Onko siinä jotain väärää, jos olen jo etukäteen ilmoittanut aikuisille lapsilleni, että sitten kun....

Jaahas. Ja taas täällä syyllistetään apuakaipaavia pikkulasten vanhempia. Hauskaa on huomata, että tämä pääsyyllistäjä, eli AP, joka ei halua auttaa lastenhoidossa on jälleen kerran nainen, joka itse on todellakin saanut runsaasti kallisarvoista apua äidiltään lastenhoidossa, kun omat lapset olivat pieniä. 

Itselläni on 1- ja 3-vuotiaat lapset, ja asumme mieheni kanssa ulkomailla. Kun mummit tulevat kylään, tulevat he lomareissulle, ei lastenhoitoreissulle, eivätkä halua viittä minuuttia kauempaa lasten kanssa olla. Ja se on ihan ok, omapa on menetyksensä. Siksi olemme nyt pistänyt stopin skypetykselle. Miksi meidän pitäisi ajatella isovanhempien tarpeita? Mukavahan se on skypessä lapsia katsella - mutta paikan päällä ei kiinnostusta enää riitäkään. Turha kuvitella, että mitään kovin läheisiä välejä onnistuu luomaan tällä tavalla.

Voin siis sanoa, että me todellakin kasvatamme ja hoidamme lapset aivan itse ja ilman apuja. JA JUURI SIKSI olen päättänyt, että itse olen jonain päivänä sellainen mummi, että parempaa saa etsiä. Todellakin aion auttaa ja tukea omia lapsiani ja heidän puolisoitaan. Todellakin aion rakastaa lapsenlapsiani ja NAUTTIA heidän kanssa olemisestaan. Minusta tuollainen "en aio sitten hoitaa ollenkaan"-asenne on suorastaan sairas. Enpä kyllä tuollaiselle ihmiselle lapsiani hoitoon jättäisikään. Lapsia kuuluu rakastaa, heidän kanssaan olosta tulee nauttia. Milloin ihmisistä on tullut näin tunnekylmiä ja itsekkäitä? Puistattavaa! 

Vierailija kirjoitti:

Jaahas. Ja taas täällä syyllistetään apuakaipaavia pikkulasten vanhempia. Hauskaa on huomata, että tämä pääsyyllistäjä, eli AP, joka ei halua auttaa lastenhoidossa on jälleen kerran nainen, joka itse on todellakin saanut runsaasti kallisarvoista apua äidiltään lastenhoidossa, kun omat lapset olivat pieniä. 

Itselläni on 1- ja 3-vuotiaat lapset, ja asumme mieheni kanssa ulkomailla. Kun mummit tulevat kylään, tulevat he lomareissulle, ei lastenhoitoreissulle, eivätkä halua viittä minuuttia kauempaa lasten kanssa olla. Ja se on ihan ok, omapa on menetyksensä. Siksi olemme nyt pistänyt stopin skypetykselle. Miksi meidän pitäisi ajatella isovanhempien tarpeita? Mukavahan se on skypessä lapsia katsella - mutta paikan päällä ei kiinnostusta enää riitäkään. Turha kuvitella, että mitään kovin läheisiä välejä onnistuu luomaan tällä tavalla.

Voin siis sanoa, että me todellakin kasvatamme ja hoidamme lapset aivan itse ja ilman apuja. JA JUURI SIKSI olen päättänyt, että itse olen jonain päivänä sellainen mummi, että parempaa saa etsiä. Todellakin aion auttaa ja tukea omia lapsiani ja heidän puolisoitaan. Todellakin aion rakastaa lapsenlapsiani ja NAUTTIA heidän kanssa olemisestaan. Minusta tuollainen "en aio sitten hoitaa ollenkaan"-asenne on suorastaan sairas. Enpä kyllä tuollaiselle ihmiselle lapsiani hoitoon jättäisikään. Lapsia kuuluu rakastaa, heidän kanssaan olosta tulee nauttia. Milloin ihmisistä on tullut näin tunnekylmiä ja itsekkäitä? Puistattavaa! 

Aika itsekkäitä olette vanhempinakin. Että jos ei mummi jää lapsen kanssa kahden ja hoida tätä niin sitten evätään lapselta tutustuminen isovanhempaansa skypettämälläkään - vaikka semmoinen tutustuminen olisi mahdollista.

