydä luettavaa. Kuitenkin kiellettiin lukemasta, kun lampun polttaminen kallista.
Pienviljelijäperheiden olot olivat sellaisia yleisesti, vasta -70 luvulla vähitellen sitten maaltamuuton myötä tilanne koheni.
Mikko Niskanen dokumentoi Pineviljelijöitä sarjassa heidän elämänsä ja osaansa yhteiskunnassa. YLE:n elävä arkistossa on siitä katkelmia.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/07/19/mikko-niskanen-pienviljelijoita
Kansankodin kuokkavieraat (eli ruotsinsuomalaisista kertova tv-sarja) kertoo todella paljastavasti kaiken Suomen syrjäseutujen köyhyydestä ja Suomen yleisestä tilasta.
Siinä on hyvin tyypillinen itäsuomalainen perhe: Sodan käynyt isä ei ole kunnolla toipunut sodasta, pätkä- ja hätäaputöissä, äiti kotona ja uutta mukulaa tuppaa vuoden välein. Asuntona yhden huoneen ja tuvan mökki, ei sähköjä eikä edes kaivoa (äiti raahaa juomaveden jostain kaukana olevasta lähteestä).
Kaikki kynnelle kykenevät muuttavat Helsinkiin ja Ruotsiin.
Tuon perheen vanhimmille lapsille se Ruotsikin on sitten ankeahko kokemus, mutta perheen 8-vuotiaana muuttanut tyttö sopeutuu täysin ja ohjelma loppuu siihen kun hän golfaa keskiluokkaisena kuten kuka tahansa ruotsalainen. Perheen isä ja äiti pääsivät tehtaaseen töihin ja perheen elintaso kasvoi hitaasti mutta varmasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
61 syntyneenä ei kuulosta yhtään tutulta. Materiaa oli toki vähemmän kuin nykyään mutta ei se noin kurjaa ollut. Koulunkäyntiä vanhemmat pitivät erityisen tärkeänä kun eivät kumpikaan olleet ylioppilaita, toki opistotason koulutuksen hankkineita.
Fyysistä kuritusta ei ollut, kaverit sai tulla ja mennä vaatettakin ihan riittävästi, joskaaan ei kalliimpia merkkivaatteita, tosin ei ne paljon kiinnostaneet. Kotimaassa matkailtiin, ulkomaan matkoihin ei ollut varaa. Mökillä oltiin kesäisin paljon, moponraatokin oli rassattavaksi.
Juu sama vika täälläkin ja sama vuosikerta. Tuntuu, että tänne nyt kirjoittelee ne kaikkein köyhimmistä ja ankeimmista oloista kotoisin olevat. Minä olen työläisperheestä ja sekä isä, että äiti aivan rutiköyhistä oloista ja molemmat aloitti työelämän heti 15 vuotiaina kansakoulusta päästyään. Silti minä en kokenut kurjuutta tai puutetta laisinkaan. Tottakai meillä oli ainakin 60-luvun puolella vielä tiukkaa, mutta en silloinkaan muista, että minulta olisi jotain olennaista puuttunut.
Kuri oli ihan normaali, eli tukkapöllyä, jos teki jotain tyhmää ja kerran sain selkääni. Kaverit saivat tulla ihan niin paljon kuin lystäsi, samoin minä kävin naapureissani niin paljon kuin halusin. En muista, että koskaan olisi kenelläkään kielletty tulemasta. Ulkona oltiin todella paljon ja pihapelit ja leikit moninaisia. Mopon sain rippilahjaksi ja se oli uusi. Tosin itse jouduin siitä rahoittamaan liki puolet, eli kaikki rippilahajksi saamani rahat ja vähän säästöjäkin päälle.
Heh, me oltiin kyllä ihan "keskiluokkainen" perhe ja meidän olot oli paljon paremmat kuin lapsuudenkylässäni muilla. Ihan suurimpien tilojen lapset eli paremmin ja samaten kesänaapuriperheemme, jossa isä oli aatelissuvun jäsen ja varatuomari. Minä en elänyt yhtä leveästi kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muuten vähä tuommosta, mutta köyhempää. Ei ollut äite töissä, kun ei niitä riittänyt aina isällekään. Muuten kunnollisia, mutta äiti oli uskovainen. Mutta oli pari lehmänkantturaa, joilla ei maito tahtonu talvella riittää. Oli kyläkirjasto, josta sai käydä luettavaa. Kuitenkin kiellettiin lukemasta, kun lampun polttaminen kallista.
Pienviljelijäperheiden olot olivat sellaisia yleisesti, vasta -70 luvulla vähitellen sitten maaltamuuton myötä tilanne koheni.
Mikko Niskanen dokumentoi Pineviljelijöitä sarjassa heidän elämänsä ja osaansa yhteiskunnassa. YLE:n elävä arkistossa on siitä katkelmia.
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/07/19/mikko-niskanen-pienviljelijoita
Mikko Niskasen työ köyhän pienviljelijän elämästä kaikessa karuudessaan myös se Kahdeksan surmanluotia. En tiedä, löytyykö sitä enää mistään, tv:ssä on joskus esitetty.
Minun lapsuuteni oli epäilemättä köyhä, mutta en muista että koskaan olisi ollut suorastaan nälkä. Maalla oli aina jotain ruokaa: maitoa navetasta, teurastettiin eläimiä, kalastettiin ja kasvatettiin perunaa ym. Kellari oli syksyisin täynnä, kun pakastimia ei ollut siihen aikaan ainakaan meillä.
Vierailija kirjoitti:
103. "Miten ihanaa oli saada villasukat kerran vuodessa"
Muistan lapsuudesta tuon onnen tunteen ja elämyksen, kun jotakin uutta sai. Siitä todella osattiin iloita ja nauttia, pitkän ajan. Ja jos sai uudet sukset tai polkupyörän, se oli ainutkertaista ja voi niitä elämyksiä ja onnen hetkiä ja jo pelkkä pitkä odotus oli palkitsevaa ja antoisaa.
Itselläni saamisenilo on kärsinyt, kun tavaraa on niin paljon, eikä mikään enää tunnu ainutkertaiselta.
Opin kutomaan villasukat jo alle 10-vuotiaana, mummo opetti. Nukenvaatteet tein itse, ja oli silloin jo naapurintytöllä yksi barbi. Silloin teininä 1970-luvulla ommeltiin itse niin housuja kuin nahkatakkeja, vaikka ei meistä mitään ammattiompelijoita tullut. Se oli vaan silloin tapana.
Uutta polkupyörää mulla ei ole ollut koskaan, suksia kyllä.
Alue: Aihe vapaa
No kyllähän meidänkin perheessä äiti teki ruuat ja siivosi, vaikka siis töissä kävi hänkin, tosin teki vain puoltapäivää. Mutta kyllä meillä taas lapset (tyttö ja poika) joutu ihan tasapuolisesti siivoamaan ja tiskaamaan. Ei ollut pätkääkään sukupuolesta kiinni tiski ja siivousvuorot. Omat huoneet piti tietysti itse siivota ja sen lisäksi auttaa äitiä talon askareissa. En muista enää, miten ne vuorot meni, mutta tasan molempien lasten kesken.