Onko siinä jotain väärää, jos olen jo etukäteen ilmoittanut aikuisille lapsilleni, että sitten kun....

Kuulostaa sellaiselta mummulta, jonka luokse ei lapsiaan uskaltaisi ilman valvontaa edes jättää. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä saa lapsesi vaatimaan sinulta hoitoapua ryyppyreissujensa ajaksi jo ennen lapsen syntymää.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa sellaiselta mummulta, jonka luokse ei lapsiaan uskaltaisi ilman valvontaa edes jättää. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä saa lapsesi vaatimaan sinulta hoitoapua ryyppyreissujensa ajaksi jo ennen lapsen syntymää.

Siskoni on lääkäri, ja kun heillä näitä lääkäripäiviä ja sun muita lääketehtaiden tarjoamia tilaisuuksia pitkällä kaavalla riittää sekä yhdistysten viikon kestäviä opintomatkoja jopa ulkomaita myöden, niin aivan jatkuvasti miltei siskoni perheen pikkulapset ovat äidilläni pitkiä jaksoja hoidossa, ja äitini on jo iäkäs, mutta nyt olen huomannut hänen olemuksessaan jo väsymisen merkkejä, ja eikä ihmekkään, kun leskenä joutuu muutoinkin kaiken hoitamaan yksin ja siskoni vaan rahtaa lapsikatraansa kokonaiseksi viikoksi jopa kerrallaan äidillemme eli lasten mummulle.

Eikä äitini tohdi vastustaa, eikä valittaa, ja kukaan ei meistä läheisistäkään uskalla sanoa äitimme "hyväksikäytöstä" siskolleni yhtään mitään mitä tulee lastensa hoitoon. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa sellaiselta mummulta, jonka luokse ei lapsiaan uskaltaisi ilman valvontaa edes jättää. Mielenkiintoista olisi tietää, mikä saa lapsesi vaatimaan sinulta hoitoapua ryyppyreissujensa ajaksi jo ennen lapsen syntymää.

:D juu, kyllähän nyt äiti lapsensa tuntee, että millainen alkoholin käyttäjä hän on, että kyllä drinksut ja siiderit kelpaavat, kunnes raskaus ja synnytys sekä imetysaika on ohitettu, puhumattakaan vävystä, joka ei myöskään lasiin sylkäise.:)

Jokainen saa tehdä elämässään parhaaksi katsomansa ratkaisut ja päätökset.

Anoppi ilmoitti hyvissä ajoin jo seurustelun alkuvaiheessa, että meidän lapsia hän ei tule tulevaisuudessa hoitamaan, koska hän on omansa hoitanut. Meidän taloudellinen apu kyllä kelpasi vuosien ajan. Se loppui, kun esikoinen syntyi, sillä sanoin, että rahat menevät nyt lapsen hyvinvointiin. Olen pitänyt huolen siitä, että hoidan lapseni itse. Anoppi tapaa lapsia noin joka toinen vuosi muutaman tunnin kerrallaan (olen itse aina läsnä!) ja huokailee silloinkin miten kovaäänisiä, vilkkaita tms. he ovat. Eivätkä edes ole vilkkaita oikeasti. Anoppia pitäisi muistaa jouluna / syntymäpäivänä, mutta itse hän ei muista lapsenlapsiaan. Enpä taida lähettää joulukorttia tänä vuonna...

Jos tarvitsen hoitajaa, palkkaan sellaisen. Niin saa anoppikin tehdä muutaman vuoden kuluttua, kun ikää tulee lisää.

Itse autan omia lapsiani niin paljon kuin voin ja niin aion tehdä tulevaisuudessakin. Myös sitten, jos/ kun he saavat aikoinaan omia lapsia.

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap kuulostaa minusta tunnekylmälle ja ei-perhekeskeiselle. Itse tykkään siskojeni lapsista ja he ovat olleet meillä yötäkin ilman vanhempiaan.

Jos minulla olisi lapsenlapsia niin olisi ihanaa, varmasti viettäisin aikaa mieluusti heidän kanssaan. Mutta ei, minua ei ole siunattu sellaisella onnella sillä minulla ei ole edes lapsia ja yksin saan kärvistellä. 

Minulla ei ollut koskaan mummoa ja olin kateellinen muille lapsille jotka pääsivät välillä mummolaan. Heillä on myös mummolasta rakkaat muistot jääneet aikuisiälle asti. 

Muutenkin autan läheisiäni mielelläni ja on myös itse kiva ottaa apua vastaan. 

Kyllä naisen osa on raskas ja vielä syvemmällä on naisten omat asenteen perheen tasa-arvosta ja lastenhoidosta, joka tuntuu vielä vuonna 2016 edelleen olevan naisten tehtävä.

Missä on lasten isät ja isoisät ja heidän hoitovastuunsa? Vai eikö mies kelpaa tai osaa hoitaa lapsia.

Monet naiset kuvittelevat, kun lapset kasvavat elämä helpottuu ja jää aikaa elää omaa elämäänsä, jota ei voi elää kuin kerran. On alati kiireinen ja uudistuva päivätyö, joka vie voimia, iäkkäät vanhemmat ja appivanhemmat tarvitsevat apua arkisiin asioihin ja hoivatyöhön, iän myötä omat ja puolison voimat vähenevät ja tulee yhä enemmän remppaa ja sairauksia ja rusinana pullassa on lapsenlapset joiden hoidontarve on loputon, eikä koskaan ole antanut riittävästi tai sitä olisi tarpeeksi. Ei, ikuista syyllistämistä ja parjausta nuorten vanhempien kuin julkisuuden taholta.