Vanhemmat voivat toki kaivata sitä omaa aikaa ja hoitoapua. Jos sitä ei saa mummeilta pitänee luoda toisenlainen verkosto tuota varten. Minusta se ei kuitenkaan ole syy evätä lapselta yhteyttä kolmanteen sukupolveen, isovanhempiinsa, sukuunsa ja taustoihinsa. Eri juttu tietysti on, jos skypeajankohtien sopimiset vaikeuttavat perheen arkirytmiä.

Ja hurjalta kuulostaa sekin, että kun kerran asutte ulkomailla, pitäisi kylään tulevan mummin ryhtyä hoitamaan lapsenlastaan, joka on alle neljävuotias, ja jonka kanssa ei ole voinut arkea viettää ollenkaan. Hurjalta mummin, mutta ennen kaikkea lasten kannalta. Oma valintanne on myös asua ulkomailla. Eikö vaan?

AP, yksi lisäys vielä, jos sallit. Isovanhempien ei tarvitse pyytää lapiltaan lupaa lähteä vaikkapa useaksikin viikoksi lomailemaan jonnekin lämpimään. Ei myöskään silloin, jos haluavat mennä vaikka teatteriin tai konserttiin. Jos heitä silloin juuri tahdottaisiin lapsenpiiaksi, niin ei muuta kuin sanoa, että nyt ei sovi, sillä olemme menossa muualle. Monet lapset nimittäin kuvittelevat, että heillä on oikeus holhota eläkkeelle jääneitä vielä terveitä, täysjärkisiä ja hyväkuntoisia vanhempiaan. Sitä oikeutta ei ole. Eivät vanhemmatkaan holhoa aikuisia lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap. vastaa:  Pelkään moniakin asioita, koska olen tulossa ihan kohtapuolin isoäidiksi, ja kukapa ei pelkäisi oman aikuisenkin lapsensa puolesta, kun hän on raskaana, ja vauva on jo tuloillaan.

Vaikka kaikki menisi hyvin, niin ihan oikeasti pelkään lapseni puolesta hänen jaksamistaan pienen vauvan hoitamisessa, sillä kun itse on sen ajan käynyt läpi useastikin, ja vaikka aika kultaa muistot siitä pikkuvauva-ajasta omalla kohdallani, niin minulla oli silloin kyllä jaksaminen välillä melkoista taistelua väsymyksen ja äitiyshormoonienkin vaikuttaessa asiaan. Onnekseni minulla sattui olemaan hyvä mies ja lastemme isä, joka todellakin auttoi lasten hoidossa, ja tuki minuakin tekemällä ruokaa ja käyden kaupassa jne. Toiselta lapsiemme mummolta eli anopiltani en saanut minkäänlaista konkreettista arkista apua, kun lapsemme olivat vauvoja, mutta oma äitini vastasi "kahta mummelia", kun hän tuli käymään kotonamme ja auttoi lasten kasvettuakin melkoisen paljon. Hän oli myös hoitajana mentyäni töihin, mutta vain lyhyitä jaksoja, mutta oma äitini asuikin lähempänä kuin anoppi-mummeli, joten se oli käytännönkin sanelema juttu, ettei anoppi ollut läsnä lastenlastensa kanssa niin paljon kuin oma äitini. 

Toisaalta itse tunsin äitiyden tuoneen mukanaan ainakin itselleni tietynlaisen yksinäisyyden tunteen.  Olin työelämässä ollut pitkään, ja tuntui oudolta yhtäkkiä jäädä äitiyslomalle ensimmäistä lastani odottaessani, ja sitten synnyttämisen jälkeen tietysti sain paljon onnittelukortteja ja ns. uuden vauvan katsojia lahjoineen riitti yllin kyllin, mutta sitten kun ristiäiset oli vietetty, ja vauva-arki oli muotoutunut jo uomiinsa, niin huomasinkin olevani melkoisen yksin vauvan kanssa arkipäivät, kun mies ja ystävät olivat töissä.  Kumpikin meistä ei edes ollut lähtöisin lastemme syntymäpaikkakunnalta, ja siltä pohjalta ystäviä ei oikein ollut ja suurin osa lähisukulaisemmekin asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, ja työkavereissa ei ollut oikein niin hyviä ystäviä siinä vaiheessa, että meillä olisi ollut kanssakäymistä keskenämme, joten homma on sitten sellaista vauvan kanssa kahdestaan olemista ilman aikuisia kontakteja, joita kaipasin kuitenkin siihen aikaan, mutta kaikkeen tottuu näköjään.  Myöhemmin sitten sain lisää lapsia ja kuviot muuttuivat jne.

