Saiko äitisi koskaan sinun lapsuudessasi totaalista raivaria tai hulluuskohtausta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Miksi muuten sanoit vanhempiani sekopäiksi? Kuvailin vain samanlaista käytöstä kuin itselläsi.

ei edelleenkään minun kommentti jonka kanssa väännät huonosta äitiydestäni.

Eli sekaannut koko ajan keskusteluun.

Raivoat kuitenkin lapsillesi. Miksi se tekee sinusta hyvän vanhemman ja minun vanhemmistani sekopäitä?

Sai, pelkäsin lapsena jäädä kahdestaan äitini kanssa, koska mielestäni hän oli niin arvaamaton. Kysyi miksi en ole niinkuin veljeni, mitä hän on tehnyt minun kohdallaan väärin? (Olin 10:n oppilas.) Kävi käsiksi, ei laittanut ruokaa, nukkui viikonloput kun isäni oli töissä, leikin pikkuveljeni kanssa kahdestaan äitini nukkuessa johonkin kello 15 asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Lapsuudenkodissani puuhattiin koko ajan yhdessä, käytiin eläintarhassa ja huvipuistossa lomilla, retkeiltiin luonnossa. Olimme kaikki hyviä koulussa, sellaisia kesitasoisen hyviä. Emme ikinä aiheuttaneet hankaluuksia opettajille tai vanhemmillemme. Äitini oli ylpeä kertoessaan, miten rauhallisia ja hyväkäytöksisiä me tytöt olimme teini-ikäisinäkin. Suurimman osan ajasta kaikki tosiaan oli hyvin ja hienosti.

Niin. Emme uskaltaneet teini-iässä käyttäytyä huonosti, sillä pelkäsimme isäämme aivan kuollaksemme. Hänen hillittömiä raivokohtauksiaan. Huutamista, kiroamista, ovien paukkumista. Pelkäsimme äitiämme, joka ei suojellut meitä, ei sanonut sanaakaan puolustaakseen. Joskus, kun olimme lapsia, isä repi tukasta ja töni ym. Mutta pelkäsimme myös ihan sitä huutamista.

Me olimme kilttejä, hiljaisia lapsia. Sulkeutuneita. Siksi että pelkäsimme vanhempiamme. Ja yritimme ja yritämme vielä aikuisenakin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Isän raivokohtauksen jälkeen näimme hirveästi vaivaa teeskennelläksemme, että nyt on taas kaikki hyvin. Tilanne piti saada normaaliksi niin pian kuin suinkin. Se oli meidän lasten vastuulla, olla normaaleja. Me otimme syyt niskoillemme siitä raivoavasta vanhemmasta, luulimme että meidän pitää ottaa vastuu. Vaikka se vastuu on vain sillä vanhemmalla.

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

-

Sinun ystäväsi eivät tietenkään sano sinulle suoraan, että virheesi eivät ole pieniä eivätkä edes virheitä. Niin ihmiset tekevät, kun ystävä tai kaveri kertoo jotakin mitä ei voi hyväksyä. He hymistelevät ja myöntelevät. Itsekseen keksivät jälkeenpäin syitä, miksi eivät voineet ilmaista paheksuntaansa tälle ystävälle.

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Tuollaisia... :D Okei, no 95%:lta vanhemmista pitäisi viedä lapset pois sitten. On todella harvinaista, ettei joku äiti tai isä ole esimerkiksi ensimmäiseen kymmeneen vuoteen koskaan karjunut lapsilleen. Anteeksi pitää tietenkin pyytää ja näin fiksut vanhemmat tekeekin :)

Vedit tuon luvun hatusta. Et tiedä oikeaa lukua, mutta vähättelet asiaa koska et itse välitä hillitä itseäsi.

Tässä keskustelussa, jos et ole sattunut huomaamaan, puhutaan vanhemmista jotka eivät ole fiksuja. Jos tänne kirjoittaneiden vanhemmat ovatkin pyytäneet anteeksi (mitä tuskin moni on tehnyt) sillä anteeksipyynnöllä ei ole paljon uskottavuutta.

Mieti vähän millaiseen ketjuun kirjoitat ja katso mitä muut ovat kirjoittaneet. Täällä puhutaan vanhemmista, jotka ovat mm. kuristaneet lapsiaan. Ja sinä tulet tänne kirjoittamaan hatusta vedettyjä prosenttilukuja vähätelläksesi ihmisten kokemuksia. Ja lisäät viestiisi HYMIÖN.