Toisaalta ihmettelen, mikä ihme tekee suomalaisista lapsista niin erityisiä ja hoitoa vaativia, kun suurin osa vanhemmista on uupumuksen partaalla, vaikka perheissä on keskim. 1.8 lasta, kotitöitä helpottavat kodinkoneet, pitkät perhevapaat, lyhyet työpäivät ja pitkät lomat, on einekset ja kestovaipat, kaupat vuorokauden ymp.auki jne.unohtamatta kunnallista päivähoitoa ja kerhoja.

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap. vastaa:  Pelkään moniakin asioita, koska olen tulossa ihan kohtapuolin isoäidiksi, ja kukapa ei pelkäisi oman aikuisenkin lapsensa puolesta, kun hän on raskaana, ja vauva on jo tuloillaan.

Vaikka kaikki menisi hyvin, niin ihan oikeasti pelkään lapseni puolesta hänen jaksamistaan pienen vauvan hoitamisessa, sillä kun itse on sen ajan käynyt läpi useastikin, ja vaikka aika kultaa muistot siitä pikkuvauva-ajasta omalla kohdallani, niin minulla oli silloin kyllä jaksaminen välillä melkoista taistelua väsymyksen ja äitiyshormoonienkin vaikuttaessa asiaan. Onnekseni minulla sattui olemaan hyvä mies ja lastemme isä, joka todellakin auttoi lasten hoidossa, ja tuki minuakin tekemällä ruokaa ja käyden kaupassa jne. Toiselta lapsiemme mummolta eli anopiltani en saanut minkäänlaista konkreettista arkista apua, kun lapsemme olivat vauvoja, mutta oma äitini vastasi "kahta mummelia", kun hän tuli käymään kotonamme ja auttoi lasten kasvettuakin melkoisen paljon. Hän oli myös hoitajana mentyäni töihin, mutta vain lyhyitä jaksoja, mutta oma äitini asuikin lähempänä kuin anoppi-mummeli, joten se oli käytännönkin sanelema juttu, ettei anoppi ollut läsnä lastenlastensa kanssa niin paljon kuin oma äitini. 

Toisaalta itse tunsin äitiyden tuoneen mukanaan ainakin itselleni tietynlaisen yksinäisyyden tunteen.  Olin työelämässä ollut pitkään, ja tuntui oudolta yhtäkkiä jäädä äitiyslomalle ensimmäistä lastani odottaessani, ja sitten synnyttämisen jälkeen tietysti sain paljon onnittelukortteja ja ns. uuden vauvan katsojia lahjoineen riitti yllin kyllin, mutta sitten kun ristiäiset oli vietetty, ja vauva-arki oli muotoutunut jo uomiinsa, niin huomasinkin olevani melkoisen yksin vauvan kanssa arkipäivät, kun mies ja ystävät olivat töissä.  Kumpikin meistä ei edes ollut lähtöisin lastemme syntymäpaikkakunnalta, ja siltä pohjalta ystäviä ei oikein ollut ja suurin osa lähisukulaisemmekin asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, ja työkavereissa ei ollut oikein niin hyviä ystäviä siinä vaiheessa, että meillä olisi ollut kanssakäymistä keskenämme, joten homma on sitten sellaista vauvan kanssa kahdestaan olemista ilman aikuisia kontakteja, joita kaipasin kuitenkin siihen aikaan, mutta kaikkeen tottuu näköjään.  Myöhemmin sitten sain lisää lapsia ja kuviot muuttuivat jne.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä naisen osa on raskas ja vielä syvemmällä on naisten omat asenteen perheen tasa-arvosta ja lastenhoidosta, joka tuntuu vielä vuonna 2016 edelleen olevan naisten tehtävä.

Missä on lasten isät ja isoisät ja heidän hoitovastuunsa? Vai eikö mies kelpaa tai osaa hoitaa lapsia.

Monet naiset kuvittelevat, kun lapset kasvavat elämä helpottuu ja jää aikaa elää omaa elämäänsä, jota ei voi elää kuin kerran. On alati kiireinen ja uudistuva päivätyö, joka vie voimia, iäkkäät vanhemmat ja appivanhemmat tarvitsevat apua arkisiin asioihin ja hoivatyöhön, iän myötä omat ja puolison voimat vähenevät ja tulee yhä enemmän remppaa ja sairauksia ja rusinana pullassa on lapsenlapset joiden hoidontarve on loputon, eikä koskaan ole antanut riittävästi tai sitä olisi tarpeeksi. Ei, ikuista syyllistämistä ja parjausta nuorten vanhempien kuin julkisuuden taholta.

Toisaalta ihmettelen, mikä ihme tekee suomalaisista lapsista niin erityisiä ja hoitoa vaativia, kun suurin osa vanhemmista on uupumuksen partaalla, vaikka perheissä on keskim. 1.8 lasta, kotitöitä helpottavat kodinkoneet, pitkät perhevapaat, lyhyet työpäivät ja pitkät lomat, on einekset ja kestovaipat, kaupat vuorokauden ymp.auki jne.unohtamatta kunnallista päivähoitoa ja kerhoja.

Sanonko mikä se on, joka vie nykyisin pienten lasten ja vähän isompienkin lasten ajan ja väsyttää töiden ja lasten hoidon ohella, ja se on juurikin tämä NETIN parissa oleskelu. Somettaminen ja nettipelaaminen ymt. aktiivit.

