Olen vihainen perheelleni koska minua ei ymmärretä

Vierailija kirjoitti:

Tosin nyt lapsi otti sen. Sentään. Puuh.

ap

Tuntuupa kivalta kun joku on peukuttanut. Kiitos.

ap

Vielä semmoinen, että ei tarvitse ääripäihin mennä. Tuo asia, että joko sun on luovuttava kokonaan tv:stä tai sitten lasten. Tuo ehdottomuus, että joko tai. Sekin taitaa olla kylmäkiskoiselta äidiltäsi?

Se on pitkä tie,että oppii eri harmaan sävyjä. Kompromisseja ja kenenkään ei tarvitse kiehahtaa "pienistä", jokainen silloin  alkaa "luovuttamaan" omista rajoistaan.

Tuo varmaan eka toimii kotona oman perheen kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosin nyt lapsi otti sen. Sentään. Puuh.

ap

Tuntuupa kivalta kun joku on peukuttanut. Kiitos.

ap

No broblemo, sisko hyvä:) Mustakin tuntuu hyvältä, että susta tuntuu hyvältä. Mutta eniten tuntuu hyvältä se, että saat vihdoin alkaa näyttää myös negatiivisia tunteita. Mullakin samat kuviot.

Terv. kiltteydestä poisoppiva satutettu ja hyväksikäytetty

nykyinen rajoistaan kiinni pitävä ja itseään arvostava

Mä olen kulkenut sun kanssa muutamia ketjuja, olen kirjoitellut aika pitkälti sulle varmaan jo tuossa vuosi sitten:)

Olet ihastuttavan avoin ja rehellinen. Harva kykenee myöntämään asioita, joita sä olet myöntänyt. 

Yläpeukku!

Mitäpä jos lähtisit oikein pitkälle lenkille seuraavan kerran kun alkaa ahdistaa?

Laita paperille asioita, ihan kaikkea.

Sitten lueskelet, ajatuksella.

Multa iso alapeukku. Ei kivikissa mitään käy läpi tai etene. Tyypillinen narsistiäidin narsistitytär, joka laittaa kaiken kakan eteenpäin ja etsii sille hyväksyntää uhriutumalla. Oksu kurkussa, jos enemmän näitä marttyyrivinkumisia lukee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ajatuksenkin tasolla ajattelen, että lapsen tulisi totella minua. Ristiriita syntyy siitä, että hänen pitäisi voittaa minut, jos ei aio totella.

ap

Ei vanhemmuus ole taistelu. Eikö ole aika surullista, että ristiriitatilanteissa on voittajia ja häviäjiä, omassa kodissa? Älä lähde taistelemaan, älä pakota lasta siihen. Teidän pitää oikeasti löytää yhteinen sävel siihen mikä on ehdotonta ja mistä voi neuvotella.

Lasten pitää totella vanhempia, mutta ei aina, kaikessa. Eikä tottelemattomuuden pitäisi aiheuttaa näin valtavaa myllerrystä vanhemmissa.

Ja mä en taas ymmärrä, miten ristiriitatilanne voi ratketa muutoin kuin että toisen kanta voittaa, toisen häviää.

ap

Neuvottelemalla, sopimalla, etsimällä molemmille hyvä ratkaisu. Esimerkiksi eilen menetin hermoni. Lapset laittoivat telkkarin kiinni ja musiikin päälle vaikka minä katsoin televisioita silittäessä. Hermostuin ja pauhasin, kuinka minun mielipiteitäni ei koskaan kuunnella ja marssin pois. Kuulostaako tutulta? =)

Oikea tapa hoitaa tämä tilanne olisi ollut ehdottaa, että minä katson ohjelman loppuun ja sitten voivat kuunnella musiikkia. Lapset olisivat voineet sanoa, että haluavat kuunnella vaan yhden biisin. Niin oltaisiin päästy kompromissiin. Ensin musiikkia, sitten minä jatkan ohjelmaa. Kukaan ei voittanut eikä hävinnyt.

Harmi, että en tällä kertaa tehnyt niin. Onneksi kuitenkin rauhotuin ja tajusin oman typeryyteni. Pyysin lapsilta anteeksi ja lapset pyysivät anteeksi, kun sulkivat telkkarin kysymättä. Meillä oli mukava loppuilta.

Mutta et loukkaantunut siitä, että ylitsesi yritettiin kävellä? Minä olisin suuttunut siitä, että eikö nuo ymmärrä, että loukkasivat minua? Miten se jollain anteeksipyytämisellä nollautuu, jos minun pitää se patistaa vielä heistä ulos? En ole minkään arvoinen hille muuten, elln korpta ääntäni? En ole itseisarvoisesti näkyvä? Mitä isommista lapsista/aikuisosta kyse, sen enempi mä suhtautuisin loukkaantuen siitä, etten merkitse toisille mitään.

