En pysty tuntemaan empatiaa lapsia kohtaan

Ihmettelen kyllä esim. kasvatustiedettä ja psykologiaa, jotka ovat tehneet normin, siitä, että lapset saavat terrorisoida melulla muita niin paljon kuin haluavat.

Fyysinen hakkaaminen on terveydelle haitallista ja jos 2v hakkaa toista, se kielletään koska se haittaa toista.

Kuitenkin esim. tuon ikäinen saa  äänellä vahingoittaa muita niin paljon kuin haluaa, vaikka tutkimukset osoittavat melu aiheuttavan samalla tavalla terveyden menetyksen toiselle, joten meluaminen on väkivaltaa.

Tuota isommillekaan ei (Suomessa) sanota, että hiljempaa. Täällä on muitakin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en taas tunne mitään empatiaa eläimiä kohtaan. En edes ymmärrä miksi kukaan haluaa haisevan koiran tai matoista turpean kissan omaan kotiinsa.

Oot häiriintynyt. Toivottavasti sulla ei ole eikä tule lapsia joille opetat saman. Eläinrääkkääjä paskiaiskakaroita on jo liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä en taas tunne mitään empatiaa eläimiä kohtaan. En edes ymmärrä miksi kukaan haluaa haisevan koiran tai matoista turpean kissan omaan kotiinsa.

Sinäkin viliset bakteereja. Ne pitävät sinut terveenä.

Näyttääkin olevan jonkun jakautuneen persoonallisuuden omaavan trollausketju.

Mikä on muuten mielestänne empaattisuuden mittari? Omat tunteet vai toiminta? Kuten jo kirjoitinkin, niin empatian puutteesta huolimatta autan kyllä apua tarvitsevaa lasta, leikitän kavereiden lapsia, vaikka en siitä nautikaan ja kuskasin mm. kaveria sairaalaan monet kerrat kun hänen lapsensa siis satutti itsensä. Teen hyviä asioita tuntematta juurikaan myötätuntoa niiden kohdetta kohtaan. En siis itse saa näistä toimista mitään tyydytystä. Teen ne silti, koska se on oikein.

Sitten on (minunkin lähipiirissäni) niitä ihmisiä, jotka toitottavat kuinka kaikkia ihmisiä pitää rakastaa ja voi että kun ahdistaa se ja se uutinen kun jollekin on käynyt huonosti. Sitten kun he tosielämässä kohtaavat sen pyörällä kaatuneen aikuisen/vanhuksen/lapsen/eläimen, niin he kävelevät ohi, koska kyllä joku muu auttaa/sehän saattaa olla joku vaarallinen rikollinen/on niin kiire jonnekin jne. He ovat niitä, jotka kysyttäessä ovat maailman empaattisimpia ihmisiä, niin empaattisia jopa, että heidän ei sitä teoillaan tarvitse todistella.

Ap

Jos tuntisi empatiaa niin tekisikö itse lapsia, kun niitä on jo koko maapallolla kärsivinä ja nälkää näkevinä ja kuolemassa joka sekunti tuhansia.

Ja jos tekisi niin mahdollisimman hyvän ihmisen. Mutta nykyinen kasvatusfilosofia korostaa lähinnä oikeuksia.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on muuten mielestänne empaattisuuden mittari? Omat tunteet vai toiminta? Kuten jo kirjoitinkin, niin empatian puutteesta huolimatta autan kyllä apua tarvitsevaa lasta, leikitän kavereiden lapsia, vaikka en siitä nautikaan ja kuskasin mm. kaveria sairaalaan monet kerrat kun hänen lapsensa siis satutti itsensä. Teen hyviä asioita tuntematta juurikaan myötätuntoa niiden kohdetta kohtaan. En siis itse saa näistä toimista mitään tyydytystä. Teen ne silti, koska se on oikein.

Sitten on (minunkin lähipiirissäni) niitä ihmisiä, jotka toitottavat kuinka kaikkia ihmisiä pitää rakastaa ja voi että kun ahdistaa se ja se uutinen kun jollekin on käynyt huonosti. Sitten kun he tosielämässä kohtaavat sen pyörällä kaatuneen aikuisen/vanhuksen/lapsen/eläimen, niin he kävelevät ohi, koska kyllä joku muu auttaa/sehän saattaa olla joku vaarallinen rikollinen/on niin kiire jonnekin jne. He ovat niitä, jotka kysyttäessä ovat maailman empaattisimpia ihmisiä, niin empaattisia jopa, että heidän ei sitä teoillaan tarvitse todistella.