Tämä sana on kovasti muodissa ja inhoan kun sitä tungetaan joka paikkaan, mutta muistutan sinua silti siitä. Empatia.

Sinä itse leimasit jopa karjumisen sellaiseksi virheeksi ettei lapsia pitäisi päästää edes lähelle, sille minä nauroin enkä kenenkään kokemukselle välivallasta. Mainitsin vielä erikseen ettei tällaista tietenkään kuulu siihen pinnan palamiseen. Älä ala liioittelemaan ja sen jälkeen syyttelemään.

Sinä nauroit minun kokemukselleni. Minun kokemuksiani siis saa vähätellä, minun pelolleni siis saa nauraa, koska minua ei kuristettu? Lapsi ei saa pelätä vanhempiaan, jos vanhempi ei kerran kurista?

Luulen kyllä, että aikanaan tulet ihmettemään miksi lapsesi eivät pidä sinusta aikuisena. Ja tulet ajattelemaan, että vika on heissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Joo, näinhän ihminen saa elää. Varsinkin kun lapsia kasvattaa. Saat käyttäytyä kuin elukka, kunhan kukaan ei tee lasua. Niinhän sitä läheistä, luottamuksellista lapsi-vanhempi-suhdetta luodaan. Jos sitä ei ole laissa erikseen kielletty, se sallitaan.

Ei mitään väliä, pelkääkö se lapsi, kun ainut tuki ja turva pienen lapsen maailmassa huutaa ja raivoaa puolustuskyvyttömälle ja vanhemmistaan täysin riippuvaiselle lapselle. Ketä kiinnostaa? Eihän se lapsi siihen raivoamiseen kuole, vai mitä? Huolehdithan sinä sentään, että lapsella on ruokaa ja vaatetta, vai mitä? Miksi sitten et saisi käyttää sitä lasta tunteidesi tuulettamiseen ja kiukkusi purkamiseen? Sinunhan se lapsi on. Mitä se kuuluu millekään sossutantalle, jos käytät sitä lasta henkisenä nyrkkeilysäkkinäsi.

Tiedätkö muuten mitä? Kun kerroit tuossa miten saat niitä hillittömiä raivokohtauksia lapsillesi, arvaa mitä minä ja varmasti moni muukin kirjoittaja mietti? Moni mietti, että tuo ihminen tekee väärin mutta uskaltaako sille sanoa mitään? Kun sieltä tulee sellainen paskamyrsky niskaan kun tuollaiselle ihmiselle sanoo vastaan.

Mutta antaa tulla vain. Sinä olet huono vanhempi ja lapsesi pelkäävät sinua.

Ei tuo ollut minin kirjoittama kommentti. :D Vai että vielä huono vanhempi. Hitsi että meitä huonoja joilta pitäisi ottaa lapset pois onkin sitten paljon! Lähes kaikki lapset pitäisi ottaa huostaan. Jos menet karjumaan lapsellesi, lapset pitää antaa heti pois, kauas pois sellaisen huonon vanhemman läheltäkin! En muuten tunne yhtään niin täydellistä, ettei pinna olisi koskaan katkennut vaikka kaveripiiri on laaja.

Tajuatko miten naurettavalta kuulostat? En oikein usko, että sinulla voi olla omia lapsia. Ei ainakaan kovin isoksi kasvaneita. :D

No nyt sitten kyllä kiinnostaa motiivisi. Sekaannuit keskusteluun, sensuroit osan viestistäni ja vastasit vain yhteen, iralliseen osaan. Mikä oli siihen syynä? Mihin pyrit?

Miltä muuten arvelet lapsistasi tuntuvan, kun karjut heille? Kiinnostaako se sinua lainkaan? Olet huolissasi että sinulta ei vain oteta lapsia pois. Minä minä minä.

Onko mieleesi ikinä tullut, että jättäisit karjumatta niille lapsillesi?

Sinä tässä naurettavalta kuulostat, kun yrität oikeuttaa lapsille raivoamisen sillä että "mutku kaikki muutki tekee niin".

Ja muistutan sinuakin (vai oletko sama vähättelijä) että kirjoitat ketjuun missä kerrotaan vanhemmista, jotka ovat kuristaneet lapsiaan. Ja sinä kirjoittelet tänne nauruhymiöllä varustettuja viestejä. Häpeä.