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Siperia opettaa... Näin luulen ap. pähkäilevän.

Ainakin minua Siperia on opettanut ihan kantapään kautta.

Meillä myös miniät laittavat poikani asialle ja yleensä sopivat isänsä kassa lastenhoitovuoroja. Ja yleensä kaikki jää mun tehtäväksi - lastenhoito, ruuat ja välipalat, hampaan- ja pyykinpesut

Ja miehelle se on ihan ok. ja helppoa.

Vierailija kirjoitti:

Ap kuulostaa minusta tunnekylmälle ja ei-perhekeskeiselle. Itse tykkään siskojeni lapsista ja he ovat olleet meillä yötäkin ilman vanhempiaan.

Jos minulla olisi lapsenlapsia niin olisi ihanaa, varmasti viettäisin aikaa mieluusti heidän kanssaan. Mutta ei, minua ei ole siunattu sellaisella onnella sillä minulla ei ole edes lapsia ja yksin saan kärvistellä. 

Minulla ei ollut koskaan mummoa ja olin kateellinen muille lapsille jotka pääsivät välillä mummolaan. Heillä on myös mummolasta rakkaat muistot jääneet aikuisiälle asti. 

Muutenkin autan läheisiäni mielelläni ja on myös itse kiva ottaa apua vastaan. 

Ap. En ole tunnekylmä, vaan ihan vaan suoraan sanoen jo väsynyt, monien eri vaivojen piinaama, ja ikääkin on jo sen verran, että en vaan jaksa mitään pitkiä jaksoja pienten lasten kanssa seurustella muutoinkaan.  Minua väsyttää nykyään kaikki, ja etenkin henkisesti. Olen masentunutkin lievästi.

Jokainen saa näissä asioissa asettaa rajansa miten haluaa, eikä siinä ole mitään pahaa. Sekä lapset että vanhemmat.

Mun mummu soittelee lähes viikottain ja rutistaa melkein ilmat pihalle halatessa. Ja on elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Ei sitä tarvitse joka päiväiseksi lastenhoitajaksi ryhtyä, että voi luoda hyvät välit lapsenlapsiinsa, mikä on varmasti ilo kummallekin :)

No sehän on sun ja sun lasten välinen asia, onko tuo ok. Mutta miksi noin ehdoton, miksei esim. pari kertaa vuodessa yhden yön kyläily kun lapset on leikki-ikäisiä? Taaperon ja vauvan äitinä ymmärrän kyllä, että harva tällaista pakettia mielellään ottaisi, ja toivonkin lastenhoitoapua kummeilta, sisaruksilta ja isovanhemmilta vasta paljon myöhemmin. Nyt tuntuu että lapsillekin paras paikka on koti.

Isovanhempien rooli kannattaa ottaa puheeksi ensimmäisen raskauden myötä. Myös meidän vanhempien siis! Kummityttöni mummo luuli pääsevänsä äidiksi lapsenlapselleen. Herttainen ihminen, mutta aivan pihalla perheen rajoista ja mummojen roolista ylipäänsä. Olisi halunnut hoitoon jo parin päivän ikäisen, osteli tarvikkeita kotiinsa kun ajatteli saavansa pikkuvauvan yökylään, ristiäisissäkin otti emännän roolin. Että kyllähän sitä noinkin päin voi mennä, ei olleet nimittäin ystäväni samaa mieltä tästä. Varmasti puolin toisin ihmisillä on omanlaisia mielikuvia isovanhemmuudesta, mikä siinä rooli on suhteessa vanhempiin ja lapsenlapseen. Hyvähän niistä olisi puhua ennen lapsenlapsen syntymää, sillä ääripäät molempiin suuntiin voivat aiheuttaa turhia riitoja.

Minä itse haluan olla joskus sellainen mummo, joka auttaa pyydettäessä oman jaksamisen mukaan. Tärkeämpänä näen omien aikuisten lasten vanhemmuuden tukemisen kuin lastenhoidon. Tiedättekö sellaisen että esim. kerron tyttärelleni tai mahdolliselle miniälle kuinka hyvä äiti hän on, ja kuinka olen iloinen heidän perheonnensa puolesta. Harvahan vauvankaan äiti (poislukien koliikit, erikoiset elämäntilanteet ym.) kaipaa varsinaista lastenhoitoapua, vaan enemmänkin vahvistusta omalle äitiydelleen ja jonkun joka sanoo että hei sinä teet juuri sinun tavalla ja se on täydellinen tapa. Minusta tällainen tuoreiden äitien tukeminen on kovin unohdettua nykyään. Usein käy niin että kaikki haluavat vain päästä pätemään "tiedoillaan" ja näyttämään äidille kuinka pärjäävät niin hyvin tämän lapsen kanssa. Joskus jopa kilpaillaan oman tyttären tai miniän kanssa.

Olenkohan ainoa joka ajattelee näin, että isovanhemman suuri tehtävä onkin tukea niitä aikuisia lapsia ja tsempata vanhemmuuden tehtävässä, kertos kuinka hyviä vanhempia ovat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä naisen osa on raskas ja vielä syvemmällä on naisten omat asenteen perheen tasa-arvosta ja lastenhoidosta, joka tuntuu vielä vuonna 2016 edelleen olevan naisten tehtävä.

Missä on lasten isät ja isoisät ja heidän hoitovastuunsa? Vai eikö mies kelpaa tai osaa hoitaa lapsia.