Aloituksessa ap kertoo hoitaneensa lapsensa itse, ilman apuja. Nyt kuitenkin kertoo että äitinsä on auttanut paljonkin. Jopa toimineen lyhyenaikaa sinä "perhepäivähoitajana", jollaiseksi ap ei missään nimessä itse halua. (Mikä tietenkin on ihan ok, harvat isovanhemmat haluavat tai voivat sitoutua lapsen hoitamiseen niin intensiivisesti.) Lisäksi ap kokee että pikkulapsi aika on ollut hänelle rankkaa, jaksaminen taistelua. Mutta kuitenkaan sitä ymmärtämystä ei hänellä riitä siihen, että joskus myös omat lapset voivat tarvita apua, vaan hänestä on tärkeä ilmoittaa jo ennen lapsenlapsen syntymää, että hän ei tule sitten olemaan lastenhoitoautomaatti. Ikään kuin joku olisi sitä häneltä odottanut. Toisaalta toisissa kommenteissa ap kehuu kuinka fiksuja hänen lapsensa ovat (joten luulisi heidän nyt tajuavan saman, minkä kaikki normaalilla järjellä varustetut ihmiset tajuavat, siis että isovanhemmat eivät ole se lastenhoitoautomaatti). Joko tässä ketjussa on useampi eri henkilö, joka leikkii ap:tä, tai sitten vain yksi, joka suoltaa täyttä soopaa.

Ap. Ja hänen lapsensa pikkulapsi aika nyt ei vain ole vertailukelpoisia, sillä luulen ennen sen olleen paljon raskaampaa vanhemmille. Ei ollut niin pitkiä perhevapaita, työpäivät olivat pitempiä, jopa lauantait oli työpäiviä, lyhyet lomat, ei ollut kodintöitä helpottavia kodinkoneita, asuttiin pienissä asunnoissa, vaatteet ommeltiin itse, vauvan vaipat pestiin käsin ja keitettiin emalikattilassa jne. näin oli ainakin 70-luvulla kun itse synnyin. Eikä niitä vanhempia sisaruksia voinut lykätä päiväkotiin, vaikka vauva oli kodissa, koska sellaista ei ollut. Kaupat oli auki klo 17.00 ja eineksiä oli kaupassa vain maksalaatikkoa ja verilettuja.

Kyllä ainakin oma pikkulapsi aika on ollut monin verroin helpompaa, kuin äitini 70-luvulla, jolloin äitiysloma oli 2kk ja rinnat valuvina menivät töihin ja muistan kuinka meillä kaikilla lapsilla oli äitien ompelemat vaatteet, kun kaupoissa niitä ei juuri ollut, vaikka oltiin keskituloinen perhe. Ja tuskin vanhempani edes uneksivat omasta tai parisuhdeajasta, niin työntäyteinen se oli.

No ehkä ap:n lapset ovat syntyneet hieman myöhemmin kuin 70-luvulla, koska lastentekoaika 70-luvulla syntyneillä (ensisynnyttäjällä) alkaa jo olla ohi.  Ap:lla lapsia on vasta mahdollisesti tulossa ? Vuonna 1980 syntyneetkin täyttävät tänä vuonna jo 36 v. Omat lapseni ovat syntyneet -70 luvun lopulla ja -80 luvun alussa. Ei sillon enää tehty 6-päivästä työviikkoa ja  jopa pesukonekin oli jo olemassa ja lastenvaatteitakin ainakin minä löysin kaupasta. Toki myös ompelin, niin vaatteita sai edullisemmin.  Sillon 80-luvun taitteessa oli jo kertakäyttövaipat ja kodinkoneitakin oli, mikroaaltouunia meillä ei ollut, mutta  oli esim astianpesukone.

