Saiko äitisi koskaan sinun lapsuudessasi totaalista raivaria tai hulluuskohtausta?

Pelottavalta. Vai kuvitteletko että se oli jotenkin hauskaa?

Kerran, kun olin teini ja meillä tuli sanaharkkaa jostain ihan mitättömästä. Huusi kuin riivattu, kaatoi minut sängylleni, kuristi ja hakkasi päätäni seinään. Rimpuilin otteesta irti ja potkaisin päin näköä niin kovaa kuin lähti, minkä jälkeen hän pakeni muualle itkemään. Asiasta ei puhuttu sen jälkeen.

Eihän se kivaa ole satuttaa toista, mutta en tiedä mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Olin sekä raivona että peloissani.

Silti, tämä ei ole lähellekään sitä millaisia raivareita isä sai...

Huh, hurjia juttuja :(

Meillä äiti naputti ja antoi tukkapöllyjä, mutta en koskaan äitiä pelännyt. Nyt äiti on pilvellä, kuoli 50-vuotiaana. Parhaat lähtee aina ensin, sanoi joku. Näin minä koen.

Sai isälle, mutta ei meille lapsille.

Ei se koskaan edes ääntään korottanut. Ei isäkään. Jotenkin tuntuu haljulle, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Oltiin me vissiin sit kilttejä lapsia kaikki neljä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan edes ääntään korottanut. Ei isäkään. Jotenkin tuntuu haljulle, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Oltiin me vissiin sit kilttejä lapsia kaikki neljä.

Meitä oli myös neljä lasta. Ei koskaan äiti raivonnut mistään, ei edes puhunut terävään sävyyn.

Isä sen sijaan oli jonkin verran ilkeä ihminen, muttei hänkään huutanut.

T. Lapsuus 60- luvulla

Äiti oli aina jyrkästi kaikkea väkivaltaa vastaan, huusi kyllä ja saattoi sanoa hyvinkin rumasti mutta oli sitä mieltä että kaikkia pienikin fyysinen väkivalta on kammottavaa. Mutta sitten kerran ihan oudosta syystä läimäytti mua poskelle ollessani n. 11 v. Se oli jotenkin hirveä pettymys, että miten äiti voi lyödä. Vaikka oli ihan mitätön juttu niin tuo vaivasi vuosia ja vieläkin muistan elävästi tilanteen.

No ei nyt oikeen... muistan vain kerran äidillä menneen hermot pahemmin.

Oltiin hankittu jokin aika sitten koiranpentu, ja vaikka se jo pääsääntösesti kävi pisut tekemässä paperille, niin juuri sinä päivänä se meni matolle asiat tekemään. Äiti kun sen näki niin löi pienen voileipälautasen niin kovaa ruokapöytää vasten kiukkusesti että lautanen halkesi x)

Äiti kun oli juuri ehtinyt joka paikan siistiksi ja taisi stressata kun oli juuri tulossa ulkomailta eräänlaisen kielikurssin puitteissa meille vieras.  

Meillä tosiaan yleisesti hyvin rauhallinen perhe ja vanhemmat ratko riidatkin aina rauhallisella keskustelulla jne, että tuo taitaa kyllä olla se pahin juttu - eli aika mitätön.

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan edes ääntään korottanut. Ei isäkään. Jotenkin tuntuu haljulle, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Oltiin me vissiin sit kilttejä lapsia kaikki neljä.

Ei se vanhempien käytös aina siitä ole kiinni ovatko lapset kilttejä vai ei. Minäkin olin äärimmäisen kiltti, kuuliainen ja arka lapsi, joka pärjäsi koulussa. En uskaltanut koskaan varsinaisesti vastustaa vanhempiani paitsi teini-iässä jo hieman pistin vastaan sanallisesti. Silti pienestä asti tuli tukkapöllyä ja nahkavyötä persuksille milloin mistäkin, monesti mm. valehtelusta vaikka olin puhunut ihan totta. Juuri siksi se loukkasi oikeudentajuani rankasti. Ja esim. kun kehtasin mankua jotain vappulelua, kun oli vappu. Äiti sanoi että turpa kiinni, vappu on työläisten juhla eikä lasten ja taas tuli remmistä. Tai kun eksyin vahingossa ja mut löydettiin niin selkää tuli. Vappuepisodi muuten päättyi niin, että sukulainen tuli kylään ja toi mulle värillisen puisen vappukepin, josta olin tosi iloinen. Seuraavana päivänä keppi oli kadonnut ja huomasin, että äiti on katkaissut sen kahtia ja ottanut käyttöönsä yhteen kassiinsa, jossa oli suorat puusangat ja toinen niistä oli rikki. Toinen pää meni roskiin. Se kassi näytti vielä täysin naurettavalta. Toinen sanka maalaamatonta puuta, toisessa punavalkoisia kiertyviä raitoja. Vieläkin ihmettelen miten aikuisella ihmisellä on voinut olla pokkaa tehdä tuollaista.

