Ei olla oikea pariskunta, kun ei olla naimisissa?

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen käsitys täällä, että avioliitto on ainut juttu mikä takaa kuoleman sattuessa leskelle taloudellisen turvan. Siis eikö kukaan ole kuullut testamentista, henkivakuutuksesta ja edunsaajista mitään? 

Mä olen ollut poikaystäväni kanssa kimpassa jo 20 vuotta, eli parikymppisistä saakka.

Meillä on yhteinen talo (erilliset lainat kuitenkin), yhteinen lapsi, yhteiset vakuutukset ja s-bonustili :D

Kaikissa on meidän molempien nimet alla, joten jos jompikumpi kuolee niin lesken nimi on paperilla joko tilinomistajan tai edunsaajan kohdalla. Ja kaikki nämä pitäisi olla muuten myös aviopareilla, eli ei tämä lisää paperityötä avioliitossa oleviin verrattuna. Mun puolisoni on hyvin varakas, joten testamentissa minut on mainittu. Loputhan meneekin meidän yhteiselle lapsellemme joka taas on ainut perijä jos minä kuolen ensin. Jos me erotaan, niin sitten tulee vastaan se sama paperityö, jonka myös avioliitossa olevat juotuisivat tekemään eron sattuessa, poislukien avioerohakemus. Ja siinä tapauksessa on ihan selvä, että miehelle jää hänen itse ansaitsemansa omaisuus, yhteistä ositettavaa olisi vain talo joka siis yhdessä omistetaan. Tämä on siis ihan vastaava kuin avioehto.

Ja mitä tulee tuohon tunnepuoleen, niin siitä ollaan monesti puolisoni kanssa puhuttu. Avoliitossa tosiaan voi ajatella että takaportti on jatkuvasti ja helposti auki ja käytettävissä, jos niin haluaa. Kumpikaan ei ole vielä halunnut sitä käyttää, mutta eikös olekin suuri luottamuksen osoitus, että antaa toiselle mahdollisuuden lähteä helposti? Voisi verrata, että ollaan kuin lampaat laitumella ja veräjä olisi auki, mutta sieltä ei lähdetäkään vihreämmän ruohon perään.

Eikö olisi ollut vaan helpompaa mennä naimisiin avioehdolla? :D Leskeneläke teiltä jää, mutta etteköhän ilmankin pärjää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen käsitys täällä, että avioliitto on ainut juttu mikä takaa kuoleman sattuessa leskelle taloudellisen turvan. Siis eikö kukaan ole kuullut testamentista, henkivakuutuksesta ja edunsaajista mitään? 

Mä olen ollut poikaystäväni kanssa kimpassa jo 20 vuotta, eli parikymppisistä saakka.

Meillä on yhteinen talo (erilliset lainat kuitenkin), yhteinen lapsi, yhteiset vakuutukset ja s-bonustili :D

Kaikissa on meidän molempien nimet alla, joten jos jompikumpi kuolee niin lesken nimi on paperilla joko tilinomistajan tai edunsaajan kohdalla. Ja kaikki nämä pitäisi olla muuten myös aviopareilla, eli ei tämä lisää paperityötä avioliitossa oleviin verrattuna. Mun puolisoni on hyvin varakas, joten testamentissa minut on mainittu. Loputhan meneekin meidän yhteiselle lapsellemme joka taas on ainut perijä jos minä kuolen ensin. Jos me erotaan, niin sitten tulee vastaan se sama paperityö, jonka myös avioliitossa olevat juotuisivat tekemään eron sattuessa, poislukien avioerohakemus. Ja siinä tapauksessa on ihan selvä, että miehelle jää hänen itse ansaitsemansa omaisuus, yhteistä ositettavaa olisi vain talo joka siis yhdessä omistetaan. Tämä on siis ihan vastaava kuin avioehto.

Ja mitä tulee tuohon tunnepuoleen, niin siitä ollaan monesti puolisoni kanssa puhuttu. Avoliitossa tosiaan voi ajatella että takaportti on jatkuvasti ja helposti auki ja käytettävissä, jos niin haluaa. Kumpikaan ei ole vielä halunnut sitä käyttää, mutta eikös olekin suuri luottamuksen osoitus, että antaa toiselle mahdollisuuden lähteä helposti? Voisi verrata, että ollaan kuin lampaat laitumella ja veräjä olisi auki, mutta sieltä ei lähdetäkään vihreämmän ruohon perään.