Ruuat olivat toki erilaisia, mutta periaatteessa samoja ruokia syötiin mitä nytkin lapsenlapseni syövät ( makaroonilaatikko, lihapullat+muusi, nakkeja, kalapuikkoja, jauhelihakastiketta. Se on suuri ero, että silloin ei ollut somea ei hyvässä eikä pahassa :) .

Ja ap taisi kertoa, että hoiti lapsensa itse, pk:ssa olivat esikoulussa.

Vierailija kirjoitti:

Me taas ollaan suunniteltu, että autetaan mahdollisimman paljon ja annetaan vanhemmille myös omaa kahdenkeskistä aikaa. Itse emme ole saaneet koskaan apua isovanhemmilta. Ei hoitoapua eikä taloudellista. Ensimmäisen kerran käytiin kahdestaan jossain kun lapsi oli 15-vuotias ja kaverillaan yötä.

Meillä sama linja. Itse ei olla apua saatu, mutta tulemme auttamaan niin paljon kuin jaksamme. Haluamme tukea lapsiamme heidän elämässään, heidän ei tarvitse selvitä yksin; kun väsyttää ja ei jaksa niin haluan olla se tuki joka on aina siellä ja mieheni ajattelee ihan samoin.

He auttavat meitä myös kun olemme vanhoja, tiedän sen.

Kylmää on kyyti täällä Pohjolassa.

Kyselkää vaan siellä ihan rauhassa miksi Suomessa on paljon mielenterveysongelmia, ahdistusta, paniikkihäiriöitä? Alkoholiongelmaa, itsetunto-ongelmia ja korkeat itsemurhatilastot.

Yksi syy: rakkaus puuttuu. Kylmyys tekee pahaa ihmiselle, siihen voi kuolla. Valtio ei rakkautta anna vaan perhe. Ainut asia millä on maailmassa merkitystä.

Autetaan toisiamme, pidetään lähellä, tuetaan ja ollaan heikkoja, kaikki vuorotellen. Siten olemme vahvempia.

Mitä suhdetta lastenlapsiin luodaan yökyläilemällä ja viikkotolkulla hoitamalla? Älä tee lapsia, jos et niistä itse osaa huolehtia.

Ap on hieman ristiriitainen persoona. Ensin hirveä mekastus siitä, kuinka vanhemmat hoitavat omat lapsensa alusta loppuun yksin ilman isovanhempien apua ja jos ei kykene siihen on heikko nykyajan hyväksikäyttäjävanhempi, joka välittää vain omista lomamatkoistaan ja ryyppäämisestä (?!?!) ja lopuksi kerrotaan kuinka oma äiti on ollut korvaamaton apu omien lasten hoidossa ja on ollut niin vaikeaa ja rankkaa pikkulapsiaikaa, ettei ilman mummoa olisi selvinnytkään. Kauheaa skeidaa koko ketju täynnä.

Ap, onko kaikki hyvin?

Itse täydellisyys kertoo totuuden siitä ainoasta oikeasta tavasta kasvattaa lapset ja olla isovanhempi.

Minä teen mummona paljon lastenhoitohommia ja silti hoitotehtävistä huolimatta jää aikaa omalle elämälle. Olen selkävammainen, joka hieman rajoittaa lasten perässä juoksemista, mutta ei minun onneksi mitään vauvaikäistä ole tarvinnutkaan hoitaa, sillä lapsen vanhemmat ovat suoriutuneet siitä hyvin keskenäänkin. Pidän lapsista joten meitä on moneksi. Ei kaikkien tarvitse pitääkään lastenhoidosta.

Hei kaikki enemmistö, jotka olette antaneet ylöspäin nuolia. Kiitos, te olette käsittäneet, mitä halusinkin kertoa, mutta jotkut ovat käsittäneet aivan väärin, ikään kuin olisin hylkäämässä tulevat lapsenlapseni aivan kokonaan elämäni piiristä pois.  Enhän mä sellaista tarkoittanut. 

Mutta olen vaan sivusta seurannut, ja saannut kuulla monen jo nyt isovanhemman osassa olevien ihmisten suusta, että kun heidän on ikään kuin pakko ottaa aina lapsenlapsensa vastaan kotiinsa ja mennä vastaavasti lastensa kotiin hoitamaan jälkipolven edustajia.  Eivät kehtaa kieltäytyä tehtävästään, koska sitten pelkäävät, että lastenlastensa vanhemmat suuttuisivat, ja torppaisivat kokonaan yhteiset tapaamiset lastenlastensa kanssa silloinkin, kun heitä ei vaan käytetä hyväksi ilmaisena kokopäivähoitoapureina jatkuvasti vuodesta toiseen.  