Tottakai kiinnostaa, siksi pyysinkin häveten käytöstäni anteeksi! Luetko ollenkaan kommentteja joihin vastaat?! Leimaat jonkun äidin huonoksi vanhemmaksi sen takia, että häneltä paloi pinna, meni karjumaan lapsille ja pyysi tätä virhettä anteeksi. Sanot ettei tällaisen lähelle saisi edes päästää lapsia. Mieti vähän että tätäkin ketjua saattaa lukea joku todella väsynyt itkuinen äiti, joka on loppuun palaneena juuri eilen mennyt huutamaan lapsille. Mieti miltä tuollaiset tuomiot voi hänen mielestä tuntia. Kuitenkin kyseessä on erittäin inhimillinen ylilyönti ja tämä ehdoton armottomuus vanhempia kohtaan alkaa olla jo aivan ylimitoitettua, ei ihme että niin moni palaa loppuun kaltaistesi vuoksi. Väsyneitä pitäisi kannustaa parempaan ja muistaa, että täydellinen et voi koko vanhemmuutta olla, teet kuitenkin jonkun virheen. Häpeäisit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kammottavaa, miten paljon epätasapainoisia ja sairaita koteja ihmisillä on ollut. Minä huomaan, että kun luen näitä, minä ajattelen virheellisesti, että "kylläpä menneinä aikoina oli kamalaa, kun vanhemmatkin käyttäytyivät silloin vielä noin huonosti". Sitten tajuan, että tuo on ajatusvirhe. Raivoamista, väkivaltaa ja väärää kohtelua tapahtuu edelleen tänä päivänä monissa kodeissa. Ihan tänäänkin, emmekä me tiedä siitä mitään, emmekä voi sille juuri nyt mitään. Sitten voimme joskus kymmenen vuoden päästä kuulla, kun jonkun väkivaltaisen perheen lapsi on aikuistunut ja kertoo meille kaikesta kokemastaan. Kunpa voisin lopettaa kaiken henkisen ja fyysisen väkivallan kodeissa nyt ja heti. Ethän sinä raivoa lapsellesi ikinä, ethän? Pidäthän huolta, että haet ajoissa apua, jos on pienikin uhka, että kohtelisit lastasi epäreilusti.

Raivoan kyllä joskus, ihan normaalia jos siihen ei kuulu mikään väkivalta tai sillä uhkailu. Me ollaan niin erilaisia katsos, aika harva vanhempi pysyy tasaisen hiljaisena koko vanhemmuutensa ja on ihan hassua sellaista edes odottaa keneltäkään. Kylmän hiljainen lyhytkin mykkäkoulu on yhtä paha juttu ja niin inhimillinen kuitenkin. Joskus korotan sitten ääntä ja olen kahdesti saanut ihan hillittömän raivarin jossa vaan karjuin lapselle päättömästi. Tietenkin pyysin anteeksi huonoa käytöstäni ja elämä jatkuu. En keksi yhtäkään syytä, miksi me tarvittaisiin jotain apua tai paheksuntaa? 99% ajasta ollaan iloisia, jutellaan hirveästi, puuhataan kaikkea yhdessä ja kaikki menee loistavasti. Koulusta ja tarhasta tulee hyvää palautetta tasapainoisista lapsista eikä mikään tunnu olevan vinksallaan. Olen neuvolassa myöntänyt ihan senkin, että joskus tulee ärähdettyä riidat poikki eikä kenenkään mielestä siinä ole mitään ihmeellistä. ;) En mitenkään häpeä sitä myöntää enkä tunne yhtäkään vanhempaa joka ei olisi koskaan räjähtänyt täysillä huutamaan jonkun tosi huonon päivän päätteeksi. Onneksi ystäväni eivät ole noin tuomitsevia ihmisiä joistain pikkuvirheistä. :)

Lapsuudenkodissani puuhattiin koko ajan yhdessä, käytiin eläintarhassa ja huvipuistossa lomilla, retkeiltiin luonnossa. Olimme kaikki hyviä koulussa, sellaisia kesitasoisen hyviä. Emme ikinä aiheuttaneet hankaluuksia opettajille tai vanhemmillemme. Äitini oli ylpeä kertoessaan, miten rauhallisia ja hyväkäytöksisiä me tytöt olimme teini-ikäisinäkin. Suurimman osan ajasta kaikki tosiaan oli hyvin ja hienosti.