Eikö olisi ollut vaan helpompaa mennä naimisiin avioehdolla? :D Leskeneläke teiltä jää, mutta etteköhän ilmankin pärjää.

Kun ei haluta naimisiin! Me ollaan sitoutumiskammoisia, mutta halutaan olla järkevästi yhdessä niin ratkaisu on silloin tämä. Ja leskeneläke on tosiaan sivuseikka meille, monelle muulle parille valitettavasti se saattaa olla elinehto puolison kuoltua. Silloin naimisiin ehdottomasti kannattaa mennä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen käsitys täällä, että avioliitto on ainut juttu mikä takaa kuoleman sattuessa leskelle taloudellisen turvan. Siis eikö kukaan ole kuullut testamentista, henkivakuutuksesta ja edunsaajista mitään? 

Mä olen ollut poikaystäväni kanssa kimpassa jo 20 vuotta, eli parikymppisistä saakka.

Meillä on yhteinen talo (erilliset lainat kuitenkin), yhteinen lapsi, yhteiset vakuutukset ja s-bonustili :D

Kaikissa on meidän molempien nimet alla, joten jos jompikumpi kuolee niin lesken nimi on paperilla joko tilinomistajan tai edunsaajan kohdalla. Ja kaikki nämä pitäisi olla muuten myös aviopareilla, eli ei tämä lisää paperityötä avioliitossa oleviin verrattuna. Mun puolisoni on hyvin varakas, joten testamentissa minut on mainittu. Loputhan meneekin meidän yhteiselle lapsellemme joka taas on ainut perijä jos minä kuolen ensin. Jos me erotaan, niin sitten tulee vastaan se sama paperityö, jonka myös avioliitossa olevat juotuisivat tekemään eron sattuessa, poislukien avioerohakemus. Ja siinä tapauksessa on ihan selvä, että miehelle jää hänen itse ansaitsemansa omaisuus, yhteistä ositettavaa olisi vain talo joka siis yhdessä omistetaan. Tämä on siis ihan vastaava kuin avioehto.

Ja mitä tulee tuohon tunnepuoleen, niin siitä ollaan monesti puolisoni kanssa puhuttu. Avoliitossa tosiaan voi ajatella että takaportti on jatkuvasti ja helposti auki ja käytettävissä, jos niin haluaa. Kumpikaan ei ole vielä halunnut sitä käyttää, mutta eikös olekin suuri luottamuksen osoitus, että antaa toiselle mahdollisuuden lähteä helposti? Voisi verrata, että ollaan kuin lampaat laitumella ja veräjä olisi auki, mutta sieltä ei lähdetäkään vihreämmän ruohon perään.

Eikö olisi ollut vaan helpompaa mennä naimisiin avioehdolla? :D Leskeneläke teiltä jää, mutta etteköhän ilmankin pärjää.

Kun ei haluta naimisiin! Me ollaan sitoutumiskammoisia, mutta halutaan olla järkevästi yhdessä niin ratkaisu on silloin tämä. Ja leskeneläke on tosiaan sivuseikka meille, monelle muulle parille valitettavasti se saattaa olla elinehto puolison kuoltua. Silloin naimisiin ehdottomasti kannattaa mennä.

Eli teillä pelko estää sitoutumisen? Ketjusta voimme siis päätellä, että pelkoargumentti pitääkin säästää avoliittolaisille.

Munkin on vaikea ymmärtää miksi joku pitää avioliittoa ihmeellisenä asiana. Kuka vain täysi-ikäinen voi mennä naimisiin. Se että miksi ihmiset menee naimisiin on jokaisen oma asia, mutta itse en henkilökohtaisesti tunne "tarvitsevani" avioliittoa. En vain ymmärrä sen hienoutta.

Ainut asia miksi häät käy mielessä on leskeneläke ja se tuntuu jotenkin kurjalta, että rahan takia mentäisiin naimisiin.

Meillä on hyvä suhde. Eikä meillä ole tarvetta kuvitella että avioliitto tekisi suhteestamme jotenkin erilaisen. Sama suhde se on häillä tai ilman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellinen käsitys täällä, että avioliitto on ainut juttu mikä takaa kuoleman sattuessa leskelle taloudellisen turvan. Siis eikö kukaan ole kuullut testamentista, henkivakuutuksesta ja edunsaajista mitään? 

