Lue keskustelun säännöt.
Kuinka monta teistä lastentekoiän ohittaneista kaduttaa, ettette tehneet lapsia? Vai oletteko tyytyväisiä vain?
07.11.2016 |
Minulla ei koskaan ole ollut erityistä vauvakuumetta. Toisaalta haluaisin lapsen, toisaalta en. Mutta en voi loputtomiin pitkittää asiaa koska jossain vaiheessa vuoden saattaa käydä vähiin.. Vakituinen parisuhde on. Suuri pelkoni on, että sitten kun ohitan lastentekoiän kadun katkerasti jos en tehnytkään lapsia. Tai edes yrittänyt tehdä (ikinähän ei voi tietää saako niitä). Mutta onko tuo pelko aiheellinen? Kuinka monta teistä, jotka ette lapsia tehneet ja nyt se on myöhäistä, kaduttaa? Mielestäni velat on asia erikseen, oletan että veloja ei kaduta, mutta itse en ole vela, olen päättämätön :) . Olisi hienoa kuulla muiden kokemuksia.
Kommentit (43)
No itse en oikeastaan koskaan tehnyt päätöstä lasten hankkimisen yrittämisestä ja sitten se aika vain lipui ohi. En kipuillut, enkä ainakaan vielä ole katunut. :) Olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni, joten oletan että olen tehnyt oikean "valinnan".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No itse en oikeastaan koskaan tehnyt päätöstä lasten hankkimisen yrittämisestä ja sitten se aika vain lipui ohi. En kipuillut, enkä ainakaan vielä ole katunut. :) Olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni, joten oletan että olen tehnyt oikean "valinnan".
Oletko miettinyt mitä olisi käynyt, jos olisit tullut vahingossa raskaaksi?
No voi varmaan kaduttaa, jos ei ole tosiaan varma haluaako lapsia vai ei.
Itse olen ollut sellainen. Nyt minulla kaksi lasta ja sen tiedän, että enempää en halua.
Siinä missä lapseton kuulee varmasti monesti, että tulee kaduttamaan, olen itse saanut kuulla jankutusta siitä, että kahden lapsen jälkeen tulee olo, että sekään ei riitä vaan josko se kolmaskin...
Ei ole tällaista oloa tullut vakavasti ottaen kertaakaan.
Ikää lapsenteolle vielä olisi (nyt minä 33v), mutta olen varma, että lapset on minun osaltani tehty - piste.
Nyt ymmärrän ystävääni, joka on ollut aina yläasteelta asti varma, että ei omia lapsia koskaan halua - piste.
Ennen toista lastani en ollut mitenkään miettinyt lopullista lapsilukuani; ajattelin, että yksikin olisi ollut ihan hyvä ja toinen saisi tulla jos olisi tullakseen. Itseasiassa olen jopa yllättynyt siitä, miten nyt olen varmuudella sitä mieltä, että enempää ei tosiaan tule koskaan ja hyvä niin. :)
Ikää 52 ja ei todellakaan kaduta, lapseton elämä on ollut aina minulle itsestäänselvyys ja eläisin samoin jos palaisin ajassa taaksepäin.
Vierailija kirjoitti:
Ikää 52 ja ei todellakaan kaduta, lapseton elämä on ollut aina minulle itsestäänselvyys ja eläisin samoin jos palaisin ajassa taaksepäin.
Velat, joille lapseton elämä on ollut aina itsestäänselvyys, on vähän eri tilanteessa. He tietävät etteivät halua lapsia, eikä siksi varmasti kadutakaan. Mutta moni on kuitenkin tilanteessa, että ei ole koskaan oikein tiennyt suuntaan toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten ihmeessä ap kuvittelet velojen olevan eri asia? Vela ei ole mikään aivojen neurologinen piirre, joka varmuudella estää halun saada lapsia, vaan vela on vain kulloinenkin kanta lapsien hankkimiseen.
Itse olin vela ja oikein vakaumuksellinen sellainen. Mutta nyt kyllä harmittaa, että en sittenkin uskaltanut perustaa perhettä. Mies, jonka luulin olevan samaa mieltä ja jonka kanssa kuvittelin eläväni tyytyväisenä kuolemaan saakka, otti ja vaihtoi nuorempaan - ja heillä on nyt kaksi lasta. Nyt olen "villi ja vapaa" viisikymppinen ja kaipaan todella lasta. Näen pikkusiskojeni perhe-elämässä sen, mitä olisi voinut olla.
Olisi mahtavaa olla vastuussa jostakin, seurata lähellä pienen ihmisen kehitystä, kokea se rakkaus.
Ei sillä, minulla on haastava ja mielenkiintoinen työ ja paljon ystäviä. Mutta se ei ole sama asia. Tällä silti mennään nyt.