Monet naiset kuvittelevat, kun lapset kasvavat elämä helpottuu ja jää aikaa elää omaa elämäänsä, jota ei voi elää kuin kerran. On alati kiireinen ja uudistuva päivätyö, joka vie voimia, iäkkäät vanhemmat ja appivanhemmat tarvitsevat apua arkisiin asioihin ja hoivatyöhön, iän myötä omat ja puolison voimat vähenevät ja tulee yhä enemmän remppaa ja sairauksia ja rusinana pullassa on lapsenlapset joiden hoidontarve on loputon, eikä koskaan ole antanut riittävästi tai sitä olisi tarpeeksi. Ei, ikuista syyllistämistä ja parjausta nuorten vanhempien kuin julkisuuden taholta.

Toisaalta ihmettelen, mikä ihme tekee suomalaisista lapsista niin erityisiä ja hoitoa vaativia, kun suurin osa vanhemmista on uupumuksen partaalla, vaikka perheissä on keskim. 1.8 lasta, kotitöitä helpottavat kodinkoneet, pitkät perhevapaat, lyhyet työpäivät ja pitkät lomat, on einekset ja kestovaipat, kaupat vuorokauden ymp.auki jne.unohtamatta kunnallista päivähoitoa ja kerhoja.

Sanonko mikä se on, joka vie nykyisin pienten lasten ja vähän isompienkin lasten ajan ja väsyttää töiden ja lasten hoidon ohella, ja se on juurikin tämä NETIN parissa oleskelu. Somettaminen ja nettipelaaminen ymt. aktiivit.

Olet oikeassa! Se on someriippuvaisuus!

Netti- ja peliriippuvaisuus on suurimmalla osalla myös lastensuojelu-asiakkuuden taustalla, tulo- tai sosiaalitaustasta riippumatta, ennen se oli alkoholi- ja huumeriippuvaisuus, mutta nykyisin enää harvoin, vaan someholisti.

Monet vanhemmat roikkuvat netissä yö myöhään, jolloin yöunet ja lepo jää riittämättömäksi, jolloin kotityöt ja lastenhoito käyvät ylivoimaksi, muutaman tunnin yöunilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap. vastaa:  Pelkään moniakin asioita, koska olen tulossa ihan kohtapuolin isoäidiksi, ja kukapa ei pelkäisi oman aikuisenkin lapsensa puolesta, kun hän on raskaana, ja vauva on jo tuloillaan.

Vaikka kaikki menisi hyvin, niin ihan oikeasti pelkään lapseni puolesta hänen jaksamistaan pienen vauvan hoitamisessa, sillä kun itse on sen ajan käynyt läpi useastikin, ja vaikka aika kultaa muistot siitä pikkuvauva-ajasta omalla kohdallani, niin minulla oli silloin kyllä jaksaminen välillä melkoista taistelua väsymyksen ja äitiyshormoonienkin vaikuttaessa asiaan. Onnekseni minulla sattui olemaan hyvä mies ja lastemme isä, joka todellakin auttoi lasten hoidossa, ja tuki minuakin tekemällä ruokaa ja käyden kaupassa jne. Toiselta lapsiemme mummolta eli anopiltani en saanut minkäänlaista konkreettista arkista apua, kun lapsemme olivat vauvoja, mutta oma äitini vastasi "kahta mummelia", kun hän tuli käymään kotonamme ja auttoi lasten kasvettuakin melkoisen paljon. Hän oli myös hoitajana mentyäni töihin, mutta vain lyhyitä jaksoja, mutta oma äitini asuikin lähempänä kuin anoppi-mummeli, joten se oli käytännönkin sanelema juttu, ettei anoppi ollut läsnä lastenlastensa kanssa niin paljon kuin oma äitini. 

Toisaalta itse tunsin äitiyden tuoneen mukanaan ainakin itselleni tietynlaisen yksinäisyyden tunteen.  Olin työelämässä ollut pitkään, ja tuntui oudolta yhtäkkiä jäädä äitiyslomalle ensimmäistä lastani odottaessani, ja sitten synnyttämisen jälkeen tietysti sain paljon onnittelukortteja ja ns. uuden vauvan katsojia lahjoineen riitti yllin kyllin, mutta sitten kun ristiäiset oli vietetty, ja vauva-arki oli muotoutunut jo uomiinsa, niin huomasinkin olevani melkoisen yksin vauvan kanssa arkipäivät, kun mies ja ystävät olivat töissä.  Kumpikin meistä ei edes ollut lähtöisin lastemme syntymäpaikkakunnalta, ja siltä pohjalta ystäviä ei oikein ollut ja suurin osa lähisukulaisemmekin asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, ja työkavereissa ei ollut oikein niin hyviä ystäviä siinä vaiheessa, että meillä olisi ollut kanssakäymistä keskenämme, joten homma on sitten sellaista vauvan kanssa kahdestaan olemista ilman aikuisia kontakteja, joita kaipasin kuitenkin siihen aikaan, mutta kaikkeen tottuu näköjään.  Myöhemmin sitten sain lisää lapsia ja kuviot muuttuivat jne.