Mä olen ollut poikaystäväni kanssa kimpassa jo 20 vuotta, eli parikymppisistä saakka.

Meillä on yhteinen talo (erilliset lainat kuitenkin), yhteinen lapsi, yhteiset vakuutukset ja s-bonustili :D

Kaikissa on meidän molempien nimet alla, joten jos jompikumpi kuolee niin lesken nimi on paperilla joko tilinomistajan tai edunsaajan kohdalla. Ja kaikki nämä pitäisi olla muuten myös aviopareilla, eli ei tämä lisää paperityötä avioliitossa oleviin verrattuna. Mun puolisoni on hyvin varakas, joten testamentissa minut on mainittu. Loputhan meneekin meidän yhteiselle lapsellemme joka taas on ainut perijä jos minä kuolen ensin. Jos me erotaan, niin sitten tulee vastaan se sama paperityö, jonka myös avioliitossa olevat juotuisivat tekemään eron sattuessa, poislukien avioerohakemus. Ja siinä tapauksessa on ihan selvä, että miehelle jää hänen itse ansaitsemansa omaisuus, yhteistä ositettavaa olisi vain talo joka siis yhdessä omistetaan. Tämä on siis ihan vastaava kuin avioehto.

Ja mitä tulee tuohon tunnepuoleen, niin siitä ollaan monesti puolisoni kanssa puhuttu. Avoliitossa tosiaan voi ajatella että takaportti on jatkuvasti ja helposti auki ja käytettävissä, jos niin haluaa. Kumpikaan ei ole vielä halunnut sitä käyttää, mutta eikös olekin suuri luottamuksen osoitus, että antaa toiselle mahdollisuuden lähteä helposti? Voisi verrata, että ollaan kuin lampaat laitumella ja veräjä olisi auki, mutta sieltä ei lähdetäkään vihreämmän ruohon perään.

Eikö olisi ollut vaan helpompaa mennä naimisiin avioehdolla? :D Leskeneläke teiltä jää, mutta etteköhän ilmankin pärjää.

Kun ei haluta naimisiin! Me ollaan sitoutumiskammoisia, mutta halutaan olla järkevästi yhdessä niin ratkaisu on silloin tämä. Ja leskeneläke on tosiaan sivuseikka meille, monelle muulle parille valitettavasti se saattaa olla elinehto puolison kuoltua. Silloin naimisiin ehdottomasti kannattaa mennä.

Eli teillä pelko estää sitoutumisen? Ketjusta voimme siis päätellä, että pelkoargumentti pitääkin säästää avoliittolaisille.

Kyllä näin voisi sanoa!  Vahvistammeko säännön vai olemmmeko tilastopoikkeus, sen saa kukin itse valita :D

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että mun äitipuoleni tällä hetkellä itkee aika katkerasti, ettei mennyt naimisiin mun isäni kanssa.

Teidätkö, miksi he eivät menneet naimisiin? Oliko syy periaatteellinen vai oliko jompi kumpi avioliittoa vastaan?

Oma anoppi puhui minusta jatkuvasti "Pekan kaverina" vaikka meillä oli lapsia ja olimme ostaneet yhteisen asunnonkin. Anoppi puhui minulle, että kyllä sitä naimisiin pitää mennä, kun on lapsiakin. Meillä tosin mies ei naimisiin halunnut ja syyksi sanoi vanhempiensa huonon avioliiton, ei halunnut sellaista.

Mentiin me sitten naimisiin 23 vuoden yhdessäolon jälkeen ihan juridisista syistä. Miehen ystävän avovaimo kuoli, kun perheessä oli vielä alaikäisiä lapsia. Mies oli säikähtänyt kuunnellessaan kaverinsa kertomusta, miten iso rumba oli paperiasioiden hoitamisessa, arveli pääsevänsä helpommalla avioitumalla.

Jos on alle 40, niin oletettavasti omat ja puolison vanhemmat on elossa. Jos kumppanisi kuolee, haluatko sinä järjestää hautajaiset? Jos olette avoliitossa, niin puolison vanhemmat voivat vain ilmoittaa sinulle, että ei tarvitse edes paikalle tulla. Tai jos kumppanisi sairastuu, haluaako hän, että sinä teet päätökset hoidosta vai haluaako hän vanhempiensa tekevän ne?