Äitini sai silloin tällöin totaalisia raivareita, oli väkivaltainen minua kohtaan. Äiti oli kuin toinen ihminen, raivon sokaisema. Äiti jahtasi minua kärpäslätkän kanssa ja uhkaili. Siskoni meni piiloon. Minä sain selkääni. En ollut tehnyt mitään väärää. Koin että minussa on olemuksellista vikaa (koska en ollut tehnyt mitään väärää ja jostainhan sen raivon oli johduttava). Maallisella isälläni oli omat hirviönsä, mutta tässähän kysyttiin nyt vain äidistä.

Koen vieläkin, että minussa on olemuksellista vikaa. Ainoa persoona, joka on valinnut minut, on Jumala. Ihmiset ovat yrittäneet tämänkin suhteen sabotoida, mutta eivät ole onnistuneet.

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan edes ääntään korottanut. Ei isäkään. Jotenkin tuntuu haljulle, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Oltiin me vissiin sit kilttejä lapsia kaikki neljä.

Ei se vanhempien käytös aina siitä ole kiinni ovatko lapset kilttejä vai ei. Minäkin olin äärimmäisen kiltti, kuuliainen ja arka lapsi, joka pärjäsi koulussa. En uskaltanut koskaan varsinaisesti vastustaa vanhempiani paitsi teini-iässä jo hieman pistin vastaan sanallisesti. Silti pienestä asti tuli tukkapöllyä ja nahkavyötä persuksille milloin mistäkin, monesti mm. valehtelusta vaikka olin puhunut ihan totta. Juuri siksi se loukkasi oikeudentajuani rankasti. Ja esim. kun kehtasin mankua jotain vappulelua, kun oli vappu. Äiti sanoi että turpa kiinni, vappu on työläisten juhla eikä lasten ja taas tuli remmistä. Tai kun eksyin vahingossa ja mut löydettiin niin selkää tuli. Vappuepisodi muuten päättyi niin, että sukulainen tuli kylään ja toi mulle värillisen puisen vappukepin, josta olin tosi iloinen. Seuraavana päivänä keppi oli kadonnut ja huomasin, että äiti on katkaissut sen kahtia ja ottanut käyttöönsä yhteen kassiinsa, jossa oli suorat puusangat ja toinen niistä oli rikki. Toinen pää meni roskiin. Se kassi näytti vielä täysin naurettavalta. Toinen sanka maalaamatonta puuta, toisessa punavalkoisia kiertyviä raitoja. Vieläkin ihmettelen miten aikuisella ihmisellä on voinut olla pokkaa tehdä tuollaista.

31 siis sama kuin 19.

Vierailija kirjoitti:

Sai. Hän kysyi, että voinko tiskata. Jos sopii, niin vartin päästä, kun tää ohjelma loppuu.

Hänen mielestään tuo oli niskoittelua ja sai raivarit. Mun telkkarin tiputti lattialle, ettei sitä enää kato kukaan, kun kotityöt ei maistu. Sitten se veteli parilla avarilla pitkin poskia, yritin juosta karkuun, nappas tukasta kaksin käsin kiinni. Mätkäytti mut pari kertaa vaatekaapin oveen ja siinä vaiheessa pääsin eteiseen karkuun. Huusin hulluna isää apuun, hän oli autotallissa.

Äiti kaatoi mut lattialle ja alkoi potkia.

Siinä vaiheessa isä tulikin paikalle ja järkyttyneenä huusi, että mitä helvettiä sä teet?! Repi äitiä pois.

Mä olin tuolloin 16 v. Multa murtu leuka ja kaksi kylkiluuta. Ruhjeita ympäriinsä.

14 vuotias veljeni todisti oikeudessa, että aivan kuten ennen oli rauhallisesti tiskistä puhuttu.

Eipä äiti itekkään osannut kertoa, mikä tuli. Anteeksi se pyysi kerran. Mutta todella kylmästi.

Meillä ei ikinä ennen ollut mitään tommosta, ei se ollut edes tukistellut tai luunappeja jakanut. Äiti oli hyvä tyyppi, hänen kanssaan aina pysty puhumaan yms.

Isä vaati eroa ja muutettiin sen kanssa. Äitiä tavattiin vain satunnaisesti.

Mä olen nyt 44 v, eikä käsitystäkään mikä äitiin iski. Ei se erityisen katuvakaan ole ollut, juopoksi se sittemmin ryhtyi, kun me ensin pilattiin hänen elämänsä.

Olen todella pahoillani, että jouduit kokemaan jotain noin kamalaa. Onneksi isä auttoi sinua.

Päivittäin. Raivo oli ihan järkyttävää ja tavarat lentelivät, pienenä lapsena hakkasi päätäni esim. sängyn reunaan jos olin tehnyt jotain mielestään väärää. Pelkäsin koko ajan kotona, sydän hakkasi ja yritin keksiä kaikki mahdolliset keinot, joilla pystyin olemaan koulussa pitkiä päiviä, kaverin luona tai istua vaikka kaupungilla itsekseni. Monta vuotta sen jälkeen kun pääsin muuttamaan pois alkoi päässä soida se sama raivoaminen, ja kaikki pienet äänet saivat varuilleen ja valmiiksi pakenemaan.