Aloituksessa ap kertoo hoitaneensa lapsensa itse, ilman apuja. Nyt kuitenkin kertoo että äitinsä on auttanut paljonkin. Jopa toimineen lyhyenaikaa sinä "perhepäivähoitajana", jollaiseksi ap ei missään nimessä itse halua. (Mikä tietenkin on ihan ok, harvat isovanhemmat haluavat tai voivat sitoutua lapsen hoitamiseen niin intensiivisesti.) Lisäksi ap kokee että pikkulapsi aika on ollut hänelle rankkaa, jaksaminen taistelua. Mutta kuitenkaan sitä ymmärtämystä ei hänellä riitä siihen, että joskus myös omat lapset voivat tarvita apua, vaan hänestä on tärkeä ilmoittaa jo ennen lapsenlapsen syntymää, että hän ei tule sitten olemaan lastenhoitoautomaatti. Ikään kuin joku olisi sitä häneltä odottanut. Toisaalta toisissa kommenteissa ap kehuu kuinka fiksuja hänen lapsensa ovat (joten luulisi heidän nyt tajuavan saman, minkä kaikki normaalilla järjellä varustetut ihmiset tajuavat, siis että isovanhemmat eivät ole se lastenhoitoautomaatti). Joko tässä ketjussa on useampi eri henkilö, joka leikkii ap:tä, tai sitten vain yksi, joka suoltaa täyttä soopaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on nyt vanhempina ensimmäinen sellainen sukupolvi, joka ei osaa elää perheenä. Lapsi on joku omituinen juttu, joka on tullut sotkemaan treffailua ja parisuhdetta, joten tämä aikuisiksi kasvamaton sukupolvi vie lapsen omille vanhemmilleen kuin ihmetellen, että mistä se putkahti. Sitten hoidetaan parisuhdetta ja unelmoidaan, että lasta ei koskaan ollutkaan.

Lapsi on kuin kodinkone, sen mukana kulkee käyttöohjekirjanen, jota isovanhempien on noudatettava. Vanhemmat itse ei niin tee, mutta on tärkeää, että mummolassa lapsi saa sormiruokaa tasan klo 16.27 ja sen päälle 3 hörppyä vettä. Syöttää ei saa eikä puuroa antaa, koska muuten se pieni pentele vaatii samaa kotonakin.

Viikolla lapsi on päiväkodissa, viikonloput mielellään mummolassa, koska eihän sille muuten kehity mitään suhdetta isovanhempiin. Omat vanhemmat näkevät lastaan tuskin koskaan, koska heillä on ruuhkavuodet.

Mitä helvettiä. Pitkään aikaan en ole mitään näin harhaista lukenut :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap. vastaa:  Pelkään moniakin asioita, koska olen tulossa ihan kohtapuolin isoäidiksi, ja kukapa ei pelkäisi oman aikuisenkin lapsensa puolesta, kun hän on raskaana, ja vauva on jo tuloillaan.

Vaikka kaikki menisi hyvin, niin ihan oikeasti pelkään lapseni puolesta hänen jaksamistaan pienen vauvan hoitamisessa, sillä kun itse on sen ajan käynyt läpi useastikin, ja vaikka aika kultaa muistot siitä pikkuvauva-ajasta omalla kohdallani, niin minulla oli silloin kyllä jaksaminen välillä melkoista taistelua väsymyksen ja äitiyshormoonienkin vaikuttaessa asiaan. Onnekseni minulla sattui olemaan hyvä mies ja lastemme isä, joka todellakin auttoi lasten hoidossa, ja tuki minuakin tekemällä ruokaa ja käyden kaupassa jne. Toiselta lapsiemme mummolta eli anopiltani en saanut minkäänlaista konkreettista arkista apua, kun lapsemme olivat vauvoja, mutta oma äitini vastasi "kahta mummelia", kun hän tuli käymään kotonamme ja auttoi lasten kasvettuakin melkoisen paljon. Hän oli myös hoitajana mentyäni töihin, mutta vain lyhyitä jaksoja, mutta oma äitini asuikin lähempänä kuin anoppi-mummeli, joten se oli käytännönkin sanelema juttu, ettei anoppi ollut läsnä lastenlastensa kanssa niin paljon kuin oma äitini. 

Toisaalta itse tunsin äitiyden tuoneen mukanaan ainakin itselleni tietynlaisen yksinäisyyden tunteen.  Olin työelämässä ollut pitkään, ja tuntui oudolta yhtäkkiä jäädä äitiyslomalle ensimmäistä lastani odottaessani, ja sitten synnyttämisen jälkeen tietysti sain paljon onnittelukortteja ja ns. uuden vauvan katsojia lahjoineen riitti yllin kyllin, mutta sitten kun ristiäiset oli vietetty, ja vauva-arki oli muotoutunut jo uomiinsa, niin huomasinkin olevani melkoisen yksin vauvan kanssa arkipäivät, kun mies ja ystävät olivat töissä.  Kumpikin meistä ei edes ollut lähtöisin lastemme syntymäpaikkakunnalta, ja siltä pohjalta ystäviä ei oikein ollut ja suurin osa lähisukulaisemmekin asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, ja työkavereissa ei ollut oikein niin hyviä ystäviä siinä vaiheessa, että meillä olisi ollut kanssakäymistä keskenämme, joten homma on sitten sellaista vauvan kanssa kahdestaan olemista ilman aikuisia kontakteja, joita kaipasin kuitenkin siihen aikaan, mutta kaikkeen tottuu näköjään.  Myöhemmin sitten sain lisää lapsia ja kuviot muuttuivat jne.