Avioliitto on juridinen sopimus, joka tuo niin velvollisuuksia, kuin oikeuksiakin. Kannattaa ihan oikeasti miettiä tarkkaan näitä asioita. Tunnen monia pareja, jotka ovat menneet naimisiin vasta 10-15 vuoden avoliiton jälkeen, kun ovat tajunneet nämä jutut.

Tunnen myös yhden naisen, jonka avopuoliso halvaantui ja hänellä ei ollut mitään sanavaltaa mihinkään asioihin, vaan puolison maatessa koomassa, miehen vanhemmat päättivät kaikesta.

Ihmeellistä miten väärin ihmiset lukee tän keskustelun. Kun alkusyy on ollut se, että onko suhde jotenkin parempi kun ollaan naimisissa verrattuna suhteeseen, joka on ollut vuostolkulla ja miksi. Alussa todetaan, että omaisuusasiat ymmärretään ja pidetään järkevinä syinä mennä naimisiin, mutta ei siihen, että suhde olis jotenkin  PAREMPI :D

Ja sitten täällä huuudetaan vaan, että "etkö nyt tajuu näitä leskeneläkkeitä ja äkkikuolemisia"

Ihmiset ei taida itse tajuta, että niiden avioliitolla ei sitten ole muuta merkitystä kun ne raha-asiat, ja jostain syystä se kiukuttaa. Mitä väliä? Miksi on niin hirveä ajatus, että ei se teidän suhde ole yhtään parempi, vaan teidän omaisuus on ainoastaan suojatumpi. Miksi se on niin hirveää hyväksyä, jos olette kuitenkin tyytyväisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voin sanoa, että mun äitipuoleni tällä hetkellä itkee aika katkerasti, ettei mennyt naimisiin mun isäni kanssa.

Teidätkö, miksi he eivät menneet naimisiin? Oliko syy periaatteellinen vai oliko jompi kumpi avioliittoa vastaan?

Oma anoppi puhui minusta jatkuvasti "Pekan kaverina" vaikka meillä oli lapsia ja olimme ostaneet yhteisen asunnonkin. Anoppi puhui minulle, että kyllä sitä naimisiin pitää mennä, kun on lapsiakin. Meillä tosin mies ei naimisiin halunnut ja syyksi sanoi vanhempiensa huonon avioliiton, ei halunnut sellaista.

Mentiin me sitten naimisiin 23 vuoden yhdessäolon jälkeen ihan juridisista syistä. Miehen ystävän avovaimo kuoli, kun perheessä oli vielä alaikäisiä lapsia. Mies oli säikähtänyt kuunnellessaan kaverinsa kertomusta, miten iso rumba oli paperiasioiden hoitamisessa, arveli pääsevänsä helpommalla avioitumalla.

Syy oli se kaiketi, että äitipuoli luuli, että avoliitossa on samat edut. Ainakin puheita kuunnellessa. Tietää nyt, ettei ole ja katuu takuulla.

Avioliitto tai "ikuinen" avoliitto - kyllä niistä molemmista löytyy niin pitkiä ja hyviä parisuhteita kuin heti alkuunsa tuhoontuomittuja tapauksia. Kaikki on tapauskohtaista.

Mun omat vanhemmat olivat yhdessä 40vuotta ennen naimisiin menoa. Edes kihloja ei vaihdettu välissä. Minä ja veljet synnyttiin siinä matkalla ja vasta vanhoilla päivillään nuo hoksasivat mennä naimisiin kun alkoivat miettään perimis asioita jos toiselle tapahtuu jotain ja totesivat että helpointa mennä naimisiin niin nuo asiat tulee siinä samalla hoidettua.

Minä olen ollut suhteessa 7vuotta ja yhteinen asuntolaina on mutta ei kihloja eikä lapsia ja silti katsoisin että meidän suhde on vakavammalla pohjalla kuin muutaman ystäväni jotka ovat olleet yhdessä miehiensä kanssa muutaman vuoden, toinen naimisissa ja toisella lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä miten väärin ihmiset lukee tän keskustelun. Kun alkusyy on ollut se, että onko suhde jotenkin parempi kun ollaan naimisissa verrattuna suhteeseen, joka on ollut vuostolkulla ja miksi. Alussa todetaan, että omaisuusasiat ymmärretään ja pidetään järkevinä syinä mennä naimisiin, mutta ei siihen, että suhde olis jotenkin  PAREMPI :D

Ja sitten täällä huuudetaan vaan, että "etkö nyt tajuu näitä leskeneläkkeitä ja äkkikuolemisia"

Ihmiset ei taida itse tajuta, että niiden avioliitolla ei sitten ole muuta merkitystä kun ne raha-asiat, ja jostain syystä se kiukuttaa. Mitä väliä? Miksi on niin hirveä ajatus, että ei se teidän suhde ole yhtään parempi, vaan teidän omaisuus on ainoastaan suojatumpi. Miksi se on niin hirveää hyväksyä, jos olette kuitenkin tyytyväisiä?

