En pysty tuntemaan empatiaa lapsia kohtaan

Sulla ei siis ole omua laosua? Uskoisin että tilanne olisi toinen, jos olisit itse vanhempi. Silloin ptstyisit ehkä paremmin kuvittelemaan, mitä sairastuneen lapsen vanhempi kokee. Mulla ainakin nämä asiat menee vähän just näin oman elämäntilanteen mukaan. Mutta iän ja kokemuksen myötä olen pystynyt järkeilemällä lajentamaan ematiakokemusta oman elämänpiirin ulkopuolellekin. Kyllä sitä aina jotakin kautta pystyy samaistumaan jollain tavalla toisen ihmisen kärsimyksiin.

Olet nuori, siitä se johtuu. Ja sulla ei ole omia lapsia.

Miekää en tunne empatiaa omaa lastani kohtaan enää. Tosin se johtuu masennuksesta tai masennuslääkkeistä ja pskiatrikin on tietoinen tästä..

Eläimiä ja vanhuksia kohtaan on tunnevammaisenkin helppo olla sentimentaalinen, koska ne ovat jotain muuta kuin hän itse. Lapsi sinulla on sensijaan aina itsessäsi, ja jos olet hävennyt ja halveksinut lapsuuttasi, se ei muutu ilman isoja muutoksia. Lapset muistuttavat sinua kiusallisesti häpeästäsi.

Sitä paitsi, lapsettomat naaraat ovat monessa lajissa aika piittaamattomia ja jopa urosta tylympiä poikasille. Jopa ensimmäiset omat poikaset voivat jäädä hoitamatta, ennen kuin pääsee asioista jyvälle.

Vierailija kirjoitti:

Eläimiä ja vanhuksia kohtaan on tunnevammaisenkin helppo olla sentimentaalinen, koska ne ovat jotain muuta kuin hän itse. Lapsi sinulla on sensijaan aina itsessäsi, ja jos olet hävennyt ja halveksinut lapsuuttasi, se ei muutu ilman isoja muutoksia. Lapset muistuttavat sinua kiusallisesti häpeästäsi.

Sitä paitsi, lapsettomat naaraat ovat monessa lajissa aika piittaamattomia ja jopa urosta tylympiä poikasille. Jopa ensimmäiset omat poikaset voivat jäädä hoitamatta, ennen kuin pääsee asioista jyvälle.

Ah pseudopsykologiaa parhaimmillaan, rauhoitus nyt. Ei voi olla hyvää argumentointia jos olettaa ihan vain mutulla noin monia juttuja tuntemattomasta.

Sama täällä, en tosin enää stressaan tämän takia. En allekirjoita tuota "kyllä jos olisi sinun oma lapsi niin.."-selitystä. Minulla nyt ei vain ole luontaista hoivaviettiä mitä lapsiin tulee. En ole koskaan kokenut omanani ajatusta perheen perustamisesta perinteisessä mielessä. Mikäli jostain älyttömästä syystä synnyttäisin lapsen, en usko että kykenisin häntä kohtaan äidillisesti tuntemaan. Kenties kylmää, mutta totta.

Mulla nimittäin on neljä lasta ja en parikymppisenä tuntenut mitään lapsia kohtaan. Kissoja kyllä pelastin... :D

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, en tosin enää stressaan tämän takia. En allekirjoita tuota "kyllä jos olisi sinun oma lapsi niin.."-selitystä. Minulla nyt ei vain ole luontaista hoivaviettiä mitä lapsiin tulee. En ole koskaan kokenut omanani ajatusta perheen perustamisesta perinteisessä mielessä. Mikäli jostain älyttömästä syystä synnyttäisin lapsen, en usko että kykenisin häntä kohtaan äidillisesti tuntemaan. Kenties kylmää, mutta totta.

...nii ja mää oon jo niiku jotain 16...?

Minä en tunne empatiaa eläimiä kohtaan. En missään tapauksessa hyväksy eläinten kaltoinkohtelua ja olen sitä mieltä että jos lemmikki otetaan niin siitä pidetään hyvää huolta.

Mutta en ymmärrä ihmisiä jotka surevat lemmikkinsä kuolemaa, tai ylentävät ne ihmisen tasolle tai ylemmäs. Eläin on eläin. Vain eläin.

Vierailija kirjoitti:

Minä en tunne empatiaa eläimiä kohtaan. En missään tapauksessa hyväksy eläinten kaltoinkohtelua ja olen sitä mieltä että jos lemmikki otetaan niin siitä pidetään hyvää huolta.

Mutta en ymmärrä ihmisiä jotka surevat lemmikkinsä kuolemaa, tai ylentävät ne ihmisen tasolle tai ylemmäs. Eläin on eläin. Vain eläin.