Niin. Emme uskaltaneet teini-iässä käyttäytyä huonosti, sillä pelkäsimme isäämme aivan kuollaksemme. Hänen hillittömiä raivokohtauksiaan. Huutamista, kiroamista, ovien paukkumista. Pelkäsimme äitiämme, joka ei suojellut meitä, ei sanonut sanaakaan puolustaakseen. Joskus, kun olimme lapsia, isä repi tukasta ja töni ym. Mutta pelkäsimme myös ihan sitä huutamista.

Me olimme kilttejä, hiljaisia lapsia. Sulkeutuneita. Siksi että pelkäsimme vanhempiamme. Ja yritimme ja yritämme vielä aikuisenakin käyttäytyä niin normaalisti kuin mahdollista. Isän raivokohtauksen jälkeen näimme hirveästi vaivaa teeskennelläksemme, että nyt on taas kaikki hyvin. Tilanne piti saada normaaliksi niin pian kuin suinkin. Se oli meidän lasten vastuulla, olla normaaleja. Me otimme syyt niskoillemme siitä raivoavasta vanhemmasta, luulimme että meidän pitää ottaa vastuu. Vaikka se vastuu on vain sillä vanhemmalla.

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

-

Sinun ystäväsi eivät tietenkään sano sinulle suoraan, että virheesi eivät ole pieniä eivätkä edes virheitä. Niin ihmiset tekevät, kun ystävä tai kaveri kertoo jotakin mitä ei voi hyväksyä. He hymistelevät ja myöntelevät. Itsekseen keksivät jälkeenpäin syitä, miksi eivät voineet ilmaista paheksuntaansa tälle ystävälle.

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Tuollaisia... :D Okei, no 95%:lta vanhemmista pitäisi viedä lapset pois sitten. On todella harvinaista, ettei joku äiti tai isä ole esimerkiksi ensimmäiseen kymmeneen vuoteen koskaan karjunut lapsilleen. Anteeksi pitää tietenkin pyytää ja näin fiksut vanhemmat tekeekin :)

Vedit tuon luvun hatusta. Et tiedä oikeaa lukua, mutta vähättelet asiaa koska et itse välitä hillitä itseäsi.

Tässä keskustelussa, jos et ole sattunut huomaamaan, puhutaan vanhemmista jotka eivät ole fiksuja. Jos tänne kirjoittaneiden vanhemmat ovatkin pyytäneet anteeksi (mitä tuskin moni on tehnyt) sillä anteeksipyynnöllä ei ole paljon uskottavuutta.

Mieti vähän millaiseen ketjuun kirjoitat ja katso mitä muut ovat kirjoittaneet. Täällä puhutaan vanhemmista, jotka ovat mm. kuristaneet lapsiaan. Ja sinä tulet tänne kirjoittamaan hatusta vedettyjä prosenttilukuja vähätelläksesi ihmisten kokemuksia. Ja lisäät viestiisi HYMIÖN.

Tämä sana on kovasti muodissa ja inhoan kun sitä tungetaan joka paikkaan, mutta muistutan sinua silti siitä. Empatia.

Sinä itse leimasit jopa karjumisen sellaiseksi virheeksi ettei lapsia pitäisi päästää edes lähelle, sille minä nauroin enkä kenenkään kokemukselle välivallasta. Mainitsin vielä erikseen ettei tällaista tietenkään kuulu siihen pinnan palamiseen. Älä ala liioittelemaan ja sen jälkeen syyttelemään.

Sinä nauroit minun kokemukselleni. Minun kokemuksiani siis saa vähätellä, minun pelolleni siis saa nauraa, koska minua ei kuristettu? Lapsi ei saa pelätä vanhempiaan, jos vanhempi ei kerran kurista?

Luulen kyllä, että aikanaan tulet ihmettemään miksi lapsesi eivät pidä sinusta aikuisena. Ja tulet ajattelemaan, että vika on heissä.

