Lue keskustelun säännöt.
Onko monella tosiaan niin ihan ja helppo lapsuus? Ei huolen häivää. Turvallinen koti ja vanhemmat ? Itellä ei ainakaa ollu...
26.10.2016 |
Isä narsisti ja äiti kaksi suuntaista mieliala häiriötä sairastava.
Äiti uhkaili itsemurhalla (kerran kännissä yritti sitä) ja sai muutenkin raivareita kaikesta.
Isä kontrolloi äitiä kaikessa ja oli väkivaltainen.
Useita kertoja eivät sanat riittäneet vaan painivat pitkin olohuoneen sohvia ja lopulta äidiltä paita revenneenä.
Mitään oikeasti vakavaa ei oikeastaan ikinä sattunut. Isä lähinnä pelotteli eikä oikeasti tosissaan yrittänyt satuttaa mutta oli tuo pelottavaa silti.
Häpesin pientä ja sotkuista kerrostalo kämppäämme. Kaikki kaverit asuivat omakotitalossa.
Vanhemmat nukkuivat meillä olkkarissa ja meillä lapsilla oli omat huoneet.
Meillä oli usein sotkuista. Vaatekasoja lattialla, lattiat roskaisia ja astoita pöydillä. Ilma tunkkainen.
Vanhempani eivät myöskään käyneet töissä joka myös hävetti. Ihan omasta tahdosta olivat kotona.
Minusta on vaikea kuvitella sitä edes todeksi, että jollain on niin hyvin asiat, iso omakotitalo, talo siistissä kunnossa, turvalliset ja terveet vanhemmat jotka käyvät töissä. Kuka tahansa voisi paukata koska vain sisään eikä olisi mitään mitä tarvisi hävetä?
Hyvä jos jollain on noin mutta itseni on vaikea edes uskoa tuota todeksi. Ei meillä noin ollut.
Oliko lapsuuteni todella poikkeuksellinen?
Entä oliko muilla asiat aina hyvin.
Kommentit (24)
Elin lapsuuteni köyhässä pienviljelijämökissä. Isä kuoli kun oli 10-vuotias, lapsia oli paljon ja isän kuoleman jälkeen elämä tietysti vielä köyhempää. Tuo oli 50- ja 60-luvuilla ihan normaali lapsuus enkä kanna siitä mitään traumoja vaan olen kasvattanut itseni kunnon ihmiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulospäin näytti hyvältä, sisältä aika paskaa. Tiukka lahkolaisperhe, jossa kaikki normaali kiellettiin. Lapsille kerrottiin maailmanlopusta ja kiellettiin pelkäämästä sitä. Kelvoton tunnekasvatus.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli sellainen kummastelemasi lapsuus. Isä yrittäjä, äiti töissä lähikaupungissa. Iso omakotitalo, pihassa kaksi autoa (vaihdettiin noin 3v välein). Me lapset saimme harrastaa mitä halusimme, äiti oli mielellään kuljettamassa kavereitakin. Kotona oli aina vähintään perussiistiä, ei hävettänyt, vaikka kuka tuli käymään. Isän ja äidin välit oli hellän kunnioittavat (ja ovat yhä), varsinaisia riitoja en muista, koska asiat selvitettiin puhumalla. Ikinä meillä ei ollut mitään väkivaltaan vivahtavaakaan eikä sillä uhkailua. Isona kriisinä muistan vain sen, kun äiti joutui vaihtamaan työpaikkaa noin 6 kk ajaksi yli 100 km päähän ja työpäivänsä venyivät ylipitkiksi. Talvella huoli oli siitä, ettei joudu kolariin matkalla.
Varmaan monen mielestä meillä oli kamalan tylsää, kun ei läträtty viinan kanssa eikä vanhemmat olleet psykiatrisen avun tarpeessa, mutta todennäköisesti suurin osa suomalaisperheistä on juuri tällaisia, missä halutaan, että koko perheellä on hyvä olla.
Oma lapsuus oli melko onneton, köyhyyttä, vanhempien ero ja tunnekylmä vanhempi. Välillä harmittaa ja tuntuu epäreilulta, mutta toisaalta opetti aika paljon elämästä ja kasvatti tietynlaista kypsyyttä ja ehkä älyäkin. Ainakin osaa katsoa maailmaa vähän laajemmalta kantilta. Turvallisemmalla lapsuudella elämän olisi ehkä ottanut itsestäänselvyytenä eikä osaisi asettua muiden asemaan. Kuten tässä tämä ylempi kommentoija.
Mulla ei todellakaan ollut helppo lapsuus, oon vähän kade niille joilla on ollut huoletonta. En jaksa nyt tarkkaan kertoa.. Elämäni ensimmäiset 10 vuotta oli täynnä väkivaltaa ja sen pelkoa. Ei saanut itkeä tai näyttää tunteita, turpaan tuli heti. Vanhemmat tosi arvaamattomia ja pelottavia, ei ollut yhtään luotettavaa aikuista mun elämässä. Tulee paha olo kun miettii noita aikoja. Onneksi oli yksi ystävä, ilman häntä en olisi varmaan enää täällä.