Ihminenkin on vain eläin. En ymmärrä niitä joiden mielestä ihminen olisi kaikkia muita lajeja ylempänä, mistä moinen harhaluulo? Ihminen tätä maapalloa tuhoaa ja tappaa muita eläimiä enemmän ja julmemmin kuin mikää muu. Ei saisi surra omaa lemmikkiään, perheenjäsentä, mutta jonkun tuntemattoman Afrikan lapsen kuoleman pitäisi liikuttaa?

Hmm kiinnostavia kommentteja. En ole ihan nuori enää, päälle 30v. Onnellinen lapsuus takana eikä mitään sen kummempia traumoja selviteltävänä (tai ei sen enempää kuin kellä tahansa muulla, kaippa meillä kaikilla jotain lapsuudesta hampaan koloon on jäänyt).

Mutta kuulisin mielelläni, että onko teoria siitä, että inhoan jollain alitajuisella tavalla itseäni ja pystyn tuntemaan empatiaa vain itsestäni poikkeavia olentoja kohtaan, jotenkin tieteellisesti validi? Jos tälle on näyttöä niin saattaapi olla, että otan selvää tuosta vaihtoehdosta, vaikka se nyt äkkiseltään kaukaa haetulta kuulostaakin.

Ps. En ole vela, oma lapsi on suunnitelmissa lähivuosina. Muiden lapset ei vaan kiinnosta eikä sytytä mitään tunteita.

Ap

Väiti kirjoitti:

Olet nuori, siitä se johtuu. Ja sulla ei ole omia lapsia.

Kuinka vanhaksi sitä nuoruutta jatkuu? T. 53-vuotias, joka ei tunne lapsia kohtaan mitään erityisempää empatiaa (ei aloittaja).

Olen jo liki 6-kymppinen, elämänkokemusta siis on. En ole koskaan pitänyt lapsista, enkä tuntenut empatiaa niitä kohtaan. Omia lapsia en koskaan halunnut. Tärkeämpiä minulle ovat eläimet ja vanhukset. Liikutun kyyneliin lukiessani esim. kaltoinkohdelluista vanhuksista, mutta ventovieraiden lasten kohtalot eivät kiinnosta vähääkään.

Voisin kuvitella, että tämä on aika yleistäkin. Minuakaan ei ole koskaan hetkauttanut lasten asiat sen kummemmin, mutten toki pahaakaan heille tahdo. Pari perheellistä ystävääni on myöntänyt, että tuntee empatiaa ja rakkautta vain omaa lastaan kohtaan, muut ovat lähinnä ärsyttäviä ja rasittavia. Tämä on vain hirveä tabu. Väitän, että todella lapsirakkaita ihmisiä on aika vähän. Siis sellaisia, jotka luontaisesti pitävät kaikista lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo liki 6-kymppinen, elämänkokemusta siis on. En ole koskaan pitänyt lapsista, enkä tuntenut empatiaa niitä kohtaan. Omia lapsia en koskaan halunnut. Tärkeämpiä minulle ovat eläimet ja vanhukset. Liikutun kyyneliin lukiessani esim. kaltoinkohdelluista vanhuksista, mutta ventovieraiden lasten kohtalot eivät kiinnosta vähääkään.

Ihan samat tuntemukset! Paitsi mulla on periaatteen tasolla oma lapsi toiveissa, uskon vahvasti, että omaa lasta kohtaan empatia tulee luonnostaan.

Uutisissa jne mua ärsyttää kun usein kauhistellaan sitä, että jossain onnettomuudessa menehtyi niin ja niin monta lasta. Se, että aikuisia menehtyi, tuntuu aina olevan jotenkin "vähemmän paha". Mulla tulee välillä oikein fyysisesti huono olo kun kuulee miten vanhuksia kohdellaan huonosti tai näkee kuvia rääkätyistä eläimistä. Lapsiin kohdistuvat vastaavat jutut ei herätä mitään tunteita.

Ap

Eli lapseen kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö on mielestäsi ok, mutta vanhuksiin ja eläimiin kohdistuva aivan kamalaa?

Vierailija kirjoitti:

Voisin kuvitella, että tämä on aika yleistäkin. Minuakaan ei ole koskaan hetkauttanut lasten asiat sen kummemmin, mutten toki pahaakaan heille tahdo. Pari perheellistä ystävääni on myöntänyt, että tuntee empatiaa ja rakkautta vain omaa lastaan kohtaan, muut ovat lähinnä ärsyttäviä ja rasittavia. Tämä on vain hirveä tabu. Väitän, että todella lapsirakkaita ihmisiä on aika vähän. Siis sellaisia, jotka luontaisesti pitävät kaikista lapsista.

Hassusti sekoitat empaattisuuden ja ylenmääräisen lapsirakkauden. Eivät ne ole sama asia.