Keskustelulla on tapana soljua. Itse ainakin vastasin jo, että pidän avoliitossa olijoita sellaisina, jotka haluaa jättää takaportin auki ja naimisissaolijoita sitoutuneempi liittoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Jos on alle 40, niin oletettavasti omat ja puolison vanhemmat on elossa. Jos kumppanisi kuolee, haluatko sinä järjestää hautajaiset? Jos olette avoliitossa, niin puolison vanhemmat voivat vain ilmoittaa sinulle, että ei tarvitse edes paikalle tulla. Tai jos kumppanisi sairastuu, haluaako hän, että sinä teet päätökset hoidosta vai haluaako hän vanhempiensa tekevän ne?

Avioliitto on juridinen sopimus, joka tuo niin velvollisuuksia, kuin oikeuksiakin. Kannattaa ihan oikeasti miettiä tarkkaan näitä asioita. Tunnen monia pareja, jotka ovat menneet naimisiin vasta 10-15 vuoden avoliiton jälkeen, kun ovat tajunneet nämä jutut.

Tunnen myös yhden naisen, jonka avopuoliso halvaantui ja hänellä ei ollut mitään sanavaltaa mihinkään asioihin, vaan puolison maatessa koomassa, miehen vanhemmat päättivät kaikesta.

"

Tässä toimii sanonta "niin makaa kuin petaa". Avopuolison kuoltua vanhemmat voi kieltää tulemasta menehtyneen puolison hautajaisiin. Aviopuolison kuoltua leski voi kieltää puolisonsa vanhempia tulemasta hautajaisiin. Hyvät välit on kaiken A ja O, sekä kyky pystyä kommunikoimaan.

Tavan lääkärikäynnin yhteydessä voi muuten ilmoittaa potilastietoihin lähiomaisen nimen, vaikka sen avopuolison.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä miten väärin ihmiset lukee tän keskustelun. Kun alkusyy on ollut se, että onko suhde jotenkin parempi kun ollaan naimisissa verrattuna suhteeseen, joka on ollut vuostolkulla ja miksi. Alussa todetaan, että omaisuusasiat ymmärretään ja pidetään järkevinä syinä mennä naimisiin, mutta ei siihen, että suhde olis jotenkin  PAREMPI :D

Ja sitten täällä huuudetaan vaan, että "etkö nyt tajuu näitä leskeneläkkeitä ja äkkikuolemisia"

Ihmiset ei taida itse tajuta, että niiden avioliitolla ei sitten ole muuta merkitystä kun ne raha-asiat, ja jostain syystä se kiukuttaa. Mitä väliä? Miksi on niin hirveä ajatus, että ei se teidän suhde ole yhtään parempi, vaan teidän omaisuus on ainoastaan suojatumpi. Miksi se on niin hirveää hyväksyä, jos olette kuitenkin tyytyväisiä?

Avioliitto on juridisesti suojatumpi ja virallinen, siinä mielessä se on "parempi", tai "huonompi", riippuu mitä asioita arvostaa. Ja tässä keskustelussa avioliittoa vastaan on argumentoitu "ei se mitään muuta" -tyylillä, joten ei ihme, että keskustelu on mennyt tähän.

Omalla kohdallani voisin kuvitella, että avioliitto syventäisi myös tunnepuolta: toinen haluaa ja uskaltaa sitoutua myös virallisesti. Se on kuitenkin niin konkreettinen teko. Toisille tällainen konkretia ei välttämättä vaikuta tunne-elämään, enkä heitä siitä tuomitse. Jokainen eläköön miten parhaaksi näkee. :)

Meillä oli monia syitä mennä naimisiin.