Aloituksessa ap kertoo hoitaneensa lapsensa itse, ilman apuja. Nyt kuitenkin kertoo että äitinsä on auttanut paljonkin. Jopa toimineen lyhyenaikaa sinä "perhepäivähoitajana", jollaiseksi ap ei missään nimessä itse halua. (Mikä tietenkin on ihan ok, harvat isovanhemmat haluavat tai voivat sitoutua lapsen hoitamiseen niin intensiivisesti.) Lisäksi ap kokee että pikkulapsi aika on ollut hänelle rankkaa, jaksaminen taistelua. Mutta kuitenkaan sitä ymmärtämystä ei hänellä riitä siihen, että joskus myös omat lapset voivat tarvita apua, vaan hänestä on tärkeä ilmoittaa jo ennen lapsenlapsen syntymää, että hän ei tule sitten olemaan lastenhoitoautomaatti. Ikään kuin joku olisi sitä häneltä odottanut. Toisaalta toisissa kommenteissa ap kehuu kuinka fiksuja hänen lapsensa ovat (joten luulisi heidän nyt tajuavan saman, minkä kaikki normaalilla järjellä varustetut ihmiset tajuavat, siis että isovanhemmat eivät ole se lastenhoitoautomaatti). Joko tässä ketjussa on useampi eri henkilö, joka leikkii ap:tä, tai sitten vain yksi, joka suoltaa täyttä soopaa.

Ap. vastaa: Niin hoidinkin lapsemme pääasiassa itse ilman että heidän olisi tarvinnut mennä perhepäivähoitoon tai tarhaan lukuunottamatta osa-aikaista esikouluaikaa.  Toinen lapsiemme mummo oli osa-aikaisena hoitajana lapsillamme vain lyhyen ajanjakson, jota en laske todellakaan kovin kummoiseksi ajaksi kun ottaa huomioon, miten kauan se aika kestää, jolloin lapset tarvitsevat ulkopuolista hoitoa, jos äiti on töissä kodin ulkopuolella, sillä itse tein siihen aikaan etätöitä kotona ja hoidin lapseni itse. Lapsemme aloitettuaan koulun, ja vaikka sitten itse olinkin siihen aikaan töissä kodin ulkopuolella  ja välillä opiskelemassa, eivät lapsemme tarvinneet enää kotihoitajaa, vaan pärjäsivät koulun jälkeen aivan omineen omassa kotona.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap. vastaa:  Pelkään moniakin asioita, koska olen tulossa ihan kohtapuolin isoäidiksi, ja kukapa ei pelkäisi oman aikuisenkin lapsensa puolesta, kun hän on raskaana, ja vauva on jo tuloillaan.

Vaikka kaikki menisi hyvin, niin ihan oikeasti pelkään lapseni puolesta hänen jaksamistaan pienen vauvan hoitamisessa, sillä kun itse on sen ajan käynyt läpi useastikin, ja vaikka aika kultaa muistot siitä pikkuvauva-ajasta omalla kohdallani, niin minulla oli silloin kyllä jaksaminen välillä melkoista taistelua väsymyksen ja äitiyshormoonienkin vaikuttaessa asiaan. Onnekseni minulla sattui olemaan hyvä mies ja lastemme isä, joka todellakin auttoi lasten hoidossa, ja tuki minuakin tekemällä ruokaa ja käyden kaupassa jne. Toiselta lapsiemme mummolta eli anopiltani en saanut minkäänlaista konkreettista arkista apua, kun lapsemme olivat vauvoja, mutta oma äitini vastasi "kahta mummelia", kun hän tuli käymään kotonamme ja auttoi lasten kasvettuakin melkoisen paljon. Hän oli myös hoitajana mentyäni töihin, mutta vain lyhyitä jaksoja, mutta oma äitini asuikin lähempänä kuin anoppi-mummeli, joten se oli käytännönkin sanelema juttu, ettei anoppi ollut läsnä lastenlastensa kanssa niin paljon kuin oma äitini. 

Toisaalta itse tunsin äitiyden tuoneen mukanaan ainakin itselleni tietynlaisen yksinäisyyden tunteen.  Olin työelämässä ollut pitkään, ja tuntui oudolta yhtäkkiä jäädä äitiyslomalle ensimmäistä lastani odottaessani, ja sitten synnyttämisen jälkeen tietysti sain paljon onnittelukortteja ja ns. uuden vauvan katsojia lahjoineen riitti yllin kyllin, mutta sitten kun ristiäiset oli vietetty, ja vauva-arki oli muotoutunut jo uomiinsa, niin huomasinkin olevani melkoisen yksin vauvan kanssa arkipäivät, kun mies ja ystävät olivat töissä.  Kumpikin meistä ei edes ollut lähtöisin lastemme syntymäpaikkakunnalta, ja siltä pohjalta ystäviä ei oikein ollut ja suurin osa lähisukulaisemmekin asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, ja työkavereissa ei ollut oikein niin hyviä ystäviä siinä vaiheessa, että meillä olisi ollut kanssakäymistä keskenämme, joten homma on sitten sellaista vauvan kanssa kahdestaan olemista ilman aikuisia kontakteja, joita kaipasin kuitenkin siihen aikaan, mutta kaikkeen tottuu näköjään.  Myöhemmin sitten sain lisää lapsia ja kuviot muuttuivat jne.