Miksiköhän minä pidän vanhemmistani, vaikka muistan kolmekin kertaa kun minulle on karjuttu? En yleensäkään ala välttelemään ihmistä jos hän ei ole ollut täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

Minulla on todella vaikea suhtautua äitiini juuri tämän takia, kaikki on painettu villaisella. Hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta henkisesti senkin edestä: sai täysin varoittamatta pahoja raivokohtauksia, jolloin huusi silmät mustina viiruina ja paiskoi ovia. Huusi, että hänet voi viedä vaikka vankilaan, on siellä mieluummin, kuin kotona. Pelotteli, "odotahan, kun isäsi tulee kotiin" ja tottavie pelkäsin! Pelkään melkeimpä vieläkin, aikuisena ihmisenä. Oikeastaan vasta nyt tätä viestiä kirjoittaessani tajuan, että omalla osallaan pilasi minun ja isän välien kehittymisen hyväksi lapsuudessani. Kun isä sitten tuli kotiin, oltiin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Koskaan ei asiasta puhuttu eikä käsitelty. Nyt kun äiti soittelee, kysyy kuulumisia ja puhutaan säästä, on todella kaksijakoinen, teeskenteleväkin olo. Olen häntä kohtaan kohteliaan asiallinen, mutta en halua kertoa henkilökohtaisista asioistani. Kumpikaan vahemmistani tuskin ymmärtäisivät tekojensa tai tekemättä jättämiensä seurauksia, sillä "sain aina kaiken, mitä halusin." Valitettavasti materialla ei ole mitään väliä, jos henkinen puoli on päin prinkkalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsille ei saa karjua päättömästi eikä lapsen nähden saa saada raivokohtauksia. Piste. Tuollaisia ei saisi päästää lähellekään lapsia.

Lasu jokaisesta raivarista. Oikein, sisko! Kukaan normaali ihminen ei saa raivareita, kaikki ovat samanlaisia sekopäitä kuin sinun vanhempasi. Tehkää niitä lasuja siskot!

Joo, näinhän ihminen saa elää. Varsinkin kun lapsia kasvattaa. Saat käyttäytyä kuin elukka, kunhan kukaan ei tee lasua. Niinhän sitä läheistä, luottamuksellista lapsi-vanhempi-suhdetta luodaan. Jos sitä ei ole laissa erikseen kielletty, se sallitaan.

Ei mitään väliä, pelkääkö se lapsi, kun ainut tuki ja turva pienen lapsen maailmassa huutaa ja raivoaa puolustuskyvyttömälle ja vanhemmistaan täysin riippuvaiselle lapselle. Ketä kiinnostaa? Eihän se lapsi siihen raivoamiseen kuole, vai mitä? Huolehdithan sinä sentään, että lapsella on ruokaa ja vaatetta, vai mitä? Miksi sitten et saisi käyttää sitä lasta tunteidesi tuulettamiseen ja kiukkusi purkamiseen? Sinunhan se lapsi on. Mitä se kuuluu millekään sossutantalle, jos käytät sitä lasta henkisenä nyrkkeilysäkkinäsi.

Tiedätkö muuten mitä? Kun kerroit tuossa miten saat niitä hillittömiä raivokohtauksia lapsillesi, arvaa mitä minä ja varmasti moni muukin kirjoittaja mietti? Moni mietti, että tuo ihminen tekee väärin mutta uskaltaako sille sanoa mitään? Kun sieltä tulee sellainen paskamyrsky niskaan kun tuollaiselle ihmiselle sanoo vastaan.

Mutta antaa tulla vain. Sinä olet huono vanhempi ja lapsesi pelkäävät sinua.

Ei tuo ollut minin kirjoittama kommentti. :D Vai että vielä huono vanhempi. Hitsi että meitä huonoja joilta pitäisi ottaa lapset pois onkin sitten paljon! Lähes kaikki lapset pitäisi ottaa huostaan. Jos menet karjumaan lapsellesi, lapset pitää antaa heti pois, kauas pois sellaisen huonon vanhemman läheltäkin! En muuten tunne yhtään niin täydellistä, ettei pinna olisi koskaan katkennut vaikka kaveripiiri on laaja.

Tajuatko miten naurettavalta kuulostat? En oikein usko, että sinulla voi olla omia lapsia. Ei ainakaan kovin isoksi kasvaneita. :D

No nyt sitten kyllä kiinnostaa motiivisi. Sekaannuit keskusteluun, sensuroit osan viestistäni ja vastasit vain yhteen, iralliseen osaan. Mikä oli siihen syynä? Mihin pyrit?

Miltä muuten arvelet lapsistasi tuntuvan, kun karjut heille? Kiinnostaako se sinua lainkaan? Olet huolissasi että sinulta ei vain oteta lapsia pois. Minä minä minä.