Ap

Tämäpä onkin tosi vaikea kysymys, koska voi olla, että joku tekee konkreettisia hyviä tekoja joillekin ja sama henkilö todella pahoja joillekin.

Usein on näin, tietääkseni, että esim työpaikalla kiusaaja tekee hyviä tekoja joillekin saadakseen heidät kiusaamaan ja puolelleen.

Hajota ja hallitse.

Onko hyvä ihminen, jos auttaa jotain ihmistä, jolla on paljon verkostoja, ja sitä kautta tulee tämän verkoston suosioon ja osaksi sitä? Yleensä ihminen on laumaeläin ja auttaa sitä, jota toisetkin. Jolle on keräys, jota muutkin, jolla on verkostoja. Ja tämähän on tietenkin selvää, että jos menet muuttoavuksi, ja siellä ei ole ketään muuta niin on rankkaa itselle mutta jos menet porukkaan, jossa on jo paljon, niin ei ole rankkaa?

Mutta jos auttaa hyljeksittyä, jota yhteiskunta ei arvosta, kuten syrjäytynyttä, jonka katsotaan aiheuttaneen itse ongelman, ja teet sen silti, vaikka saisit siitä vain sosiaalisen arvon aleneman, mitä se kertoo?

Jos autat toista, mutta sama ihminen ei pysähdy suojatiellä, vaikka tönäisisi toista ihmistä, jos tämä on puolustuskyvytön.

Jos kuskaa ja auttelee niitä, jotka hoksaavat pyytää, ja itse uupuu ja joutuu sairaalaan?

En osaa vastata, kuka on empaattinen, mitä on empatia, heitän kysymyksiä ilmaan.

Mielestäni se että auttaa kärsivää ehkä.

Mutta onko kärsivä se joka hoksaa pyytää apua yhdeltä jos toiselta. Kun taas toinen jolla olisi viimeiset rahat, soittaa taksin, mennäkseen sairaalaan. Koska on kasvatettu vaikka eri tavalla.

Onko empatiaa, että kuskaa toisen viimeisillä rahoilla mutta huomaa että vuokraan ei ole rahaa?

Nyt kun tätä kirjoitin, mielestäni empatiaa on, että auttaa jos todellinen hätä, eikä aiheuta kärsimystä. Se, että joku kaveri päättää käyttää muita taksina, tai lastenvahteina, ja tähän suostuu, ei ole empatiaa.

Jonkun toisen lapsi voi sairastaa syöpää, eikä tulisi mieleenkään, että alkaisi soitella toisille kyytejä.

Itselläni on omia lapsia, joita rakastan suunnattomasti, ja olisin valmis tekemään melkein mitä tahansa heidän vuokseen. Muiden lapset ovat aina olleet minulleet minulle tosi neutraalissa asemassa; eivät herätä mitään erityisiä tunteita. Ärtymystä kylläkin silloin, jos eivät käyttäydy hyvin. Mutta mitään valtavan suurta rakkautta/kiinnostusta tai myötätuntoa en ole koskaan kokenut muiden lapsia kohtaan. Lisäksi, mainokset, joissa käytetään lapsen ääntä tai lapsia jopa ärsyttävät jollakin tavoin.

Toisten auttaminen, ap kertoi tekevänsä niin koska haluaa pysyä väleissä lasten vanhempiin.

Mitä enemmän mietin tuntemiani ihmisiä, vanhuksia, jotka auttavat ja niitä jotka eivät kuskaile tai hoida, niin en näe eroa empatian suhteen.

Tiedän pariskunnan, joka auttelee yhtä perhettä. On katkera usein ja ilkeäkin muille. Ja suoranainen syy auttamiseen lienee sosiaaliset normit ja tämän perheen muut verkostot: olisi vittumaista mennä synttäreille, kun näillä on asema, jossa voisi tehdä selväksi, miten huonot isovanhemmat vaikkapa. Saman pariskunnan empatian tasosta, joka auttaa yhtä varakasta perhettä kaikessa, (eivät omat vanhemmat) kuten kuskailu, ruokailu, remontit jne voi kertoa, että vittumaiset haukkumislauseet ja syyllistäminen kaikuivat, kun heidän läheinen perhe joutui konkurssiin ja todelliseen hätään (en minä, vaan heidän kanssaan samaa ikäluokkaa oleva perhe)

Nämä auttajat siis auttavat niitä, lähes aina, joilla on halu tehdä elämä ikäväksi, jos ei auta.