Miksi heidänkään tarpiden täytyisi merkitä minulle mitään? Minä olin telkkarilla ensin, ja sitäpaitsi jos ohjelma ei tule nauhalta niin menettäähän siinä osqn, jos jonkun lellikin pitäisi siinä välissä kuunnella jotain musaa.

ap

Hei, mä taisin tajuta tän vastauksen luettuani jotain itsestäni. Kiitos ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosin nyt lapsi otti sen. Sentään. Puuh.

ap

Tuntuupa kivalta kun joku on peukuttanut. Kiitos.

ap

No broblemo, sisko hyvä:) Mustakin tuntuu hyvältä, että susta tuntuu hyvältä. Mutta eniten tuntuu hyvältä se, että saat vihdoin alkaa näyttää myös negatiivisia tunteita. Mullakin samat kuviot.

Terv. kiltteydestä poisoppiva satutettu ja hyväksikäytetty

nykyinen rajoistaan kiinni pitävä ja itseään arvostava

No kyllä tuntuu hyvältä, että mun yrityksissä voi nähdä edes jotain hyvää ja ehkä tajuta miten se, että asiat sujuu vaikka pienetkin ei oo mulle pieni juttu vaikka kaikille muille ois ja peukuttaa.

Se on ihmeellistä, jos mun perhe kestää sen tai hyväksyy, kun mä näytän negatiivisia tunteita heille. Tai lapssilla on aika heikosti vaihtoehtoja :(

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ajatuksenkin tasolla ajattelen, että lapsen tulisi totella minua. Ristiriita syntyy siitä, että hänen pitäisi voittaa minut, jos ei aio totella.

ap

Ei vanhemmuus ole taistelu. Eikö ole aika surullista, että ristiriitatilanteissa on voittajia ja häviäjiä, omassa kodissa? Älä lähde taistelemaan, älä pakota lasta siihen. Teidän pitää oikeasti löytää yhteinen sävel siihen mikä on ehdotonta ja mistä voi neuvotella.

Lasten pitää totella vanhempia, mutta ei aina, kaikessa. Eikä tottelemattomuuden pitäisi aiheuttaa näin valtavaa myllerrystä vanhemmissa.

Ja mä en taas ymmärrä, miten ristiriitatilanne voi ratketa muutoin kuin että toisen kanta voittaa, toisen häviää.

ap

Neuvottelemalla, sopimalla, etsimällä molemmille hyvä ratkaisu. Esimerkiksi eilen menetin hermoni. Lapset laittoivat telkkarin kiinni ja musiikin päälle vaikka minä katsoin televisioita silittäessä. Hermostuin ja pauhasin, kuinka minun mielipiteitäni ei koskaan kuunnella ja marssin pois. Kuulostaako tutulta? =)

Oikea tapa hoitaa tämä tilanne olisi ollut ehdottaa, että minä katson ohjelman loppuun ja sitten voivat kuunnella musiikkia. Lapset olisivat voineet sanoa, että haluavat kuunnella vaan yhden biisin. Niin oltaisiin päästy kompromissiin. Ensin musiikkia, sitten minä jatkan ohjelmaa. Kukaan ei voittanut eikä hävinnyt.

Harmi, että en tällä kertaa tehnyt niin. Onneksi kuitenkin rauhotuin ja tajusin oman typeryyteni. Pyysin lapsilta anteeksi ja lapset pyysivät anteeksi, kun sulkivat telkkarin kysymättä. Meillä oli mukava loppuilta.

Mutta et loukkaantunut siitä, että ylitsesi yritettiin kävellä? Minä olisin suuttunut siitä, että eikö nuo ymmärrä, että loukkasivat minua? Miten se jollain anteeksipyytämisellä nollautuu, jos minun pitää se patistaa vielä heistä ulos? En ole minkään arvoinen hille muuten, elln korpta ääntäni? En ole itseisarvoisesti näkyvä? Mitä isommista lapsista/aikuisosta kyse, sen enempi mä suhtautuisin loukkaantuen siitä, etten merkitse toisille mitään.

Miksi heidänkään tarpiden täytyisi merkitä minulle mitään? Minä olin telkkarilla ensin, ja sitäpaitsi jos ohjelma ei tule nauhalta niin menettäähän siinä osqn, jos jonkun lellikin pitäisi siinä välissä kuunnella jotain musaa.

ap

Hei, mä taisin tajuta tän vastauksen luettuani jotain itsestäni. Kiitos ap.