Ensinnäkin, uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna avioliitto on Jumalan siunaama suhde. Tämä nyt ei tietysti ateisteille merkitse mitään, mutta meille merkitsi.

Toiseksi, avioliitto on juridisesti kätevä tapa kertoa, että minä ja mies ollaan samassa veneessä, yksikkö, perhe. Tuetaan toisiamme kuolemaan asti ja lapset on yhteiset jne. Kai ton kaiken vois perustella ja merkitä ja sopia jotenkin muutenkin, mutta avioliitto on sellainen näppärä paketti, joka hoitaa noi perusasiat kerralla kuntoon. Tämä siis yhteiskunnan suuntaan.

Kolmanneksi tietysti rakkaus, haluttiin osoittaa toisillemme ja muille, että me rakastetaan toisiamme niin paljon, että uskalletaan luvata ja tahtoa pysyä yhdessä ikuisesti. Kai tämänkin vois tehdä vaikka saunan jälkeen sohvalla tai anopin 60-vuotisjuhlissa, mutta oli ihan mukava juhlistaa tätäkin asiaa, kun kerran muitakin asioita juhlistetaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä miten väärin ihmiset lukee tän keskustelun. Kun alkusyy on ollut se, että onko suhde jotenkin parempi kun ollaan naimisissa verrattuna suhteeseen, joka on ollut vuostolkulla ja miksi. Alussa todetaan, että omaisuusasiat ymmärretään ja pidetään järkevinä syinä mennä naimisiin, mutta ei siihen, että suhde olis jotenkin  PAREMPI :D

Ja sitten täällä huuudetaan vaan, että "etkö nyt tajuu näitä leskeneläkkeitä ja äkkikuolemisia"

Ihmiset ei taida itse tajuta, että niiden avioliitolla ei sitten ole muuta merkitystä kun ne raha-asiat, ja jostain syystä se kiukuttaa. Mitä väliä? Miksi on niin hirveä ajatus, että ei se teidän suhde ole yhtään parempi, vaan teidän omaisuus on ainoastaan suojatumpi. Miksi se on niin hirveää hyväksyä, jos olette kuitenkin tyytyväisiä?

Olen samaa mieltä, vaikka aion naimisiin. Vaarallista ois olettaa, että papin tai virkamiehen vihinnän jälkeen suhde muuttuis paremmaksi. Lähinnä voi pohtia, että onko suhteiden pohjalla alunperin keskimäärin merkittäviä eroja avioliittoon aikovien ja ei-aikovien välillä. Jos molemmat sisimmissään tietää olevansa täysin sitoutunut suhteeseen niin liiton luonteella ei pitäskään olla mitään merkitystä (kuin korkeintaan raha-asioissa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä miten väärin ihmiset lukee tän keskustelun. Kun alkusyy on ollut se, että onko suhde jotenkin parempi kun ollaan naimisissa verrattuna suhteeseen, joka on ollut vuostolkulla ja miksi. Alussa todetaan, että omaisuusasiat ymmärretään ja pidetään järkevinä syinä mennä naimisiin, mutta ei siihen, että suhde olis jotenkin  PAREMPI :D

Ja sitten täällä huuudetaan vaan, että "etkö nyt tajuu näitä leskeneläkkeitä ja äkkikuolemisia"

Ihmiset ei taida itse tajuta, että niiden avioliitolla ei sitten ole muuta merkitystä kun ne raha-asiat, ja jostain syystä se kiukuttaa. Mitä väliä? Miksi on niin hirveä ajatus, että ei se teidän suhde ole yhtään parempi, vaan teidän omaisuus on ainoastaan suojatumpi. Miksi se on niin hirveää hyväksyä, jos olette kuitenkin tyytyväisiä?

Olen samaa mieltä, vaikka aion naimisiin. Vaarallista ois olettaa, että papin tai virkamiehen vihinnän jälkeen suhde muuttuis paremmaksi. Lähinnä voi pohtia, että onko suhteiden pohjalla alunperin keskimäärin merkittäviä eroja avioliittoon aikovien ja ei-aikovien välillä. Jos molemmat sisimmissään tietää olevansa täysin sitoutunut suhteeseen niin liiton luonteella ei pitäskään olla mitään merkitystä (kuin korkeintaan raha-asioissa).

Tässä tämän keskustelun pihvi olisi, mutta valitettavasti vaan harva (niitäkin on ollut) on pystynyt pohtimaan asiaa jotenkin neutraalisti.