Sitten on hiljaiset, jotka uupuvat hiljaa.

Joten, mitä enemmän mietin, niin toisten auttaminen, niiden jotka hoksaavat pyydellä piikoja ja kuskeja, ei kerro yhtään mitään empatiasta.

Sitten on perhe, jonka tiedän olevan sellainen, että tuskin auttavat ketään, mutta en voi kuvitella heidän painavan alas sitä, jolla menee heikosti.

Minä en ole näistä kukaan, tietenkään, itseä kohtaan ei voi olla objektiivinen.

Lapsissa on monenlaisia luonteita. Ne samat, jotka on sitten aikuisia. Lapset osaa olla jopa julmempia kuin aikuiset, koska lapsen itsensä empatiakyky ei ole vielä kehittynyt. Joillakin ei kehity koskaan.

Ehkä lapsi on niin vieras olio, eikä oma lapsuus muistu kunnolla mieleen. Ehkä vain ikäviä asioita tai kiusaamista. Lapsijoukoissa todentotta vallitsee usein eläimellisyys ja empatiattomuus. Siksi juuri lapsia pitäisi ihan pienestä pitäen ohjatakin niin tehokkaasti ottamaan muita huomioon ja eläytyä muiden tunteisiin, että ei kehittyisi kiusavia despootteja kouluihin ja työpaikoille asti.

Lapset ON pelottavia, koska voi olla vaikeaa aikuisena enää eläytyä.Silti myös suloisia. Mutta usein myös tietyllä tapaa alkukantaisia.  Osa lapsista on ikäviä jo lapsena, mutta osa heistäkin inhimillistyy ja kehittyy ihmisenä vanhemmiten, osa ei. Jotkut lapset ovat jo varhain empaattisia ja herkkiä, mutta heitä on harvassa. Heidät elämä voi murjoa. Jo hyvin pieni lapsi voi olla kieroilija juonija. Näitä tulee päiväkodeista, joissa taistellaan huomiosta isoissa laumoissa.

Minkä takia ap koet tärkeäksi pitää yllä suhteita, joissa vanhemmat olettavat sinun hoitavan tai kiinnostuvan, juhlissa heidän lastensa kaatumisista tai hoitavan heitä juhlissa?

vai ymmärsinkö väärin, vai oliko tämä sittenkin trolli.

Ja niin, en todellakaan koe, että toisten auttaminen korreloi empaattisuuden kanssa. Sitä tehdän yleensä ihmisille, joilla on keskimääräistä enemmän tuttuja tai jotka tekevät elämästä  kurjaa, jos ei auta tai tanssi pillin mukaan.

Normaalisti tosielämässä usein lapsettomat ja lapselliset ajautuvat eri poluille.

Vierailija kirjoitti:

Hmm kiinnostavia kommentteja. En ole ihan nuori enää, päälle 30v. Onnellinen lapsuus takana eikä mitään sen kummempia traumoja selviteltävänä (tai ei sen enempää kuin kellä tahansa muulla, kaippa meillä kaikilla jotain lapsuudesta hampaan koloon on jäänyt).

Mutta kuulisin mielelläni, että onko teoria siitä, että inhoan jollain alitajuisella tavalla itseäni ja pystyn tuntemaan empatiaa vain itsestäni poikkeavia olentoja kohtaan, jotenkin tieteellisesti validi? Jos tälle on näyttöä niin saattaapi olla, että otan selvää tuosta vaihtoehdosta, vaikka se nyt äkkiseltään kaukaa haetulta kuulostaakin.

Ps. En ole vela, oma lapsi on suunnitelmissa lähivuosina. Muiden lapset ei vaan kiinnosta eikä sytytä mitään tunteita.

Ap

Minulla oli ennen sama tilanne. Itseasiassa sanoin sen joskus ääneen kahvihuoneessa ja siitä syntyi aika hirveä äläkkä, mutta minkäs teet.