Olen iloinen siitä, kiva,

ap

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti teidän perhe on jo lastensuojeluasiakas, kuulostaa siltä että nyt ei ole kaikki hyvin lapsilla ja äidillä ei ole kaikki inkkarit kanootissa.

Mene terapiaan ja ota lääkkeet.

Tällä umpihullulla ei todellakaan ole inkkarit kanootissa ja kanoottikin tais mennä jo vuosia sitten... Taas se on palstalla raivoamassa ja sääliä kerjäämässä. Ilman sääliä jäätyään raivoaa taas vähän lisää miten kaikki ongelmat on muiden vika eikä itse niille voi mitään tehdä koska "joku paska syy tähän".

Olen pahoillani ap siitä että palstailijat yrittävät ratkaista teidän perheenne ongelmia syyllistämällä sinua tunteistasi. Minusta olet rohkea kun olet uskaltanut kohdata tämän kasvatusongelman kasvoista kasvoihin kaikkine raadollisine tunteineen etkä ole piiloutunut näin se on aina ollut -jankutuksen taakse. Useimmiten vanhemmat jotka ovat itse kokeneet kovia lapsuudessaan siirtävät saman perintönä lapsilleen ja näin sukupolvien mittainen kierre on valmis - tämä aiheuttaa paljon surua, ongelmia ja pahoinvointia kaikissa yhteiskunnissa, etenkin niissä joissa ihmiset ovat kokeneet kovia . Sinä yrität antaa lapsillesi jotain parempaa vaikka se tuntuu vaikealta, tunnet olosi hylätyksi ja yksinäiseksi ja oma menneisyytesi potkii sinua päähän. Aidompaa rakkautta ei ole kuin se että luopuu omastaan, jopa tarpeestaan tuntea olonsa rakastetuksi että lapsilla olisi parempi olla. En osaa auttaa sinua mitenkään mutta toivotan sinulle onnea ja jaksamista, olet urhea.

Kiitos käyttäjä3197. Yksinäiseltä tämän asian läpikäyminen tuntuu vaikka en olekaan yksin vaan mies on rinnalla. Mutta ei hän itse ole samalla lailla haavainen ihminen kuin minä, tietty hyvä hänelle, mutta aivan kuin hän ei käsittäisi miten pahalta minusta voi tuntua. Esim. tänään sen episodin jälkeen itkiessäni hän oli ihan että häh, onko sulla paha olla? Joo, ihan koko ajan, tänään. Kuvitteleeko joku, että jos naamani ei ole ihan norsunvitulla niin on hyvä olla? Aivan kuin ei saisi sitten itkeä, vaikka ei mies niinkään sanonut. En itkenyt niinkään surusta vaan sitä, että kivi murenee. Siitä irtoaa jotain, tunteita. Viikonloppu oli ihana, siksikin on nyt paha olla, kun nyt arki ei ole ihana. Tietty kiva tunne pitkään aikaan, että innostuu jostain. Sit se loppuu. Sit on arki.

ap

Onko sinulla mahdollista mennä jonnekin mt-ihmisten ohjattuun kuntoutukseen. Saisitte lapsetkin ehkä tarhaan. Pelkkä terapia on aika raskas prosessi ja nostaa kaikenlaista pintaan. Aivokemiatkin voivat tarvita hieman kemiallista apua. Ahdistuneen aivot prosessoivat maailmankulkua omalla tavallaan. Se pitäisi saada poikki.

Onko terapeuttisi hyvä ja sopiva sinulle?

Mielestäni terapeutti on hyvä ja sopiva minulle. Hän saa mun tunteita näkyviin hyväksymällä kaiken mitä sanon. Noin karkeasti sanottuna. En tajua sitä kun osa luulee terapian olevan jonkinlaista opettamista minulle.

Tuntuu vaikealta hakea muuta apua, kun minut on opetettu ajattelemaan, ettei minulla mitään hätää ole. Valitan ikään kuin kuulemma turhasta. Olimme viime viikonloppuna äidilläni yötä (ei ois ehkä pitänyt...) ja siinä tuli taas seurattua millainen hän on väsyneenä lasten kanssa, vaikka siis ei ollut mitenkään pahasti väsynyt eikä voi verratakaan niihin aikoihin kun olin lapsi. Siis mitätöi kaiken, mitä lapset sanoo, käytännössä. Ja myös kritisoi. Se on kuulemma "keskustelua" lapsen kanssa. Lapsi piirsi jotain pokemoneja niin äiti "miksei se voi olla sellainen tai tällainen" huoooh. Onneksi lasta ei haitannut kuulemma. Vaikka oli meillä hetkittäin ihme kyllä mukavaakin, sehän tekeekin äitisuhteesta niin hankalan, kun siinä ois aineksia ihan hyvään, MUTTA.... Ja ehkä lasten on kuitenkin hyvä saada suhdetta pitää äitiini. Tosin kuopuksella meinasi olla vaikeaa jäädä sinne, kun selvisi, että emme olekaan siellä vanhemmat ekana päivänä kuin vasta illalla. (Menimme eri tahoillemme).