Vierailija kirjoitti:

Eihän siitä kai juuri vaivaakaan ole jos maistraatissa sen hoitaa?

Onhan siitä vaivaa, pitää tehdä asioiden eteen jotain, käydä siellä maistraatissa, tarviiko käydä jopa 2 kertaa: laittamassa asia vireille ja sitten sanomassa tahdon.

Omistukset, testamentit, edunvalvontavaltuutukset hoituivat samalla käynnillä kuin asuntolaina ja talokaupat.

Lapsenkin voi nykyisin tunnustaa neuvolassa.

Vielä jos nimensäkin vaihtaa, niin pitää ajokortit, passit, pankkikortit, kaikki käydä uusimassa.

En vain ole nähnyt tarpeelliseksi mokomaan showhun ryhtyä, pitäisi sitten se avioehtokin tehdä, nythän asia on kunnossa kun toisella ei ole avio-oikeutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä miten väärin ihmiset lukee tän keskustelun. Kun alkusyy on ollut se, että onko suhde jotenkin parempi kun ollaan naimisissa verrattuna suhteeseen, joka on ollut vuostolkulla ja miksi. Alussa todetaan, että omaisuusasiat ymmärretään ja pidetään järkevinä syinä mennä naimisiin, mutta ei siihen, että suhde olis jotenkin  PAREMPI :D

Ja sitten täällä huuudetaan vaan, että "etkö nyt tajuu näitä leskeneläkkeitä ja äkkikuolemisia"

Ihmiset ei taida itse tajuta, että niiden avioliitolla ei sitten ole muuta merkitystä kun ne raha-asiat, ja jostain syystä se kiukuttaa. Mitä väliä? Miksi on niin hirveä ajatus, että ei se teidän suhde ole yhtään parempi, vaan teidän omaisuus on ainoastaan suojatumpi. Miksi se on niin hirveää hyväksyä, jos olette kuitenkin tyytyväisiä?

Olen samaa mieltä, vaikka aion naimisiin. Vaarallista ois olettaa, että papin tai virkamiehen vihinnän jälkeen suhde muuttuis paremmaksi. Lähinnä voi pohtia, että onko suhteiden pohjalla alunperin keskimäärin merkittäviä eroja avioliittoon aikovien ja ei-aikovien välillä. Jos molemmat sisimmissään tietää olevansa täysin sitoutunut suhteeseen niin liiton luonteella ei pitäskään olla mitään merkitystä (kuin korkeintaan raha-asioissa).

Tässä tämän keskustelun pihvi olisi, mutta valitettavasti vaan harva (niitäkin on ollut) on pystynyt pohtimaan asiaa jotenkin neutraalisti.

Olet keskustelun aloittaja? Musta tuntuu, että poimit vain sinua komppaavia pointteja. Ikään kuin ignooraat argumentteja, joihin et samaistu ja ajattelet niiden olevan aiheen vierestä, koska et itse tunne yhteyttä. Selostin tuossa juuri ylempänä, että omalla kohdallani uskoisin naimisiinmenon vaikuttavan tunne-elämääni parisuhteen sisällä positiivisesti, sillä näkisin sen konkreettisena haluna sitoutua minuun. Se olisi teko, ei pelkkiä sanoja. Mielestäni teot ovat syvempiä kuin sanat. Ei se tietenkään olisi parisuhteen pohja, mutta uskon, että se positiivisia aspekteja suhteeseen. Ja tämä on vain kuinka asian koen omalla kohdallani, tiedän kyllä lukuisia surkeita avioliittoja, ei sillä.

Varmastiki suurempi osa avoliitoista päätyy eroon. Jo siksikin, että suurimmassa osassa näistä ei ole tehty päätöstä pysyä lopun ikää yhdessä. Avoliitto voi olla pelkurimainen ratkaisu, jos toinen tai molemmat uumoilee vielä vähintään pientä ajatusta vaihtaa toinen ennemmin tai myöhemmin parempaan. Avioliitto voi myös olla huonosti harkittu, hetken huumassa tai täysin muuhun kuin rakkauteen perustuvista syistä solmittu ja vieläpä loppua lyheen. Joku voi myös kuvitella pieni pelko persuuksissa tällä tavalla kahlitsevansa toisen itselleen. Joten asiaa voi miettiä lähinnä tapauskohtaisesti.