Tämä asia on ehkä ainoa, jossa käytän nyt sanontaa " ei minullakaan ennen lasta". Minä ajattelen sen johtuvan päinvastoin siitä, että minä koen helpommin empatiaa sellaisiin suuntiin joista minulla oli jonkinlaista kokemusta. Minulla on ollut läheiset isovanhemmat, joten muidenkin vanhusten kärsimys koskettaa. Eläinrääkkäysuutiset muuttuivat karmaisevaksi sen jälkeen kun vanhempani ottivat kissan ja omakohtaisesti koin sen kun on edes jonkinlaisia kiintymyksen tunteita elikkoa kohtaan. Lapsiuutiset, vaikkakin sinällään toki surullisia, eivät varsinaisesti liikauttaneet minua mitenkään, koska minulla ei ollut yhtään läheistä pikkulapsikontaktia, enkä minä suuremmin kiinnostunut muiden lapsista.

En minä vieläkään yleisesti ottaen koe muiden lapsia mitenkään kiinnostavina, mutta uutiset lapsia koskevista pahuuksista saavat nykyään sydämen kääntymään ympäri ja selaimen sulkeutumaan välittömästi. Ajattelen sen johtuvan siitä että nyt kaikki alitajuisesti peilautuu sitä vasten että jos kyseessä olisi oma lapsi. Oma lapsi on minulle jotain niin äärettömän tärkeää ja rakasta, että esimerkiksi vanhempien tekemät pahoinpitelyt menevät minulla täysin yli kestokyvyn ja toisaalta tapaturmien yhteydessä voi vain ahdistua siitä mitä lapsen vanhemmat sillä hetkellä kokevat. 

En usko teoriaan siitä että jos ei jaksa toisten lapsia, inhoaa itseään.

Eihän siinä ole mitään päätä eikä häntää.

Kaikki ihmiset haluavat itse valita seuransa mutta jos sattuu huono tuuri elämässä, voikin joku hankaloittaa omilla lapsillaan elämää.

Ja millä tavalla jos joku pitäisi vanhuksista, silloin pitäisi erilaisesta kuin itse on?

Jos sekä lapsuuteen että vanhuuteen on suunnilleen yhtä pitkä matka, kuten aloittajalla, joka oli 30v.

99,9999 prosenttia ihmisistä haluaa itse valita seuransa eikä pidä toisten metelistä.

Jos joku ryhmä tätä loukkaa, heistä ei automaattisesti pidä.

Vierailija kirjoitti:

Tietynasteista psykopatiaa, jos ei tunne empatiaa vanhempiensa murhaamia tai raiskaamia lapsia kohtaan?! Eikö todellakaan Vilja-Eerika tai insestin uhri herätä sääliä ja empatiaa? Jos ei, olet psykiatrin tarpeessa, ehdottomasti. Ihminen tuntee vaistomaisesti suojelunhalua lasta kohtaan, kuten muutkin eläimet. Eläinyhteisössä huolehditaan myös muiden poikasista. Nykyihmisen itsekkyys tuhoaa maapallon ja yksi syy on empatiakyvyttömyys. Se tuhoaa yhteiskunnan solidaarisuuden ja yhtenäisyyden tehokkaasti. Kyse ei ole enää ap:n asiasta vaan koskettaa kaikkia ihmisiä ja ikäryhmiä.

Mulla ei Vilja-Eerika ja muut vastaavat herätä tunteita, mutta moraalintajun kautta ymmärrän miten väärin nuo ovat. Vanhusten ja vammaisten kaltoinkohtelu taas tuntuu tosi pahalta, ja eläinrääkkäystapauksien takia itken välillä ihan tajuttomasti. Olen ammatiltani sosiaalityöntekijä. Olen ollut töissä myös lastensuojelussa, mutta koin etten saanut siitä mitään, koska ei se työ herättänyt tunteita eikä varmaan siksi myöskään motivoinut. Se ei kuitenkaan tehnyt minusta huonoa lasu-sossua, ehkä jopa päin vastoin, koska ei tullut mitään tunneryöppyjä ja pystyin toimimaan rankoissakin tilanteissa. Nyt työskentelen aikuisväestön parissa, mikä tuntuu mielekkäämmältä, koska pystyn tuntemaan aitoa empatiaa asiakkaita kohtaan.