ap

Ja siis on kuopus aiemminkin reagoinut niin, ettei mielellään jää, mutta ajattelin, ettei enää 7-vuotiaana ois vaikeaa siinä. Isoveljellä ei ole ollut vaikeaa siinä sinänsä. Luulen, että juuri se on kuopukselle hankalaa, että ei ole mikään jees-nainen, vaan haluaa pitää päänsä ja äidilleni se on tuntematon käsite. Isoveli on luonteeltaan enempi kuin minä. Pikkusisko ei luultavasti voi olla siellä oma itsensä ja vapaasti, vaan joutuu esittämään hillittyä ja se on tietenkn lapselle energiaa kuluttavaa. Mutta se on vain arvaukseni.

ap

Koitin siis kyllä saada selville lapselta, että miksi ei haluaisi jäädä, mutta lapsi ei osannut ilmeisesti vastata, koska ei kertonut. Ei osannut sanoa, miksei. Mutta kun sanoin, että pääsette Hop loppiin mummin kanssa niin sitten asia muuttui. Kai se oli jotain niin kivaa, että lapsi ylitti epäilykset tms.

ap

Ennenvanhaan kasvatus on ollut aika paljon sitä nöyräksi opettamista eikä lapsen kehityskausista kai oltu silloin hirveän kartalla. 

No, hyvä jos terapia toimii, ja ehkä sen myötä saat lisää toimivia keinoja elämääsi.

Rauhaisaa joulunodotusta:)

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla mahdollista mennä jonnekin mt-ihmisten ohjattuun kuntoutukseen. Saisitte lapsetkin ehkä tarhaan. Pelkkä terapia on aika raskas prosessi ja nostaa kaikenlaista pintaan. Aivokemiatkin voivat tarvita hieman kemiallista apua. Ahdistuneen aivot prosessoivat maailmankulkua omalla tavallaan. Se pitäisi saada poikki.

Onko terapeuttisi hyvä ja sopiva sinulle?

Kivikissaäiti, eli ap on tunnettu samankaltaisistaan valutuksistaan palsta ja on itse kertonut, että käy terapiassa ym. tahoilla jatkuvasti. Taukoa terapiassa, niin tulee tänne. Tätä samaa keskustelua on ollut kyseisen henkilön taholta viimeiset vuodet ja tulee olemaan, ellei joku raukka ole vielä tajunnut. Toki harmittaa, että kun kyse on narsismista ja sen jatkuvuudesta, ettei oikeasti haluta parantua ja muuttua, edes ollakseen äiti, johon on päätynyt, omilla ratkaisuillaan. Eroteltavana ongelmassa on kaksi asiaa: olla narsku ja olla äiti. Kolmas asia on se oleellisen, ymmärtää se, miksi ei kasvuolosuhteissa ollut mahdollista kasvaa henkisesti ja tärkeintä on, että ei jää siihen lillumaan vaan ottaa elämässään sen, mikä on jokaiselle luotu. Narsku ei tätä koe, äitinikin. On kuin lukisin äitini tekstejä, joita lakkasin lukemasta syystä mainitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla mahdollista mennä jonnekin mt-ihmisten ohjattuun kuntoutukseen. Saisitte lapsetkin ehkä tarhaan. Pelkkä terapia on aika raskas prosessi ja nostaa kaikenlaista pintaan. Aivokemiatkin voivat tarvita hieman kemiallista apua. Ahdistuneen aivot prosessoivat maailmankulkua omalla tavallaan. Se pitäisi saada poikki.

Onko terapeuttisi hyvä ja sopiva sinulle?

Kivikissaäiti, eli ap on tunnettu samankaltaisistaan valutuksistaan palsta ja on itse kertonut, että käy terapiassa ym. tahoilla jatkuvasti. Taukoa terapiassa, niin tulee tänne. Tätä samaa keskustelua on ollut kyseisen henkilön taholta viimeiset vuodet ja tulee olemaan, ellei joku raukka ole vielä tajunnut. Toki harmittaa, että kun kyse on narsismista ja sen jatkuvuudesta, ettei oikeasti haluta parantua ja muuttua, edes ollakseen äiti, johon on päätynyt, omilla ratkaisuillaan. Eroteltavana ongelmassa on kaksi asiaa: olla narsku ja olla äiti. Kolmas asia on se oleellisen, ymmärtää se, miksi ei kasvuolosuhteissa ollut mahdollista kasvaa henkisesti ja tärkeintä on, että ei jää siihen lillumaan vaan ottaa elämässään sen, mikä on jokaiselle luotu. Narsku ei tätä koe, äitinikin. On kuin lukisin äitini tekstejä, joita lakkasin lukemasta syystä mainitusta.