Tämä on varmaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ajattelee. Osa kieltäytyy koskaan katumasta mitään, osa on ehkä vähän rehellisempiä itselleen. Osa ei varmasti aidostikaan kaipaa lapsia koskaan, osa kaipaa, muttei myönnä.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä ap kuvittelet velojen olevan eri asia? Vela ei ole mikään aivojen neurologinen piirre, joka varmuudella estää halun saada lapsia, vaan vela on vain kulloinenkin kanta lapsien hankkimiseen.
Itse olin vela ja oikein vakaumuksellinen sellainen. Mutta nyt kyllä harmittaa, että en sittenkin uskaltanut perustaa perhettä. Mies, jonka luulin olevan samaa mieltä ja jonka kanssa kuvittelin eläväni tyytyväisenä kuolemaan saakka, otti ja vaihtoi nuorempaan - ja heillä on nyt kaksi lasta. Nyt olen "villi ja vapaa" viisikymppinen ja kaipaan todella lasta. Näen pikkusiskojeni perhe-elämässä sen, mitä olisi voinut olla.
Olisi mahtavaa olla vastuussa jostakin, seurata lähellä pienen ihmisen kehitystä, kokea se rakkaus.
Ei sillä, minulla on haastava ja mielenkiintoinen työ ja paljon ystäviä. Mutta se ei ole sama asia. Tällä silti mennään nyt.
Tämä on varmaan hyvin, hyvin yksilöllistä, miten ajattelee. Osa kieltäytyy koskaan katumasta mitään, osa on ehkä vähän rehellisempiä itselleen. Osa ei varmasti aidostikaan kaipaa lapsia koskaan, osa kaipaa, muttei myönnä.
Kiitos vastauksestasi. Annoit minulle ajattelemisen aihetta. Olin kuvitellut, että velat on eri asia, koska heillä on mielipide lastentekemiseen ("en halua lapsia") ja he ovat tehneet tietoisen päätöksen olla tekemättä lapsia. Oletin, että tällöin oman päätöksen kanssa on tavallaan helppo elää, koska se on päätetty omien arvojen ja elämänmieltymysten kautta, jostainhan se päätös on kummunnut. Sitten taas sellaiset lapsenteon suhteen "ajalehtijat", jotka tavallaan haluavat mutta tavallaan eivät halua, voivat helposti katua myöhemmin. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ollut varma haluanko lasta, olen jättänyt päätöksen sen asian varaan saanko pysyvän, mieleisen puolison, joka haluaa lapsen ja pitää lapsista ja minusta kuten minäkin. En saanut, ei lapsia, ei kaduta. Velanainen 50 v. Piste.
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä ap kuvittelet velojen olevan eri asia? Vela ei ole mikään aivojen neurologinen piirre, joka varmuudella estää halun saada lapsia, vaan vela on vain kulloinenkin kanta lapsien hankkimiseen.
Itse olin vela ja oikein vakaumuksellinen sellainen.
Höpö höpö, et ollut, jos sinua nyt kaduttaa. Minä ainakin tiesin jo ennen kymmenettä syntymäpäivääni, tiesin sen 26-vuotiaana mennessäni naimisiin ja tiedän sen nyt, ensi viikolla 51 vuotta täyttävänä, että haluni olla haluamatta lapsia on minulle luonnollinen ja luonteeni mukainen piirre. En usko mihinkään äidinvaiston olemassa olemiseen. Hoivavietti useimmilla naisilla on miehiin nähden korostunut, sen myönnän, mutta ei se todellakaan aina lapsiin kohdistu. Ei omiin eikä vieraisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse en oikeastaan koskaan tehnyt päätöstä lasten hankkimisen yrittämisestä ja sitten se aika vain lipui ohi. En kipuillut, enkä ainakaan vielä ole katunut. :) Olen todella onnellinen ja tyytyväinen elämääni, joten oletan että olen tehnyt oikean "valinnan".
Oletko miettinyt mitä olisi käynyt, jos olisit tullut vahingossa raskaaksi?
Tuskin hänen tarvitsee tuollaista miettiä. Lue viesti tarkemmin ;)
Menee vähän ohis, mutta mielestäni jokaisen vapaaehtoisesti lapsettoman on sitten yksinäisenä vanhuksena aivan turha itkeä, kun kukaan ei tule katsomaan hoivakotiin. Eläimenä ihmisen biologinen tarkoitus on lisääntyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ok ap, joo no on toki lapsettomuuskannoissa aste-eroja, mutta ei niin vankkumatonta kantaa olekaan, etteikö sen suhteen voisi mieli muuttua, kun elämäntilanne muuttuu. Esimerkiksi itse kuvittelin ehdottomasti olevani lasten saamista vastaan.