Aloituksessa ap kertoo hoitaneensa lapsensa itse, ilman apuja. Nyt kuitenkin kertoo että äitinsä on auttanut paljonkin. Jopa toimineen lyhyenaikaa sinä "perhepäivähoitajana", jollaiseksi ap ei missään nimessä itse halua. (Mikä tietenkin on ihan ok, harvat isovanhemmat haluavat tai voivat sitoutua lapsen hoitamiseen niin intensiivisesti.) Lisäksi ap kokee että pikkulapsi aika on ollut hänelle rankkaa, jaksaminen taistelua. Mutta kuitenkaan sitä ymmärtämystä ei hänellä riitä siihen, että joskus myös omat lapset voivat tarvita apua, vaan hänestä on tärkeä ilmoittaa jo ennen lapsenlapsen syntymää, että hän ei tule sitten olemaan lastenhoitoautomaatti. Ikään kuin joku olisi sitä häneltä odottanut. Toisaalta toisissa kommenteissa ap kehuu kuinka fiksuja hänen lapsensa ovat (joten luulisi heidän nyt tajuavan saman, minkä kaikki normaalilla järjellä varustetut ihmiset tajuavat, siis että isovanhemmat eivät ole se lastenhoitoautomaatti). Joko tässä ketjussa on useampi eri henkilö, joka leikkii ap:tä, tai sitten vain yksi, joka suoltaa täyttä soopaa.

Ap. vastaa: Niin hoidinkin lapsemme pääasiassa itse ilman että heidän olisi tarvinnut mennä perhepäivähoitoon tai tarhaan lukuunottamatta osa-aikaista esikouluaikaa.  Toinen lapsiemme mummo oli osa-aikaisena hoitajana lapsillamme vain lyhyen ajanjakson, jota en laske todellakaan kovin kummoiseksi ajaksi kun ottaa huomioon, miten kauan se aika kestää, jolloin lapset tarvitsevat ulkopuolista hoitoa, jos äiti on töissä kodin ulkopuolella, sillä itse tein siihen aikaan etätöitä kotona ja hoidin lapseni itse. Lapsemme aloitettuaan koulun, ja vaikka sitten itse olinkin siihen aikaan töissä kodin ulkopuolella  ja välillä opiskelemassa, eivät lapsemme tarvinneet enää kotihoitajaa, vaan pärjäsivät koulun jälkeen aivan omineen omassa kotona.  

Kirjoitit ap, että äitisi vastasi "kahta mummelia" ja auttoi lastenhoidossa paljon. Itse olimme mieheni kanssa  kolmen pienen lapsen kanssa vieraalla paikkakunnalla täysin ilman tukiverkkoa. Oma äitini oli 600 km päässä ja anoppi oli jo kuollut. Tuolloin päätin, että tulen auttamaan omien lasteni perheitä. Ap äitisi on kuitenkin auttanut sinua, etkö halua jatkaa tuota auttamisen ketjua? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ajattele että siinä on mitään väärää.

Perheet kaiketi valitsevat yhdessä olemisensa tavat. Ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että isovanhemmat kuuluvat automaattisesti mihinkään perheeseen. Tämä olisi myös nuorten vanhempien syytä tiedostaa. Kun olet aikuinen, olet aikuinen. Jos haluat isovanhempien kuuluvan perheeseesi, sinun on syytä pohtia myös omaa suhtautumistasi, mihin asti itse pystyt sietämään omia vanhempiasi tai appivanhempiasi läsnäolemaan perheessäsi ja lastesi elämässä - siten että heilläkin on mukava ja miellyttävä olla.

Itse toivon kovasti lapsenlapsia. Aikuisilla lapsillani ei vielä ole lapsia. Luulisin lasteni tietävän miten mielelläni vietän aikaa lasten kanssa, ja miten salaa odotan lapsenlapsia. Tietenkään en ole ikinä sanonut heille  sitä. Heidän lisääntymisensä tai lisääntymättömyytensä on täysin heidän asiansa. Minulla on vakava sairaus, joka luultavasti tulee lyhentämään elämääni ja syö voimiani - vaikka olen vasta vähän yli viisikymppinen. Mutta toivon, että näen lapsenlapseni ja saan olla heidän kanssaan vielä kun jaksan ja pystyn.

Puolisollani on lapsenlapsia, peräti kahdeksan. Olen ollut heidän kanssaan tosi paljon vuosien varrella, mutta tällä hetkellä asiat ovat kyllä uudelleenjärjestelyn kohteena. Minusta näyttää tulleen itsestäänselvyys, jonka tukeen ja turvaan voi luottaa, niin mies kuin hänen aikuiset lapsensa, jopa minulta kysymättä. Olen ymmärtänyt olleeni liian ns. höveli, ja käynyt vakavan keskustelun puolisoni kanssa. Toistaiseksi minulta ei saa minkäänlaista lastenhoitoapua ainakaan seuraavan puolen vuoden aikana - siinä määrin suutuin kun miehen poika kiikutti kaksi pikkuistaan krapulapäivänsä helpottamiseksi luokseni, heidän isoisänsä oli luvannut tämän ja oli itse poissa, ja minulla oli flunssa.

Em. episodi saa tietysti miettimään mitä on ehkä edessä omien kanssa. Toivon että olen osannut kasvattaa omat lapseni sellaisiksi, jotka osaavat huomioida sekä oman että toisten jaksamisen arjessa. Fiksuilta nuorilta ihmisiltä nuo vielä ainakin toistaiseksi vaikuttavat; toivottavasti vanhemmuus ei heistä ihan kaikkea järkeä ja suhteellisuudentajua puhalla pihalle.

Mutta ap:lle, ihan tsempit. Ikävää että pitää uhota jo ennen kuin tilanne edes on ns. päällä. Pelkäätkö jotain?

Ap. vastaa:  Pelkään moniakin asioita, koska olen tulossa ihan kohtapuolin isoäidiksi, ja kukapa ei pelkäisi oman aikuisenkin lapsensa puolesta, kun hän on raskaana, ja vauva on jo tuloillaan.