Onko mieleesi ikinä tullut, että jättäisit karjumatta niille lapsillesi?

Sinä tässä naurettavalta kuulostat, kun yrität oikeuttaa lapsille raivoamisen sillä että "mutku kaikki muutki tekee niin".

Ja muistutan sinuakin (vai oletko sama vähättelijä) että kirjoitat ketjuun missä kerrotaan vanhemmista, jotka ovat kuristaneet lapsiaan. Ja sinä kirjoittelet tänne nauruhymiöllä varustettuja viestejä. Häpeä.

Tottakai kiinnostaa, siksi pyysinkin häveten käytöstäni anteeksi! Luetko ollenkaan kommentteja joihin vastaat?! Leimaat jonkun äidin huonoksi vanhemmaksi sen takia, että häneltä paloi pinna, meni karjumaan lapsille ja pyysi tätä virhettä anteeksi. Sanot ettei tällaisen lähelle saisi edes päästää lapsia. Mieti vähän että tätäkin ketjua saattaa lukea joku todella väsynyt itkuinen äiti, joka on loppuun palaneena juuri eilen mennyt huutamaan lapsille. Mieti miltä tuollaiset tuomiot voi hänen mielestä tuntia. Kuitenkin kyseessä on erittäin inhimillinen ylilyönti ja tämä ehdoton armottomuus vanhempia kohtaan alkaa olla jo aivan ylimitoitettua, ei ihme että niin moni palaa loppuun kaltaistesi vuoksi. Väsyneitä pitäisi kannustaa parempaan ja muistaa, että täydellinen et voi koko vanhemmuutta olla, teet kuitenkin jonkun virheen. Häpeäisit.

Luetko sinä ollenkaan näitä ketjun kommentteja? Tämä ei ole se paikka, missä pitää ymmärtää niitä äidin pimahtamisia. Tämä ei ole sitä varten.

Yrität pakottaa minut ja muut huonon lapsuuden kokeneet ymmärtämään käytöstä jota meidän ei tarvinnut hyväksyä eikä ymmärtää. Me olimme lapsia. Me emme olleet vastuussa. Ei ollut meidän syymme että meille huudettiin, kirottiin, uhattiin hylätä, kuristettiin, hakattiin päätä seinään. Me emme olleet niin huonokäytöksisiä lapsia, että olisimme ansainneet tuon. Silti jokainen meistä ajatteli lapsena, että olimme niin pahoja että ansaitsimme tuon. Koska lapsen näkökulmasta se vanhempi on aina oikeassa, vanhempi on se viisas Aikuinen. Ja tuollaista kokeneilta ihmisiltä alat vaatia ymmärrystä omille raivokohtauksillesi ja muiden vanhempien raivokohtauksille. Olet itsekäs ja vailla mitään myötätuntoa meitä kohtaan.

Aioin jo poistua ketjusta, mutta muutaman yläpeukuttajan ansioista päätin olla luikkimatta pakoon. Kiitos teille. Aloin myös epäröidä, olenko liioitellut, saiko minua todella uhata hylkäämisellä, saiko minua tarkoituksella härnätä ja haukkua kunnes aloin itkeä, oliko normaalia että pelkäsin koko ajan omassa kodissani. Ihan näiden ketjun kommenttien takia aloin kyseenalaistaa itseäni. Näitä ketjuja ei pitäisi lukea, koska täällä ihminen revitään kappaleiksi jos heikkoutta näkyy. Ja olenkin häpeilemättä paljastanut heikkouteni. Sen heikkouden, että olin vanhempieni edessä puolustuskyvytön. Kuten lapsi aina on.

Ja te käytte kimppuuni ja vaaditte minua hyväksymään sen, että raivoatte lapsillenne. Ja samalla pakottaisitte minut hyväksymään omien vanhempieni käytöksen. Ette onnistu siinä.

Meillä väkivaltaisia raivareita sai lähinnä isä,. Äiti muutaman kerran, joista yksi on erityisesti jäänyt mieleen kamalana. Meitä oli monta sisarusta, ja helposti riitelimme keskenämme ruoasta - kuka oli saanut enemmän kuin joku toinen jne. Rakastin ranskanleipää, ja se tuntui aina loppuvan kesken, ja tästä olin kai valittanut monesti.