Osin koin, ettei minusta ole äidiksi, lastenhoito on liian raskasta ja sitovaa ja äitiys on liian suuri vastuu (siihen viittasin, kun sanoin katuvani, että en uskaltanut). Nyt näen läheltä, miten rakkaita lapset voivat äidilleen olla. Sellaista likipitäen symbioottista suhdetta ei ystävien tai miehen kanssa saa, vaikka olisivat kuinka rakkaita.
Osin ajattelin elämäni miehen kanssa riittävän mainiosti ja ajattelin, etten kaipaisi lapsia sen takia. Matkusteltiin ja harrastettiin. Kun mies otti ja lähti ja itse ikäännyin ja näin pikkusiskojen elämästä, ettei lapset oikeasti estä juuri mitään matkustelua ja harrastamista, ajatteluni on muuttunut.
7
Mullakaan ei ole ikinä ollut varsinaista vauvakuumetta. Ajattelin aina, että miksipä ei. Toisaalta tiesin, että olisin ihan tyytyväinen ilman lapsiakin.
Näillä specseillä sain sitten mieheni kanssa 2 lasta 4-kympin korvilla, enkä kadu sitä. Edelleen olen sitä mieltä, että olisin ollut tyytyväinen elämääni ilmankin lapsia. Taivaat eivät auenneet, eikä pyhä äitiys laskeutunut päälleni missään vaiheessa. En koe myöskään olevani mitenkään parempi ihminen nyt kuin aiemminkaan.
Sori, en ihan vastannut kysymykseesi, mutta ehkä pointtini on se, ettei kaikilla tule suuntaan tai toiseen mitään järjettömän suurta tunnetta ja varmuutta. Kumpi vain on ok. Jos päätätte yrittää lapsia ja siinä onnistutte, tuskin ihan hirveän harhaan astutte :) ja toisaalta, jos ehkäisyn poisjättö vain automaattisesti venyy ja venyy, ehkä siihen on syynsä ja asiat ovatkin hyvin juuri niinkuin ne nyt ovat.
Se on minusta tosi tärkeää, että olette kumppanisi kanssa samoilla linjoilla asian suhteen. Ihan henkseleitä paukutellen ei lasta kannata ruveta yrittämään, koska ei se ihan pikkujuttu ole ja välillä on toki rankkaakin, mutta jos se tuntuu hyvältä ajatukselta ja tiedostaa, että raskaita ja odottamattomiakin aikoja voi olla edessä, niin lastaan tuskin katuu siinä vaiheessa kun hänet on elämäänsä saanut.
P.S. Ja vaikka tekstistäni saattaakin saada toisen kuvan, suhtaudun olemassaoleviin lapsiini varsin intohimoisesti :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä ap kuvittelet velojen olevan eri asia? Vela ei ole mikään aivojen neurologinen piirre, joka varmuudella estää halun saada lapsia, vaan vela on vain kulloinenkin kanta lapsien hankkimiseen.
Itse olin vela ja oikein vakaumuksellinen sellainen.
Höpö höpö, et ollut, jos sinua nyt kaduttaa. Minä ainakin tiesin jo ennen kymmenettä syntymäpäivääni, tiesin sen 26-vuotiaana mennessäni naimisiin ja tiedän sen nyt, ensi viikolla 51 vuotta täyttävänä, että haluni olla haluamatta lapsia on minulle luonnollinen ja luonteeni mukainen piirre. En usko mihinkään äidinvaiston olemassa olemiseen. Hoivavietti useimmilla naisilla on miehiin nähden korostunut, sen myönnän, mutta ei se todellakaan aina lapsiin kohdistu. Ei omiin eikä vieraisiin.
Älä puhu paskaa. Sinulla vaan ei ole elämäntilanne muuttunut, etkä ole ehkä muutenkaan sitä sorttia, joka analysoi valintojaan ja suostuu myöntämään mitään virhepäätökseksi. Ja on vela-aatteessa aste-erojakin, ja se elää iän ja tilanteen mukaan.
Mikään kiveenhakattu asia se EI kuitenkaan ole.
Olin todella vankkumattoman oloinen vela, ja silti mieli muuttui. Julistin jo teinistä pitäen, että en lapsia koskaan halua ja kyllä, teetin jopa abortin 33-vuotiaana ja sterilisaation 34-vuotiaana, koska olin muka niin helketin varma...
7
Ei ole ollut vauvakuumetta, ennemmin olin sitä mieltä että lapsia en kaipaa.