Moni täällä ei ole ollut ymmärtävinään sitä puolta, että isovanhemmillakin on oma elämänsä menoineen, ja oikeus jo levätä vastuullisesta lastenhoito hommasta jo ikänsäkin puolesta.

Joskus on jopa näyttänyt siltä, että omat lapset eivät oikein näe omien vanhempiensa raihnaantumistakaan iän myötä oikeassa valossa, vaan olettavat vanhempiensa jaksavan mitä vain ja kun ottaa huomioon, että osa isovanhemmistakin on vielä työelämässä mukana itsekkin ja vapaa-aika on tarkoitettu lepoon isovanhemmillekin ja lyhyet tapaamiset lastenlastensa kanssa riittävät vallan hyvin pitämään suhdetta hyvänä ilman yökylästelyäkin.   Ja kysehän ei ole nyt siitä, etteikö vanhemmat hoida lapsiaan pääasiallisesti hyvin ja vastuullisesti kasvattaen, mutta jos liian usein lapsenlapset viedään mummolle ja papalle tai vain jommalle kummalle pitkiksi ajoiksi ja säännöllisesti hoitoon, niin ei se nyt ole vaan kohtuullista isovanhemmille, ja se ei liity siihen, etteikö isovanhemmat rakastaisi lapsenlapsiaan.

Terveisin aito AP.

Vierailija kirjoitti:

Ap on hieman ristiriitainen persoona. Ensin hirveä mekastus siitä, kuinka vanhemmat hoitavat omat lapsensa alusta loppuun yksin ilman isovanhempien apua ja jos ei kykene siihen on heikko nykyajan hyväksikäyttäjävanhempi, joka välittää vain omista lomamatkoistaan ja ryyppäämisestä (?!?!) ja lopuksi kerrotaan kuinka oma äiti on ollut korvaamaton apu omien lasten hoidossa ja on ollut niin vaikeaa ja rankkaa pikkulapsiaikaa, ettei ilman mummoa olisi selvinnytkään. Kauheaa skeidaa koko ketju täynnä.

Missä kohtaa olen sanonut oman äitini olleen korvaamaton apu omien lasteni hoitamisessani, jonka minä ja lastemme isä yhdessä suoritimme aivan päätoimisesti koko meidän katraan ollessaan pikkulapsia. Se, että äitini kävi noin muutaman kuukauden hoitamassa lastemme ollessaan jo yli vuoden vanhoja, kun kävin kodin ulkopuolella töissä, niin hän teki sen ihan omasta tahdostaan, eikä me painostettu eikä pakotettu, hän halusi tulla hoitamaan sen lyhyen ajan lapsiamme, muutoinhan me olisimme vieneet lapsemme perhepäivähoitajalle, jonne isompi lapsemme ei edes olisi halunnutkaan pienempien sisarustensa kanssa mennäkään, vaan halusi nimenomaan oman lähimummonsa hoitoon.  Mutta äitini olikin silloin jo eläkkeellä, leski ja hyvässä kunnossa, joten hän tarjoitui itse hoitamaan lapsemme sen lyhyen työpätkäni ajan, ja eikait se muille mitenkään kuulunutkaan, miten me hoidimme oman perheemme tämän puolen asian, sillä jokaisellahan on ne omat systeeminsä, mutta joillakin ei ole vaihtoehtoja lainkaan, meillä oli, ja kiitos siitä ja kunnia vieläkin äidillemme, joka on kylläkin saanut nauttia jo lastenlastenlastensakin seurasta, mutta vain silloin tällöin, kuten kuuluukin.   Ja meissä isovanhemmissakin on niin erilaisia ja erilaisissa tilanteissa olevia, että ei kaikkien mummot jaksa ryhtyä kokopäivätoimisiksi työviikon kestäviksi hoitajiksi, ja sekin on lasten vanhempien vaan hyväksyttävä, ja käydä vain silloin tällöin lastensa kanssa yhdessä tapaamassa mummojaan ja toiste päin omien menojensa mukaisesti sovitellen tapaamisajankohdat.