Kerran sitten oli taas ostettu sitä ranskanleipää ja sanoin kai jonkun kommentin jota en enää muista (älkää syökö kaikkea tms.) ja äiti kilahti täysin. Otti mut kiinni ja piti paikoillaan sylissä, samalla kun tunki sitä kokonaista ranskanleipää mun kurkkuun aina vaan syvemmälle ja raivosi, että nyt jos et saa tarpeeksi niin... En saanut henkeä ja luulin kuolevani siihen, olin alle kouluikäinen silloin. En muista miten pääsin pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt vanhempamme ihmettelevät, miksi me emme aikuisena viihdy heidän seurassaan, miksi kukaan meistä kolmesta ei soittele heille useammin, miksi emme osoita mitään kiintymystä tai kiitollisuutta heitä kohtaan, vaikka he järjestivät meille niin hyvän lapsuuden eikä meiltä puuttunut mitään. Voisin kertoa heille syyn, mutta miten he muka nyt sen ymmärtäisivät, kun eivät ymmärtäneet silloinkaan.

Minulla on todella vaikea suhtautua äitiini juuri tämän takia, kaikki on painettu villaisella. Hän ei ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta henkisesti senkin edestä: sai täysin varoittamatta pahoja raivokohtauksia, jolloin huusi silmät mustina viiruina ja paiskoi ovia. Huusi, että hänet voi viedä vaikka vankilaan, on siellä mieluummin, kuin kotona. Pelotteli, "odotahan, kun isäsi tulee kotiin" ja tottavie pelkäsin! Pelkään melkeimpä vieläkin, aikuisena ihmisenä. Oikeastaan vasta nyt tätä viestiä kirjoittaessani tajuan, että omalla osallaan pilasi minun ja isän välien kehittymisen hyväksi lapsuudessani. Kun isä sitten tuli kotiin, oltiin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Koskaan ei asiasta puhuttu eikä käsitelty. Nyt kun äiti soittelee, kysyy kuulumisia ja puhutaan säästä, on todella kaksijakoinen, teeskenteleväkin olo. Olen häntä kohtaan kohteliaan asiallinen, mutta en halua kertoa henkilökohtaisista asioistani. Kumpikaan vahemmistani tuskin ymmärtäisivät tekojensa tai tekemättä jättämiensä seurauksia, sillä "sain aina kaiken, mitä halusin." Valitettavasti materialla ei ole mitään väliä, jos henkinen puoli on päin prinkkalaa.

Täsmälleen sama juttu minulla on oman äitini kanssa! Toimin juuri samoin, välttelen kertomasta itsestäni mitään henkilökohtaista hänelle. En pitkään aikaan ymmärtänyt syytä siihen. Luulin että se on teiniangstia (vielä 25-vuotiaana!), luulin että olen etäinen, omat asiani sisälle patoava ihminen luonteeltani. Minun oli vaikea ystävystyä kenenkään kanssa, mutta kun lapsuudenkoti alkoi unohtua, vapauduin. Ja sitten aloin ihmetellä, miksi kerron epäröimättä asiani kaikille työkavereillekin, mutta en omalle äidilleni. Maailmani kääntyi nurin, kun ensi kertaa kysyin itseltäni: mitä jos tämä kaikki ei johdukaan minusta, tunteettomuuteni, sulkeutuneisuuteni, vähäpuheisuuteni, ilkeyteni äidin seurassa. Mitä jos se johtuukin pelkästään äidistäni?

Vierailija kirjoitti:

Meillä väkivaltaisia raivareita sai lähinnä isä,. Äiti muutaman kerran, joista yksi on erityisesti jäänyt mieleen kamalana. Meitä oli monta sisarusta, ja helposti riitelimme keskenämme ruoasta - kuka oli saanut enemmän kuin joku toinen jne. Rakastin ranskanleipää, ja se tuntui aina loppuvan kesken, ja tästä olin kai valittanut monesti.

Kerran sitten oli taas ostettu sitä ranskanleipää ja sanoin kai jonkun kommentin jota en enää muista (älkää syökö kaikkea tms.) ja äiti kilahti täysin. Otti mut kiinni ja piti paikoillaan sylissä, samalla kun tunki sitä kokonaista ranskanleipää mun kurkkuun aina vaan syvemmälle ja raivosi, että nyt jos et saa tarpeeksi niin... En saanut henkeä ja luulin kuolevani siihen, olin alle kouluikäinen silloin. En muista miten pääsin pois.

Kamalaa :(