Menin naimisiin ja jätin ehkäisyn pois. Nyt raskaana, oikeastaan ekasta kerrasta kun oli mahdollisuus. Olin siis aiemmin seuraillut "varmoja päiviä". Tällä kertaa annoin kaiken tapahtua ovulaation aikoihin.
Kohta raskaus puolessa välissä ja edelleen sellainen fiilis, että voihan sen sitten antaa adoptoitavaksi jos ei siitä tykkääkään.
Eli siis edes raskaana oleminen ei ole aiheuttanut mitään valaistumista aiheen suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Menee vähän ohis, mutta mielestäni jokaisen vapaaehtoisesti lapsettoman on sitten yksinäisenä vanhuksena aivan turha itkeä, kun kukaan ei tule katsomaan hoivakotiin. Eläimenä ihmisen biologinen tarkoitus on lisääntyä.
Vanhainkodeissa on ihmisiä joiden lapset ei kovin usein käy. Onko vika sitten vanhuksessa vai lapsessa, tiedä häntä
Vierailija kirjoitti:
Menee vähän ohis, mutta mielestäni jokaisen vapaaehtoisesti lapsettoman on sitten yksinäisenä vanhuksena aivan turha itkeä, kun kukaan ei tule katsomaan hoivakotiin. Eläimenä ihmisen biologinen tarkoitus on lisääntyä.
Tässä sinulle järkyttävä fakta: Vaikka sinulla olisi 5 lasta niin saatat silti olla vanhana yksinäinen. Lapsilla on näet omakin elämä. Jotkut saattavat katkaista välit vanhempiinsa kokonaan. Joku muuttaa Australiaan ja alkaa kasvattaa erämaassa kenguruita. Kaikkea voi sattua. Toivottavasti ei sinulle :)
Vierailija kirjoitti:
Mullakaan ei ole ikinä ollut varsinaista vauvakuumetta. Ajattelin aina, että miksipä ei. Toisaalta tiesin, että olisin ihan tyytyväinen ilman lapsiakin.
Näillä specseillä sain sitten mieheni kanssa 2 lasta 4-kympin korvilla, enkä kadu sitä. Edelleen olen sitä mieltä, että olisin ollut tyytyväinen elämääni ilmankin lapsia. Taivaat eivät auenneet, eikä pyhä äitiys laskeutunut päälleni missään vaiheessa. En koe myöskään olevani mitenkään parempi ihminen nyt kuin aiemminkaan.
Sori, en ihan vastannut kysymykseesi, mutta ehkä pointtini on se, ettei kaikilla tule suuntaan tai toiseen mitään järjettömän suurta tunnetta ja varmuutta. Kumpi vain on ok. Jos päätätte yrittää lapsia ja siinä onnistutte, tuskin ihan hirveän harhaan astutte :) ja toisaalta, jos ehkäisyn poisjättö vain automaattisesti venyy ja venyy, ehkä siihen on syynsä ja asiat ovatkin hyvin juuri niinkuin ne nyt ovat.
Se on minusta tosi tärkeää, että olette kumppanisi kanssa samoilla linjoilla asian suhteen. Ihan henkseleitä paukutellen ei lasta kannata ruveta yrittämään, koska ei se ihan pikkujuttu ole ja välillä on toki rankkaakin, mutta jos se tuntuu hyvältä ajatukselta ja tiedostaa, että raskaita ja odottamattomiakin aikoja voi olla edessä, niin lastaan tuskin katuu siinä vaiheessa kun hänet on elämäänsä saanut.
P.S. Ja vaikka tekstistäni saattaakin saada toisen kuvan, suhtaudun olemassaoleviin lapsiini varsin intohimoisesti :D
Olen varmaan vähän samanlainen kuin sinä. Ajattelen, että miksipä ei. Mutta päätös tuntuu niin isolta ja koko elämän muuttavalta, niin pelkkä miksipä ei tuntuu huteralta syyltä muuttaa koko elämä. Tiedostan nimittäin hyvin miten rankkaa elämä lapsen kanssa voi olla, mutta toisaalta miten ihanaa taas hetkittäin sitten. Ehkä olen niin tottunut lapsettomaan uranaisen elämään, että muutos tuntuu liian isolta? Tai sitten pelkään jotain (mitä?). En usko, että katuisin lasta, jos sellaisen saisin. Saattaisin katua lapsettoman elämän menettämistä, mutta en lasta sinänsä. Jotenkin olen aina toivonut, että tulisin raskaaksi vahingossa, niin ei tarvitsisi päättää, vaan luonto päättäisi puolestani :) . Ja siis, olen työssä jossa teen koko ajan paljon vastuullisia päätöksiä, eli mitenkään päättämätön luonne en ole. Ap.
Haluaako miehesi lapsia, kun et ite ole varma?
Ei kaduta koskaan.