Lapsuudessa? Joo, kyllä.... Ja edelleen. Olen 23. Itse ei näe itsessään vikaa tai myönnä edes huutaneensa.

Ei koskaan mutta minä äitinä vastaavasti olen saanut. Luonne kysymys.

Äiti huusi ja raivosi ja löi meitä (sisartani ja minua) useita kertoja avokämmenellä poskelle.

Olin murrosikäisenä siivonnut kotona ja sisareni makasi sängyllä ja huusi minua tuomaan hänelle mandariinin. Minua harmitti hänen laiskottelunsa, joten heitin hänelle hedelmän. Äiti näki tilanteen, raivostui siitä, että "melkein sokeutin sisareni". En todellakaan. Hän oli niin vihainen, että lukittauduin kylpyhuoneeseen, josta tulin pois vasta seuraavana aamuna. 

Isä ei koskaan vahingoittanut meitä tyttäriään fyysisesti. Hän vain hylkäsi meidät useiksi vuosiksi äidin tekemän yllätyseron jälkeen eli muutto oli keskellä päivää, kun isä oli töissä. Äiti otti vapaata töistä.

Minun onnellinen lapsuuteni päättyi 10-vuotiaana.  

Vierailija kirjoitti:

Päivittäin. Raivo oli ihan järkyttävää ja tavarat lentelivät, pienenä lapsena hakkasi päätäni esim. sängyn reunaan jos olin tehnyt jotain mielestään väärää. Pelkäsin koko ajan kotona, sydän hakkasi ja yritin keksiä kaikki mahdolliset keinot, joilla pystyin olemaan koulussa pitkiä päiviä, kaverin luona tai istua vaikka kaupungilla itsekseni. Monta vuotta sen jälkeen kun pääsin muuttamaan pois alkoi päässä soida se sama raivoaminen, ja kaikki pienet äänet saivat varuilleen ja valmiiksi pakenemaan.

Surullista. Toivon, että olet päässyt juttelemaan jonkun kanssa lapsuudestasi.

Sai. Milloin 9 arvosanasta, milloin mistäkin aivan älyttömästä jutusta. Nykyäänkin ahdistaa ihan kauheasti jos saan ysiä huonomman arvosanan, ja pelottaa mennä kotiin kokeen saatua.. vaikka ei se niin raivareita nyt saa. yritän kyllä puolustaa itseäni että voivoi, näin kävi mutta jättää jäljen silti. Isä sai myös, ja saa edelleenkin. En tiedä mitä pitäisi tehdä, ongelma ei ole jokapäiväistä, mutta isä saa aivan tajuttomat raivokohtaukset 1-2 kertaa kuussa ja harkihen vakavasti näinä hetkinä itteni tappamista.. muina aikoina sitten on ihan ok, välillä liiankin kiltti.. siksi "avun" hakeminen tuntuisi oudolta kun joillakin tämä on jokapäiväistä. Isä myös hakkasi veljiäni kun he olivat pieniä, minua vitsalla turhista asioista mutta kyllä ne on mieleen jäänyt, sillä ne olivat ihan normaaleja pikkulapsen kommelluksia, kuten vaikka puklaaminen niin en ymmärrä miksi siitä piti hakata :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se koskaan edes ääntään korottanut. Ei isäkään. Jotenkin tuntuu haljulle, kun näin jälkeenpäin ajattelee. Oltiin me vissiin sit kilttejä lapsia kaikki neljä.

Ei se vanhempien käytös aina siitä ole kiinni ovatko lapset kilttejä vai ei. Minäkin olin äärimmäisen kiltti, kuuliainen ja arka lapsi, joka pärjäsi koulussa. En uskaltanut koskaan varsinaisesti vastustaa vanhempiani paitsi teini-iässä jo hieman pistin vastaan sanallisesti. Silti pienestä asti tuli tukkapöllyä ja nahkavyötä persuksille milloin mistäkin, monesti mm. valehtelusta vaikka olin puhunut ihan totta. Juuri siksi se loukkasi oikeudentajuani rankasti. Ja esim. kun kehtasin mankua jotain vappulelua, kun oli vappu. Äiti sanoi että turpa kiinni, vappu on työläisten juhla eikä lasten ja taas tuli remmistä. Tai kun eksyin vahingossa ja mut löydettiin niin selkää tuli. Vappuepisodi muuten päättyi niin, että sukulainen tuli kylään ja toi mulle värillisen puisen vappukepin, josta olin tosi iloinen. Seuraavana päivänä keppi oli kadonnut ja huomasin, että äiti on katkaissut sen kahtia ja ottanut käyttöönsä yhteen kassiinsa, jossa oli suorat puusangat ja toinen niistä oli rikki. Toinen pää meni roskiin. Se kassi näytti vielä täysin naurettavalta. Toinen sanka maalaamatonta puuta, toisessa punavalkoisia kiertyviä raitoja. Vieläkin ihmettelen miten aikuisella ihmisellä on voinut olla pokkaa tehdä tuollaista.

Nyt tuli paha mieli :(