Lukaise jos kiinnostaa "Narsismi, vamma vai voimavara". Kirjoittajaa en muista. 

Se on vaikea antaa kauhalla jos on itse lusikalla saanut?

Ykkösasia on kasvattaa itsellensä siivet. 

Vasta sitten voi alkaa harjoitella lentämistä.

Elämään siipiänsä myöden.

Et sinä valita turhasta ap. Loputon rakkaudettomuuden ja hylkäämiseksi tulemisen tunne on raskaimpia asioita mitä voi kuvitella. Moni luulee että terapia tarkoittaa sitä että "kallonkutistaja" jotenkin hypnotisoi ihmisen eroon ongelmistaan jotta ihmisestä tulee "riittävän hyvä" ja että se on niille jotka eivät ole tarpeeksi hyviä omina itsenään. Siksi he luulevat että ongelmiesi jatkuva olemassaolo on todiste siitä että terapia epäonnistui. Todellisuudessa terapiassa opitaan ongelmien kanssa pärjäämistä. Ei voi hallita sellaista minkä olemassaolon kieltää, ja siitä viisaudesta hyötyisi moni muukin kuin ap. Todellisuudessa kaikkien päässä juoksevat myös samat pelottavina ja viallisina koetut prosessit eivätkä ne ole mitään psykopaskaa jonka ulottumattomissa "normaali" ihminen on tai joka pitää manipuloida pois, eikä kukaan meistä ole voinut kokonaan valita prosessin "kieltä" eli sitä mikä kääntyy rakkaudeksi, hyväksynnäksi, vihaksi, uhaksi, hyväksi, pahaksi. Otamme ne yleensä itsestäänselvyyksinä ja oletamme että muilla on sama "merkistö".

En usko että ap:n lapsille käy huonosti koska yllättävän monella meistä on niinkutsuttu "huono äiti" joka on ihminen epätäydellisyyksineen mutta kuitenkin hyvä äiti. Kunhan lapset ovat itsenäistyneet ja muuttaneet pois kotoa, omaan äitiin voi rakentaa aikuisen suhteen ja oppia tuntemaan hänet paremmin sellaisinekin vikoineen jotka hän on aiemmin joutunut hyssyttelemään piiloon ettei lapselle jäisi liikaa vastuuta. Siinä vaiheessa voi puhua selväksi sellaisia asioita jotka ovat jääneet mietityttämään, mukaanlukien "miksi ostit siskolleni Cadillacin ja minä sain kaksi kokoa liian pienen polkupyörän" ja muut perhesuhteiden bonukset. Lapsi ei muutenkaan aina ymmärrä mitä äidin päässä liikkuu, varsinkaan kiellettyjä tunteita kuten "isäsi on sika" vaikka ne jollain tasolla aistisikin ja se on luonnollinen osa lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Suhteen aikuinen osapuoli kantaa yleensäkin vastuun vaikeista asioista eikä laita niitä lapsen harteille.

Muistan miten oma, lievästi luonnehäiriöinen isovanhempani pakotti minut lähtemään tädilleni käymään ja pyytämään itkien anteeksi tädiltäni jotain mikä tuon isovanhemman päivässä ei ollut mennyt hänen mielensä mukaan. Tarkoituksena oli kostaa kyseiselle tädille ettei hän ollut myöskään tanssinut tuon isovanhemman pillin mukaan aiemmin samassa asiassa. Kun pääsin perille niin täti halasi minua, kertoi etten ollut tehnyt mitään väärää ja että isovanhempi on itse vain hankala ihminen - sellaisia on. Ahdistukseni katosi koska luotin tätiin enemmän kuin ko. isovanhempaan. Ympärilläni on ollut luotettavia aikuisia ohjaamassa ja kertomassa miten asiat oikeasti ovat, ja lisäksi on aina pidetty huolta etten koskaan jää täysin isovanhempani armoille vaan aina on oltu valmiina hakemaan pois jos on tarvis. Muistan mummilakäynnit pääosin positiivisina enkä missään nimessä luopuisi siitä että sain tutustua omiin isovanhempiini.