Itse en välitä vieraista lapsista, en halua viettää muiden lasten kanssa aikaa, minua ei kiinnosta sylitellä, leikitellä tai edes jutella vieraiden lasten kanssa. Kuitenkin tunnen surua ja empatiaa jos jollekin lapselle käy jotain ikävää. Tunsin jo silloin kun olin yli vuosikymmenen vapaaehtoisesti lapseton.

Jos ei pysty tuntemaan empatiaa kärsivän lapsen vuoksi, on kyseessä ennemmin jonkinlainen tunnevammaisuus tai paha tunnelukko (tai vaikka mielenterveysongelmat lääkityksen kera).

Velat eivät normaalisti ole mitenkään empatiakyvyttömiä ja lasten vanhemmat kykenevät empatiaan ihan normaalisti, vaikka eivät olisikaan järin innostuneita kaikista maailman lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Hmm kiinnostavia kommentteja. En ole ihan nuori enää, päälle 30v. Onnellinen lapsuus takana eikä mitään sen kummempia traumoja selviteltävänä (tai ei sen enempää kuin kellä tahansa muulla, kaippa meillä kaikilla jotain lapsuudesta hampaan koloon on jäänyt).

Mutta kuulisin mielelläni, että onko teoria siitä, että inhoan jollain alitajuisella tavalla itseäni ja pystyn tuntemaan empatiaa vain itsestäni poikkeavia olentoja kohtaan, jotenkin tieteellisesti validi? Jos tälle on näyttöä niin saattaapi olla, että otan selvää tuosta vaihtoehdosta, vaikka se nyt äkkiseltään kaukaa haetulta kuulostaakin.

Ps. En ole vela, oma lapsi on suunnitelmissa lähivuosina. Muiden lapset ei vaan kiinnosta eikä sytytä mitään tunteita.

Ap

Minulla oli ihan sama. Lisäksi en osannut kerta kaikkisesti edes kommunikoida lasten kanssa, en ymmärtänyt näiden leikkejä tai edes puhetta. Oli kuin olisin ollut tekemisissä marsilaisten kanssa.

Tiesin kuitenkin haluavani oman perheen, kun rakastuin mieheeni. Se järjetön rakkaus ja onnellisuus vei muutamassa vuodessa avioliittoon ja pian esikoisen odotukseenkin. Ei kyse ollut mistään hihhuloivasta vauvakuumeesta, vaan halusta tehdä järkipäätöksellä yhteinen lapsi.

Esikoisen saatuani (yli kolmekymppisenä) olen suhtautunut lapsiin yleensäkin aivan toisin, se etsintäkuuluttamasi empatiakin löytyi jo raskausaikana. On kuin joku hormoni olisi napsauttanut kytkintä ja elämäni aukeni ihan uuteen suuntaan. Uskonkin, että lopulta nämä asiat ovat biologiaa ja koodattuna jonnekin syvälle ihmisessä.

Vierailija kirjoitti:

Eli lapseen kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö on mielestäsi ok, mutta vanhuksiin ja eläimiin kohdistuva aivan kamalaa?

Käsitin täysin väärin, ehkä tahallasi. Tunteilla ja oikeudentajulla ei ole tässä mitään tekemistä keskenään

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo liki 6-kymppinen, elämänkokemusta siis on. En ole koskaan pitänyt lapsista, enkä tuntenut empatiaa niitä kohtaan. Omia lapsia en koskaan halunnut. Tärkeämpiä minulle ovat eläimet ja vanhukset. Liikutun kyyneliin lukiessani esim. kaltoinkohdelluista vanhuksista, mutta ventovieraiden lasten kohtalot eivät kiinnosta vähääkään.

Ihan samat tuntemukset! Paitsi mulla on periaatteen tasolla oma lapsi toiveissa, uskon vahvasti, että omaa lasta kohtaan empatia tulee luonnostaan.

Uutisissa jne mua ärsyttää kun usein kauhistellaan sitä, että jossain onnettomuudessa menehtyi niin ja niin monta lasta. Se, että aikuisia menehtyi, tuntuu aina olevan jotenkin "vähemmän paha". Mulla tulee välillä oikein fyysisesti huono olo kun kuulee miten vanhuksia kohdellaan huonosti tai näkee kuvia rääkätyistä eläimistä. Lapsiin kohdistuvat vastaavat jutut ei herätä mitään tunteita.

Ap

Voisiko tässä olla kuitenkin kyse myös tietystä omakohtaisuudesta? Sinulla on ollut omat isovanhemmat, joten osaat ajatella sitä kautta myös vanhusten tilannetta? Tai ajattelet asiaa omien vanhempiesi kautta? Lapsia sinulla ei vielä ole ollut, joten se ei toimi siihen suuntaan. Ehkä sen sijaan kokemusta enemmänkin ärsyttävistä omista pikkusisaruksista, joihin liittyy negatiivisiakin tunteita ja kokemuksia?