Vaikka kaikki menisi hyvin, niin ihan oikeasti pelkään lapseni puolesta hänen jaksamistaan pienen vauvan hoitamisessa, sillä kun itse on sen ajan käynyt läpi useastikin, ja vaikka aika kultaa muistot siitä pikkuvauva-ajasta omalla kohdallani, niin minulla oli silloin kyllä jaksaminen välillä melkoista taistelua väsymyksen ja äitiyshormoonienkin vaikuttaessa asiaan. Onnekseni minulla sattui olemaan hyvä mies ja lastemme isä, joka todellakin auttoi lasten hoidossa, ja tuki minuakin tekemällä ruokaa ja käyden kaupassa jne. Toiselta lapsiemme mummolta eli anopiltani en saanut minkäänlaista konkreettista arkista apua, kun lapsemme olivat vauvoja, mutta oma äitini vastasi "kahta mummelia", kun hän tuli käymään kotonamme ja auttoi lasten kasvettuakin melkoisen paljon. Hän oli myös hoitajana mentyäni töihin, mutta vain lyhyitä jaksoja, mutta oma äitini asuikin lähempänä kuin anoppi-mummeli, joten se oli käytännönkin sanelema juttu, ettei anoppi ollut läsnä lastenlastensa kanssa niin paljon kuin oma äitini. 

Toisaalta itse tunsin äitiyden tuoneen mukanaan ainakin itselleni tietynlaisen yksinäisyyden tunteen.  Olin työelämässä ollut pitkään, ja tuntui oudolta yhtäkkiä jäädä äitiyslomalle ensimmäistä lastani odottaessani, ja sitten synnyttämisen jälkeen tietysti sain paljon onnittelukortteja ja ns. uuden vauvan katsojia lahjoineen riitti yllin kyllin, mutta sitten kun ristiäiset oli vietetty, ja vauva-arki oli muotoutunut jo uomiinsa, niin huomasinkin olevani melkoisen yksin vauvan kanssa arkipäivät, kun mies ja ystävät olivat töissä.  Kumpikin meistä ei edes ollut lähtöisin lastemme syntymäpaikkakunnalta, ja siltä pohjalta ystäviä ei oikein ollut ja suurin osa lähisukulaisemmekin asuivat kaukana toisilla paikkakunnilla, ja työkavereissa ei ollut oikein niin hyviä ystäviä siinä vaiheessa, että meillä olisi ollut kanssakäymistä keskenämme, joten homma on sitten sellaista vauvan kanssa kahdestaan olemista ilman aikuisia kontakteja, joita kaipasin kuitenkin siihen aikaan, mutta kaikkeen tottuu näköjään.  Myöhemmin sitten sain lisää lapsia ja kuviot muuttuivat jne.

Aloituksessa ap kertoo hoitaneensa lapsensa itse, ilman apuja. Nyt kuitenkin kertoo että äitinsä on auttanut paljonkin. Jopa toimineen lyhyenaikaa sinä "perhepäivähoitajana", jollaiseksi ap ei missään nimessä itse halua. (Mikä tietenkin on ihan ok, harvat isovanhemmat haluavat tai voivat sitoutua lapsen hoitamiseen niin intensiivisesti.) Lisäksi ap kokee että pikkulapsi aika on ollut hänelle rankkaa, jaksaminen taistelua. Mutta kuitenkaan sitä ymmärtämystä ei hänellä riitä siihen, että joskus myös omat lapset voivat tarvita apua, vaan hänestä on tärkeä ilmoittaa jo ennen lapsenlapsen syntymää, että hän ei tule sitten olemaan lastenhoitoautomaatti. Ikään kuin joku olisi sitä häneltä odottanut. Toisaalta toisissa kommenteissa ap kehuu kuinka fiksuja hänen lapsensa ovat (joten luulisi heidän nyt tajuavan saman, minkä kaikki normaalilla järjellä varustetut ihmiset tajuavat, siis että isovanhemmat eivät ole se lastenhoitoautomaatti). Joko tässä ketjussa on useampi eri henkilö, joka leikkii ap:tä, tai sitten vain yksi, joka suoltaa täyttä soopaa.

Ap. Ja hänen lapsensa pikkulapsi aika nyt ei vain ole vertailukelpoisia, sillä luulen ennen sen olleen paljon raskaampaa vanhemmille. Ei ollut niin pitkiä perhevapaita, työpäivät olivat pitempiä, jopa lauantait oli työpäiviä, lyhyet lomat, ei ollut kodintöitä helpottavia kodinkoneita, asuttiin pienissä asunnoissa, vaatteet ommeltiin itse, vauvan vaipat pestiin käsin ja keitettiin emalikattilassa jne. näin oli ainakin 70-luvulla kun itse synnyin. Eikä niitä vanhempia sisaruksia voinut lykätä päiväkotiin, vaikka vauva oli kodissa, koska sellaista ei ollut. Kaupat oli auki klo 17.00 ja eineksiä oli kaupassa vain maksalaatikkoa ja verilettuja.

Kyllä ainakin oma pikkulapsi aika on ollut monin verroin helpompaa, kuin äitini 70-luvulla, jolloin äitiysloma oli 2kk ja rinnat valuvina menivät töihin ja muistan kuinka meillä kaikilla lapsilla oli äitien ompelemat vaatteet, kun kaupoissa niitä ei juuri ollut, vaikka oltiin keskituloinen perhe. Ja tuskin vanhempani edes uneksivat omasta tai parisuhdeajasta, niin työntäyteinen se oli.